VIIDES LUKU.
Kenelm Chillinglyltä Sir Peter Chillinglylle:
"Isäni! Rakas isäni! — Tämä ei ole mikään vastaus teidän kirjeesenne. Minä en tiedä voiko sitä edes kirjeeksi sanoakaan. En voi vielä päättää tahdonko että se teidän käsiinne tulee vai ei. Väsyneenä puhumisesta itseni kanssa, istun pöytäni ääreen puhuakseni teidän kanssanne. Olen usein soimannut itseäni siitä etten ole käyttänyt jokaista sopivaa tilaisuutta antaakseni teidän tietää kuinka hellästi teitä rakastan, kuinka suuresti teitä kunnioitan; teitä, ystävääni, isääni. Mutta me Chillinglyt emme ole mikään demonstrativinen suku. Minä en muista että te sanoissa milloinkaan olette minulle lausunut sen totuuden että rakastatte poikaanne äärettömästi paljoa enemmän kuin hän ansaitsee. Ja enkö kuitenkin tiedä että te mieluisemmin antaisitte rakkaat vanhat kirjanne joutua vasaran alle, kuin antaa minun turhaan toivoa jotain koettamatonta, viatonta iloa, jota mieleni tekisi? Ja tiedättehän te yhtä hyvin, että minä ennemmin luopuisin koko perintöoikeudestani ja rupeaisin päivämieheksi, kuin antaisin teidän kaivata rakkaita vanhoja kirjojanne?
"Tämän molemminpuolisen tiedon minä pidän vallan varmana kaikessa mitä sydämeni toivoo saada teille ilmoittaa. Mutta jos aavistukseni on oikea, niin päivä on tuleva, jolloin teidän ja minun välillä täytyy tulla alttiiksi paneminen kysymykseen toisen tai toisen puolesta. Jos niin on, niin pyydän että te tämän uhrauksen teette. Kuinka se voi käydä laatuun? Kuinka voin olla niin hävytön, niin itsekäs, niin kiittämätön ja unhoittaa kaikki mitä nyt jo olen teille velkaa ja jota kenties en milloinkaan voi maksaa? Minä voin ainoastaan vastata: 'Se on kohtalon, se on luonnon, se on rakkauden syy' —."
* * * * *
"Tässä minun täytyy keskeyttää itseäni. On keski-yö, kuu on aivan vastapäätä ikkunaa, jonka vieressä istun, ja joessa, joka juoksee sen alitse, näkyy pitkä, kapea viiva, jossa jokainen aalto värähtelee sen valossa; kuun valaisevan viivan molemmin puolin ovat toiset aallot, jotka rientävät yhtä kiireesti hautaansa kohti näkymättömään syvyyteen, liikkumattomina ja kolkkoina. En voi kirjoittaa enää."
* * * * *
Kaksi päivää myöhemmin.
"Sanotaan että hän on alempana meitä varallisuuteen ja arvoon katsoen. Olemmeko me, isäni — me, kaksi jalosukuista herrasmiestä — kullanhimoisia tahi ylhäisten suosiota hakevia. Minun yliopistossa ollessani halveksittiin ainoastaan kuokkavierasta ja keikaria, miestä, joka valitsi ystäviänsä sen mukaan kuin niiden rahat tai niiden arvo voisi olla hänelle hyödyksi. Jos niin on laita siinä, missä valinta on niin vähästä arvosta henkilön onneen ja tulevaisuuteen katsoen, jolla on jonkimoinen miehuullisuus, kuinka paljoa vähäpätöisempi kuokkavieras ja keikari onkaan kun tulee päättää mitä vaimoa on rakastaminen ja valitseminen sulostuttamaan ja jalostuttamaan jokapäiväistä elämää! Voiko hän tulla minulle täksi sulostuttavaksi ja jalostuttavaksi olennoksi? Minä uskon sen vakaasti. Itse elämä on minusta saanut viehätyksen, jommoista en milloinkaan aavistanut sillä olevan; minä alan jo vähän ottaa osaa kanssaihmiseni rientoihin ja pyrintöihin, joka on voimallisin niissä, joita jälkimaailma katsoo hyväntekijöiksensä. Tässä hiljaisessa kylässä voisin tosin löytää riittäviä esimerkkejä siihen, ettei ihmisen tarkoitus ole mietiskellä elämää, vaan ottaa tehokasta osaa siihen ja siinä toimessa huomata voivansa hyödyttää ihmiskuntaa. Mutta minä epäilen että olisin hyötynyt sellaisista esimerkeistä; luulen että olisin katsellut tätä pientä maailman näyttämöä samalla tavalla kuin olin katsellut suurta, välinpitämättömänä kuin katselija, joka näkee huonoin näyttelijäin tavallista perhenäytelmää näyttävän, jos ei koko olentoni yht'äkkiä olisi luopunut filosofiasta intohimon edestä, ja kerta lämmitettynä, tullut myötätuntoiseksi ihmiskuntaa kohtaan, missä ikinä se palaa ja hehkuu. Oi, voiko epäillä siitä, mikä arvo hänelle tulee kuolevaisen morsiamena — hänelle, prinsessalleni, Haltiattarelleni? Kuinka tyytyväiseksi te, isäni, tulette poikanne maalliseen asemaan! Kuinka uutterasti hän tulee koettamaan korvata kaikkia puutteitansa ymmärrykseen, neroon ja tietoihin katsoen, sillä yhteen ainoaan päämaaliin kootulla voimalla, joka — enemmän kuin ymmärrys, nero ja tieto vaatii mitä maailma sanoo kunniaksi.
"Niin, hänen kanssansa, hänen kanssansa minun nimeni kantajana, hänen kanssansa, jolle minä, mitä hyvää ja suurta tehnenkin, voisin sanoa: 'Se on sinun tekosi,' lupaan minä että te tulette siunaamaan sitä päivää, jolloin syliinne suljette tyttären."
* * * * *
"'Sinä olet yhteydessä rakastetun kanssa kaikessa, jota tunnet olevan sinua ylempänä.' Niin kirjoittaa yksi noista taikatempuissa taitavista saksalaisista, jotka rinnassamme hakevat haudattujen totuuksien siemeniä ja kehittävät niitä kukkaisiksi, ennenkuin me itse edes tiedämme mitään siemenistä.
"Jokainen ajatus, joka saattaa minua rakkaani yhteyteen, on minusta syntynyt siivillä."
* * * * *
"Olen juuri hiljan häntä tavannut, juuri hänestä eronnut. Siitä asti kuin minulle — ystävällisesti ja viisaasti — sanottiin ettei minulla ollut oikeutta panna hänen mielen rauhaansa alttiiksi, jos minulla ei ole oikeutta kosia häntä ja saada häntä, lupasin itselleni että välttäisin hänen seuraansa siksi kunnes olin kertonut teille kaikki, niinkuin nyt teen, ja saanut teiltä tämän luvan; sillä vaikken olisi milloinkaan sitä lupausta antanut, joka sitoo kunniatani, niin teidän myönnytyksenne ja siunauksenne tulee pyhittää valintaani. Minä en uskaltaisi pyytää niin viattoman ja puhtaan olennon naimaan kiittämätöntä ja tottelematonta poikaa. Mutta tänä iltana minä tapasin hänen vallan odottamatta pastorin luona, joka on kelpo mies, jolta olen paljon oppinut; jonka elämänohjeet, jonka esimerkki, jonka perheellinen onni ja samalla toimelias ja puhdas elämä sopivat yhteen minun omien unelmieni kanssa, kun näin unta hänestä.
"Minä kerron teille rakkaani nimen — hiljaa, se on vielä suuri salaisuus teidän ja minun välillä. Mutta, oi, jospa se päivä jo olisi käsissä, kun saisin kuulla teidän kutsuvan häntä nimeltä ja nähdä teidän painavan hänen otsallensa ainoan miehen suudelman, josta en olisi mustasukkainen.
"On pyhäpäivä, ja iltakirkon jälkeen on ystäväni tapa koota lapsensa ympärilleen ja ilman varsinaista saarnaa tahi esitelmää hän herättää niiden mieltymystä aineihin, jotka ovat päivän pyhän tarkoituksen yhteydessä. Hän ei usein suoraan puhu uskonnollisista asioista; useammin hän alkaa jostakin vähäpätöisestä tapauksesta tahi tarinasta, joka edellisellä viikolla on lapsia huvittanut, ja kehittää vähitellen siitä jonkun siveellisen ohjesäännön tai ottaa raamatusta jonkun valaisevan esimerkin. Hän on sitä mieltä että kun lasten täytyy oppia paljon siitä mitä heidän on oppiminen ahkeran työn kautta, niin uskontoa ei tule tehdä heille vaikeaksi, vaan huomaamatta sovitettava heidän mieleensä ja yhdistettävä rauhallisten ja rakkaiden muistojen kanssa, ja tehtävä lohdutukseksi surujen jälkeen, tukeeksi vastoinkäymisissä, eroittamattomaksi kumppaniksi sen kaksoissisarelle, Toivolle.
"Minä astuin tänä iltana pastorin huoneesen juuri kun seura oli kokoutunut hänen ympärilleen. Hänen vaimonsa vieressä istui lady, joka erittäin minua miellyttää. Hänen kasvonsa osoittaa sellaista tyyneyttä, joka ilmoittaa surun vaikuttavaa väsymystä. Hän on rakastettuni täti. Lily oli istunut matalalle tuolille hyvän pastorin jalkain juureen, erään pastorin tyttären kanssa, jonka kaulan ympäri hän oli pannut käsivartensa. Hän on paljon mieluummin lasten kanssa kuin hänen ikäistensä tyttöjen seurassa. Pastorin rouva, joka on hyvin viisas ja ymmärtäväinen nainen, kysyi kerta minun kuullen, mikä siihen oli syynä ja miksi hän aina tahtoi olla vaan lasten kanssa, joilta hän ei voinut oppia mitään. Oi! toivon että olisitte nähnyt kuinka viaton enkelinkaltainen hänen kasvoinsa sävy oli, kun hän suoraan vastasi: 'Minä luulen että se on sentähden että niiden seurassa olen enemmän turvallinen, minä tarkoitan lähempänä Jumalaa.'
"Mr Ewlyn — niin on pastorin nimi — kehitti tänä iltana esitelmänsä kauniista haltiatarsadusta, jonka Lily edellisenä päivänä oli kertonut hänen lapsillensa ja jonka pastori pyysi hänen uudestaan kertomaan."
"Tämä on lyhykäisyydessä sadun sisältö:"
"Oli kerran kuningas ja kuningatar, jotka olivat hyvin onnettomat sentähden ettei heillä ollut perillistä, joka olisi kruunun perinyt; ja he rukoilivat Jumalalta sellaista; ja katso, eräänä kauniina kesä-aamuna näki kuningatar, herätessänsä, kehdon vuoteensa vieressä ja kehdossa makasi kaunis nukkuva lapsukainen. Oli suuri juhlapäivä yli koko valtakunnan! Mutta kun poika kasvoi suuremmaksi, tuli hän hyvin itsepäiseksi ja pahaksi; hänen kauneutensa katosi, hän ei tahtonut oppia läksyjänsä, hän oli niin häijy kuin lapsi olla voi. Vanhemmat olivat kovin suruissansa; heidän toivottu perillisensä näytti tulevan suureksi vitsaukseksi sekä heille että heidän alamaisilleen. Vihdoin eräänä päivänä näkyi kaksi pientä ajettumaa prinssin hartioissa, joka vielä lisäsi heidän suruansa. Kaikilta lääkäreiltä kysyttiin syytä tähän ja haettiin apua. Ne koettivat tietysti nuoria ja teräspuristimia, jotka tuottivat pienelle prinssiraukalle suurta vaivaa ja tekivät hänen entistä häijymmäksi. Ajettumat tulivat kuitenkin yhä isommiksi ja prinssi sairastui ja kävi yhä heikommaksi. Vihdoin taitava lääkäri sanoi että ainoa keino pelastaa prinssin henkeä oli ajettumain poisleikkaaminen, ja määrättiin että leikkaus oli tapahtuva seuraavana aamuna. Mutta yöllä kuningatar näki unessa kauniin olennon, joka seisoi hänen vuoteensa vieressä. Ja tämä olento sanoi soimaavalla äänellä hänelle: 'Kiittämätön nainen. Kuinka sinä palkitset minua siitä kalliista lahjasta, jonka minun suosioni sinulle hankki? Minä olen Haltiattarein kuningatar. Sinun valtakuntasi perilliseksi uskoin minä sinun huostaasi lapsen Haltiattarein maasta, joka tulisi olemaan siunaukseksi sinulle ja sinun kansallesi; ja sinä aiot nyt lääkärin veitsen kautta tuottaa sille kuoleman tuskaa.' Ja kuningatar vastasi: 'Kalliiksi tosiaankin voit sanoa sen lahjan! Kurja, kivulloinen, katala vaihdokas.'
"'Oletko niin typerä,' sanoi kaunis olento, 'ett'et käsitä että ensimmäiset vainut haltiatar-lapsessa aivan luonnollisesti ovat tyytymättömyys siitä että se on ajettu pois kotimaastansa? Ja tämä tyytymättömyys olisi piinannut sitä kuoliaaksi tahi olisi se yhä enentynyt katkeruudeksi ja ilkeydeksi, koska lapsi olisi ollut voimaan katsoen haltiatar; mutta siitä olisi tullut paha haltiatar, jos ei sen synnynnäinen luonto olisi ollut kylläksi voimallinen kehittämään sen siipiä. Se, jota te sokeudessanne katsotte viallisuudeksi ihmislapsessa, se tekee haltiatarlapsen kauneuden täydelliseksi. Voi sinua, jos et salli haltiatarlapsen siipien kasvaa!'"
"Ja seuraavana aamuna kuningatar lähetti lääkärin pois, kun hän tuli kamala veitsi muassaan, ja otti pois nuorat ja teräspuristimet prinssin hartioilta, vaikka lääkärit sanoivat että se tuottaisi kuoleman lapselle. Ja siitä hetkestä alkaen rupesi kuninkaallinen perillinen parantumaan ja kukoistamaan. Ja kun vihdoin viimein noista rumista ajettumista kehittyi lumivalkoiset siivet, niin prinssin pahantapaisuus hävisi ja hän kävi lempeäksi ja hyväluontoiseksi. Sen sijaan että hän ennen oli kiusannut opettajiansa, tuli hän nyt mitä oppivaisimmaksi ja ahkerimmaksi oppilaaksi, oli vanhempainsa ilo ja koko kansan ylpeys; ja kansa sanoi: 'Hänestä me kerta saamme kuninkaan, jommoista meillä ei milloinkaan ennen ole ollut.'
"Tähän Lilyn satu päättyi. Minä en voi teille selittää kuinka suloisella, leikillisellä tavalla hän sitä kertoi. Sitten hän sanoi, vakaasti päätänsä pudistaen: 'Mutta te ette näy tietävän mitä jälestäpäin tapahtui. Kenties luulette ettei prinssi milloinkaan siipiänsä käyttänyt? Kuunnelkaa minua. Hovimiehet, jotka palvelivat hänen Kuninkaallista Korkeuttansa, huomasivat että hän katosi muutamina öinä joka viikko. Näinä öinä hän lensi, totellen siipien vainua, linnan saleista Haltiattarein maahan; hän tuli takaisin sieltä vielä enemmän mieltyneenä siihen inhimilliseen kotiin, josta hän hetkeksi aikaa oli päässyt pois.'
"'Oi, lapseni,' sanoi pappi vakaasti, 'me olisimme turhaan saaneet siivet, jos emme tottele sitä vainua, joka kehoittaa meitä lentämään; itse lentäminen olisi yhtä turhaa, jos emme lentäisi sitä kotia kohti, josta tulimme, tuoden kotimaastamme paremman terveyden ja puhtaamman ilon.'
"Sillä välin kun pappi näin teki täydelliseksi Lilyn haltiatarsadun opetuksen, nousi tyttö alhaiselta istuimeltansa, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä suurella kunnioituksella ja meni ikkunan luo. Minä näin että hän oli hyvin liikutettu, sillä hän koetti salata kyyneleitänsä. Myöhemmin illalla, kun olimme ulkona pihalla, tuli Lily ujosti minun luokseni, juuri vähää ennen kuin piti mentämän pois, ja sanoi kuiskaten:
"'Oletteko suuttunut minuun? Mitä olen tehnyt, joka on teitä loukannut?'
"'Suuttunut teihin? Kuinka voitte sellaista ajatella minusta?'
"'Ettehän ole moneen päivään käynyt meillä, enkä ole teitä yhtään nähnyt,' sanoi hän niin suorasti ja katsoi minuun silmillä, joissa kyyneleet vielä näytti väikkyvän.
"Ennenkuin minä uskalsin vastata, tuli hänen tätinsä meidän luoksemme, sanoi minulle kylmästi 'hyvää yötä,' ja vei pois hoidokkaansa.
"Minä olin aikonut saattaa heitä heidän kotiinsa, niinkuin minun oli ollut tapa, kun me tapasimme toisiamme naapurien luona. Mutta täti oli luultavasti arvannut että minä olisin pappilassa sinä iltana ja, tehdäksensä minun tuumani tyhjäksi, hän oli tilannut heille vaunut paluumatkaa varten. Ei ole epäilemistäkään, ettei häntä ole varoitettu antamasta hoidokkaansa olla minun kanssani yhdessä.
"Isäni, minun täytyy kohdakkoin tulla teidän tykönne, minun pitää täyttää lupaukseni ja teidän huuliltanne vastaanottaa suostumuksenne minun valintaani; sillä suostuttehan siihen, eikö niin? Mutta minä tahdoin edeltäkäsin ilmoittaa asian teille, ja lopetan sentähden hajanaiset otteet neuvottelemisestani oman sydämeni kanssa ja teidän kanssa, ja panen ne huomenna postiin. Te saatte odottaa minua kohta niiden jälkeen, kun ensin annan teille yhden päivän vapauden saadaksenne yksin niitä miettiä — yksin, rakas isäni; ne eivät ole aiotut muiden silmille kuin teidän.