KUUDES LUKU.
Laulaja pudisti sydämellisesti matkakumppaninsa kättä, jota kumppania hän oli kehoittanut hankkimaan itselleen kotia, huomaamatta kuinka kylmäksi tämän käsi oli käynyt. Hän astui kepein askelin puisen sillan yli, ja Max juoksi edellä; kun hän saapui sillan toiselle puolelle, kaikui Kenelmin korvaan valoisan yön hiljaisuudessa tuo lopettamaton rakkauden laulu:
"Laulaen — laulaen,
Iloisesti laulaen,
Koirinensa tietä pitkin astuskelee
Nieresteinin ritari tuo urhoisa."
Rakkauden laulu, joka oli keski-eräinen — miksi keski-eräinen? Kenelm ei sitä voinut käsittää. Se oli rakkauden laulu, jossa mitä kauniin haltiatarsatu oli runomittaan sovitettu; Lily oli hyvin mieltynyt siihen ja Leijona oli luvannut Lilylle tehdä siitä runon, mutta valmistaa se ainoastaan hänen läsnä-ollessansa ja hänen täydelliseksi tyydytykseksensä.
Jos minä en uskaltanut koettaa paperille panna kaunopuheisen maineenhakijan sanoja sanasta sanaan, niin vielä vähemmän uskallan paperille panna kaikkea mitä tapahtui rakkautta ikävöivän äänettömässä sydämessä.
Siitä hetkestä kun Kenelm Chillingly oli Walter Melvillestä eronnut seuraavan päivän aamupäivään saakka vaijenti ulkonaisen luonnon kesäinen ilo hänen kolkkoja aavistuksiansa.
Tämä Walter Melville oli epäilemättä Lilyn rakastettu holhoja; epäilemättä se oli Lily, jonka hän oli morsiamekseen valinnut. Mutta siinä asiassa sai Lily itse päättää. Oli vielä katsottava oliko Kenelm erehtynyt siinä uskossa, joka oli tehnyt maailman niin kauniiksi hänen silmissään siitä kuin he viimein toisistaan erosivat. Kaikissa tapauksissa vaati velvollisuus Lilyä kohtaan ja myöskin velvollisuus kilpailijaa kohtaan että Lily saisi valita heidän välillä. Ja kuta enemmän hän muistutti mieleensä kaikkea mitä Lily oli puhunut hänelle holhojastansa, joka niin suoraan, niin vilpittömästi ilmoitti mieltymystä, ihailemista, kiitollisuutta, sitä enemmän hänen pelkonsa poistui ja hän kuiskasi itsekseen: "Niin lapsi puhuisi isästään: niin ei tyttö puhu siitä miehestä, jota hän rakastaa; hän ei suinkaan uskalla häntä kiittää."
Sanalla sanoen, Kenelm ei millään muotoa näyttänyt käytöksessään tai katseissaan alakuloisuutta, kun hän vähää ennen puolta päivää kulki sillan poikki ja astui Grasmeren lumotulle alalle. Palvelija, joka aukaisi oven, vastasi Kenelmin kysymyksen ettei Mr Melville eikä Miss Mordaunt olleet kotona; he olivat vasta hiljan menneet ulos kävelemään. Kenelm aikoi juuri lähteä pois, kun Mrs Cameron tuli porstuaan ja enemmän viittauksilla kuin sanoilla kehoitti häntä tulemaan sisään. Kenelm seurasi Mrs Cameronia salongiin. Hän aikoi ruveta puhumaan, kun Mrs Cameron keskeytti häntä äänellä, joka oli vallan toisellainen kuin se tavallisesti oli, niin karkea ja terävä, että se tuntui valitushuudolta.
"Minä aioin juuri tulla teidän luoksenne. Kaikeksi onneksi tapaatte minua yksin, ja mitä meidän on puhuttavaa, on pian sanottu. Mutta sanokaa minulle ensin yksi asia — te olette vanhempianne tavannut; te olette pyytänyt heidän suostumustansa saada mennä naimiseen sellaisen tytön kanssa kuin minä teille kuvaelin; sanokaa, oi, sanokaa ett'ette tätä suostumusta saanut!"
"Päinvastoin, minä olen täällä heidän suostumuksellaan ja he ovat antaneet minulle luvan kosia teidän hoidokastanne."
Mrs Cameron vaipui tuoliinsa, kiikkui sinne tänne niinkuin henkilö, jolla on kovat tuskat.
"Minä pelkäsin sitä. Walter sanoi tavanneensa teitä eilen illalla; sanoi että te, niinkuin hänkin, aioitte mennä naimiseen. Kun saitte tietää hänen nimensä, niin tietysti tiesitte ketä hän ajatteli. Onneksi hän ei voinut aavistaa ketä te nuoruuden kiihkossa ja umpimähkää olette valinnut."
"Hyvä Mrs Cameron," sanoi Kenelm hyvin lempeästi, mutta samalla hyvin vakaasti, "te tiesitte minkätähden minä muutamia päiviä sitten lähdin Moleswichistä, ja minusta tuntuu kuin teidän olisi pitänyt puolustaa minun tuumaani, sitä tuumaa joka saattaa minun näin aikaisin tulemaan teidän taloonne. Minä tulen sanomaan Miss Mordauntin holhojalle: 'Minä pyydän teidän holhottianne vaimokseni. Jos tekin häntä kositte, niin on minulla hyvin jalo kilpailija. Meille molemmille ei voi oma onnemme olla saman vertainen kuin velvollisuutemme katsoa hänen onneansa. Valitkoon hän itse meidän välillämme'."
"Mahdotonta!" huudahti Mrs Cameron; "mahdotonta! Te ette tiedä mitä sanotte; ette tiedä, ettekä aavista kuinka pyhät Walter Melvillen vaatimukset ovat kaikille, sentähden tulee orvon, jota hän on suojellut sen syntymisestä saakka, palkita häntä siitä. Tytöllä ei ole oikeutta suosia toista, hänen sydämensä on liian kiitollinen voidaksensa valita toista. Jos hänen tulisi valita Mr Melvillen ja teidän välillä, niin hän valitsisi edellisen. Minä vakuutan totisesti että hän niin tekisi. Älkää siis tuottako hänelle tällaisen valitsemisen tuskaa. Olettakaa, jos mielitte, että hän rakastaa teitä ja että te nyt ilmoittaisitte hänelle että rakastatte häntä ja kositte häntä, hänen täytyisi kuitenkin teille rukkaset antaa, mutta te kenties hämmentäisitte hänen onneansa rupeemaan Melvillen morsiameksi. Olkaa jalomielinen. Voittakaa omaa rakkauttanne; kenties se on vaan ohitse-menevää. Älkää puhuko Lilylle, eikä Mr Melvillelle toiveista, jotka eivät voi toteutua. Menkää pois täältä hiljaa ja kohdakkoin."
Kalpean, rukoilevan naisen sanat ja käytös herättivät hänen kuulijansa sydämessä epätietoista pelkoa. Mutta hän vastasi kuitenkin vakaasti: "Minä en voi teitä totella. Minun kunniani näyttää vaativan minua näyttämään hoidokkaallenne että vaikka erehdyn hänen tunteensa laatuun katsoen minua kohtaan, niin minä en kuitenkaan sanoilla tai katseella ole saattanut häntä uskomaan että minun tunteeni häntä kohtaan ovat olleet vähemmän todellisia kuin ne ovat; ja minusta on yhtä kunniallista arvoisaa kilpailijaani kohtaan estää hänen tulevaista onneansa, kuin että hän myöhemmin tulisi huomaamaan että hänen morsiamensa olisi voinut olla onnellisempi toisen kanssa. Miksi te niin kovin pelkäätte? Jos, niinkuin sanotte, ei ole epäilemistä että teidän hoidokkaanne mieluisemmin valitsee toisen, niin minä kohta, kuultuani sanan hänen huuliltansa, lähden pois, ettekä enää minua tule näkemään. Mutta tämä sana täytyy hänen sanoa; ja jos ette salli minun kysyä sitä teidän huoneessanne, niin lähden nyt häntä hakemaan hänen kävelymatkallaan Mr Melvillen kanssa; ja jos viimeksi-mainittu kieltää minulta oikeuden puhutella häntä yksin, niin voin sanoa sen hänenkin läsnä-ollessa. Ah! rouva, eikö teidän ole sääli sitä sydäntä, jota te niin turhaan piinaatte? Jos minun täytyy kärsiä vaikeintakin, ilmoittakaa se, ja nyt kohta."
"Saatte tietää sen, ja minun huuliltani," sanoi Mrs Cameron, puhuen tavattoman tyynellä äänellä ja ankaran näköisenä. "Ja minä uskon sen salaisuuden, jonka te pakoitatte minua ilmoittamaan, teidän kunnianne huostaan. Kunniallisella avioparilla, joka oli alhaista säätyä ja vähävarainen, oli ainoa poika, joka aikaisessa lapsuudessansa osoitti niin suurta neroa, että se herätti sen miehen huomiota, jonka palveluksessa isä oli; tämä mies oli hyvin hyväntekeväinen ja hyvin hienosti sivistynyt. Hän lähetti lapsen omalla kustannuksellaan parhaimpaan kauppakouluun ja aikoi sitten ottaa hänet oman kauppa-yhtiönsä osakkaaksi. Tämä rikas mies oli suuren pankin päällikkönä; mutta heikko terveys ja taipumukset, jotka olivat vallan toista laatua kuin kauppa-asiat, olivat saattaneet hänen luopumaan tehokkaasta osanotosta pankin toimiin; näitä toimia hoiti poika, jota hän jumaloi. Mutta rikkaan miehen kouluun lähettämän hoidokkaan luonnonlahjat kääntyivät varsin innokkaasti taiteen suuntaan ja luopuivat kaupasta; ja hänen piirustuksensa ilmoittivat tuntijan mielestä niin mainiota tulevaisuutta että hänen suosijansa muutti alkuperäisen tuumansa ja toimitti hänen oppilaaksi etevän franskalaisen maalaajan atelieriin ja saattoi hänen myöhemmin tilaisuuteen kehittää taide-aistiansa tutkimalla italialaisten ja flamandilaisten mestariteoksia.
"Hän oli vielä ulkomailla, kun —" tässä Mrs Cameron tukehdutti huokauksen ja jatkoi kuiskaten — "kun ukkosen isku sattui hänen suojelijansa perheesen, hävitti hänen omaisuutensa, häpäisi hänen nimensä. Poika oli isän tietämättä viekoitettu kauppa-yrityksiin, jotka menestyivät hyvin huonosti; tappiota olisi alussa voitu helposti korvata, mutta poika valitsi onnettomuudeksensa väärän keinon tähän ja rupesi uusiin keinotteluihin. Minun täytyy kertoa tämä vaan lyhykäisyydessä. Eräänä päivänä hämmästytti maailmaa sanoma että kauppahuone, joka oli tunnettu rikkaaksi ja kunnolliseksi, oli häviölle joutunut. Sanottiin että se oli väärä konkurssi, jossa ei isällä ollut mitään osaa — hän julistettiin oikeudessa vapaaksi, mutta sai nuhteen huolimattomuudesta, ei tuomittu petollisuudesta, vaan oli köyhä raukka. Poika — poika — jumaloitu poika — havaittiin petturiksi ja tuomittiin rangaistus-työhön. Hän pääsi tästä — arvaatte kai miten. Kuinka hän olisi siitä päässyt muuten kuin kuoleman kautta? — omalla kädellään hän itsensä surmasi."
Kenelm oli milt'ei yhtä liikutettu kuin Mrs Cameron; hän peitti toisella kädellään kasvonsa ja ojensi toisen tarttuaksensa Mrs Cameronin käteen, mutta tämä ei tahtonut siihen tarttua.
Se oli ikävä enne. Taasen Kenelmin silmäin eteen kohosi tuo vanha harmaa torni — taasen hänen korvissaan kaikui Fletwodein surullinen historia. Nuori mies odotti ääneti jatkoa kertomukseen. Mrs Cameron jatkoi:
"Minä sanoin että isä oli köyhä raukka; hän kuoli kauan vuoteen omana oltuansa. Mutta eräs uskollinen ystävä ei hänen vuoteensa äärestä luopunut; se oli nuorukainen, jonka neroa hänen rikkautensa oli edistänyt. Tämä nuorukainen oli tullut ulkomailta, vähäinen säästöraha mukana, jonka hän oli hankkinut myymällä Florensissa tekemiänsä kopioja tai suunnitelmia. Tämä säästöraha toimitti suojan vanhukselle ja kahdelle turvattomalle, murtuneelle naiselle — jotka olivat köyhät niinkuin hän itsekin — hänen tyttärelleen ja hänen poikansa leskelle. Kun säästövarat loppuivat, keskeytti nuori mies määrätyn toimensa, sai viran jossakin, huolimatta siitä kuinka suuresti se poikkesi hänen taipumuksistaan — ja nämä kolme henkeä, joita hänen työnsä ylläpiti, eivät milloinkaan kodin tai leivän puutteessa olleet. No niin, muutamia viikkoja miehensä kuoleman jälkeen synnytti hänen leskensä (he eivät olleet naimisissa olleet vuottakaan) lapsen — tytön. Äiti ei elänyt monta päivää tämän tapauksen jälkeen. Hänen kuolemansa koski niin isään että suru siitä katkaisi sen heikon langan, joka sitoi isä-paran elämään. Molemmat vietiin hautaan samana päivänä. Ennenkuin he kuolivat, pyysivät he molemmat ett'eivät molemmat jälkeenjääneet, petturin sisar ja vanhan miehen nuori hyväntekijä, ilmoittaisi vastasyntyneelle lapselle sen syntyperää, eikä isän rikosta ja häpeätä. Lapsi ei saisi kerjätä rikkailta ja ylhäisiltä sukulaisilta apua, jotka eivät olleet osoittaneet vähintäkään sääliä pahantekijän isälle ja viattomalle vaimolle. Tätä lupausta on pidetty tähän saakka. Minä olen tämä tytär. Se nimi, jota minä kannan, ja se nimi, jonka veljeni tyttärelle annoin, eivät ole meidän nimiä, vaikka voisimme sukulaisuuden nojalla vaatia oikeuden niitä kantamaan. Minä en koskaan ole naimisessa ollut. Minä olin morsian ja olisin tuonut arvoisan suvun edustajalle melkein ruhtinaallisen omaisuuden; hääpäivä oli määrätty, kun onnettomuus tuli. Minä en ole milloinkaan enää sulhoani nähnyt. Hän meni ulkomaille ja kuoli siellä. Minä luulen että hän rakasti minua, hän tiesi että minä häntä rakastin. Kukapa voi soimata häntä siitä että hän hylkäsi minun? Kukapa olisi voinut naida pettäjän sisaren? Kuka tahtoisi naida pettäjän lapsen? Kukapa muu kuin yksi? Se mies, joka tuntee hänen salaisuutensa ja tahtoo sitä pyhänä pitää; se mies, joka ei ole huolinut hankkia muuta kasvatusta, vaan on koettanut juurruttaa viattomaan lapsen mieleen niin lujan rakkauden totuuteen, niin vakaan kunniantunnon, että tämä lapsi kuihtuisi surusta, jos se tietäisi että sellainen häpeä hänen sukuansa on kohdannut."
"Onkohan ainoatakaan miestä maan päällä," huudahti Kenelm äkisti ja kohoitti päätänsä, — "onkohan yhtään miestä, joka ei katsoisi sitä neitoa, jonka jalkojen juureen hän tahtoisi langeta polvilleen ja sanoa: 'Rupea elämäni kuningattareksi,' itsessään liian jaloksi voidaksensa alentua toisten ihmisten rikosten kautta, jotka ovat tehdyt ennen hänen syntymistänsä; löytyyköhän ainoatakaan miestä, joka ei usko että totuuden rakkaus ja kunnian tunto ovat vaimon tai miehen enin kuninkaallinen ominaisuus, olkoot sitten vaimon tai miehen esi-isät olleet yhtä laittomia merirosvoja kuin normandilaisten kuninkaiden esi-isät, tai yhtä tunnottomia valehtelijoita, siinä missä heidän omat etunsa ovat vaarassa, kuin kuuluisain Caesarin ja Bourbonin, Tudorin ja Stuartin sukujen kruunatut edustajat ovat olleet? Aatelius, samoin kuin nero, on synnynnäinen. Oi, hyvä rouva, me Chillinglyt olemme hyvin vähäpätöinen suku, mutta olemme yli tuhatta vuotta olleet englantilaisia aatelismiehiä. Emmekö voisi suojella hänen salaisuuttansa ennemmin kuin ilmaista jotakin, joka voisi hänelle huolta tuottaa? Minä voisin viettää koko elämääni hänen rinnallaan Kamtschatkassa, ja tämä salaisuus olisi yhtä hyvin kätkettynä kunnioituksen ja jumaloitsemisen poimuihin."
Tämä kiihkoinen puhe tuntui Mrs Cameronin mielestä järjettömältä deklamationilta kokemattoman, tuittupäisen miehen suusta. Hän sentähden piti yhtä vähän lukua siitä kuin etevä lakimies jonkun nuoren asian-ajajan kaunopuheisuuden kukkasista, joka kuitenkin ennen oli etevää lakimiestä miellyttänyt, tahi kuin äiti, jolle romanttisuuden aika on ohitse, pitää lukua turhasta hullutuksesta, joksi hän nuorta tytärtänsä lumoavaa romanttista tunnetta nimittää; ja hän sanoi suoraan: "Tuo on vaan turhaa puhetta, Mr Chillingly; puhukaamme pää-asiasta. Aiotteko, huolimatta kaikesta mitä olen sanonut, kosia hoidokastani?"
"Kyllä."
"Mitä!" huudahti Mrs Cameron tällä kerta syyllä harmissaan. "Mitä, vaikka olisikin mahdollista teille saada vanhempainne suostumus naida sellaisen miehen tyttären, joka on tuomittu pakkotyöhön, tahi salata heiltä tämä asia, voisitteko te, joka olette syntynyt säädystä, jossa jokainen kielikello kysyy: 'Kuka on tuo tuleva Lady Chillingly ja mikä on hänen nimensä?' — voisitteko te uskoa ettei tämä kuka ja mikä milloinkaan ilmi tulisi? Onko teillä, joka olette muukalainen, jota muutamia viikkoja sitten emme tunteneet, oikeus sanoa Walter Melville'lle: 'Antakaa minulle se, mikä on teidän ainoa palkkanne jaloista uhrauksistanne, rehellisestä uskollisuudestanne, huolellisesta hellyydestänne monien vuosien kuluessa!'"
"Toden totta, rouva," huudahti Kenelm, jota tämä vetominen liikutti enemmän kuin ennen saadut tiedot; "kun viimein erosimme toisistamme, kun minä ilmoitin teille että rakastin teidän holhottianne, kun suostuitte minun ehdoitukseeni lähteä kotiin ja pyytää isäni myöntymystä kosimiseeni, silloin oli aika sanoa: 'Ei; kosija, jolla on vastustamattomat ja korkeammat vaatimukset, on ehtinyt ennen teitä!'"
"Minä en silloin tiennyt, siihen on Jumala todistajani, minä en edes aavistanut että Walter Melville aikoi saada vaimoa siitä lapsesta, joka oli kasvanut hänen silmäinsä edessä. Teidän täytyy kuitenkin myöntää että minä hyvin kielsin teitä ajattelemasta tätä asiaa; minä en voinut tehdä sitä suuremmalla innolla, ilmaisematta hänen syntyperänsä salaisuutta, jota ainoastaan hätätilassa tahdoin ilmoittaa. Mutta minun vakuutukseni oli että teidän isänne ei suostuisi teidän avioliittoonne henkilön kanssa, jonka yhteiskunnallinen asema oli niin paljon alhaisempi kuin hänellä oli oikeus toivoa, ja että tämän suostumuksen kielto tekisi lopun teidän ja Lilyn tuttavuudesta ja jättäisi Lilyn syntyperän ilmaisematta. Vasta kun te olitte lähtenyt, ainoastaan kaksi päivää sitten, sain Walter Melvilleltä kirjeen, joka minulle ilmoitti mitä en milloinkaan ennen ollut aavistanut. Tässä on kirje, lukekaa se ja sanokaa sitten hennotteko tunkea itsenne kilpailijaksi hänelle —."
Hän keskeytti itsensä, sillä liikutus tukehdutti hänen äänensä, antoi kirjeen Kenelmille ja seurasi innokkaalla tutkivalla katseella Kenelmin kasvojen liikkeitä tämän lukiessa kirjettä.
"—— katu, Bloomsberry.
"Hyvä ystävä! Iloa ja riemua! Maalaukseni on valmis; se maalaus, jota niin monta kuukautta olen yöt päivät maalannut tuossa kurjassa soppelossa, joka oli atelierini ja jossa en nähnyt viheriöitä niittyjä vilahdukseltakaan, sillä olen pitänyt olopaikkaani salassa kaikilta, yksin teiltäkin, sentähden etten joutuisi kiusaukseen heittää työni kesken. Maalaus on valmis — se on myyty; arvatkaapas hinta! Viisitoista sataa guineaa, ja kuvakauppiaalle — kuvakauppiaalle! Ajatelkaa sitä! Se viedään ympäri maan ja näytetään vallan erikseen. Te muistatte kai nuo minun maalaamani kolme pientä maisemakuvaa, jotka kaksi vuotta sitten olisin kernaasti myynyt kymmenestä punnasta, jos vaan Lily ja te olisitte antaneet minun sitä tehdä. Minun hyvä ystäväni ja suojelijani, saksalainen kauppias Luscombessa, joka eilen kävi minun luonani, tarjousi peittämään kuvat kolmenkertaisella guineakerroksella. Voitte käsittää kuinka iloinen olin, kun vaadin häntä vastaanottamaan ne lahjaksi. Mikä nautinto ihmisen elämässä, kun hän voi sanoa: 'Minä annan sen teille!' Noh niin, vihdoin viimein olen tilassa, joka oikeuttaa sen toivon, joka kahdeksantoista vuotta on ollut lohdutukseni, tukeni; ollut auringonsäde, joka aina loisti pimeyden läpi, kun kohtaloni oli mitä kolkoin; ollut sävel, joka on kohoittanut minua ylöspäin ikäänkuin leivon viserrys, kun ihmisten äänissä kuulin ainoastaan pilkkanaurua. Muistatteko sen yön, jolloin Lilyn äiti pyysi meitä kasvattamaan hänen lastansa niin ettei se tietäisi mitään vanhemmistansa ja kielsi meitä ilmoittamasta tylyille ja ylpeille sukulaisille että sellainen lapsi on syntynyt? Muistatteko kuinka surullinen ja kuinka ylpeä hän kuitenkin oli, hän joka itse oli niin jaloa sukua ja oli kasvatettu niin suuressa ylellisyydessä, kuinka hän tarttui käteeni, kun rohkenin väittää häntä vastaan ja sanoa että hänen omat sukulaisensa eivät voisi hyljätä lasta isän rikoksen takia —, kuinka hän, ylpein nainen, minkä eläissäni olen nähnyt ja jonka hymyilyä joskus huomaan Lilyssä, kohotti päänsä pään-alukselta ja änkytti:
"'Minä olen kuolemisillani — kuolevaisen viimeiset sanat ovat käskyjä. Minä käsken teitä pitämään huolta siitä, että tyttäreni kohtalo ei tule sellaiseksi kuin petturin tyttären, joka muutetaan ylhäisten piiriin. Voidaksensa tulla onnelliseksi täytyy hänen asemansa olla alhainen — ei mikään katto ole liian alhainen suojaksi, ei mikään mies liian halpa naimaan petturin tytärtä.'
"Tästä hetkestä saakka päätin pitää käteni ja sydämeni vapaina, jotta voisin jalon hyväntekijäni lapsen lapselle sanoa, kun hän on kehittynyt naiseksi: 'Minä olen alhaista säätyä, mutta äitisi olisi antanut sinut minulle.' Tuo meidän huostaamme uskottu vastasyntynyt on nyt kehittynyt naiseksi, ja minä olen nyt saanut niin turvatun aseman, että en enää pyytäisi häntä jakamaan köyhyyttä ja kurjuutta minun kanssani. Minä kyllä tiedän että jos ei hänen kohtalonsa olisi niin omituinen, niin tämä toivoni olisi turhaa julkeutta — minä kyllä tiedän että minun on kiittäminen hänen iso-isäänsä kaikesta mitä nyt olen ja siitä mitä minusta milloinkaan voi tulla — tiedän että on eroavaisuus ikään katsoen meidän välillämme — tiedän että olen monta hairausta tehnyt ja että minulla on monta vikaa. Mutta sellaiset seikat eivät paljon mitään vaikuta, kun kohtalo niin määrää; minä olen se, joka hänen tulee valita. Kun sentähden oletan että te, hänen likeisin sukulaisensa, ette pidä minua liian rohkeana, niin minusta kaikki näyttää olevan selvässä. Lilyn lapsellinen mieltymys minuun on niin syvä ja niin todellinen, että se kyllä voi kehittyä naisen rakkaudeksi. Sitä paitsi hän onneksi ei ole oppinut noita pintapuolisia koulutietoja ja ylhäisen seura-elämän joutavia typeryyksiä, vaan on, niinkuin minäkin, vapaan luonnon vaikutuksen kautta kasvatettu; hän ei toivo muita salongeja ja palatseja kuin niitä, joita oman mielemme mukaan voimme rakentaa haltiattarein maassa; hän on oppinut käsittämään mielikuvituksen maailmaa ja itse elämään siinä, mikä on parempi kuin kaikki kirjatiedot sille, joka taidetta ja laulua rakastaa. Parin päivän kuluttua voin kenties jo päästä Londonista, ja luultavasti tulen jalkaisin tavallisuuden mukaan. Minun tekee niin mieleni vielä kerta nähdä vihannoita pensastoja ja niittyjä, virran loistoisaa pintaa, ja vieläkin enemmän meidän oman pienen pauhaavaisen puromme vähäisiä putouksia! Sillä välin minä pyydän teitä, joka olette rakkahin, parahin, enin kunnioitettu niistä harvoista ystävistä, joita tähän saakka maailmassa olen saanut, tarkoin tämän kirjeen tarkoitusta miettimään. Jos te, joka olette syntynyt paljon korkeammasta säädystä kuin minä, arvelette että on liian rohkeata minun puolestani pyytää suojelijani lapsenlasta vaimoksi, niin sanokaa se suoraan; ja minä olen kuitenkin yhtä kiitollinen teidän ystävyydestänne, kuin olin teidän hyvyydestänne, kun ensi kerran olin päivällisillä teidän isänne palatsissa. Ujo, tunnokas ja nuori kun olin, luulin minä että hänen mainiot vieraansa ihmettelivät miksi minua oli kutsuttu samaan pöytään kuin heitä. Te, joka silloin olitte ihailtu ja kiitetty, te säälitte sivistymätöntä, jöröä poikaa; te jätitte ne, jotka silloin minusta olivat pakanallisten Pantheonin jumalien ja jumalattarien kaltaiset, tullaksenne istumaan isänne holhotin viereen, ja ystävällisesti kuiskaamaan hänelle sellaisia sanoja, jotka saattoivat alhaisesta säädystä syntyneen, mutta kunnianhimoisen nuorukaisen palajamaan kotia ilomielin, sanoen itsekseen: 'Päivänä tai toisena!' Ja minä luulen ettette voi arvata mikä se on, joka saattaa kunnianhimoista nuorukaista, joka luulottelee että jumalat ja jumalattaret ovat häntä Pantheoniin toimittaneet, palaamaan kotia sanoen itsekseen: 'Päivänä tai toisena!'
"Mutta jos olette yhtä ystävällinen rohkealle miehelle, kuin olitte ujolle pojalle, ja sanotte: 'Toteutukoon uni, saavutettakoon elämänne päämaali! ottakaa minulta, hänen läheisimmältä sukulaiseltaan, hyväntekijänne viimeinen jälkeläinen,' silloin uskallan teille tämän kysymyksen tehdä. Te olette veljenne tyttärelle äidin sijainen, valmistakaa hänen mielensä ja sydämensä tulevaa muutosta varten hänen ja minun keskenäiseen suhteesen katsoen. Kun viimein näin hänen kuusi kuukautta sitten, oli hän vielä niin lapsekas että minusta olisi miltei ollut synti vallan äkisti sanoa hänelle: 'Te olette nyt nainen, ja minä en rakasta teitä lapsena vaan naisena.' Ja kuitenkaan minulla ei ole aikaa vähitellen siirtyä ystävän asemasta rakastajan asemaan. Minä käsitän mitä minun taiteeni suuri mestari kerta minulle sanoi: 'Kutsumus on kohtalo.' Yksi noista rikkaista kauppiaista, jotka nyt hallitsevat Manchesterissa, niinkuin ennen Genuassa ja Venedigissä, yhtä suurella vallalla noiden molempain sivistäjäin yli, jotka himmeille silmille näyttävät olevan vastakohtia toisilleen, nimittäin taiteen ja kaupan, on pyytänyt minua maalaamaan kuvan aineesta, joka hänen mielikuvitustaan miellyttää; tämä tarjous on niin edullinen että hänen kauppansa täytyy voittaa minun taidettani; ja aine on sitä laatua, että minun pitää niin pian kuin suinkin lähteä Rheinin rannoille. Minun täytyy saada kaikki lehdistön vaihevärit etelän kesän hohteesen. Minä en voi viipyä kuin muutamia päiviä Grasmeressä; mutta ennenkuin sieltä lähden, täytyy minun tietää menenkö työtä tekemään Lilyn puolesta vai enkö. Tämän kysymyksen vastauksesta kaikki riippuu. Jos ei työtä tehdä hänen tähtensä, niin ei olisi minulle mitään viehätystä kesän ihanuudesta, ei mitään iloa taiteesta: minä en silloin suostu tarjoukseen. Jos hän vastaa: 'Niin; te teette työtä minun puolestani,' silloin hän on kohtaloni. Hän tekee kutsumukseni vakaaksi. Tässä minä puhun niinkuin taideniekka: ei kukaan, joka ei ole taideniekka, voi aavistaa kuinka suuren vaikutuksen yhden ainoan teoksen menestys tai epäonnistuminen voi tehdä hänen siveelliseen olentoonsakin, määrätyllä ajalla hänen taiteilijaelämässään tai hänen elämässään ihmisenä. Mutta minä tahdon puhua niinkuin mies. Minun rakkauteni Lilyyn on näiden viimeksi-menneiden kuuden kuukauden kuluessa tullut niin syväksi, että jos hän ei minusta huolisi, niin minä kuitenkin taidetta palvelisin, kuitenkin mainetta haluaisin, mutta tekisin sitä vaan kuin vanha mies. Elämäni nuoruus olisi mennyt.
"Miehenä sanon että kaikki ajatukseni, kaikki unelmani onnesta, puhumatta taiteesta ja maineesta, voi yhdistää yhteen kysymykseen: 'Tuleeko Lily minun vaimokseni vai ei?'
"Teidän uskollinen
"W. M."
Kenelm antoi kirjeen takaisin sanaakaan sanomatta. Mrs Cameron suuttui hänen äänettömyydestään ja huudahti: "No, sir, mitä sanotte. Te olette tuskin muutamia viikkoja Lilyä tuntenut. Mikäpä on muutaman viikon kuumeentapainen haaveksiminen tällaisen miehen pitkällisen rakkauden rinnalla! Uskallatteko nyt sanoa: 'Minä aion kuitenkin kosia häntä?'"
Kenelm teki väistyvän liikkeen kädellänsä, ikäänkuin poistaaksensa kaikki sellaiset ajatukset, ja sanoi lempein surullisin silmin katsellen Lilyn tädin tuskaa osoittavia kasvoja: "Tämä mies on ansiollisempi saamaan hänen kuin minä. Hän pyytää kirjeessään teitä valmistamaan hoidokastanne tähän muutokseen heidän asemassansa toinen toisiinsa, jota hän itse pelkää liian jyrkästi ilmoittaa. Oletteko sitä tehnyt?"
"Kyllä; samana iltana kun sain kirjeen."
"Ja — te epäätte; puhukaa, olkaa hyvä, suoraan asia. Ja — hän —."
"Hän," vastasi Mrs Cameron, joka vastoin tahtoansa saatettiin noudattamaan hänen pyyntöänsä, "hän näytti ensin hämmästyvän ja jupisi: 'Se on uni — se ei voi olla totta — se ei voi! Minä Leijonan vaimona — minä — minä! Minä hänen kohtalonsa! Hänen onnensa riippuisi minusta.' Ja sitten hän nauroi suloista lapsellista nauruansa, ja pani käsivartensa minun kaulani ympärille, ja sanoi: 'Te laskette leikkiä, täti. Hän ei voinut noin kirjoittaa.' Minä näytin hänelle tämän osan kirjeestä; ja kun hän oli saanut vakuutuksen siitä että se oli totta, kävivät hänen kasvonsa hyvin totisiksi, enemmän vaimon kasvojen näköisiksi kuin ennen olen niiden nähnyt olevan; ja hetken aikaa vaiti oltuansa huudahti hän innokkaasti: 'Voitteko ajatella — voinko itse ajatella olevani niin paha, niin kiittämätön, että epäisin mitä minä vastaisin, jos Leijona kysyisi tahtoisinko sanoa tai tehdä jotakin, joka tekisi häntä onnettomaksi? Jos sellainen epäys sydämessäni olisi, niin riistäisin sen juurineen pois rinnastani!' Oi! Mr Chillingly. Hän ei voisi olla onnellinen toisen kanssa, kun hän tietäisi että hän on tehnyt onnettomaksi sen miehen elämän, jolle hän on niin suuressa kiitollisuuden velassa, vaikkei hän milloinkaan tule tietämään kuinka paljon enemmän hän on tälle miehelle velkaa." Kun Kenelm ei mitään tähän vastannut, jatkoi Mrs Cameron: "Minä tahdon olla vallan totinen teitä kohtaan, Mr Chillingly. Minä en ollut oikein tyytyväinen Lilyn käytöksen ja ulkonäön kanssa seuraavana aamuna, se on, eilen. Minä pelkäsin että hänen sydämessään oli taistelua, johon oli syynä se että hän ajatteli teitä. Ja kun Walter eilen illalla tänne tullessaan puhui teistä miehenä, jota hän jo ennen oli matkoillansa tavannut, mutta jonka nimen hän sai tietää vasta kun erositte Cromwell Lodgen lähellä olevalla sillalla, niin näin että Lily kävi vallan vaaleaksi ja kohta sen jälkeen hän meni omaan huoneesensa. Koska pelkäsin että hän mahdollisesti tapaisi teitä ja tämä voisi tehdä hänen valintansa vaikeammaksi, vaikkei se voisi hänen päätöstään muuttaa, niin päätin aamulla lähteä teidän luoksenne ja vedota teidän järkeenne ja sydämeenne niinkuin nyt olen tehnyt — enkä ole tehnyt sitä turhaan, siitä olen vakuutettu. Hiljaa! Minä kuulen Melvillen ääntä!"
Melville astui huoneesen ja Lily nojasi hänen käsivarteensa. Taiteilijan kasvot loistivat sanomattomasta ilosta. Hän jätti Lilyn ja yhdellä hyppäyksellä hän oli Kenelmin vieressä, puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja sanoi: "Minä kuulen että te jo ennen olette ollut tervetullut vieras tässä talossa. Toivon että tulette olemaan sitä kauan, niin sanon minä, niin (minä vastaan hänen puolestansa) sanoo haltiattareni ja kihlattuni, jota minun ei tarvitse teille esitellä."
Lily astui eteenpäin ja ojensi ujosti kätensä. Kenelm paremmin kosketti sitä, kuin tarttui siihen. Hänen oma voimakas kätensä vapisi kuin haavanlehti. Hän tuskin uskalsi katsoa Lilyn kasvoihin. Näistä kasvoista oli puna kadonnut, mutta ne olivat hänestä erinomaisen tyynen näköiset.
"Teidän kihlattunne — teidän morsiamenne!" sanoi hän taiteilijalle jotenkin vakaasti, sillä yksi ainoa silmäys noihin tyyneihin kasvoihin oli häntä rauhoittanut. "Minä toivotan teille onnea. Teillekin toivotan onnea, Miss Mordaunt. Te olette valinnut jalon miehen."
Hän haki silmillään hattuansa; se oli maassa, mutta hän ei sitä nähnyt; hänen silmäyksensä lensivät sinne tänne niinkuin unessa-kävijän.
Mrs Cameron otti hatun ylös ja antoi sen hänelle.
"Kiitoksia," sanoi Kenelm lempeästi; sitten hän lisäsi hymyillen puoleksi ystävällisesti, puoleksi katkerasti: "Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, Mrs Cameron."
"Mutta ettehän toki vielä mene pois — juuri kun minä tulen. Odottakaas! Mrs Cameron on minulle kertonut että te asutte vanhan ystäväni Jonesin luona. Tulkaa meille pariksi päiväksi, me voimme kyllä hankkia teille huoneen; huone, joka on sinun perhoshäkkisi yläpuolella, mitä, haltiatar?"
"Kiitoksia. Minä kiitän teitä kaikkia. Ei; minun täytyy lähteä ensi junassa Londoniin."
Näin puhuen hän oli tullut ovelle, kumarsi ja lähti.
"Suo anteeksi, Lily, että hän on noin jörö; hänkin on rakastunut; hänkin toivoo pian tapaavansa morsiantansa," sanoi taiteilija iloisesti; "mutta koska hän nyt tietää kalleimman salaisuuteni, niin luulen että minullakin on oikeus saada tietää hänen salaisuuttansa! minä aion koettaa."
Hän oli tuskin lausunut nämä sanat ennenkuin hänkin lähti huoneesta ja saavutti Kenelmin juuri porstuankynnyksellä.
"Jos menette takaisin Cromwell Lodgeen — luultavasti panemaan kapineitanne kokoon — niin sallikaa minun tulla mukaanne sillalle saakka."
Kenelm nyykäytti päätänsä myöntymisen merkiksi ja he astuivat ääneti puutarhan portista maantielle, joka kierteli aitausta pitkin; kun tulivat sille paikalle, jossa Kenelm oli nähnyt Lilyn kasvot lehdikon välitse päivällä sen jälkeen kun he ensimmäisen ja ainoan kerran olivat riidelleet, samana päivänä kun vanha vaimo Lilystä erotessaan oli sanonut: "Jumala teitä siunatkoon!" ja jolloin pastori oli puhunut Lilyn haltiattaren kaltaisesta suloudesta; no niin, juuri kun sille paikalle tulivat, näkyivät jälleen Lilyn kasvot, mutta tällä kertaa ne eivät olleet loistavan näköiset, jos ei voi sanoa mitä kapeimman kuun kalpeutta sädettä loistavaksi. Kenelm näki, hämmästyi, pysähtyi. Hänen kumppaninsa, joka juuri iloisesti puhui, josta puheesta Kenelm ei ollut sanaakaan kuullut, ei nähnyt eikä pysähtynyt; hän kulki edelleen iloisesti puhellen.
Lily ojensi kätensä lehdikosta. Kenelm tarttui siihen kunnioituksella.
Tällä kertaa ei Kenelmin käsi vavissut.
"Hyvästi!" kuiskasi Lily, "hyvästi ainaiseksi tässä maailmassa. Te käsitätte — te käsitätte kyllä minua. Sanokaa että sen teette."
"Minä ymmärrän. Jalo lapsi — jalo valinta. Jumala teitä siunatkoon! Jumala minua rohkaiskoon!" jupisi Kenelm. He katsoivat toinen toisensa silmiin. Oi, mikä suru: ja oi, mikä rakkaus molempain silmissä.
Kenelm kulki edelleen.
Kaikki oli sanottu yhdessä silmänräpäyksessä. Kuinka usein kaikki sanotaan yhdessä silmänräpäyksessä! Melville oli keskellä kiihkoista lausetta, jota hän oli aloittanut kun Kenelm jäi jälkeen ja jonka päätös kuului näin:
"Sanoin ei voi selittää kuinka ihanalta elämä näyttää, kuinka helpolta tuntuu maineen voittaminen siitä päivästä — siitä päivästä —" ja hän pysähtyi vuoroonsa, loi silmäyksen auringon valaisemaan maisemaan ja hengitti syvään, ikäänkuin huoaten sieluunsa kaiken sen maan ilon ja ihanuuden, jota hänen silmänsä käsitti ja näköpiirin kaari rajoitti.
"Eivät nekään, jotka häntä parhaiten tuntevat," jatkoi taideniekka, kulkien edelleen, "ei hänen tätinsäkään voinut milloinkaan aavistaa kuinka totinen ja vakaa tämän tytön luonne on sen lapsellisien haaveksimisien ohessa. Me kuljimme pitkin joen rantaa kun minä aloin kertoa hänelle kuinka yksinäinen maailma minulle olisi, jos en saisi häntä elämäni kumppaniksi; sillä aikaa kun minä puhuin, oli hän poikennut siltä tieltä, jota me kuljimme, ja vasta kun olimme sen kirkon suojassa, jossa meitä vihitään, lausui hän ne sanat, jotka hopeareunoilla varustavat jokaista pilveä kohtalossani; sillä hän osoitti kuinka likeisessä yhteydessä rakkaus on uskonnon pyhyyden kanssa hänen sielussansa."
Kenelmiä värisytti — kirkko — hautausmaa — vanha götiläinen hauta — kukkaset lapsen haudan ympärillä.
"Matta minä puhun aivan liiaksi itsestäni," pitkitti taiteilija. "Rakastajat ovat enin itsekkäitä kaikista itsekkäisistä ihmisistä, ja enin puheliaat kaikista kielikelloista. Te olette toivottanut onnea minun aiottuun naimiseeni, milloin minä saan toivottaa onnea teidän naimiseenne? Koska me nyt olemme ruvenneet uskomaan toisillemme elämämme yksityiskohtia, niin te olette minun velalliseni."
He olivat nyt saapuneet sillalle. Kenelm kääntyi äkkiä: "Hyvästi; erotkaamme tässä toisistamme. Minulla ei ole mitään kertomista teille, joka ei teidän korvissa kuuluisi pilkalta, kun toivotan teille onnea." Tämän sanottua Kenelm puristi kumppaninsa kättä voittamattoman tuskan voimalla, ja riensi sillan yli ennenkuin Melville ehti hämmästyksestään toipua.
Taiteilijalla olisi ollut hyvin vähän oikeutta neron todelliseen ominaisuuteen, se on, intohimon sääli intohimoa kohtaan, jos tämä Kenelmin salaisuus, jota hän niin iloisesti oli sanonut voivansa vaatia saada tietää, ei olisi käynyt hänelle selväksi niinkuin sähkökipinän kautta. "Mies parka!" sanoi hän itsekseen sääliväisesti; "kuinka luonnollista se oli että hän rakastui Haltiattareen! mutta kaikeksi onneksi hän on niin nuori, ja niin filosoofinen, että se on ainoastaan yksi niitä koetuksia, joita minä olen kokenut vähintään kymmenen kertaa vuodessa ja joiden tekemistä haavoista ei mitään arpia jää."
Näin itsekseen puhellen palasi lämmin-verinen luonnon ihailija kotiin, ollen liian onnellinen oman rakkautensa voiton riemussa voidaksensa tuntea muuta kuin ystävällisintä osanottoa sitä haavoitettua sydäntä kohtaan, jonka hän epäilemättä sen parantavaa vaikutusta uskoi nuoruuden epävakaisuuden ja filosofiian lohdutuksen huostaan. Onnellinen kilpailija ei hetkeäkään aavistanut että Lily rakasti Kenelmiä; että yksi atoomi sen tytön sydämessä, joka oli luvannut ruveta hänen morsiamekseen, voisi saada valonsa ja varjonsa toisesta rakkaudesta, kuin hänen. Mutta hän ei puhunut Mrs Cameronillekaan Kenelmin salaisuudesta ja surusta; ja tietysti ei Mrs Cameron eikä Lily tahtonut kysyä mitään pois-lähteneestä vieraasta.
Kenelm Chillinglyn nimeä mainittiin ani harvoin, tuskin ensinkään tässä talossa niinä harvoina päivinä, jotka kuluivat ennenkuin Walter Melville lähti Grasmerestä mennäksensä Rheinin rannoille, josta hän ei aikonut palata ennenkuin syksyllä, jolloin hänen ja Lilyn häät vietettäisiin. Lily oli näiden päiväin kuluessa tyyni ja näennäisesti iloinen — hänen käytöksensä sulhastaan kohtaan oli, vaikka vähän ujosteleva, yhtä hellä kuin ennenkin. Mrs Cameron oli iloinen siitä että hän niin helposti oli Kenelm Chillinglystä päässyt.