KAHDEKSAS LUKU.
Jos ei Kenelm Chillingly olisi lausunut nuo varoittavaiset sanat balkongin alla Luscombessa, niin hän ei olisi Walter Melvillestä kilpailijaa saanut. Mutta lukija arvostelisi Kenelmin luonnetta väärin, jos hän luulee että sellainen ajatus teki hänen surunsa katkerammaksi. Hän ei surrut sitä että jalo henkilö oli pelastunut kiusauksesta suureen syntiin.
Hyvä ihminen tekee hyvää ainoastaan sillä että hän elää. Ja se hyvä, minkä hän tekee, voi usein tyhjäksi tehdä ne tuumat, joista hänen oma onnensa riippuu. Mutta hän ei voi surra sitä että Jumala on antanut hänen hyvää tehdä.
Kenelmin tunteet esiintyvät kenties parhaiten hänen kirjeessään Sir
Peterille, joka tässä seuraa:
"Rakas isäni! En ikipäivinäni tule unhoittamaan sitä sydämellistä onnentoivotusta, jonka te lausuitte, huolimatta kaikista ulkonaisista epäyksistä ja välittämättä teidän onnen tuumienne tyhjiin menemisestä tai kunnianhimoisista toiveistanne teidän nimenne ja sukunne perilliseen nähden, kun lähdin teidän luotanne, ja korvissani kaikuvat vielä nämät sanat ikäänkuin ilokellojen kaiku: 'Valitse niinkuin itse tahdot, sinulla on minun siunaukseni. Minä avaan sydämeni vastaanottamaan toisen lapsen — sinun vaimosi tulee minun tyttärekseni!' Nyt on minulla suuri lohdutus muistutella mieleeni nämä sanat. Kaikista inhimillisistä tunteista on kiitollisuus varmaankin pyhin; ja se yhdistyy uskonnon sulouteen, kun se on kiitollisuus isää kohtaan. Älkää sentähden surko liian paljon minun puolestani, kun minä sanon teille että ne toiveet eivät tulekaan täytetyiksi, jotka tekivät minua niin ihastuneeksi kun erosimme toisistamme. Hän on luvannut ruveta toisen miehen vaimoksi — toisen, jolla on vaatimuksia häneen, joihin minun vaatimuksiani ei voi verratakaan; ja tämä mies itse on äärettömän paljon etevämpi minua, kun jätän lukuun ottamatta säädyn ja varallisuuden satunnaisia etuja. Se ajatus — minä tarkoitan sen ajatuksen että se mies, jonka hän valitsee, on ansiollisempi saamaan hänet kuin minä, ja että hän tämän miehen onnessa näkee oman onnensa — tulee minua lohduttamaan niin pian kuin voin saada tuon ensimmäisen kaikkea valtaavan itsekkäisyyden vaikenemaan, joka seuraa odottamattoman ja auttamattoman surun jälkeen. Älkää sentähden katsoko sitä luonnottomaksi että minä turvaudun sellaisiin välikappaleihin sydämeni tuskan lieventämiseen kuin matkustus tarjoaa. Minä lähden tänä yönä mantereelle, enkä pysähdy ennenkuin tulen Venedigiin, jota en vielä ole nähnyt. Minun tekee niin mieleni nähdä hiljaisia kanavia ja eteenpäin suljuvia gondoleja. Minä kirjoitan teille ja rakkaalle äidilleni samana päivänä kuin perille tulen. Ja minä toivon että voin kirjoittaa iloisesti ja tarkoin kertoa kaikesta mitä näen ja saan kokea. Älkää, rakas isä, kirjeessänne sanallakaan viitatko tähän suruun, jota hellinkin sana teidän suustanne tekisi mitä kovemmaksi tuskaksi. Onneton rakkaus on hyvin tavallinen asia. Ja tapaahan jokapäivä miehiä — jopa naisiakin — jotka ovat sitä kokeneet, ja jotka ovat täydellisesti parantuneet.
"Enin miehuullinen meidän lyyrillisistä runoilijoistamme on hyvin jalosti, ja epäilemättä hyvin oikein sanonut: 'Kärsiä kohtaloamme on voitto.'
"Teidän ijäti teitä rakastava poikanne,