KUUDES LUKU.
Seuraavana päivänä Kenelm lähti kaupunkiin, pani ison kirjeensä Sir Peterille postiin ja poikkesi Will Somersin puotiin ostaaksensa Jessien kauniista varastosta koreja tai muita pieniä kapineita, jotka hänen äitiänsä miellyttäisivät.
Kun hän astui puotiin, alkoi hänen sydämensä tykyttää nopeammin. Hän näki kaksi nuorta tyttöä seisovan kauppapöydän vieressä katsellen lasisen laatikon sisällystä. Toinen näistä oli Clemmy; toinen oli epäilemättä Lily Mordaunt. Clemmy huudahti: "Oi, kuinka kaunis tämä on, Mrs Somers; mutta," ja tässä hän loi silmänsä kauppapöydästä silkkikukkaroon, joka oli hänen kädessään, ja hän lisäsi suruisesti: "minä en voi sitä ostaa. Minulla ei ole likimainkaan niin paljon rahaa."
"Ja mitä se on, Miss Clemmy?" kysyi Kenelm.
Molemmat tytöt kääntyivät kuullessaan hänen ääntänsä, ja Clemmyn kasvot kävivät iloisen näköisiksi.
"Katsokaa," sanoi hän, "eikö se ole ihmeen kaunis?"
Tämä ihaeltu ja haluttu esine oli pieni kultamedaljongi, varustettu pienistä helmistä tehdyllä ristillä.
"Minä vakuutan teitä siitä, Miss," sanoi Jessie, joka oli oppinut ammattinsa mielikielisyyttä, "se on todella pilkkahinta. Miss Mary Burrows, joka oli täällä juuri ennenkuin te tulitte, osti medaljongin, joka ei ollut läheskään näin kaunis, ja maksoi kymmenen killinkiä enemmän siitä."
Miss Mary Burrows oli Miss Clemmy Ewlynin ikäinen, ja nämä kaksi nuorta kaunotarta kilpailivat toistensa kanssa kauneudessa. "Miss Burrows!" huokasi Clemmy, ollen mielipahoillaan.
Mutta Kenelmin huomio kääntyi Clemmyn medaljongista pieneen sormukseen, jota Mrs Somers oli kehoittanut Lilyä koettamaan ja jonka hän nyt otti sormestaan ja antoi takaisin päätänsä pudistaen. Mrs Somers, joka näki ettei hänellä ollut toivoa myydä medaljongia Clemmylle, kääntyi nyt vanhempaan tyttöön, jolla luultavasti oli kyllin rahaa kukkarossaan ja jolle kaikissa tapauksissa voisi antaa velaksi.
"Sormus sopii teille erittäin hyvin, Miss Mordaunt, ja jokainen teidän ikäisenne nuori lady pitää ainakin yhden sormuksen; antakaa minun panna se sormeenne!" Hän lisäsi matalammalla äänellä: "Vaikka me myymme tässä laatikossa olevat tavarat ainoastaan komissionina, niin on meille kuitenkin yhdentekevä jos saamme maksun nyt tahi joulun aikana."
"Se ei minua viehätä, Mrs Somers," sanat Lily nauraen ja lisäsi vakaan-näköisenä, "minä lupasin Leijonalle, tarkoitan holhojaani, etten milloinkaan tekisi velkoja, ja sitä en milloinkaan teekään."
Lily kääntyi uskaliaasti pois vaarallisesta kauppapöydästä, otti paperin, jossa oli uusi nauha, jonka hän oli Blanchelle ostanut, ja Clemmy seurasi häntä vastahakoisesti ulos puodista.
Kenelm jäi puotiin ja valitsi kiireimmiten vähäsen pikku tavaraa, joka illalla oli hänelle lähetettävä muutaman korin kera, jotka Will itse saisi valita; sitten hän osti sen medaljongin, jonka Clemmyn oli tehnyt mieli saada, mutta koko ajan hän ajatteli sitä sormusta, jota Lily oli koettanut. Se ei ollut rikos etikettiä vastaan antaa medaljongi sellaiselle lapselle kuin Clemmy oli, mutta eikö kauhea loukkaus tarjota Lilylle lahjaa? Jessie sanoi:
"Miss Mordaunt piti paljon tästä sormuksesta, Mr Chillingly. Minä olen varma siitä että hänen tätinsä soisi hänen saada sen. Minun tekee mieleni panna se erilleen siksi kunnes Mrs Cameron tulee tänne. Olisi vahinko jos joku toinen ostaisi sen."
"Minä luulen," sanoi Kenelm, "että minä rohkenen näyttää sitä Mrs Cameronille. Hän varmaankin ostaa sen hoidokkaallensa. Pankaa sormuksen hinta minun velkalistaani." Hän otti sormuksen ja vei sen mukaansa; se oi hyvin halpa pieni sormus, jossa oli yksi ainoa, sydämen muotoinen kivi, eikä maksanut puoltakaan niin paljon kuin medaljongi.
Kenelm saavutti nuoret neitoset juuri siinä missä tien haara oli; toinen vei suoraan Grasmereen, toinen hautausmaan poikki pappilaan. Hän antoi medaljongin Clemmylle ja lausui muutamia ystävällisiä sanoja, jotka helposti poistivat epäyksen sitä vastaanottaa; ja Clemmy riensi iloisena lahjastaan pappilaa kohti voidaksensa mitä pikemmin näyttää aarrettaan äidilleen ja sisarelleen ja etupäässä Mary Burrowsille, joka oli luvannut tulla heille luncheonille.
Kenelm astui hitaasti Lilyn rinnalla.
"Teillä on hyvä sydän, Mr Chillingly," sanoi tyttö hiukan jyrkästi.
"Kuinka hauskaa mahtaa olla teille tehdä niin suurta iloa toiselle!
Rakas pieni Clemmy!"
Tämä teeskentelemätön kiitos ja täydellinen kateellisuuden ja itsekkäisyyden puute, jota hänen ilonsa siitä, että ystävänsä toivo oli täytetty, ilmoitti, ilahutti Kenelmiä.
"Jos on hauskaa tuottaa muille iloa," sanoi Kenelm, "niin on nyt teidän vuoronne tehdä minulle sellainen ilo."
"Kuinka niin?" kysyi tyttö äkkiä punastuen.
"Siten että suotte minulle saman oikeuden kuin pieni ystävänne on minulle suonut."
Ja hän otti sormuksen esiin.
Lily heilautti päätänsä ja näytti kopealta. Mutta kun hänen silmänsä kohtasivat Kenelmin silmiä, painoi hän taas alas päänsä ja hän vapisi hiukan.
"Miss Mordaunt," sanoi Kenelm, joka töin tuskin taisi hillitä palavaa haluansa langeta hänen jalkainsa juureen ja sanoa: 'Tämän sormuksen kautta tarjoon minä teille rakkauteni — vannon minä teille uskollisuuteni!' — "Miss Mordaunt, säästäkää minua tuskasta ajatella että olen teitä loukannut; kaikin vähimmin tahtoisin tehdä sitä tänä päivänä, sillä kenties tulee kulumaan vähän aikaa ennenkuin taas teitä tapaan. Minä lähden kotiin muutamaksi päiväksi asian tähden, josta elämäni onni voi riippua, ja minä olisin huono poika ja kelvoton aatelismies, jos en tässä asiassa neuvoittelisi hänen kanssansa, joka on neuvonut minua kaikessa, mikä tunteitani koskee, kääntymään hänen puoleensa, isänä, ja kaikessa, mikä kunniaani koskee, häneen, aatelismiehenä."
Ei mikään arvostelija olisi "The Londonerissa" voinut pilkata lausetapaa, joka olisi ollut enemmän poikkeava siitä mitä meidän ajan elämäntapojen ja siveellisyyden kuvaaja olisi antanut rakastajan lausua. Mutta pieni perhoskesyttäjä raukka ja haltiatarsatujen kertoja käsitti kohdakkoin kaikki mitä tämä kummallisin olento maailmassa jätti sanomatta. Se tunki syvemmälle hänen sydämeensä kuin palavin ilmoitus veijarin tai seikkailijain huulilta olisi tehnyt, joihin meidän aikamme tapain-kuvaajat hyvin usein alentavat sen ritarillisuuden, jota nimitys "rakastaja" käsittää.
Siinä, missä he olivat puhuessansa pysähtyneet joen partaa pitkin kulkevalla tiellä, oli penkki, jolla he sattumalta olivat moniaita viikkoja takaperin istuneet. Jonkun minuutin kuluttua he taas istuivat samalla penkillä.
Ja se pieni kiiltävä turkosisydämellä varustettu sormus oli Lilyn sormessa, ja he istuivat siellä lähes puoli tuntia; he eivät puhuneet paljon, mutta olivat ihmeen onnelliset; ei ainoatakaan uskollisuuden lupausta tehty. Ei, ei edes sanaakaan lausuttu, jota olisi voinut selittää lauseeksi "Minä rakastan sinua." Ja kuitenkin tiesi kumpikin heistä, kun he nousivat penkiltä ja astuivat ääneti joenrantaa pitkin, että hän oli rakastettu.
Kun he tulivat portille, joka vei Grasmeren puutarhaan, säpsähti Kenelm hiukan. Mrs Cameron seisoi portilla ja nojasi siihen. Sitä levottomuutta, joka Kenelmissä heräsi hänet nähdessänsä, ei Lily tuntenut; hän riensi Kenelmin edellä, suuteli tätiänsä poskelle ja juoksi pihan poikki kepein askelin ja iloisesti laulaen.
Kenelm jäi seisomaan portille Mrs Cameronia vastapäätä. Jälkimäinen avasi portin, kävi Kenelmin käsivarteen ja vei hänet takaisin joen rannalle.
"Mr Chillingly," sanoi hän, "minä olen varma siitä ettette pane sanoihini vakavampaa merkitystä kuin minä tahdon niille antaa, kun muistutan teitä siitä ettei ole mitään paikkaa, joka on niin piilossa, että se välttäisi juorupuhetta, ja teidän täytyy myöntää että minun holhottini herättää tämän huomiota, jos nähdään hänen kulkevan näillä poluilla yksin teidän ikäisenne ja kaltaisenne miehen kanssa, jonka oleskeleminen näillä seuduilla ilman nähtävää tarkoitusta jo on alkanut herättää arveluita. Minä en luule että holhottini teidän silmissänne on mitään muuta kuin vilpitön lapsi, jonka omituinen mielikuvitus ja taipumukset huvittavat teitä; ja vielä vähemmän minä luulen että hän on vaarassa väärin selittämään sitä huomiota, jota olette häntä kohtaan osoittanut. Mutta hänen tähtensä täytyy minun kuitenkin ottaa lukuun mitä muut voivat sanoa. Suokaa sentähden anteeksi kun lisään, että luulen teidänkin velvollisuutenne olevan kunnianne ja hyvän maineenne tähden tehdä samaa. Mr Chillingly, minä olisin hyvin iloinen, jos soveltuisi teidän tuumiinne lähteä pois täältä."
"Hyvä Mrs Cameron," vastasi Kenelm, joka vallan tyynen-näköisenä oli tätä puhetta kuunnellut; "minä kiitän teitä siitä että puhutte niin suoraan asian, ja minä olen iloinen siitä että saan tilaisuutta ilmoittaa teille että aion lähteä tästä seudusta siinä toivossa, että saan palata tänne muutaman päivän kuluttua ja silloin oikaista teidän erehdyksenne siihen kantaan nähden, jolla minä teidän holhottianne katselen. Sanalla sanoen," tässä hänen kasvonsa ja äänensä äkkiä muuttuivat, "minun hartain toivoni on vanhemmiltani saada oikeus vakuuttaa teitä siitä, että he rakkaudella vastaanottavat teidän holhottianne tyttäreksensä, siinä tapauksessa että hän suostuu minun pyyntööni ja uskoo minulle toimen tehdä hänet onnelliseksi."
Mrs Cameron pysähtyi äkkiä ja loi hänen kasvoihinsa sanomattoman levottoman katseen.
"Ei, Mr Chillingly," huudahti hän, "niin ei saa olla — ei voi olla. Poistakaa mielestänne niin hurja ajatus. Se on nuoren miehen järjetön romaani. Teidän vanhempanne eivät voi antaa suostumustansa siihen että te naitte minun hoidokkaani; minä sanon teille edeltäkäsin etteivät voi."
"Mutta miks'ei?" sanoi Kenelm hiljaa hymyillen.
"Miks'ei?" toisti Mrs Cameron kiivaasti; sitten hän jossakin määrin jälleen saavutti tavallisen tyyneytensä. "Se on helppo selittää. Mr Kenelm Chillingly on hyvin vanhan suvun ja, niinkuin olen kuullut, suurien tiluksien perillinen. Lily Mordaunt ei ole mitään: orpolapsi, ilman omaisuutta, ilman sukulaisia, alhaisesta säädystä lähteneen taiteilijan holhotti; hän puuttuu korkeasukuisen naisen tavallista sivistystä; hän ei ensinkään tunne sitä maailmaa, jossa te elätte. Teidän vanhemmillanne ei ole oikeutta sallia pojan, joka on niin nuori kuin te, äkillisen ja mielettömän naimisen kautta astua ulos omasta piiristänsä. En minä, eikä Walter Melville milloinkaan suostuisi siihen että Lily tulisi perheesen, joka vastenmielisesti ottaisi häntä vastaan; olkoon siinä kylläksi sanottu. Poistakaa nämä ajatukset mielestänne. Ja hyvästi."
"Rouva," vastasi Kenelm hyvin vakaasti, "uskokaa minua, kun vakuutan etten olisi puhunut näin suoraan teille, jos en olisi toivonut että ne syyt, joita te tuotte esiin minun rohkeaa tuumaani vastaan, eivät vanhemmilleni ole niin tärkeät, kuin te luulette. Vaikka olen nuori, voin kuitenkin vaatia oikeuden itse valita vaimoni. Mutta minä olen luvannut isälleni etten kosi ketään ennenkuin olen ilmoittanut hänelle toivomukseni ja saanut hänen suostumuksensa siihen; ja hän on viimeinen maailmassa, joka kieltäisi tätä suostumusta, kun sydämeni olisi niin kiintynyt siihen, kuin se nyt on. Minä en tarvitse omaisuutta vaimoni kanssa, ja jos milloinkaan tekisi mieleni päästä korkeaan asemaan maailmassa, niin ei mitkään sukulaisuuden siteet voisi minulle siinä olla niin suureksi hyödyksi kuin sen vaimon hymyily, jota rakastan. On ainoastaan yksi asia, jota vanhempani katsoisivat oikeudekseen vaatia siltä, jonka minä olen valinnut meidän nimeämme omistamaan. Minä tarkoitan että hänen tulee olla hyvän näköinen, miellyttävä käytöksensä ja periaatteensa puolesta ja — äitini ainakin lisäisi — jaloa sukua. Mitä hänen ulkonäköönsä ja käytökseensä tulee, olen minä lapsuudestani saakka nähnyt paljon ylhäisten maailmasta, mutta en ole kaikkein ylhäisimpäinkään joukossa nähnyt ketään, joka ulkonaisessa suloudessa ja synnynnäisessä hienotuntoisuudessa olisi ollut häntä etevämpi, jota minä omakseni tahtoisin. Mitä tavallisen kouluopetuksen mitättömyyteen ja turhuuteen tulee, niin se pian on korvattu. On siis viimeinen ominaisuus — suku. Mrs Braefield on sanonut minulle että te olette vakuuttanut hänelle Miss Mordauntin olevan jaloa sukua, vaikka asianhaarat, joista minulla ei vielä ole oikeus saada tietoa, ovat tehneet hänen halpasäätyisen miehen holhotiksi. Väitättekö sitä vastaan?
"En," sanoi Mrs Cameron vitkallisesti, mutta hänen silmissään välkähti ylpeyden säihke. "En. Minä en voi kieltää sitä että hoidokkaani on sellaisesta suvusta, joka ei ole teidän omaa sukuanne halvempi. Mutta mitä se auttaa?" lisäsi hän alakuloisella äänellä. "Yhdenarvoisuus säätyyn nähden lakkaa, kun toinen on joutunut köyhyyteen, alhaisuuteen, vähäpätöisyyteen!"
"On todella väärin että niin ajattelette. Mutta koska olemme niin tuttavallisesti puhuneet, niin ettekö valtuuta minua antamaan siihen kysymykseen, joka luultavasti minulle tehdään, sellainen vastaus, joka epäilemättä tulee poistamaan kaikki esteet onnellisuuteni tieltä. Vaikka ne syyt, jotka ovat saattaneet teitä tässä hiljaisessa seudussa pitämään Miss Mordauntin perhe-oloja ja omaa entisyyttänne salassa, pakoittavat teitä varovaisuuteen vieraihin nähden, niin estävätkö ne teitä uskomasta minulle, joka pyrin holhottinne mieheksi, salaisuuden, jota ei kuitenkaan voi hänen tulevalta mieheltään salassa pitää?"
"Hänen tulevalta mieheltään? Tietysti ei," vastasi Mrs Cameron. "Mutta minä en tahdo että sellainen henkilö kysyy sitä minulta, jota kukatiesi en milloinkaan enää tule näkemään ja jota niin vähän tunnen. Minä en tahdo olla avullisena esteen poistamisessa avioliittoon nähden minun holhottini kanssa, joka avioliitto minusta on kaikin puolin sopimaton molemmille asianosaisille. Minulla ei edes ole syytä uskoa että minun hoidokkaani suostuisi teidän tuumaanne, jos teillä olisi täysi vapaus kosia häntä. Minä oletan ettette ole puhutellut häntä kosijana. Ettehän ole puhunut hänelle tunteistanne tahi koettanut houkutella häntä kokemattomuudessaan lausumaan sanoja, jotka antavat teille syytä uskoa että hänen sydämensä särkyisi, jos hän ei milloinkaan enää saa teitä tavata?"
"Minä en ole ansainnut niin julmia ja loukkaavia kysymyksiä," sanoi Kenelm närkästyneenä. "Mutta minä en tahdo puhua enempää nyt. Kun taas tapaamme toisemme, toivon että te kohtelette minua vähemmän epäkohteliaasti. Hyvästi!"
"Odottakaa, sir. Pari sanaa vielä. Te pysytte siis päätöksessänne pyytää isänne ja Lady Chillinglyn suostumusta saada kosia Miss Mordauntia."
"Tietysti."
"Ja te lupaatte minulle kunniasanallanne aatelismiehenä, että ilmoitatte heille kaikki ne seikat, jotka voisivat tehdä heidän suostumuksensa mahdottomaksi: hoidokkaani köyhyys, vaatimaton asema ja vaillinainen kasvatus; niin ett'eivät he jälestäpäin sano että te olette houkutellut heitä myöntymykseen ja kostavat teidän petostanne kohtelemalla hoidokastani ylönkatseellisesti?"
"Voi, rouva, te todella liian kovasti koettelette kärsivällisyyttäni. Mutta minä lupaan sen teille, jos voitte mitään arvoa antaa sellaisen henkilön lupaukseen, jonka luulette tahtovan tahallansa pettää ihmisiä."
"Suokaa anteeksi, Mr Chillingly. Älkää panko pahaksenne epäkohteliaisuuttani. Minä olen joutunut niin hämilleni että tuskin tiedän mitä puhua. Mutta koettakaamme täydellisesti ymmärtää toinen toisiamme ennenkuin eroamme. Jos teidän vanhempanne eivät suostu teidän tuumaanne, niin te annatte minulle tiedon siitä, minulle ainoastaan, eikä Lilylle. Minä sanon vielä kerran, etten tiedä ensinkään miten on hänen tunteittensa laita. Mutta se voisi tehdä jokaisen tytön elämän katkeraksi, että häntä saatettaisiin rakastamaan henkilöä, jonka kanssa hän ei voisi mennä naimisiin."
"Olkoon niin kuin sanotte. Mutta jos he suostuvat?"
"Silloin te puhutte minulle siitä ennenkuin menette Lilyn puheille, sillä silloin tulee toinen kysymys: Suostuuko hänen holhojansa siihen? — ja — ja —."
"Ja mitä?"
"Se on yhdentekevä. Minä luotan teidän kunniaanne tässä asiassa, niinkuin kaikessa muussakin. Hyvästi."
Hän lähti nopein askelin takaisin, jupisten itsekseen: "Mutta he eivät suostu. Jumala suokoon ett'eivät suostuisi, mutta jos he sitä tekevät, mitä — mitä silloin on sanominen tai tekeminen? Voi, jospa Walter Melville olisi täällä, tai jos tietäisin mihin minä kirjoittaisin hänelle!"
Paluumatkalla Cromwell Lodgeen Kenelmin saavutti pastori.
"Minä olen juuri matkalla teidän luoksenne, Mr Chillingly, ensiksikin kiittämään teitä siitä erittäin kauniista lahjasta, jolla olette pientä Clemmiäni ilahuttanut, ja toiseksi kutsumaan teitä meille tapaamaan Mr. ——, kuuluisaa muinaistutkijaa, joka tänä aamuna tuli Moleswichiin minun pyynnöstäni tutkimaan vanhaa götiläistä hautaa meidän hautausmaalla. Ajatelkaapas, — vaikka hän ei voi lukea kirjoitusta paremmin kuin mekään, niin hän kuitenkin tuntee sen historian. Näyttää siltä että eräs nuori, urhoollisista teoistansa kuuluisa ritari, Henry IV:nen hallituksen aikana, nai erään mahtavan Montfichetin kreivin tyttären, joka kreivinsuku silloin oli mahtavin suku näillä seuduin. Hän sai surmansa puolustaessansa kirkkoa Lollard-puolueen hyökkäystä vastaan; hän kaatui sillä paikalla, missä hauta nyt on. Sentähden hauta on hautausmaalla, eikä kirkon sisässä. Mr —— keksi tämän vanhassa kirjoituksessa siitä vanhasta ja kerta kuuluisasta perheestä, johon nuori Albert ritari kuului ja joka, valitettavasti, sai niin surkean lopun; Fletwodein suku, Fletwoden ja Malpan baronit. Mikä voitto tämä on kauniista Lily Mordauntista, joka aina on luullut että se oli hänen oman romantillisen keksintönsä sankarittaren hauta! Tulkaa päivällisille; Mr —— on hyvin hauska mies ja osaa kertoa huvittavia juttuja."
"Minun on mieleni paha siitä etten voi tulla. Minun täytyy kohdakkoin palata kotiin muutamaksi päiväksi. Tuo vanha Fletwoden suku. Minä aivan näen silmäini edessä tuon harmaan tornin, jossa he kerta hallitsivat; ja viimeinen sitä sukua seurasi Mammonia Edistyvän Aikakauden rinnalla — tuomittu petturi! Mikä kauhea pilkka sukuylpeydestä!"
Kenelm lähti samana iltana Cromwell Lodgesta, mutta hän piti vielä huoneensa siellä, sillä hän sanoi että hän kenties vallan odottamatta tulee takaisin jonakin päivänä seuraavalla viikolla.
Hän viipyi kaksi päivää Londonissa, sillä hän tahtoi että se, minkä hän oli kirjoittanut Sir Peterille, tunkisi isän sydämeen, ennenkuin hän itse tulisi siihen vetomaan.
Kuta enemmän hän mietti sitä epäkohteliasta tapaa, jolla Mrs Cameron oli hänen ilmoitustansa kuunnellut, sitä vähemmän arvoa hän siihen pani. Jos Mrs Cameronilla, niinkuin hän otaksui, ennen oli ollut paljon korkeampi yhteiskunnallinen asema kuin nyt, — jota hänen erinomaisen hieno käytöksensäkin näytti todistavan — mutta nyt, niinkuin hän sanoi, kokonaan riippui maalarin hyvyydestä, joka maalari vasta hiljan oli jonkimoista huomiota herättänyt taiteensa kautta, niin hänellä kyllä oli syytä pelätä että hän joutuisi rikkaampien naapuriensa säälin alaiseksi, joka olisi alentavaista hänelle; Kenelm huomasi myöskin, likemmin asiaa ajateltuansa, että hänellä ei ollut enemmän oikeutta kuin näillä naapureillakaan, saada likempiä tietoja Mrs Cameronin ja Lilyn sukulaisuuden suhteista, niin kauan kuin hänellä ei vielä ollut varsinaista oikeutta vaatia sitä.
London oli Kenelmin mielestä kauhean kolkko ja ikävä. Hän ei käynyt missään, paitsi Lady Glenalvonin luona, hän oli iloinen kun palvelijoilta kuuli että tämä vielä oli Exmundhamissa. Hän toivoi paljon tämän muodin kuningattaren vaikutuksesta hänen äitiinsä, jonka myöntymystä hän tiesi olevan vaikeampi saada kuin Sir Peterin, eikä hän epäillyt sitä että hän saisi tämän myötätunteisen ja helläsydämisen kuningattaren puolellensa.