NELJÄSTOISTA LUKU.
Seuraavan kahden viikon kuluessa tapasivat Kenelm ja Lily toisiansa, ei niin usein kuin lukija kukatiesi luulee, mutta kuitenkin usein; viisi kertaa Mrs Braefieldin tykönä, vielä kerran pappilassa ja kun häntä yhden kerran pyydettiin jäämään teetä juomaan, viipyi hän koko illan. Kenelm ihastui yhä enemmän, kuta useammin hän sai olla yhdessä sen olennon kanssa, joka hänen elämänkokemukselleen oli niin omituinen. Tämä olento ei ollut hänelle ainoastaan runo, vaan runo Sibyllan kirjoista — selittämätön, kummallinen arvoitus, joka yhdellä tai toisella salaperäisellä tavalla sekoitti miellytyksensä tulevaisuuden näkyjen kanssa.
Lily oli todellakin viehättävä yhdistys vastakohdista, jotka harvoin yhtyvät sopusoinnuksi. Hänen tietämättömyytensä monessa asiassa, joita tytöt tuntevat ennenkuin ovat ehtineet puoliväliin hänen ikäänsä, korvasi teeskentelemätön, viaton yksinkertaisuus; koroitti herttaiset mielikuvitukset ja miellyttävä herkkäuskoisuus; ja valaisi vilahdukset tiedosta, jommoista ne nuoret ladyt, jotka me sanomme hyvin kasvatetuiksi, harvoin ilmoittavat — tiedosta, joka on saavutettu terävällä ulkonaisen luonnon huomaamisella ja taipuvaisuudella sen vaihtelevia ja vienoja ihanuuksia käsittämään. Tätä tietoa oli kenties ensin antanut ja sitten voimassa pitänyt sellainen runous, jota hän ei ainoastaan ole ulkoa oppinut, vaan myöskin pitänyt eroamattomana ajatustensa raittiista juoksusta; ei meidän aikamme runollisuus — sitä meidän nuoret ladymme kylläksi tuntevat — vaan valittuja osia vanhojen runoista, enimmät sellaisten runoilijain teoksista, joita ei kumpikaan sukupuoli nyt paljon lue, runoilijoin, jotka olivat rakkaita sellaisille hengille kuin Coleridge ja Charles Lamb. Niistä ei kuitenkaan mitkään olleet hänelle niin rakkaat kuin Milton'in juhlalliset laulut. Suurimman osan tästä runoudesta hän ei ollut milloinkaan kirjoista oppinut; hänen holhojansa, maalari, oli opettanut hänelle sitä hänen lapsuudessansa. Ja kaiken tämän vaillinaisen, häälyvän kasvatuksen ohessa ilmoitti jokainen hänen katseensa ja liikkeensä miellyttävää hienoutta ja syvää sydämen naisellisuutta. Siitä asti kun Kenelm oli kehoittanut häntä lukemaan "Numa Pompiliusta," oli hän hyvin halukkaasti ruvennut tätä vanhanaikaista romaania lueskelemaan ja puhui mielellään Kenelmin kanssa Egeriasta ikäänkuin henkilöstä, joka todella oli olemassa ollut.
Mutta minkä vaikutuksen — ensimmäinen mies, joka ijän suhteen oli hänen vertaisensa, jonka kanssa hän tuttavallisesti oli puhunut — minkä vaikutuksen Kenelm Chillingly teki Lilyn mieleen ja sydämeen?
Se olikin juuri kysymys joka enin häntä vaivasi — eikä ilman syytä: se olisi voinut panna älykkäimmänkin katsojan pulaan. Se teeskentelemätön suoruus, jolla Lily näytti että hän oli mieltynyt häneen, oli toisellainen kuin se tapa, jolla tyttöjen rakkaus tavallisesti ilmoittaa itsensä; se näytti enemmän lapsen hellyydeltä lempiveljeä kohtaan. Ja se oli tämä epätietoisuus, joka, Kenelmin omissa ajatuksissa, puolusti hänen viipymistänsä siellä, sillä hän luuli että oli välttämätöntä voittaa tahi ainakin oppia paremmin tuntemaan Lilyn sydäntä, ennekuin hän uskalsi avata sydämensä. Hän ei mairitellut itseänsä sillä hauskalla pelolla, että hän voisi saattaa Lilyn onnen vaaraan; se oli vaan hänen oma onnensa, joka oli vaarassa. Sitä paitsi ei heidän keskustellessaan toistensa kanssa oltu lausuttu ainoatakaan sellaista sanaa, joka kiinnittää meidän kohtalomme toisen tahtoon. Jos rakkaus tahtoi esiintyä hänen silmässään, niin Lilyn suora viaton katse ajoi sen takaisin sen sisäpuolella olevaan sopukkaan. Lily voi juosta iloisesti häntä vastaan, mutta hänen poskillansa ei näkynyt mikään petollinen puna, hänen hellä, suloinen äänensä ei vavissut. Ei; Kenelm ei vielä ainoatakaan kertaa ollut voinut itsellensä sanoa: "Hän rakastaa minua." Sitä vastoin hän usein sanoi itselleen: "Hän ei vielä tiedä mitä rakkaus on."
Niillä väli-ajoilla, jolloin Kenelm ei ollut Lilyn seurassa, kuljeskeli hän pitkät matkat Mr Ewlynin kanssa tai istui Mrs Braefieldin salissa. Edelliseen hän mieltyi enemmän kuin hän oli mieltynyt keneenkään oman ikäiseensä mieheen — hänessä heräsi ystävyys, joka käsitti ihailemisen ja kunnioituksen jaloja ominaisuuksia.
Charles Ewlyn oli niitä luonteita, joissa värit näyttävät kalpeilta, jos ei valoa aseteta lähelle niitä, mutta silloin näyttää joka väri muuttuvan lämpimämmäksi ja rikkaammaksi. Se käytös, jota ensin voisi sanoa ainoastaan hyväksi, tulee todella nerokkaaksi; henki, jota alussa voisi sanoa hitaaksi, vaikka kehittyneeksi, myönnetään nyt olevan täynnä karastua voimaa. Ewlyn ei kuitenkaan ollut pieniä heikkouksia vailla; ja kukaties nämä juuri tekivät hänen niin rakastettavaksi. Hän uskoi suuresti inhimilliseen hyvään, ja häneen voi hyvin helposti vaikuttaa kavalasti vetomalla "hänen yleisesti tunnettuun hyväntahtoisuuteensa." Hän oli taipuvainen liian korkeaksi arvaamaan aimollisuuden kaikessa, johon hän oli mieltynyt. Hän luuli että hänellä oli paras vaimo maailmassa, parhaimmat lapset, parhaimmat palvelijat, parhaimmat mehiläispesät, paras hevonen ja paras kotikoira. Hänen seurakuntansa oli siveellisin, hänen kirkkonsa omituisin, hänen pappilansa kaunein, ainakin koko kreivikunnassa — kenties koko kuningaskunnassa. Luultavasti oli se tämä optimistinen filosofiia, joka auttoi kohoittamaan häntä esteetisen nautinnon selkeään ilmaan.
Hän ei ollut mieltymyksiä ja vastenmielisyyksiä paitsi. Vaikka hän oli vapaamielinen kirkon mies eriuskoisia protestantteja kohtaan, niin hänessä kyti odium teologicum kaikkeen, joka tuntui paavilaisuudelta. Siihen oli ehkä toinenkin syy kuin suora teologinen. Hänen nuorena ollessaan oli hänen nuorta sisartansa, käyttääksemme hänen omaa lausuntotapaansa, "salaisesti kiedottu" kääntymään rooman-katoliseen uskoon ja hän oli sitten mennyt luostariin. Hänen tunteensa olivat tulleet kovin loukatuiksi tämän solvauksen kautta. Mr Ewlynillä oli myöskin pienet heikkoutensa, joihin oli syynä itse-arvo ennemmin kuin turhamielisyys. Vaikka hän oli hyvin vähän nähnyt maailmasta pitäjänsä ulkopuolella, niin hän kuitenkin kehui tuntevansa inhimillistä luontoa ja käytöllisiä asioita ylipäänsä. Varmaankaan ei yksikään ihminen ollut lukenut enemmän niistä, etenkin vanhain klassillisten kirjailijain kirjoista. Kenties oli se siitä syystä kun hän niin vähän Lilyä ymmärsi — luonnetta, johon klassillisten kirjailijain teoksissa ei ole vertaista; ja kenties se oli se, joka saattoi Lilyn katsomaan häntä "niin hirveän aika-ihmiseksi." Sentähden ei tyttö voinut oikein tutustua hänen kanssansa, vaikka hän oli lempeä ja hyvänluontoinen.
Tämän ystävällisen oppineen seura miellytti Kenelmiä sitä enemmän sentähden että oppineella nähtävästi ei ollut vähintäkään aavistusta siitä että Kenelmin asumiseen Cromwell Lodgessa oli syynä Grasmeren läheisyys. Mr Ewlyn oli varma siitä että hän tunsi inhimillisen luonnon ja käytölliset asiat yleensä liian hyvin voidakseen uskoa että rikkaan baronetin perillinen voisi ajatella vaimoksensa ottaa tytön, jolla ei ollut rikkautta eikä yhteiskunnallista asemaa, joka oli orpo ja alhaisesta säädystä lähteneen taideniekan holholainen; tai että henkilö, joka Cambridgessa oli mainetta saavuttanut ja nähtävästi oli paljon lukenut vakaisia ja kuivia aineita, ja seurustellut paljon hienosti sivistyneissä seurapiireissä, voisi huomata muuta viehätystä huolettomasti kasvatetussa tytössä, joka kesytti perhosia eikä tuntenut ylhäisten elämästä enemmän kuin ne, minkä Mr Ewlyn itse huomasi tuon itsepäisen, viattoman lapsen läsnä-ollessa — joka oli hänen Clemmynsä leikkikumppani ja ystävä.
Mrs Braefield oli terävämpi-järkinen; mutta hän oli hienotunteinen, eikä tahtonut peloittaa Kenelmiä talostansa näyttämällä kuinka paljon hän oli huomannut. Hän ei edes tahtonut kertoa sitä miehellensä, joka oli poissa enimmät aamupäivät ja jolla oli niin paljon tekemistä omien asioidensa kanssa että hän ei juuri muiden asioista välittänyt.
Elsie'ssä oli vielä jäljellä vähän romanttisuuden oireita ja hän oli saanut päähänsä että Lily Mordaunt, vaikk'ei hän todellisuudessa ollut se prinsessa, josta runollisissa draamoissa puhutaan ja jonka säätyä jonkun aikaa pidetään salassa, kuitenkin oli sitä ylhäistä sukua, jonka nimi hänellä oli, eikä siis tässä suhteessa ollut mitään alentavaista Kenelm Chillinglylle naida hänet. Elsie oli tehnyt tämän johtopäätöksen ainoastaan tädin sievistä tavoista ja käytöksestä ja hoidokkaan koko olennon ja kasvojen hienoudesta ja sanomattoman miellyttävästä käytöksestä päättäen, jonka suloisuus astui esiin niinä hetkinäkin kuin hän oli enin huoleton ja leikillinen.
Mutta Mrs Braefield oli myöskin kyllin älykäs huomaamaan tämän miltei itsensä kasvattaneen tytön lapsellisen käytöksen ja mielikuvituksien ohessa vielä kehittymättömiä todellisen naisellisuuden siemeniä. Kaiken tämän johdosta oli Elsie, jo ensi päivästä kuin hän taas tapasi Kenelmin, aina ajatellut että Lily olisi sopiva vaimo hänelle. Kerta siihen päätökseen tultuansa saattoi hänen synnynnäinen tahdonvoimansa häntä päättämään kaikin puolin, hiljaa, huomaamatta ja sen kautta taitavasti edistää tämän ajatuksen toteutumista.
"Se ilahduttaa minua," sanoi hän eräänä päivänä, kun Kenelm käveli hänen kanssansa hänen kauniissa puutarhassansa, "että Mr Ewlyn ja te olette tulleet niin hyviksi ystäviksi. Vaikka kaikki tällä seuduin paljon pitävät hänestä hänen hyvyytensä takia, niin ei ole monta, jotka hänen oppiansa voivat oikein arvostella. Teille mahtaa olla sekä odottamatonta että hauskaa tällä hiljaisella paikalla löytää niin taitavan ja oppineen seurakumppanin; se korvaa teidän pettyneitä toiveitanne kalastuksen suhteen meidän joessa."
"Älkää alentako jokea; se antaa meille mitä kauneimmat rannat, joilla voimme puolipäivän aikana loikoa vanhain latvattomain tammien alla, ja joita pitkin aamuin ja illoin voimme käyskennellä. Missä näitä suloisuuksia ei ole, siinä ei lohikaan voi meitä huvittaa. Niin; minä olen iloinen siitä että olen Mr Ewlynissä ystävän saanut. Minä olen oppinut häneltä paljon, ja kysyn usein itseltäni tulenko milloinkaan saamaan rauhaa omantuntoni kanssa käytöllisesti sovittamalla elämääni mitä olen oppinut."
"Saanko luvan kysyä mitä erityistä tieteen haaraa te tarkoitatte?"
"Tuskin tiedän miten sitä määritellä. Nimittäkäämme sitä 'Ajanarvion-taidoksi.' Niiden uusien aatteiden joukossa, joita minua kehoitettiin tutkimaan, sentähden että ne minun sukupolveani hallitsevat, oli Ei-ajanarvio-taidolla hyvin etevä sija; ja koska minä itse luonteeltani olen hyvin tyyni ja tasainen, niin tämä uusi aate oli minun filosoofisen järestelmäni perustus. Mutta nyt kun olen tullut tutuksi Charles Ewlynin kanssa, luulen että on paljon, joka puhuu Ajanarvio-taidon puolesta, vaikka se onkin vanha aate. Minä näen miehen joka, vaikka hänellä on vallan jokapäiväisiä mieltymyksiä ja huvituksia tuottavia aineita tarjona, yhä edelleen on mieltynyt tai ylipäänsä huvitettu; minä kysyn itseltäni mistä se tulee ja mikä siihen on syynä? Ja minusta tuntuu että syy siihen on se vakaa usko, joka määrää hänen suhdettaan Jumalaan ja ihmisiin, ja tätä suhdetta hän ei salli minkään miettimisen häiritä. Olkoon tämä usko muille epäiltävä tahi ei, se ei kuitenkaan voi jumaluudelle vastenmielinen olla ja on varmaankin hyvä ja hyödyllinen kanssaihmisille. Sen ohessa hän istuttaa tätä uskoa onnellisen ja iloisen kodin maahan, joka vahvistaa ja nostattaa sitä jokapäiväiseen käytäntöön; ja kun hän lähtee kotoansa, vaikka kehän kaukaisempaankin päähän, niin hän vie mukaansa kodin vaikutuksen ystävällisyyteen ja hyötyyn katsoen muita kohtaan. Kenties minun elämäni linja tulee vedettäväksi suuremman kehän periferiiaan kuin hänen; mutta se on sitä parempi mieltymykselle ja huville, jos sitä voi vetää samasta keskipisteestä; se on, vakaa usko, jota rauhallisen kodin päiväpaiste joka päivä lämmittää todelliseen toimintaan."
Mrs Braefield kuunteli iloisella tarkkaavaisuudella tätä puhetta, ja kun se päättyi, pyöri Lilyn nimi hänen kielellään, sillä hän aavisti että, kun hän puhui kodista, niin hän ajatteli Lilyä; mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi lausumalla jokapäiväisen typeryyden:
"Tietysti tulee tässä elämässä etupäässä hankkia itselleen onnellinen ja hauska koti. Mahtaa olla kauheaa parhaimmillekin naida ilman rakkautta."
"Kauheaa, todella, jos toinen puoliso rakastaa ja toinen ei sitä tee."
"Se tuskin teille voi tapahtua, Mr Chillingly, sillä minä olen varma siitä ettette voisi mennä naimisiin jollette rakastaisi; ja minä en luule imartelevani teitä kuu sanon että miehen, joka on paljon vähemmän lahjakas kuin te, tuskin kävisi pahasti hänen yrityksessään voittaa sen naisen rakkautta, jota hän kosii ja jonka hän saa."
Kenelm, joka siinä katsannossa oli mitä vaatimattomimpia ihmisiä, pudisti epäileväisesti päätänsä ja aikoi juuri vastata jotain vaatimatonta, kun hän, luoden silmänsä ylös ja katsellen ympärilleen, pysähtyi ääneti ja hiljaa kuin olisi hän paikkaan juurtunut. He olivat tulleet sille aitauksella ympäröidylle paikalle, jonka ympärillä kasvoi ruusuja, joiden välillä hän ensi kerran oli nähnyt ne nuoret kasvot, jotka siitä saakka aina olivat hänen mielessänsä olleet.
"Ah!" sanoi hän äkisti; "minä en voi kauemmin viipyä täällä ja tuhlata työpäivän tuntia uneilemiin haltiattarien piirissä. Minä lähden tänään ensi junassa kaupunkiin."
"Tuletteko takaisin?"
"Tietysti — tänä iltana. Minä en jättänyt adressia kortteeriini
Londonissa. Siellä on varmaan suuri joukko kirjeitä — muutamia
epäilemättä isältäni ja äidiltäni. Minä menen vaan niitä hakemaan.
Hyvästi! Kuinka hyvä olette ollut, kun olette kuunnellut minua!"
"Määräämmekö jonkun päivän nousevalla viikolla vanhan roomalaisen huvilan raunioiden katselemiseen? Minä kutsun Mrs Cameron'in ja hänen hoidokkaansa tulemaan mukaan."
"Minkä päivän itse tahdotte," vastasi Kenelm iloisesti.