YHDEKSÄS LUKU.
Lähes puolitoista vuotta on kulunut siitä kun edellisessä luvussa kerrotut asiat tapahtuivat. Kaksi englantilaista ovat Posilippoon vievän tien varrella olevalla kukkulalla; toinen heistä istuu, toinen on pitkällään maassa. Heidän edessänsä on tuo hiljainen meri päivänpaisteessa ja sen pinnalla ei näy värähdystäkään; vasemmalla näkyy kaukaa viidakon aukkojen välitse Chiajan julkiset puutarhat ja valkoinen vesi. He olivat ystäviä, jotka olivat sattumalta, odottamatta tavanneet toisiansa ulkomailla ja matkustaneet yhdessä monta kuukautta, etupäässä itämailla. He olivat ainoastaan muutamia päiviä olleet Neapelissa. Vanhemmalla heistä oli tärkeitä asioita Englannissa, joiden takia hänen jo aikaa sitte olisi pitänyt palata kotimaahan. Mutta hän ei puhunut siitä mitään ystävällensä; hänen kauppa-asiansa olivat hänestä vähemmän tärkeitä kuin hänen velvollisuutensa henkilöä kohtaan, jota hän rakasti hartaammin kuin veljeä, sillä veljelliseen rakkauteen yhdistyi kiitollisuus ja kunnioitus. Hän tiesi myöskin että hänen ystävätään vaivasi suru, jonka syytä toinen aavisti, mutta jota toinen ei ilmoittanut.
Näin harras ystävä ei voinut ajatellakaan jättää häntä, jota hän niin rakasti, yksin näin suruisena vieraasen maahan; sillä tämän miehen ystävyydessä oli senlaista lempeyttä, joka tekee miehen luonteen täydelliseksi, antamalla sille jotain naisellisuuteen vivahtavaa.
Oli se vuoden-aika, jolloin meidän pohjoisessa ilmanalassa on talvi; Neapelin eteläisessä ilmanalassa oli niin lämmin kuin englantilaisena kesä-päivänä syksyn lähestyessä. Aurinko laskeusi länteenpäin ja kokosi jo ympärilleen purppuran- ja ruusunvärisiä pilven hattaroita. Muuten oli tummansininen taivas vallan selkeä.
Molemmat olivat muutamia minuutteja olleet vallan ääneti; vihdoin sanoi se, joka oli pitkällään nurmikossa — se oli nuorempi mies — äkisti ja ilman mitään viittausta puheaineesen: "Pankaa kätenne sydämellenne, Tom, ja vastatkaa minulle todenmukaisesti. Ovatko teidän ajatuksenne niin vapaat kaipauksesta kuin taivas tuolla ylhäällä on pilvistä selkeä? Kaipaus tulee kyyneleistä, jotka ovat herenneet vuotamasta, niinkuin taivas saapi pilviä siitä sateesta, joka on herennyt maahan tulemasta."
"Kaipausta? Ah, minä ymmärrän, siitä että kadotin tytön, jota kerta rakastin niin että olin hulluksi tulla! En; mutta vakuutinhan minä sitä teille jo monta, monta kuukautta sitten, kun olin teidän vieraanne Moleswichissa."
"Niin, mutta minä en ole milloinkaan siitä ajasta pitäen puhunut teidän kassanne tästä asiasta. Minä en ole uskaltanut. Minusta on niin luonnollista että mies, ensi taistelussa rakkauden ja järjen välillä, sanoo: 'järjen tulee voittaa, ja se on voittanut' ja kuitenkin — ja kuitenkin — sen mukaan kuin aika kuluu, tuntee että ne valloittajat, jotka eivät voi kapinaa kukistaa, niillä on hyvin rauhaton hallitus. Älkää vastatko minulle niin, kuin teitte Moleswichissa, ensi taistelun kestäessä, vaan nyt, kun tämän taistelun reaktioni tulee esiin."
"Kunniansanallani," vastasi ystävä, "minulla ei ole ensinkään reaktionia ollut. Minä parannuin vallan kun kerta olin nähnyt Jessien toisen miehen vaimona, hänen lapsensa äitinä ja onnellisena naimisessaan; ja, muuttuneena tai ei, aivan toisellaisena kuin se vaimo, jota nyt tahtoisin, kun en enää ole kylän seppä."
"Ja muistaakseni puhuitte toisesta tytöstä, jonka kanssa teidän sopisi mennä naimiseen. Te olette kauan ollut poissa hänen luotansa. Muistatteko koskaan häntä — ajatteletteko häntä niinkuin tulevaa vaimoanne? Voitteko rakastaa häntä? Voitteko te, joka kerta olette niin uskollisesti rakastanut, toistamiseen rakastaa?"
"Minä olen varma siitä. Minä rakastan Emilyä enemmän nyt, kuin silloin kun Englannista lähdin. Me olemme kirjevaihdossa. Hän kirjoittaa niin hauskoja kirjeitä." Tom epäsi, punastui ja jatkoi ujosti: "Minä mielelläni näyttäisin teille yhden hänen kirjeistänsä."
"Tehkää se."
Tom otti povitaskustansa viimeisen näistä kirjeistä.
Kenelm nousi nurmikosta, otti kirjeen ja luki hitaasti, tarkasti, ja sillä välin Tom turhaan odotti jotain myöntymyksen hymyä, joka olisi kirkastanut näiden surullisten kasvojen kolkkoa kauneutta.
Se oli todella kirje, jota rakastunut mies ylpeydellä voi ystävälle näyttää; se oli hyvin kasvatetun, sivistyneen ladyn kirjoittama kirje, joka säädyllisesti ilmoitti rakkautta, mutta säädyllisesti intelligenssiäkin; sellainen kirje, jota äiti, joka rakastaa tytärtänsä ja hyväksyy tyttärensä valintaa, ei olisi voinut millään tavoin korjata.
Kun Kenelm antoi kirjeen takaisin, kohtasi hänen katseensa hänen ystävänsä katsetta. Viimeksi-mainitun silmät osoittivat uteliaisuutta — ne himoitsivat kiitosta. Kenelmin sydän soimasi häntä pahimmasta synnistä mikä voi tulla kysymykseen ystäväin kesken — myötätuntoisuuden puutteesta; ja tämä tyytymätön sydän pakoitti hänen huulilleen onnentoivotuksia, jotka kenties eivät olleet aivan todellisia, mutta suuresti tyydyttivät rakastajaa. Lausuessansa niitä nousi Kenelm seisoalleen, laski kätensä ystävänsä olkapäälle ja sanoi: "Ettekö ole kyllästynyt tähän paikkaan, Tom? Minä olen. Mennään huomenna takaisin Englantiin." Tomin rehelliset kasvot kirkastuivat.
"Kuinka itsekäs olen ollut!" jatkoi Kenelm; "minun olisi tullut enemmän ajatella teitä, teidän tulevaisuuttanne, teidän naimistanne — suokaa anteeksi —."
"Teillekö anteeksi suoda? Eikö minun ole teitä kiittäminen kaikesta — Emilystäkin? Jos ette milloinkaan olisi Graveleighiin tullut, ettekä milloinkaan olisi sanonut: 'Olkaa ystäväni,' mitä minä nyt olisin? mitä — mitä?"
Seuraavana päivänä lähtivät molemmat ystävät Neapelista Englantiin, eivätkä puhuneet monta sanaa matkalla. Kenelm ei enää ollut iloinen niin kuin ennen. Ei voi ajatella ikävämpää matkakumppania kuin hän oli. Hän olisi voinut olla sankarina nuoren ladyn novellissa.
Vasta kun he Londonissa erosivat toisistaan ilmoitti Kenelm enemmän sisällistä hengen elämää, enemmän ulkonaista liikutusta, kuin yksi hänen heraldisista toutaimistaan, joka mieltää elämänsä kulkemalla aallottoman lammen pohjasta pintaan.
"Jos olen teitä oikein käsittänyt, Tom, niin tapahtui koko tämä muutos teissä, tämä parantuminen kalvaavasta tuskasta, joka teki teidän sydämenne vapaaksi maailman toimille ja kodin rauhalle, sinä iltana, jolloin näitte hänen, jonka kasvot siihen saakka alinomaa olivat teidän mielessänne olleet, toisen miehen onnellisena vaimona; ja kun te näitte hänen, niin joko hänen kasvonsa olivat muuttuneet, tai muuttui teidän sydämenne."
"Aivan oikein. Minä voisin lausua sitä toisin, mutta asia on sama."
"Jumala siunatkoon teitä, Tom; siunatkoon teitä teidän toimissanne ja teidän kodissanne," sanoi Kenelm ja puristi ystävänsä kättä sen vaunun ovella, joka oli vievä kylän raa'an tappelijan rakkauteen ja hyvään asemaan yhteiskunnassa.