YHDESTOISTA LUKU.
He lähtivät hautuumaalta ja menivät Grasmereen päin. Kenelm astui Lilyn vieressä; he eivät sanaakaan puhuneet keskenään, ennenkuin tulivat kylän näkyville.
Silloin Lily äkisti pysähtyi, kohoitti suloiset kasvonsa häntä kohti ja sanoi:
"Minä sanoin teille että miettisin sitä, jota eilen illalla minulle sanoitte. Minä olen sitä tehnyt ja tunnen että minulla on syytä kiittää teitä. Te olitte varsin hyvä; minä en ole milloinkaan ennen luullut että olen pahaluontoinen, ei kukaan ole milloinkaan sitä minulle sanonut. Mutta nyt ymmärrän mitä tarkoitatte — väliin minun tunteeni kiihoittuvat, ja silloin minä näytän siltä. Mutta miten minä sitä teille näytin, Mr Chillingly?"
"Ettekö kääntänyt selkäänne minulle kun minä istuin teidän viereenne Mrs Braefieldin puutarhassa, ja ette vastanneet, kun kysyin olinko teitä loukannut?"
Lilyn kasvot kävivät tulipunaisiksi ja hän sammalti vastaessansa:
"Minä en ollut loukkaantunut, minä en ollut suutuksissa, se oli vielä pahempaa."
"Pahempaa — mitä se voi olla?"
"Minä pelkään että se oli kateutta."
"Kateutta, mistä — ketä kohtaan?"
"En tiedä miten sitä selittää; kun oikein asiaa mietin, pelkään että täti on oikeassa, ja että haltiatar-sadut panevat hyvin tuhmia ja joutavia ajatuksia päähämme. Kun Cinderellan sisaret menivät kuninkaan baaliin ja Cinderella jäi yksin kotiin, eikö hänen silloin tehnyt mieli lähteä mukaan? Eikö hän sisariansa kadehtinut?"
"Minä ymmärrän — Sir Charles puhui hovibaalista."
"Ja te puhuitte siellä kauniiden ladyjen kanssa — ja — oi! minä olin niin tuhma että olin alakuloinen."
"Te, joka ensi kerta toisiamme tavatessa ihmettelitte kuinka ihmiset, jotka voisivat asua maalla, mieluisemmin asuvat kaupungissa, te puhutte siis väliin ristiin ja ikävöitsette suurta maailmaa, joka on näiden rauhaisain joenrantojen ulkopuolella. Te tiedätte olevanne nuori ja kaunis, ja tahtoisitte tulla ihailluksi!"
"Ei se juuri sitä ole," sanoi Lily, ja hänen tunnokkaat kasvonsa osoittivat hämmästystä, "ja parempina hetkinäni, jolloin 'parempi minäni' tulee esiin, tiedän kyllä etten ole luotu sitä suurta maailmaa varten, josta te puhutte. Mutta katsokaa —" tässä hän taas taukosi, ja koska he nyt tulivat puutarhaan, vaipui hän väsyneenä käytävän vieressä olevalle penkille istumaan. Kenelmkin istui ja odotti että hänen piti lopettaman katkaistua lausettaan.
"Katsokaa," jatkoi Lily, silmät ujosti alaspäin luoden ja muodostaen suuria kehiä hiekkaan pienellä jalallaan, "kotona on minua aina, niin kauas kuin minä voin muistaa, kohdeltu niinkuin olisin — mitä minä sanon? korkeasukuisen ladyn lapsi. Leijonakin, joka on niin jalo, niin ylevä, näytti jo silloin, kun olin lapsi, luulevan minua pieneksi kuningattareksi; kerran kun olin valehdellut, hän ei ensinkään minua nuhdellut, mutta en ole milloinkaan nähnyt häntä niin suruisena ja suuttuneena kuin silloin kun hän sanoi: 'Älkää milloinkaan enää unohtako olevanne lady?' Ja, mutta minä väsytän teitä —."
"Väsytätte minua, ei suinkaan! jatkakaa."
"En, minä olen sanonut kylläksi selittääkseni miksi minulla väliin on ylpeät ajatukset, ja turhamaiset ajatukset; ja miksi minä silloin sanoin itselleni: 'Kenties minun oikea paikkani on noiden ylhäisten ladyjen piirissä, jotka hän —' mutta se on nyt kaikki ohitse." Hän nousi äkkiä suloisesti nauraen, ja riensi Mrs Cameronin luo, joka hitaasti kulki pitkin puutarhan käytävää kirja kädessä.