1 LUKU.
Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. — Kaksi miestä tekee ratkaisevan päätöksen. — Seinillä, etenkin pyhillä seinillä on korvat.
Joka tutkii kristillisen kirkon aikaisinta historiaa, huomaa, kuinka välttämätöntä sen voitokkaalle leviämiselle oli se ylväs into, joka elähytti sen esitaistelijoita ja antoi sen marttyyreille voimaa vaaroja kestämään ja uhmaamaan lahjomisyrityksiä. Voitollisessa kirkossa suvaitsemattomuuden henki pilaa hyvän asian, heikkoon ja vainottuun kirkkoon sama henki vaikuttaa kokoovasti. Oli välttämätöntä, että heidän uskoaan inhottiin, halveksittiin, vainottiin, jotta siten toisten asettamat kiusaukset voitettaisiin. Oli ehdottoman tärkeätä uskoa ei vain, että raamattu oli ainoa oikea uskonlähde, vaan että se myöskin sisälsi ainoan autuuttavan uskon, jotta kääntyneet siten vahvistuisivat kestämään uuden opin ankarat vaatimukset, jotta he uskaltaisivat ryhtyä pyhään ja vaaralliseen yritykseen kääntää polyteistejä ja pakanoita. Tuo lahkolaishenki, joka takaa onnen ja autuuden vain muutamille harvoille, joka vieraissa jumalissa näkee vain pahoja henkiä ja joka tuomitsee helvetin tuskaan toisuskoiset, se asetti uskovalle luonnollisen velvollisuuden käännyttää omaan uskoonsa kaikki, joita kohtaan hänellä oli inhimillisiä yhdyssiteitä; ja veljesrakkauden synnyttämä piiri laajeni täten yhä suuremmaksi, sillä pyrittiin uutterasti Jumalan valtakuntaa levittämään. Kristinuskon kunniaksi kristitty tyrkytti oppejaan voittaakseen muutamien epäilyksen, toisten vihan, filosofien viisaan halveksinnan, kansan itsehurskaat olankohaukset. Hänen suvaitsemattomuutensa oli todella hänen paras aseensa menestyäkseen; ja lempeä pakanakin alkoi vihdoin uskoa, että oli jotakin pyhää siinä verrattomassa innossa, joka ei mitään estettä säikkynyt, ei mitään vaaraa väistänyt, ja joka piinapenkilläkin, mestauslavallakin odotti ikuista totuutta aivan toisenlaiselta oikeusistuimelta kuin mietiskelevän filosofian väittelytilaisuuksissa oli ollut laita, nimittäin Ikuiselta Tuomarilta. Sama innoitus, joka keskiajan kirkonmiehistä teki säälimättömiä kiihkoilijoita, teki alkuajan kristitystä pelottoman sankarin.
Tällaisia ylväitä, rohkeita, vakavia luonteita oli myöskin tulinen Olintus. Tuskin Apekides oli kastetoimitusten kautta joutunut kirkon yhteyteen kun natsarealainen jo kiiruhti hänelle vakuuttamaan, että hänen oli mahdotonta enää hoitaa papillista virkaansa ja pitää papin pukuaan. Olihan luonnollista, hän selitti, ettei hän totista jumalaa palvoessaan saanut enää edes ulkonaisesti kunnioittaa pahan hengen alttareita.
Mutta tässä ei vielä kaikki. Olintuksen vilkas ja hillitön mielikuvitus oli jo keksinyt, että Apekideellä oli käsissään valta paljastaa petetylle kansalle Isiksen oraakkeliennustusten taikatemppuiset salaisuudet. Hänen mielestään taivas oli tämän aseen lähettänyt aikoen siten aukaista joukon silmät ja valmistaen siten tietä ehkä koko kaupungin kääntymiselle. Hän ei siis viivytellyt kannustamasta Apekideen vastaherännyttä innostusta, kiihottamasta hänen rohkeuttaan ja selvittämästä hänen tehtäväänsä. Sopimuksen mukaan he kohtasivat toisensa kastetoimituksen jälkeisenä iltana Kybelen lehdossa, jonka olemme jo aikaisemmin kuvanneet.
»Ensimäisessä juhlallisessa kokouksessa, jossa oraakkelilta tiedustellaan», Olintus alotti saatuaan ensin toverinsa lämpimäksi, »sinä astut kokoontuneen joukon eteen — ilmaiset kansalle sen petoksen, jonka alaiseksi se on joutunut —; kehota sitä astumaan esiin ja olemaan itse sen karkean, vaikkakin taidokkaan taikakoneiston paljastajana, jonka olet minulle kuvannut. Älä pelkää; Herra joka suojeli Danielia, suojelee sinuakin. Me, kristillinen seurakunta, olemme mukana joukossa; me tahdomme heikkoja tukea; ja heti kun kansa on ilmaissut inhonsa ja häpeänsä, kiiruhdan minä istuttamaan tuolle alttarille pyhän sanan merkin, palmunoksan, ja elävän Jumalan pyhä henki päästää minun kieleni siteistä.»
Kuumeisena ja kiihottuneena Apekides hyväksyi helposti tämäntapaisen kehotuksen. Hän iloitsi saadessaan niin pian hyvän tilaisuuden osottaa uskonsa lujuutta uudessa kutsumuksessaan, hänen puhtaampiin tunteisiinsa liittyi tosin halu kostaa ne pettymykset, joiden uhriksi hän oli joutunut. Herkkinä ja joustavina, halveksien kaikkia esteitä (rohkeissa ja vaarallisissa yrityksissä välttämätön sokeus!) eivät Olintus ja juurikääntynyt huomanneet niitä vaikeuksia, joita heidän suunnitelmansa toteuttamisella oli ja jotka olivat lähinnä itse kansan kunnioittavassa taikauskossa, sillä tuskinpa se uskoisi suuren egyptiläisen jumalattaren pyhitettyjen alttarien edessä sen oman papinkaan todistuksia, kun ne olivat jumalatarta vastaan.
Apekides siis hyväksyi tehdyn ehdotuksen niin auliisti, että se ilahutti Olintusta. Erotessaan he sopivat siitä, että Olintus kertoo heidän suuresta aikeestaan huomatuimmille uskonveljille, pyytää heiltä neuvoa ja heidän apuaan ratkaisevana päivänä. Olikin niin laita, että kaksi päivää tämän neuvottelun jälkeen piti olla suuret juhlat Isiksen kunniaksi. Juhla sopi mainiosti aikeen toteuttamiseen. He päättivät kokoontua seuraavana iltana samaan paikkaan; silloin he saisivat lopullisesti valmistaa suunnitelmansa ja miettisivät yksityiskohdat seuraavan päivän toimiin.
Loppukeskustelu tapahtui läheisessä sakettumissa, pienessä pyhäkössä, jonka olen jo kuvannut tämän teoksen ensimäisessä osassa, ja tuskin kristitty ja pappi olivat lehdosta hävinneet, kun pyhäkön takaa hiipi esiin synkkä ja hirveän näköinen olento.
»En ole sinua suotta kuunnellut, pappisveljeni», vakoilija itsekseen puheli. »Sinä, Isiksen pappi, et liioin ole turhaan tuon luihun kristityn kanssa seurustellut. Ah! Ikäväkseni en kuullut teidän koko suunnitelmaanne. Hyvä! Tiedän tarpeeksi, että te aijotte paljastaa meidän pyhät salaisuutemme ja että te huomisiltana tulette tänne jälleen yksityiskohdista sopimaan. Terottakoon Osiris minun kuuloni silloin saadakseni selville koko teidän kuulumattoman julkean aikeenne! Kun olen tarpeeksi saanut kuulla, puhelen asiasta Arbakeelle. Me kyllä teidät masennamme, ystäväiseni, niin viisaita kuin olettekin olevinanne. Nyt minun rintani säilyttää hyvin teidän salaisuutenne.»
Näin mutisten Kalenus, sillä hän se oli, kietoi vaipan ympärilleen ja hiipi miettiväisenä tiehensä.