VIIDES LUKU.
Kenelm astui huoneesen. Nuoret serkut esiteltiin toinen toisillensa, puristivat kättä, astuivat pari askelta taaksepäin ja katselivat toisiansa. Tuskin on mahdollista ajatella suurempaa vastakohtaa ulkonäköön katsoen, kun mikä oli molempain nousevaa sukupolvea edustavain Chillingly'jen välillä. Molemmat huomasivat äänettöminä tämän vastakohdan. Molemmat tunsivat että tämä vastakohta käsitti vastustusta, ja että, jos he kohtaisivat toisiansa taistelutantereella, se tapahtuisi niinkuin kilpailevina vastustajina; mutta kuitenkin he tavallansa kunnioittivat toisiansa, ja kumpikin aavisti että toisella oli kyky, jota he eivät voineet oikein arvostella, mutta jota vastaan heidän oman kykynsä tulisi vaikeaksi taistella. Niin varmaan hyvin kasvatettu jahtikoira ja typerä talonkoira katselevat toisiansa; katsoja tuskin voi olla kahdella päällä kumpi niistä on jalompi eläin, mutta hän voisi evätä kumman hän panisi vetoon, jos ne kaksi rupeaisivat kaksintaisteluun hengen uhalla. Hyvin kasvatettu jahtikoira ja typerä kotikoira haistelivat nyt toisiansa kohteliaassa tervehdyksessä. Gordon oli ensimmäinen, joka keskeytti vaiti-olon.
"Minä olen kauan toivonut tehdä persoonallista tuttavuutta teidän kanssanne," sanoi hän ja hänen äänensä ja käytöksensä osoitti sitä hellätuntoista kunnioitusta, jota hyvin kasvatettu nuori mies perheen nuorempaa haaraa on velvollinen osoittamaan perheen tulevaa esimiestä kohtaan. "Minä en voi käsittää kuinka minä en nähnyt teitä eilen illalla Lady Beaumanoir'in tykönä, jossa Mivers kertoo teitä tavanneensa; mutta minä menin aikaisin pois."
Mivers vei heitä aamiaishuoneesen, ja kun he istuivat, puhui isäntä etupäässä kertoen vilkkaasti päivän etevimmistä puheen-aineista — viimeisestä skandaalista, viimeksi ulostulleesta uudesta kirjasta, sotajoukon parantamisesta, kilpa-ajon parantamisesta, Espanjan arveluttavasta tilasta ja italialaisen laulajan debutista. Hän oli vallan kuin ruumiillistunut sanomalehti, sisältäen Ohjaavaisen kirjoituksen, Oikeuden jutut, Ulkomaisen osaston, Hovi-uutiset, Syntyneihin, Kuolleihin ja Vihittyihin saakka. Gordon väliin keskeytti tätä ajatuksen tulvaa lyhyillä, terävillä muistutuksilla, jotka ilmaisivat hänen omia tietojansa puheena olevissa asioissa ja tottumusta katsella ihmisten toimia ja rientoja ylhäiseltä, hänelle omituiselta kannalta, ja sellaisten sinisten silmälasien läpi, jotka luovat talvimaisen näön kesäiselle maisemalle. Kenelm puhui vähän, mutta hän kuunteli tarkasti.
Puhe kääntyi tästä helposta, häilyvästä tavasta valtiollisiin asioihin, — puhuttiin valtiollisesta johtajasta, joka oli etevin arvoon ja asemaan katsoen siinä puolueessa, jota Mivers sanoi seisovansa lähellä — hän ei mihinkään puolueesen kuulunut, sillä hän kuului vaan itseensä. Mivers puhui tästä johtajasta suurimmalla epäilyksellä ja halveksivalla tavalla. Gordon piti yhtä hänen kanssansa, vaikka hän lisäsi: "Mutta hän vallitsee asemaa ja tietysti täytyy tätä nykyä kaikin puolin häntä auttaa."
"Niin, nykyisellä hetkellä ei ole muu edessä," sanoi Mivers. "Mutta istunnon loppupuolella saatte nähdä muutamia eteviä kirjoituksia 'The Londoner'issa,' jotka tulevat suuressa määrässä häntä vahingoittamaan, senkautta että ne väärällä paikalla häntä kiittävät ja lisäävät levottomuuden etevissä seuralaisissa — levottomuuden, joka nyt kytee heissä, vaikka sitä tukehdutetaan."
Tässä Kenelm nöyrällä äänellä kysyi: "Miksi Gordon luuli että ministeriä, joka hänestä oli epäluotettava ja vaarallinen, oli nykyisellä hetkellä autettava kaikin puolin."
"Siksi että se jäsen, joka on valittu häntä auttamaan, nykyisellä hetkellä kadottaisi paikkansa, joll'ei hän sitä tekisi: ei hätä lakia lue."
Kenelm: "Siinä tapauksessa minusta olisi parempi luopua paikastansa."
Mivers: "Hyvin sanottu, Kenelm. Mutta vertaukset sikseen, Gordon on oikeassa: nuoren valtiomiehen täytyy puoluettansa seurata; vanha sanomalehden kirjoittaja, niinkuin minä olen, on enemmän itsenäinen. Niin kauan kuin hän soimaa kaikkia, on hänellä oleva paljon lukijoita."
Kenelm ei vastannut mitään ja Gordon alkoi puhua toimista. Hän puhui muutamista parlamenttiin esiintuoduista laki-ehdoituksista erinomaisella taidolla, joka ilmoitti suurta asiantietoa, suurta arvostelevaa terävyyttä, sillä hän esiintoi ehdoitusten vajavaisuuksia ja näytti niiden seurauksien vaaraa.
Kenelm suuresti ihmetteli tämän kylmän, selkeän järjen voimaa ja myönsi itselleen että alihuone oli sopiva paikka sen kehittämiseen.
"Mutta," sanoi Mivers, "eikö teidän olisi pakko puolustaa näitä laki-ehdoituksia, jos olisitte Saxboro'n edusmies parlamentissa."
"Ennenkuin tähän kysymykseenne vastaan, vastatkaa te minulle tähän. Koska laki-ehdoitukset ovat vaarallisia, eikö ole välttämätöntä että ne saadaan voimaan? Eikö yleisö ole niin päättänyt?"
"Sitä ei ole epäilemistä."
"Siis Saxboro'n edusmies ei voi olla kyllin voimallinen yleisöä vastustamaan."
"Aikakauden edistyminen!" sanoi Kenelm miettiväisesti. "Luuletteko että tänkaltaisia herrasmiehiä kauan tulee löytymään Englannissa?"
"Mitä tarkoitatte herrasmiehillä? suku-ylimyksiä? — aatelismiehiäkö?"
"Niin, minä oletan ett'ei mitkään la'it voi henkilöltä riistää hänen esi-isiänsä, ja aatelismiesten luokkaa ei voi hävittää. Mutta paljas aatelismiesten luokka — ilman velvollisuuksia, edesvastauksia tai käsitystä siitä, mitä korkeasukuisen tulee tehdä isänmaahan tai persoonalliseen kunniaan katsoen, ei kansaa hyödytä. Se on onnettomuus, jota demokraatisen uskontunnustuksen valtiomiesten tulisi myöntää, että vapaasukuisten luokkaa ei voi hävittää — sen täytyy jäädä olemaan niinkuin se jäi olemaan Roomaan ja on olemassa Franskassa, vaikka sitä kaikin tavoin koetettiin hävittää, vaarallisimpana kansalaisten luokkana, kun siltä riistetään ne ominaisuudet, jotka tekivät sitä enin palvelukseen kykeneväksi. Minä en puhu tästä luokasta; minä puhun siitä Englannille omituisesta kansanluokasta, joka epäilemättä on alkuansa muodostanut itsensä sen ideaalisen kunnian ja totuuden määrän mukaan, jonka aatelismiesten tai vapaasukuisten luultiin säilyttävän, mutta joka ei enää tarvitse sukupuuta ja määrättyä acrea maata antaaksensa jäsenillensä nimityksen herrasmies; ja kun minä kuulen 'herrasmiehen' sanovan että hänellä ei ole muu edessä kuin ajatella yhtä ja sanoa toista, olkoon se kuinka vaarallista tahansa hänen maallensa, niin minusta tuntuu kuin herrasluokka aikakauden edistyksessä olisi vähällä tulla voitetuksi joltakulta hienommalta lajilta."
Tämän sanottua Kenelm nousi ja olisi lähtenyt pois, jos ei Gordon olisi tarttunut hänen käteensä ja pidättänyt häntä.
"Rakas serkkuni, jos saan kutsua teitä niin," sanoi hän, "minä olen niitä, jotka, syystä että herkkätunteisuus ja jaaritus on heille vastenmielinen, usein saattavat sellaisia henkilöitä, jotka eivät heitä likemmin tunne, ajattelemaan pahempaa heidän periaatteistansa, kuin he ansaitsevat. Voipi olla aivan totta että mies, joka on puolueellensa uskollinen, ei hyväksy niitä toimia, joita hän katsoo itsensä velvoitetuksi edistämään, ja että hän ystäville ja sukulaisille suoraan sanoo sen; tämä mies ei kuitenkaan ole rehellisyyttä ja kunniaa vailla; ja minä toivon että, kun opitte tuntemaan minua paremmin, te ette tule luulemaan että minä pahennun siitä herrasmiesluokasta, johon me molemmat kuulumme."
"Suokaa anteeksi, jos minä teistä olen epäkohtelias," vastasi Kenelm; "lukekaa se minun tietämättömyyteni syyksi julkisen elämän vaatimuksiin katsoen. Minusta valtiomiehen ei tulisi edistää hyvänä asiana sitä, jota hän katsoo huonoksi. Mutta minä olen luultavasti erehtynyt."
"Aivan oikein," sanoi Mivers, "ja siitä syystä että ennen valtio-asioissa voitiin suoraan valita hyvän ja pahan välillä. Sitä voi harvoin tehdä nyt. Korkeasti sivistyneiden miesten, joiden täytyy joko hyväksyä tai hyljätä teko, on punnitseminen paha pahaa vastaan — hyväksymisen pahaa tai hylkäämisen pahaa; ja jos he edellisen valitsevat, niin he tekevät sitä sentähden, että se on vähempi paha niistä."
"Teidän määritelmänne on erittäin hyvä," sanoi Gordon, "ja minä perustan siihen anteeksipyyntöäni siitä, jota serkkuni katsoo valheellisuudeksi."
"Minä oletan että tämä on todellinen elämä," sanoi Kenelm surullisesti hymyillen.
"Tietysti se on," sanoi Mivers.
"Joka päivä minkä elän," huokasi Kenelm, "vahvistaa yhä enemmän minun vakuutustani siitä, että todellinen elämä on haaveellinen valhe. Kuinka mielettömästi on filosoofeilta väittää ett'ei kummituksia ole: mimmoisia kummituksia me mahdammekaan olla henkien mielestä."
"Viisaitten henget
Istuvat pilvissä pilkaten meitä."