Kenelm Chillingly: Hänen elämänvaiheensa ja mielipiteensä

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

VIIDES LUKU.

Kenelm makasi sen yön Londonissa, ja koska seuraava päivä oli erinomaisen kaunis, päätti hän jalkasin lähteä Moleswichiin. Hän ei tällä kertaa tarvinnut vaivata itseänsä matkalaukkua kantamalla; hän oli jättänyt Cromwell Lodgeen kylläksi vaatteita.

Iltapuolella oli hän saapunut mitä kauniimpaan maalaiseen kylään, jonka ohitse harmaa Thames kierteleikse.

Se ei ollut suorin tie Londonista Moleswichiin, mutta se oli hauskempi jalkamiehelle. Ja kun hän helteisen kylän pitkällä kadulla saapui virran viehättävälle rannalle, oli hän iloinen siitä että hän sai levätä ja nauttia lirisevän veden viileyttä ja kuunnella sen kohinaa rantaa vasten. Hänellä oli hyvä aika. Cromwell Lodgessa asuessansa oli hän tutustunut Moleswichin lähiseutuun, sillä hän oli paljon kuljeskellut ulkona, ja hän tiesi että hän vainion poikki vievää polkua myöten saapuisi vähemmässä kuin tunnissa sille syrjäjoelle, jonka varrella Cromwell Lodge oli, vastapäätä sitä puu-siltaa, joka vei Grasmereen ja Moleswichiin.

Sille, joka rakastaa Englannin historian romanttisuutta, on koko Thames-joen juoksu varsin viehättävä. Ah! jospa voisin siirtyä takaisin niihin päiviin, jolloin nuoremmat sukupolvet kuin Kenelm Chillinglyn vielä olivat syntymättä, jolloin jok'ainoa laine Rheinjoessa puhui minulle historiaa ja romanttiikia, mitä haltiattareita minä kohtaisinkaan sinun rannoillasi, oi sinä meidän isämme Thames! Kenties joskus joku saksalainen matkustaja kymmenkertaisesti palkitsee sinulle sen tribuutin, minkä englantilainen heimolainen isä Rheinille antoi.

Kenelm Chillingly kuunteli kuiskausta kaislikossa ja tunsi saturikkaan virran vaihtelevaista vaikutusta. Moni runollinen tapaus tai traditioni vanhoista aikakirjoista, moni laulu, joka oli ollut rakas esi-isille, joiden paljas nimi on muuttunut runoudeksi meille, muistui epäselvästi ja sekaisesti hänen mieleensä, joka ei juuri ollut huolinut pitää tällaisia hempuja rakkaassa muistossa. Mutta kaikki, mikä lapsuudesta asti on yhteydessä romanttisuuden kanssa, herää jälleen raittiimpaan kukoistukseen sen mielessä, joka rakastaa.

Ja tämän miehen luo, joka vielä nuoruuden vaarallisimmassa ijässä oli niin omituisesti suojattu nuoruuden tavallisinta vaaraa vastaan, — tämän realismon luullun oppilaan, tämän Welbyn ja Miversin koulun uskotun luokse, — tämän miehen tykö tuli rakkaus vihdoin ikäänkuin sadun Kytherean turmiota tuottavalla voimalla; ja tämän rakkauden kautta elämän realismi muuttui idealismiksi, kaikki meidän jokapäiväisten kohtaloiden jäykät viivat muuttuivat kauneuden kaareviksi viivoiksi, kaikki ne äänet, joita ainiaan kuulemme ympärillämme, kohosivat laulun sulosoinnuksi. Kuinka täynnä toivoa ja kuinka onnellinen hänen sydämensä oli — ja kuinka iloiselta hänen tulevaisuutensa näytti tämän kesäillan vienossa tuulahduksessa ja lempeässä ilta-ruskossa! Hän tulisi seuraavana aamuna tapaamaan Lilyä, ja hänen huulensa saisivat nyt vapaasti lausua kaikki mitä niiden tähän asti oli täytynyt olla lausumatta.

Hän heräsi äkkiä tästä puoleksi uinailevasta onnen tilasta, joka kuuluu niihin hetkiin, jolloin siirrymme Elysiumiin, siitä että ääni iloisesti lauloi:

"Laulaen — laulaen,
iloisesti laulaen,
Koirinensa tietä pitkin astuskelee
Nieresteinin ritari tuo urhoisa."

Kenelm kääntyi niin äkkiä, että hän säikähdytti Maxia, joka vähän aikaa oli seisonut hänen takanansa yksi käpälä ylösnostettuna ja vainunut, ollen kahdella päällä oliko se vanha tuttava vai ei; mutta Kenelmin äkkiä kääntyessä alkoi koira haukkua ja juoksi takaisin isäntänsä tykö.

Laulaja, joka ei likemmältä katsellut rannalla makaavaa miestä, olisi kulkenut eteenpäin kepein askelin ja iloista lauluaan laulellen, jollei Kenelm olisi noussut seisaalleen, ojentanut hänelle kättänsä ja sanonut: "Minä toivon ettette peljästy siitä, että tapaatte minua täällä, niinkuin Max?"

"Ah, nuori filosoofini, onko se todella te?"

"Jos minua filosoofiksi nimitetään, niin todella en ole se. Ja, suoraan sanoen, minä en ole sama kuin ennen. Minä, joka vietin tuon hauskan päivän Luscomben läheisillä vainioilla kaksi vuotta sitten —"

"Tahi neuvoitte minua Tor Hadhamissa pyhittämään lyyryäni paistin kunniaksi. En minäkään ole sama, minä, jonka koira ojensi teille kerjäläis-lippaan."

"Mutta te vaellatte kuitenkin laulaen maailman läpi."

"Tämä kuljeksivainen laulun aikakin on melkein ohitse. Mutta minä häiritsin teidän lepoanne. Minä mieluisemmin tahtoisin levätä teidän kanssanne; teillä luultavasti ei ole sama tie kuin minulla, ja koska minulla ei ole kiire, niin tekisi mieleni käyttää tätä tilaisuutta, jota sattumus niin onnellisesti minulle on suonut, uudistaakseni tuttavuutta henkilön kanssa, jota usein olen ajatellut siitä kuin viimein tapasimme toisiamme." Näin puhuen laulaja pani pitkäkseen rannalle ja Kenelm noudatti hänen esimerkkiään.

Kerjuu-lippaalla varustetun koiran omistajassa oli todella muutos tapahtunut pukuun ja kasvoihin ja käytökseen katsoen. Puku ei enää ollut se maankuljeksijapuku, jossa Kenelm ensi kerta kohtasi kuljeksivan laulajan, eikä se hieno vaateparsi, joka niin hyvin sopi hänen säännölliselle vartalolleen hänen Luscombessa käydessään. Se oli nyt sama ja yksinkertainen, viileä kesäpuku, jommoista jokainen englantilainen herrasmies valitsisi pitkälle maalaiselle matkalle lähtiessään. Ja kun hän paljasti päänsä, antaaksensa viileän tuulen sitä virvoittaa, osoittivat miehen kauniit Rubensin kaltaiset kasvot arvokkaampaa vakavuutta, ja yksi ja toinen harmaa hivuskarva näkyi siellä täällä hänen paksuissa tummanruskeissa hiuksissaan ja parrassaan. Ja hänen käytöksensä ja ryhtinsä osoitti vakavuutta, itsetuntoa, joka ei ollut vaativaista vaan miehekästä; joka ei rumenna vanhanpuoleista miestä, jolla on vakaa yhteiskunnallinen asema ja joka puhuttelee häntä paljon nuorempaa miestä, joka luultavasti ei ole saavuttanut mitään asemaa yhteiskunnassa paitsi sen, minkä säädyn sattumus on hänelle antanut.

"Niin," sanoi laulaja hiljaa huoaten, "nyt vaellusaikani on päättynyt. Minä muistan vallan hyvin että minä, silloin kun ensi kerta tapasimme toisiamme tien vieressä olevan lähteen luona, kehoitin teitä tekemään niinkuin minä, hakemaan huvitusta ja seikkailuja jalkamatkailijana. Nyt kun näen teidän, joka nähtävästi olette herrasmies sekä sivistykseen että säätyyn nähden, niin minusta tuntuu kuin tulisi minun sanoa teille: 'Te olette jo kyllin tällaista kokenut; kuljeksijan elämällä on vaaransa samoin kuin huvinsakin; luopukaa siitä ja ruvetkaa vakaaksi!'"

"Niin aionkin tehdä," vastasi Kenelm lyhyesti.

"Aiotteko ruveta johonkin virkaan — soturiksi — juristiksi — lääkäriksi?"

"En"

"No, siis aiotte mennä naimisiin. Se on oikein; ojentakaa minulle kätenne. Siis on todella hame vihdoin viimein viehättänyt teitä todellisessa maailmassa niinkuin kuva kankaalla?"

"Minä päätän," sanoi Kenelm — välttäen ottaa huomioonsa tuota pilkallista lausetta, — "minä päätän teidän puheestanne, että te itse aiotte ruveta vakaaksi naimisen kautta."

"Oi, jos olisin tehnyt sitä ennen, niin olisin pelastunut monesta hairauksesta ja olisin monta vuotta lähempänä sitä päämaalia, joka haamoitti silmieni edessä lapsuuden unelmien sumun lävitse."

"Mikä se päämaali on — hautako?"

"Hauta! Se, joka ei mistään haudasta tiedä — Maine!"

"Nyt huomaan että te, huolimatta siitä, mitä vasta sanoitte — yhä vielä aiotte vaeltaa maailman läpi runoilijan mainetta hakien."

"Oi! Minä luovun näistä haaveista," sanoi laulaja taasen hiljaa huoaten. "Se tosin ei suorastaan ollut toivo saavuttaa runoilija-mainetta, joka saattoi minun vaeltamaan sitä päämaalia kohti, jota kohtalo ja luonnon minulle suomat ominaisuudet ovat määränneet minulle sopivaksi. Mutta kuinka kummallinen pilkkakirves rakkaus runonsepittämiseen on! Kuinka harvoin järkevä mies erehtyy muihin asioihin nähden, johon hän sopii, jossa hän voi onnistua; mutta annapas hänen vaan kerta eläissänsä juoda runonsepityksen viehätystä, kuinka tämä taikavoima lumoo hänen järkensä! kuinka pitkä aika kuluu, ennenkuin hän voi uskoa että maailma ei ota uskoaksensa hänen sanaansa, kun hän huudahtaa auringolle, kuulle ja tähdille: 'Minäkin olen runoilija!' Ja kuinka kova on hänen tuskansa, kun hän vihdoin viimein tulee siihen vakuutukseen että on vallan yhdentekevä onko hän tahi maailma oikeassa. Kukapa voi puolustaa asiaansa oikeuden edessä, joka ei ota hänen puhettaan korviinsa?"

Kerjäävän koiran omistaja lausui nämä sanat niin syvällä liikutuksella ja tuskalla, että Kenelmistä tuntui vallan kuin häntä itseä olisi raadeltu eroittamalla ruumiin sielusta. Mutta Kenelm oli niin innollinen olento, että jos hän kerta oikein käsitti jonkun kanssaihmisen kovaa kärsimistä, niin luulen että hän olisi kärsinyt yhtä paljon kuin tämä kanssaihminen. Siitä se tuli että vaikka Kenelm Chillingly ei ensinkään välittänyt runonsepityksestä, niin hänen sydämensä kuitenkin ehdottomasti koetti hakea todisteita, joiden kautta hän parhaiten taisi laulajan tuskaa lieventää. Hän sanoi: "Sen mukaan kuin minä vähällä lukemisellani olen selville saanut, on runonsepittämisen halu ollut tavallinen enin kuuluisissa miehissä, jotka ovat maineen kukkuloille päässeet. Se mahtaa siis olla hyvin jalo taipumus — Augustus, Pollio, Marius, Maecenas — aikansa suurimmat valtiomiehet, he olivat runoniekkoja. Kardinali Richelieu oli runoniekka; Walter Raleigh ja Philip Sidney; Fox, Burke, Sheridan, Warren Hastings, Canning — jopa totinen William Pittkin; kaikki olivat runoniekkoja. Runon sepittäminen ei myöhästyttänyt heidän kilpailuansa maineen kukkulalle, luulen päinvastoin että runon sepitykseen tarpeelliset ominaisuudet sitä joudutti. Kuinka moni kuuluisa maalari onkaan ollut runoniekka! Michael Angelo, Leonardo da Vinci, Salvator Rosa —" ja Jumala tietää kuinka monta mainiota nimeä Kenelm Chillingly vielä olisi luetellut, joll'ei laulaja olisi häntä keskeyttänyt.

"Mitä! olivatko kaikki nämä maalarit runoniekkoja?"

"Olivat kyllä, niin hyviä runoniekkoja — etenkin Michael Angelo, suurin maalari kaikista — että he olisivat saavuttaneet runoilijan mainetta, jos ei heidän maalarin maineensa olisi sitä loistossa voittanut. Mutta kun te nimitätte laulun-lahjanne pelkäksi runon-sepittämiseksi, niin sallikaa minun huomauttaa että teidän lahjanne on vallan toista kun runonsepittäjän. Teidän kykynne, olkoon se minkälainen tahansa, ei voisi olla olemassa tuntematta sympatiiaa sitä ihmissydäntä kohtaan, joka ei runoja sepitä. Epäilemättä olette te jalkamatkoillanne tutustunut ulkonaiseen luontoon kaukaisen vuoren joka tunti vaihtelevassa värien välähtelemisessä, noissa pitkissä varjoissa, joita laskeuva aurinko luo veden pintaan jalkojemme juuressa, rastaan laulussa, joka pelkäämättä on laskeunut alas vallan minun läheisyyteeni, tässä turpeessa, joka on käynyt kosteaksi läheisyytensä kautta veteen, jota kaikkea minä voisin kertoa yhtä tarkkaan kuin tekin — niinkuin Peter Bell olisi voinut kertoa ne yhtä tarkkaan kuin William Wordsworth. Mutta sellaisiin lauluihin katsoen, joita olen kuullut teidän laulavan, te minusta olette päässeet runoustaiteen alkeista ja koskevan tuohon ainoaan pysyvään mieltymykseen, jota ihmisen yleinen sydän ylipäänsä voi tuntea runoilijan lauluun nähden, se on, siihen säveleesen, jota runoilijan individuaalinen sympatiia tuo esiin tämän yleisen sydämen salaisista kielistä. Mitä tuo niin sanottu maailma on muuta kuin nykyisen päivän muoti? Ansaitseeko sen arvostelu runoilijan tuskaa, sitä en voi sanoa. Mutta yksi asia on minusta varma, ja se on se, että vaikka minä yhtä helposti voisin tehdä sirkkelin-neliön kuin sepittää yksinkertaisen laulun vaatimattomalle kuulijakunnalle, joka saisi kylläksi menestystä houkutellaksensa heidän kiitostaan Maxin kerjuulippaasen, niin sitä vastoin voisin kehrätä kyynärittäin senlaatuisia runoja, jotka meidän aikoina ovat muodissa."

Laulajaa tämä hyvin mielistytti ja vähän huvitti ja hän käänsi loistavat kasvonsa lohduttajaansa ja vastasi iloisesti:

"Te sanotte että voisitte kehrätä kyynäriä sellaista runoutta, mikä nyt on muodissa. Toivon että näytätte taitoanne tässä käsityössä."

"Varsin kernaasti; vaan sillä ehdolla, että te palkitsette vaivaani sepittämällä runon osoitteeksi omista runoistanne, jotka eivät ole meidän päivän muotia, — sellaisia kuin minä voin sepittää. Minä väitän ettette voi sepittää sellaisia kuin minä."

"Suostuttu."

"Hyvä, olettakaamme sitten varmana asiana että tämä on englantilaisen runouden Augustuksen aikakausi ja että englannin kieli on kuollut kieli, niinkuin latina. Olettakaa että kirjoitan englannin kielellä saadakseni palkintorahan, niinkuin kirjoitin yliopistossa latinaksi palkintoa saadakseni; tietysti minä tulen onnistumaan siinä määrässä kuin käytän niitä somia lausetapoja, joita Augustuksen aikakaudella käytettiin, ja otan onkeen tärkeimmän runollisen tunnusmerkin tällä klassillisella aikakaudella."

"Minä luulen että jokaisen ajullisen arvostelijan täytyy myöntää että tärkein tunnusmerkki meidän aikamme runoudelle, se on, Augustuksen aikakauden, on — ensiksi sellaisten lausetapojen valitseminen, jotka olisivat suuresti loukanneet edellisen vuosisadan raakaa makua, ja — toiseksi hyvin ylpeä ylenkatse kaikkea kohtaan, mikä sanotaan proosalliseksi alentuvaisuudeksi tavallisen terveen järjen kannalla, ja tuon ylevyyden liiallinen kehittäminen, jota Mr Burke sanoo himmeäksi."

"Kun nämä edellyttämiset ovat myönnetyt, tahdon vaan pyytää teitä valitsemaan runolajia. Nyt ovat muodissa sellaiset runot, jotka ovat ilman loppusointua."

"Oh, — minä en aio vapauttaa teitä loppusoinnun vaikutuksesta."

"Se on minulle yhdentekevä," sanoi Kenelm haukottaen. "Olkoon sitten loppusoinnulla: Heroilainen vai lyyrillinenkö?"

"Heroilaiset ovat vanhan-aikaisia; mutta Chaucerin kupletti, jota meidän uudenaikaiset runoilijamme ovat kehittäneet niin täydelliseksi, on minusta sopivin herkullisille lehdille ja halkaisemattomille pähkinöille. Minä valitsen uudenaikaisen Chaucerkupletin."

"Aine?"

"Noh, älkää siitä huolehtiko. Minkä päällekirjoituksen augustolainen runonsepittäjä paneekin runolleen, niin hänen neronsa, samaten kuin Pindaronkin, halveksi aineen rajoitusta. Kuulkaa, ja älkää antako Maxin ulvoa, jos se voi olla sitä tekemättä."

Ja Kenelm alkoi teeskennyllä, mutta painavalla, laulavalla äänellä:

"Tuo jalo Pythias asui Attikassa.
Hän nuori olj, ja varat karttumassa;
Vaan hänestä ei nuoruus iloo tuota,
Hän rikkauden onnehen ei luota.
Sophronia, mustasilmä, ihanainen,
Hän neitosista suloisin on vainen.
Kun Neptun ajaa merivaunuissansa
Hiljakseen merellä ja helmahansa
Ulissus sulkee öljypuiston armaan
Ja päivä laskee, rusko punaa taivaan,
Sun kielesi soidessa, Harmonia,
Hän sanoo: 'Sua lemmin mä, Sophronia.'
Ja ruusut, liljat nämä sanat kuuli,
Ja hiljaa heilutteli iltatuuli
Se niiden päitä, simaa mehiläinen
Kukista tuo, ja kyyhky, metsäläinen,
Iloissaan silittääpi sulkiansa.
Näin lempi lumoo ihailijoitansa.
Mi päätös on tään sadun armahaisen?
Odotas, piakkoisin mä painatan sen
Neljässä osassa, ja ystäväni,
Arvostelijat niitä ylistääpi.
Ne muka Chaucerista voiton viepi.
Niin, usko pois; ne puhuu varmaan totta.
Vaan älä lue, et kirjaa silloin osta!

"Te olette todella pitänyt sananne," sanoi laulaja nauraen. "Ja jos tämä olisi Augustuksen aikakausi ja englannin kieli olisi kuollut kieli, niin te ansaitsisitte palkintorahan."

"Te mairittelette minua," sanoi Kenelm vaatimattomasti. "Mutta jos minä, joka en milloinkaan ennen ole saanut kokoon kaksi loppusointuista värssyä, niin helposti voin valmistelematta panna kokoon runon nyky-ajan stiiliin, miksi ei silloin niin taitava sointuseppä, kuin te olette, voisi vaikka yhdessä tuokiossa sepittää kokonaisen volyymin samaan stiiliin. Tehkää se, ja minä lupaan teille mitä tulisimmat kiitokset 'The Londonerissa.', sillä minä aion itse kirjoittaa ne."

"'The Londonerissa!'" huudahti laulaja vihan puna poskilla ja otsassa.
"Minun katkera, leppymätön viholliseni."

"Siinä tapauksessa luulen että te olette yhtä vähän lukenut Augustuksen aikakauden arvostelu-kirjallisuutta, kuin te olette opettanut runottarellenne sen runouden klassillista henkeä. Saavuttaaksensa kirjoituksen taitoa, täytyy harjoitella itseänsä. Taito tulla arvostelluksi on siinä että on tuttavallisella kannalla arvostelijain kanssa. Augustuksen aikakaudessa on arvostelu klikin kaltainen. Ruvetkaa jäseneksi klickiin, niin olette Horatius tai Tibullus. Älkää ruvetko klickiin, niin tietysti olette Bavius tahi Maevius. 'The Londoner' ei ole kenenkään vihamies — se ylenkatsoo yhtä suuressa määrässä kaikkia ihmisiä. Mutta koska sen, voidaksensa huvittaa, täytyy herjata, niin se palkitsee sen kiitoksen, minkä sen täytyy klickinsä jäsenille tuhlata, vuodattamalla vihaansa kaikille, jotka eivät mihinkään klickiin kuulu. Lyö häntä kovasti, hänellä ei ole yhtään ystävää."

"Ah," sanoi laulaja, "minä luulen että teidän sanoissanne on paljon totta. Minulla ei milloinkaan ollut ystävää, joka on klickiin kuulunut. Ja Jumala tietää kuinka uutterasti ne, joilta minä, tietämättömänä kuin olin niihin lakeihin nähden, jotka niin sanotun yleisen mielipiteen kannattajia hallitsevat, toivoin vähäsen myötätuntoisuutta — ystävällistä kehoitusta — ovat yhtyneet minua kukistamaan. He onnistuivat kauan aikaa. Mutta vihdoin viimein uskallan toivoa että olen heidät voittanut. Luonto on kaikeksi onneksi suonut minulle sangviinisen, iloisen, elastisen mielen. Se, joka ei milloinkaan epätoivoon joudu, sille harvoin sentään varsin pahasti käy."

Nämä sanat kummastuttivat Kenelmiä, sillä eikö laulaja ollut sanonut että hänen laulun aikansa oli ohitse, että hän oli päättänyt heittää runonsepittämisen sikseen? Mitä toista tietä maineesen, josta arvostelu ei ollut voinut häntä estää, kulki hän nyt? Hän, jonka Kenelm oli luullut kauppakirjuriksi. Varmaankin joku vähemmän vaikea proosallinen tie; kenties kirjoitti hän novelleja. Kaikki ihmiset nyky-aikana novelleja kirjoittavat, ja koska yleisö tahtoo novelleja lukea vaikk'ei sitä pyydetä sitä tekemään, eikä tahdo lukea runoutta, jollei sanota että tulee sitä tehdä, niin kenties novellit eivät niin suuressa määrässä riipu klickistä, kuin runot meidän augustolaisessa aikakaudessa.

Kenelm ei kuitenkaan ajatellut koettaa saada likempiä tietoja tästä asiasta. Hän kääntyi tällä hetkellä, niinkuin luonnollista oli, kirjoista ja arvosteluista rakkauteen ja naimiseen.

"Meidän puheemme," sanoi hän, "on kääntynyt vallan väärälle uralle — suokaa minun palata alkukohtaan. Te aiotte asettua kodin rauhaa nauttimaan. Rauhallinen koti on hyvän omantunnon kaltainen. Sade sen ulkopuolella ei tunkeudu sen katon läpi, tuulet sen ulkopuolella ei sen muureja räjähdytä. Jos ette katso sitä liian julkeaksi kysymykseksi: oletteko kauan tuntenut morsiantanne?"

"Olen, hyvin kauan."

"Ja te olette aina häntä rakastanut?"

"Aina, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli kaikista maailman naisista määrätty minulle elämän kumppaniksi, ja sieluni jalostuttajaksi. Minä en tiedä miten minun olisi käynyt, jos ei ajatus häneen olisi käynyt rinnallani suojelusenkelinäni. Sillä, niinkuin monessa muussa kuljeksijassa, joka kiertelee maailman valtateitä, on minussakin jotain tuota laittomuutta, joka on tavallinen hekumallisille luonnoille, tuota seikkailu-halua ja lämmintä verta, joka vuotaa lauluun, pääasiallisesti sentähden että laulu on ilon ääni. Ja kun katselen takaisin menneitä vuosia, niin minun todella täytyy myöntää että olen liian usein antanut pettäväin kehoituksien tahi hehkuvan mielikuvituksen viedä itseäni pois niistä esineistä, joita järkeni on määrännyt ja sydämeni hellitellyt."

"Hame-harrastus, luullakseni," sanoi Kenelm kuivasti.

"Toivon että voisin rehellisesti vastata 'Ei'," sanoi laulaja ja lensi vallan punaiseksi. "Mutta minä olen viattoman lapsen kasvojen hymyilyn kautta pelastunut pahimmasta, kaikesta mikä olisi ainaiseksi tyhjäksi tehnyt sen tien, jolla toivoin onnea saavuttavani, joka olisi tehnyt minun mahdottomaksi siihen puhtaasen rakkauteen, joka nyt, toivoakseni, minua odottaa ja kaunistaa onnen unelmiani. Ainoastaan yhden kerran olin suuressa vaarassa — sitä vaaran hetkeä muistan vavistukselta. Se oli Luscombessa."

"Luscombessa!"

"Juuri kun olin joutua hirveän kiusauksen uhriksi, kuulin äänen sanovan: 'Onnettomuus! Muistakaa pientä lasta!' Tässä hämmästyksessä, jota on niin taipuvainen pitämään jumalallisena varoituksena, kun mielikuvitus on kovin kiihoittunut ja omatunto, vaikka hetkeksi tuuditettu nukuksiin, vielä nukkuu niin kepeästi, että tuulen huokaus, lehden putoaminen voi herättää sitä, luulin tämän äänen suojelusenkelini ääneksi. Likemmin asiaa ajateltuani ja yhteen asetettuani äänen sen neuvon kanssa, jota teidän seuraavana päivänä lausumanne sanat sisälsivät, tulen siihen päätökseen ett'en erehdy, kun sanon, että se ääni, joka minua suojeli, tuli teidän huuliltanne."

"Minä myönnän tämän julkeuden — suottehan sen anteeksi!"

Laulaja tarttui Kenelmin käteen ja puristi sitä lämpimästi.

"Anteeksiko suoda! Oh, tuskin voitte aavistaa kuinka suuri syy minulla on olla kiitollinen teille, ikuisesti kiitollinen! Tuo äkkinäinen huuto, se katumus ja kammo itseäni kohtaan, jota se minussa herätti — jota vielä lisäsi ne sanat, jotka seuraavana päivänä kuulin, saattoivat minua pelolla luopumaan 'lempisynnistäni'. Se oli käännekohta elämässäni. Siitä päivästä oli kevytmielinen seikkailija minussa kuoletettu. Minä en sillä tarkoita rakkautta luontoon ja lauluun, joka ensin oli saattanut minua seikkailijaksi rupeamaan, vaan viha vakaihin tapoihin ja todelliseen työhön — se oli kuoletettu. Minä en enää pitänyt ammattiani leikkinä, vaan käsitin sitä todenperäiseksi velvollisuudeksi. Ja kun näin hänen, jota kohtalo oli minulle morsiameksi suonut, niin hänen kasvonsa eivät enää olleet likikään lapsen kasvot; naisen sielu oli heräämisillänsä niissä. On vaan kaksi vuotta tästä minulle niin tärkeästä päivästä. Minun asemani on nyt taattu. Ja vaikka minun maineeni ei vielä ole vakaantunut, niin asemani kuitenkin nyt on sellainen, että voin hänelle sanoa: 'Aika on tullut, jolloin voin pelkäämättä sinun tulevaisuuttasi pyytää sinua vaimokseni tulemaan'."

Hän puhui niin innokkaasti että Kenelm antoi hänelle aikaa jälleen saavuttamaan mielenmalttiansa — hän olikin mielellään vaiti, ja tällä suloisella hetkellä, jolloin kultaruskoinen päivänlasku muuttui tähdikkääksi hämäräksi, mutisi hän itsekseen:

"Ja aika on tullut minullekin!"

Hetken kuluttua jatkoi laulaja iloisesti:

"Sir, nyt on teidän vuoronne — oletteko kauan tuntenut — teidän edellisestä puheestanne päätän ett'ette kauan ole rakastanut — sitä ladya, jota olette kosinut ja saanut?"

Koska Kenelm ei ollut kosinut eikä saanut kysymyksessä olevaa ladya, eikä katsonut tarpeelliseksi likemmältä rakkaudenjuttuansa selittämään, vastasi hän vaan yleisellä lauseella:

"Minusta on rakkauden tulon kanssa samoin kuin kevään — päivää ei tule laskea almanakan mukaan. Se voi tulla hitaasti ja askeleittain; se voi tulla äkisti ja odottamatta. Mutta aamulla kun heräämme ja näemme muutoksen luonnossa, lehden puissa, kukat nurmikossa, tunnemme lämpimän auringonpaisteessa ja kuulemme laulun ilmassa, silloin sanomme: Kevät on tullut!"

"Minä pidän teidän vertauksestanne. Ja jos on turhaa kysyä rakastajalta kuinka kauan hän on rakastettuansa tuntenut, niin on melkein yhtä turha kysyä onko hän kaunis. Rakastaja ei voi olla hänen kasvoissansa näkemättä sitä kauneutta, jota rakastettu on ympäröivälle maailmalle suonut."

"Se on totta; ja tämä ajatus on kyllin runollinen muistuttamaan minua siitä että saitte kuulla minun runonsepitykseni esikoisen sillä ehdolla että maksaisitte minulle teidän oman käytännöllisen taitonne todisteella. Ja minä vaadin oikeuden ehdoitella ainetta. Olkoon se —."

"Paistista?"

"Hiljaa, te olette jo kuluttanut tuota vastenmielistä leikkipuhetta. Aineen tulee koskea rakkautta ja jos voitte sepittää yhden tai pari värssyä, jotka ilmoittavat sitä aatetta, jonka juuri ikään lausuitte, niin minä sitä suuremmalla huomiolla sitä kuuntelen."

"Valittavasti en ole mikään improvisatööri. Mutta tahdon kumminkin kostaa teidän entistä minun kykyni halveksimista laulamalla teille vähäpätöisen laulun, jolla on jonkimoista yhteyttä sen ajatuksen kanssa, jonka nyt pyydätte minua runon muotoon sovittamaan, mutta jota ette Tor Hadhamissa tahtonut kuulla (vaikka panitte killingin Maxin lippaasen) — se oli niitä lauluja, joita sinä iltana lauloin ja joita vaatimaton kuulijakuntani suosiolla kuunteli."

Hän aloitti pienen laulun "Hallitsijattaren kauneudesta rakastajan silmissä," ja kun hän oli lopettanut, nousi hän ja sanoi:

"Nyt täytyy minun sanoa teille hyvästi. Minun tieni vie noiden niittujen poikki, ja te epäilemättä kuljette valtamaantietä pitkin."

"En. Sallikaa minun tulla teidän kanssanne. Minun kortteerini ei ole kaukana täältä; niittujen poikki vievä polku on suorin tie sinne."

Laulaja kääntyi ja katseli hiukan kummastuneena ja vähän tutkivaisesti Kenelmiin. Mutta hän pian kenties käsitti että koska hän ei ollut matkakumppanilleen sanonut nimeänsä, eikä kertonut oloistansa, niin hänellä ei ollut oikeutta tältä herralta pyytää mitään tietoja, joita hän ei vapaa-ehtoisesti antanut, ja sanoi kohteliaasti "että hän toivoi tietä pitemmäksi, koska hänellä oli niin hauska seurakumppani," ja astui ripein askelin eteenpäin.

Hämärä oli nyt muuttunut tähdenvaloiseksi kesä-yöksi, eikä mikään vainioiden hiljaisuutta häirinnyt. Molemmat nämä miehet, jotka kulkivat rinnakkain, olivat erittäin onnelliset. Mutta onni on niinkuin viini; sen vaikutus on erilainen, niiden luonteiden mukaan, joihin se vaikuttaa. Tässä se teki toisen miehen, joka oli lämminverinen ja johon ulkonainen luonto helposti vaikutti, puheliaaksi, ja toisen miehen totiseksi, joka oli harvapuheinen ja umpimielinen, miettiväinen, synkkämielinen, johon ulkonainen luonto tosin vaikutti, mutta joka ei sen vaikutusta missään arvossa pitänyt, paitsi silloin kuin se kääntyi aistillisuuden alalta henkiselle alalla ja ihmishenki lausui sieluttomalle luonnolle kysymyksiään ja vastauksiaan.

Laulaja puhui vilkkaasti, ja hänen puheensa viehätti hänen kuulijaansa. Hän kävi todella niin kaunopuheiseksi esityksessään, että en voi sitä tarkemmin kertoa kuin referentti voi kertoa sitä, joka, sanoista puhumatta, on puhujassa omituista.

Koska en uskalla ruveta tämän omituisen matkustajan puhetta sana sanalta kertomaan, tyydyn siihen että mainitsen tämän puheen aineen olleen sitä laatua, josta puhuessaan enimmät miehet voivat olla kaunopuheisia: se koski häntä itseä. Hän puhui toiveistansa saavuttaa kuuluisaa nimeä, jota hän oli toivonut siitä asti kuin hän rupesi muistamaan; esteistä, joita alhainen sääty ja vähät varat olivat hänelle tuottaneet; odottamattomista toiveista, joita hänen lapsuudessaan erään rikkaan miehen aulius hänen kunnianhimolleen avasi; tuo rikas mies oli sanonut: "Lapsi on nerokas, minä annan sille sivistyksen kurinpidon, kerran se tulee maailmalle maksamaan mitä se on minulle velkaa; opinnoista, joita innolla aloitettiin, hartaudella pitkitettiin ja surulla lopetettiin aikaisessa nuoruudessa. Hän ei sanonut kuinka tai miksi: hän jatkoi puhettansa ja viipyi taistelussaan leivän puolesta itselleen ja niille, joiden toimeentulo riippui hänestä; kuinka hän tässä taistelussa ei voinut panna koko ahkeruuttansa ja voimaansa päämaalinsa saavuttamiseen; rahan tarvis oli niin suuri että maineen unelmat eivät voineet sitä voittaa. Mutta," huudahti hän innokkaasti, "minä tiedän että minun olisi pitänyt, sellaisistakin valmistumattomista ja äkillisistä kykyni todisteista, saada kehoittavia kiitoslauseita niiltä, jotka sanovat olevansa kelvollisia tuomareita. Kuinka paljon parempaa olisinkaan silloin saanut aikaan! Voihan pieni kiitos kehittää ihmisessä sitä hyvää mikä hänessä on, ja sitä vastoin pilkallinen iva, jonka hän tietää olevan väärän, tukehduttaa hänessä halun pyrkiä eteenpäin. Minä raivasin kumminkin itselleni tien niin kauas kuin silloin oli tarpeellista minulle ja hankin leipää niille, joita rakastin; ja laulun ja kuljeksimisen lupa-ajoissa saavutin nautinnon, joka saattoi minua tyytymään kaikkeen muuhun. Mutta maineen halu, kun se kerta lapsuudessa on herännyt ja nuoruudessa kehittynyt, ei sammu ennenkuin haudassa. Jalka ja kavio poljetkoot sen nuppua, lehtiä ja vartta; sen juuri on niin syvässä pinnan alla ett'eivät ne sitä saavuta, ja vuosi vuodelta varsi, lehdet ja nuppu jälleen tulevat näkyviin. Rakkaus voi erota meistä tässä maailmassa; me lohdutamme itsemme — rakastettu yhdistyy meihin tulevassa elämässä. Mutta jos se, joka mainetta haluaa, kadottaa sen tässä elämässä, mikä silloin voi häntä lohduttaa?"

"Ettekö juuri hiljaa sanonut että maine ei tiedä haudasta mitään?"

"Kyllä; mutta jos emme sitä saavuta ennenkuin itse haudassa olemme, minkä lohdutuksen se sitte voi meille antaa? Rakkaus nousee taivaasen, johon me itsekin toivomme nousevamme, mutta maine jääpi maan päälle, johon emme milloinkaan enää tule. Ja sentähden että maine on maan lapsi, kestää halu sen perään koko elinajan ja suru sen menettämisestä on katkerin maan lapsille. Mutta minä saavutan sen nyt; se on jo käsissäni."

Matkustajat olivat nyt tulleet joelle vastapäätä puista siltaa Cromwell
Lodgen kohdalla.

Tässä laulaja pysähtyi, ja Kenelm sanoi vapisevalla äänellä: "Eikö nyt ole aika tutustua ilmoittamalla toinen toisillemme nimemme? Minulla ei ole syytä enää salata nimeäni, eikä minulla ole ollutkaan muuta syytä siihen kuin oikku — Kenelm Chillingly, Sir Peterin, Exmundhamin omistajan, ainoa poika."

"Minä onnittelen isäänne siihen että hänellä on niin lahjakas poika," sanoi laulaja kohteliaasti kuin ainakin. "Te tunnette jo minua kylläksi tietääksenne että olen paljon alhaisempaa säätyä kuin te; mutta jos sattumalta olette käynyt kuninkaallisessa akademiiassa tänä vuonna — ah, minä käsitän teidän hämmästystänne — niin kenties olette siellä huomannut kuvan, jonka ensimmäisen suunnitelman olette nähnyt: 'Kukkapallolla leikkivä tyttö', yksi niistä kolmesta maalauksesta, joita 'The Londoner' on ankarasti arvostellut, mutta joka kuitenkin, tästä mahtavasta vihollisesta huolimatta, on tuottanut varallisuutta ja luvannut mainetta kuljeksivalle laulajalle, jonka nimen olisitte huomannut olevan Walter Melville, jos maalauksien näkeminen olisi saattanut teitä sitä kysymään. Ensi tammikuussa toivon tämän kuvan tähden saavani nimeeni liittää 'kuninkaallisen akademiian jäsen.' Yleisö ei salli niiden estää minua siihen arvoon pääsemästä, 'The Londoner' sanokoon mitä tahansa. Te olette luultavasti odotettu vieraaksi johonkin suureen huvilaan, joiden ikkunoista tuli näkyy tuolla etäällä. Minä menen hyvin vaatimattomaan majaan, jossa tästä lähtein toivon löytäväni vakinaisen kodin. Minä viivyn siellä ainoastaan moniaita päiviä, mutta käykää minua katsomassa, olkaa hyvä, ennenkuin lähden pois. Majan nimi on Grasmere."