SEITSEMÄS LUKU.
Salongi oli tyhjä; rouvasväki oli puutarhassa. Kenelmin ja Mr Ewlynin kävellessä vierekkäin sitä paikkaa kohti, jossa rouvasväki oli (Sir Thomas ja Mr Braefield seurasivat heitä vähän matkan päässä) edellinen kysyi jotenkin jyrkästi: "Mimmoinen mies Miss Mordauntin holhoja, Mr Melville, on?"
"Minä tuskin voin siihen vastata. Minä näen häntä hyvin vähän kun hän on täällä. Ennen hän hyvin usein tuli tänne ja hänellä oli mukanaan joukko nuoria miehiä, jotka asuivat Cromwell Lodgessa, sillä Grasmeressa ei ollut heille tilaa — luullakseni ne olivat akademiian oppilaita. Muutaman vuoden kuluessa hän ei tuonut mukanaan noita henkilöitä, ja kun hän itse tulee, viipyy hän vaan moniaan päivän. Hän sanotaan olevan hyvin kevytmielinen."
Tässä keskustelu keskeytettiin. Molemmat miehet olivat, näin puhuessansa, poikenneet suorasta tiestä nurmikolle mennäksensä naisväen luo, ja joutuneet yksinäisille poluille, jotka kulkivat sinne tänne pensastossa; nyt he äkkiä tulivat aukealle nurmikolle suoraan pöydän eteen, jolla kahvia oli tarjottavana ja jonka ympärillä muut seuran jäsenet olivat koossa.
"Minä toivon, Mr Ewlyn," kuului Elsien iloinen ääni, "että olette kieltänyt Mr Chillinglyä papistiksi rupeamasta. Olen varma siitä että teillä on ollut aikaa kyllin sitä tehdäksenne."
Mr Ewlyn, joka oli protestantti päästä kantapäähän vetäysi vähän etemmäksi Kenelmistä. "Aiotteko kääntyä —" Hän ei voinut päättää lausetta.
"Älkää olko levoton, hyvä sir. Minä vaan kerroin Mrs Braefield'ille että olen käynyt Oxfordissa neuvottelemassa oppineen miehen kanssa asiasta, jota paljon olen miettinyt ja joka on yhtä abstraktinen kuin tuo naisellinen ajanviete teologiia on nyky-aikana. Minä en voi vakuuttaa Mrs Braefieldiä siitä että Oxfordissa on muita pulmia, kuin sellaiset jotka naisia huvittavat." Tässä Kenelm vaipui tuolille Lilyn viereen.
Lily käänsi puoleksi selkäänsä Kenelmille.
"Olenko taas teitä suututtanut?"
Lily kohoitti hiukan olkapäätänsä, mutta ei tahtonut vastata.
"Minä pelkään, Miss Mordaunt, että luonto on teidän hyvistä ominaisuuksistanne jättänyt pois yhden; paremman minän teissä tulisi korvata sitä."
Lily käänsi äkkiä kasvonsa häneen päin — taivaan valo oli käynyt himmeäksi, mutta iltatähti tuikki taivaalla.
"Mitä tarkoitatte?"
"Tuleeko minun vastata kohteliaasti vai todenmukaisesti?"
"Todenmukaisesti! Tietysti todenmukaisesti! Mikä on elämä ilman totuutta?"
"Vaikka uskoo haltijoitakin?"
"Haltijattaret ovat tavallansa todellisia. Mutta te ette ole totinen.
Te ette ajatellut haltijattareita, kun te —."
"Kun mitä?"
"Huomasitte vikaa minussa."
"En ole varma siitä. Mutta minä tahdon teille kääntää ajatuksiani, sen mukaan kuin itse voin niitä lukea, ja sitä varten minä turvaudun haltijattareihin. Otaksukaamme että haltijatar on pannut vaihetetun lapsensa ihmisen kehtoon; että hän kehtoon levittää kaikellaisia haltijattaren lahjoja, joita ei anneta pelkille kuolevaisille; mutta että hän unohtaa yhden inhimillisen ominaisuuden. Vaihdokas kasvaa, hän viehättää kaikkia, jotka hänen näkevät; kaikkia hänen mielihalujansa noudatetaan; häntä hemmoitellaan, häntä pilataan. Mutta tulee aika, jolloin hänen ihailijansa ja ystävänsä kaipaavat tuota ainoaa inhimillistä lahjaa. Arvatkaa mikä se on."
Lily mietti. "Minä ymmärrän mitä tarkoitatte: todenmukaisuuden, kohteliaisuuden vastakohtaa."
"Ei, ei juuri sitä, vaikka kohteliaisuus tietämättä yhtyy siihen; se on hyvin vaatimaton ominaisuus, hyvin epärunollinen ominaisuus; ominaisuus, jota moni yksinkertainen ihminen omistaa; ja kuitenkaan ei mikään haltijatar voi ilman sitä ihmisiä viehättää, kun ensimmäinen ryppy tulee haltijattaren kasvoihin. Ettekö voi arvata mikä se on?"
"En; te suututatte minua, te loukkaatte minua;" ja Lily polki jalkaansa maahan kiivaasti, niinkuin hän Kenelmin läsnäollessa oli tehnyt kerta ennen. "Puhukaa selvään, minä vaadin sen."
"Miss Mordaunt, suokaa anteeksi, minä en uskalla," sanoi Kenelm ja nousi istualta, kumartaen ikäänkuin kuningattarelle; sitten hän meni Mrs Braefieldin luokse.
Lily istui paikallaan yhä vielä vihoissaan.
Sir Thomas otti sen tuolin, josta Kenelm oli noussut.
Eron hetki tuli. Sir Thomas oli ainoa vieraista, joka jäi yöksi sinne. Mr ja Mrs Ewlynillä oli omat vaununsa. Mrs Braefieldin vaunut ajoivat esille Mrs Cameronia ja Lilyä kotiin viemään.
Lily sanoi hätäisesti ja epäkohteliaasti: "Kuka ei mieluisemmin kävelisi tällaisena iltana?" ja hän kuiskasi jotain tädillensä.
Mrs Cameron kuunteli kuiskausta, ja, tottelevainen kuin oli kaikille Lilyn oikuille, sanoi: "Te olette hyvin kohtelias, hyvä Mrs Braefield, mutta Lily tahtoo ennemmin käydä jalkaisin kotiin; eihän nyt näytä sadetta tulevan."
Kenelm seurasi tädin ja hoidokkaan askeleita, ja saavutti heidät joen reunalla.
"Kaunis ilta, Mr Chillingly," sanoi Mrs Cameron.
"Englantilainen kesä-ilta; en ole niillä paikoin maailmaa, joissa olen käynyt, nähnyt sen vertaista. Mutta, voi, englantilaiset kesä-illat ovat niin harvat."
"Te olette paljon matkustanut ulkomailla?"
"Paljon — en, vähän; pää-asiallisesti jalkasin."
Lily ei ollut tähän saakka sanaakaan puhunut, ja oli käynyt pää alaspäin. Nyt hän katsoi ylös ja sanoi mitä lempeimmällä ja sovinnollisemmalla äänellä:
"Te olette käynyt ulkomailla," ja lisäsi sitten semmoisella nöyryydellä, jota hän tähän saakka ei ollut milloinkaan häntä kohtaan osoittanut, "Mr Chillingly," ja jatkoi enemmän tuttavallisesti: "Mikä merkitys tuolla sanalla 'ulkomailla'! Kaukana itsestänsä, jokapäiväisestä elämästänsä. Kuinka minä kadehdin teitä! Te olette ollut ulkomailla: niin on Leijonakin —." Tässä hän ojensi itsensä, — "minä tarkoitan holhojaani, Mr Melvilleä."
"Niin, minä olen käynyt ulkomailla; mutta kaukana itsestäni — en milloinkaan. Se on vanha sananparsi — kaikki vanhat sananparret ovat todet, enimmät uudet ovat väärät — että ihminen vie synnyinmaata mukanansa jalkapohjassansa."
Tässä polku kävi hiukan kapeammaksi. Mrs Cameron meni edellä, Kenelm ja Lily jälessä; Lily kulki tietysti kuivalla polulla, Kenelm kosteassa heinikossa.
Lily saattoi häntä pysähtymään. "Te käytte märässä ruohossa noilla ohuilla kengillä." Lily siirtyi vaistomaisesti pois kuivalta polulta.
Vaikka tämä Lilyn puhe oli yksinkertainen ja vaikka se tuntui luonnottomalta, kun heikko tyttö lausui sen Kenelmin kaltaiselle gladiaatorille, niin se kuitenkin ilmaisi kokonaista naisellisuuden maailmaa — se ilmaisi koko sen keksimättömän maan, joka oli kätketty oppineelle Mr Ewlynille, koko sen maan, jonka käsittämätön tyttö valloittaa ja hallitsee, kun hän tulee vaimoksi ja äidiksi.
Tätä yksinkertaista puhetta kuullessaan ja tätä äkillistä liikettä nähdessään, Kenelm pysähtyi ja näytti miettiväiseltä ja hämmästyneeltä. Hän kääntyi ujosti: "Voitteko antaa minulle anteeksi kovat sanani? Minä luulin löytäväni virheitä teissä."
"Ja siinä olitte oikeassa. Minä olen ajatellut mitä te sanoitte, ja minä tunnen että teillä oli aivan oikein; mutta en kuitenkaan oikein ymmärrä mitä te tarkoitatte sillä inhimillisellä ominaisuudella, jota haltijatar ei vaihdokkaalle antanut."
"Jos en ennen uskaltanut sitä sanoa, niin vielä vähemmän uskaltaisin sitä nyt sanoa."
"Sanokaa." Hän ei enää polkenut jalkaa, hänen silmänsä eivät säihkyneet, ei enää ollut itsepäisyys, joka sanoi: "Minä vaadin sen;" — vaan tuo "sanokaa" kuului niin lempeältä, suloiselta ja rukoilevalta.
Kenelm ei voinut sitä vastustaa, vaan rohkaisi mieltänsä ja vastasi rohkeasti, mutta uskaltamatta Lilyä katsella:
"Tuo ominaisuus, joka on tärkeä miehille mutta vielä tärkeämpi naisille, sen mukaan missä määrässä he ovat haltijattarien kaltaisia, on hyvä luonto."
Lily äkkiä riensi hänen luotansa ja meni tätinsä tykö, käyden märässä ruohossa.
Kun he saapuivat puutarhan portille astui Kenelm esiin ja aukaisi sen.
Lily meni ylpeästi hänen ohitsensa; he saapuivat huoneen ovelle.
"Minä en tämmöisellä ajalla pyydä teitä sisään tulemaan," sanoi Mrs
Cameron. "Se olisi vaan valheellista kohteliaisuutta."
Kenelm kumarsi ja vetäysi pois. Lily lähti tätinsä luota, meni Kenelmin tykö ja ojensi hänelle kätensä.
"Minä aion miettiä teidän sanojanne, Mr Chillingly," sanoi hän majesteetillisen näköisenä. "Nyt luulen teidän olevan väärässä. Minä en ole pahaluontoinen; mutta" — tässä hän taukosi ja lisäsi sitten ylpeydellä, joka olisi ollut inhoittava, jos hän ei olisi ollut niin kaunis — "minä annan teille kaikissa tapauksissa anteeksi."