2 LUKU.
Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. — Apekides kohtaa Ionen. —
Heidän keskustelunsa.
Oli koittanut päivä, jolloin Diomedes oli kutsunut valikoiduimmat ystävänsä juhlaan luokseen. Siro Glaukus, kaunis Ione, julkinen Pansa, ylhäinen Klodius, kuolematon Fulvius, elosteleva Lepidus, epikuurolainen Sallustus eivät olleet ainoat kunniavieraat. Hän odotti lisäksi muuatta entistä roomalaista senaattoria (miestä, jolla oli vaikutusvaltainen asema hovissa) ja suurta herkulaneumilaista soturia, joka oli ollut Tiituksen kanssa taistelemassa juutalaisia vastaan ja joka sodissa melkoisesti rikastuttuaan sai alinomaan ystäviltään vakuutteluja, että isänmaa oli hänelle ikuisesti kiitollinen hänen epäitsekkäistä palveluksistaan. Mutta kutsuvieraitten lukumäärä oli tätäkin suurempi, sillä vaikka — kriitillisesti puhuen — roomalaisten mielestä yhteen aikaan olikin epähienoa kutsua juhliin vähemmän kuin kolme tai enemmän kuin yhdeksän vierasta, ei tämä tapa silti ollut sitova suurtuhlareille. Ja historia kertoo meille, että muuan Rooman loisteliaimpia porvareita järjesteli pitoja, joissa saattoi olla kolmesataakin juhlavierasta. Mutta kohtuullisempi Diomedes tyytyi lukumäärään, joka oli kaksi kertaa niin suuri kuin muusojen. Hänen vieraitaan oli kahdeksantoista, meidän päivinämme jokseenkin sopiva määrä.
Oli Diomedeen juhlapäivän aamu. Vaikka Diomedes mielellään esiintyikin ylhäisenä herrana, vieläpä oppineenakin, oli hänellä silti kauppiaanomaista kokemusta riittävästi tietämään, että isännän valvova silmä saa palvelijat toimeliaiksi. Sentähden hän nyt kulkikin uhkean huvilansa huoneesta toiseen, vyötön tunika heitettynä pullean vartensa ylle, tohvelit jalassa, kädessä pieni keppi, jolla hän milloin säesti määräyksiään, milloin mukuroi laiskoja vetelyksiä selkään.
Hän ei halveksinut tarkastaa sitäkään pyhitettyä huonetta, jossa juhlapapit valmistelivat uhrejaan. Kun hän astui keittiöön, kuului hänen korviinsa miellyttävä kauhojen ja astioitten kalina, kirousten ja käskyjen häly. Niin pieni kuin tämä välttämätön huone näyttääkin olleen kaikissa pompeijilaisissa taloissa, sisälsi se siitä huolimatta koko sen lukemattoman valikoiman uuneja ja muotteja, pannuja ja kattiloita, paisto- ja keittoastioita, joita ilman ei mikään älykäs kokki, ei klassillinen eikä nykyaikainen, katso mahdolliseksi voivansa tyydyttää ruumiimme nälkää. Kun polttoaineet silloin kuten nytkin noilla seuduilla olivat kalliita ja harvinaisia, näkyi mitä suurin huomio pannun siihen pyrkimykseen, että mahdollisimman moni ruokalaji saatiin valmiiksi niin vähällä tulella kuin suinkin. Muuan tämäntapainen merkillinen laite on vielä nytkin nähtävissä Napolin museossa — se on jonkinlainen kuljetettava keittiö, jossa on suuren kirjan kokoinen liesi, ja sillä voi yhtaikaa saada neljä keitosta valmiiksi, ja senlisäksi siinä on lämmityslaite vettä tai muuta juomaa kiehauttamaan.
Pienessä keittiössä hääräili monta henkilöä, eikä isännän tarkka silmä niitä heti tuntenutkaan.
»Oh! Oh!» hän mutisi itsekseen, »tuo kirottu Kongrio on kutsunut avukseen kokonaisen legionan kokkeja. Ne eivät tee työtään ilmaiseksi, ja siinä on taas uusi lisä minun jokapäiväisiin menoihini. Bakkus avita! Kolmin kerroin onnelliseksi saan sanoa itseäni, elleivät nuo orjaviikarit puhalla itselleen jotakuta juomakulhoa — niiden kädet ovat nopsia, niiden tunikat väljät. _Me miserum!»[56]
Mutta kokit puuhailivat näyttämättä huomanneenkaan Diomedeen tuloa.
»Hei, Euklio, tänne munapannusi! Mitä, onko tämä suurin? Tähänhän sopii vain 33 munaa; taloissa, joissa palvelen, mahtuu pienimpäänkin munapannuun ainakin 50, jos niikseen tulee.»
»Tunnoton lurjus!» Diomedes ajatteli. »Se puhuu munista aivan kuin ne eivät maksaisi sestertiota sata kappaletta!»
»Merkurius vieköön!» muuan pieni keittiökokelas sanoi. »Mikä vanhentunut vaivainen pata tämäkin on? — on mahdotonta luoda minkäänlaista taiteellista noin karkeista aineksista. Sallustuksen huonoimmatkin muotit esittävät Trojan piirityksen kokonaan — Hektorin ja Pariin ja Helenan pikku Astyanaksineen, ja puinen hevonen on lisäksi kaupanpäällisinä.»
»Vaiti, tyhmyri!» virkkoi Kongrio, talon oma kokki, joka tuntui saavan kestää toveriensa pahimmat hyökkäykset. »Minun isäntäni, Diomedes, ei olekaan noita holtittomia tuhlareita, jotka aina seuraavat viimeistä muotia maksoi mitä maksoi.»
»Valehtelet, kehno orja!» Diomedes ärjäisi raivoissaan — »ja sinä maksat minulle jo niin paljon, että Lukulluskin olisi sellaisesta tehnyt vararikon! Tule esiin loukostasi, tahdon hieman puhua sulle!»
Tehden merkin tovereilleen orja totteli käskyä.
»Kolmen kirjaimen mies»,[57] Diomedes sanoi mahtavin elein. »Miksi olet nämä tyhjäntoimittajat kutsunut minun talooni? Näen varkaan leiman jokaikisessä naamassa!»
»Mutta minä vakuutan sinulle, isäntä, että he ovat kaikki mitä rehellisimpiä luonteita — kaupungin parhaita kokkeja. — On suuri kunnia, että he palvelevat sinua. Mutta minun puolestani —»
»Sinun puolestasi, onneton Kongrio!» Diomedes keskeytti, »ja millä varastetuilla rahoilla, millä torikaupan vajauksilla, millä esikaupungissa salaamyydyllä rasva- ja lihamäärällä, millä väärillä ilmotuksilla ja laskuilla särkyneistä esineistä sinä nyt olet voinut nuo palvelukseesi vuokrata, omasta puolestasiko?»
»Ei, herra, älä luule mua petturiksi! Jumalat minut tuomitkoot, jos —»
»Älä vanno!» kiivasverinen Diomedes jälleen katkaisi, »sillä muutoin jumalat heti rankaisevat sinua valapattona, ja minä menetän kokkini ennen ateriaa. Mutta kyllin siitä tällä hetkellä; pidä tarkasti silmällä vintiö tovereitasi äläkä huomisaamulla tule minulle kertomaan särkyneistä maljakoista ja käsittämättömällä tavalla hävinneistä juoma-astioista, sillä silloin sinun selkäsi piestään yhdeksi ainoaksi haavaksi. Ja kuule! Sinä tiedät, että olet aika kalliisti minulla maksattanut frygialaisen attagenin[58] — niin että sillä hinnalla, Herkules avita, kohtuullinen mies eläisi koko vuoden — pidä huoli, etteivät ne paistu liian ruskeiksi. Muistathan, oi Kongrio, kun viimeksi järjestin juhlan ystävilleni ja sinun turhamaisuutesi vaati pöytään tuotavaksi maloslaisen kurjen, se kannettiin tarjolle Etnasta syösseen kiven kaltaisena ikäänkuin kaikki Elegetonin liekit olisivat siitä mehun kuivanneet. Varovasti tällä kerralla, Kongrio — hätiköimättä ja varovasti! Varovaisuus on suurten tointen äiti; ja ellet tällä kerralla tahdokaan säästää isäntäsi kukkaroa, niin hoivaa ainakin hänen kunniaansa.»
»Herkuleen päivien jälkeen ei Pompeijissa ole nähty sellaista herkkupöytää kuin tämänpäiväinen on.»
»Vaiti, vaiti — taas sinun kirottua prameilunhaluasi! Mutta sano, Kongrio, oliko tuon homunkuluksen — tuon pikkaraisen kurjenpoikasen — tuon julkean keittiö-alokkaan väitteissä, jotka koskivat minun paistosmuottieni pienuutta, muutakin kuin hävyttömyyttä? Minä tahdon, näetkös, seurata muotia minäkin, Kongrio!»
»Meidän keittiö-mestarien tapana on», Kongrio vastasi arvokkaana, »moittia välineitä saadaksemme taitomme esiintymään sitä loistavampana. Muotti on sekä kaunis että käytännöllinen, mutta kehottaisin isäntääni ensimäisen sopivan tilaisuuden sattuessa ostamaan jonkun uuden —»
»Se riittää», selitti Diomedes, joka ei koskaan sallinut orjan antaa hänelle neuvoja. »Nyt saat ryhtyä jälleen toimeesi — loista — voita itsesikin! Laita niin, että Diomedeeltä kadehditaan hänen kokkiaan — että Pompeijin orjat sanovat sinua suureksi Kongrioksi! Mene! — Seis! Et ole vielä tilittänyt kaikkia rahoja, jotka sinulle annoin tori-ostoksiin.»
»Kaikkia — ah! Satakielen kielet ja roomalaiset tomacula,[59] britannilaiset osterit ja monet muut, joita tässä kävisi pitkäksi luetella, ovat vielä maksamatta. Mutta välipä tuolla! Jokainenhan luottaa Diomedes Rikkaan arkimagirukseen.»[60]
»Oh, tunnoton tuhlari! — Mikä avokätisyys — mikä ylellisyys — olen häviön partaalla! Mutta mene, kiiruhda! — Ole tarkka! — maistele! — valmista! — voita itsesi! — Älä anna roomalaisen senaattorin halveksia köyhää pompeijilaista. Työhön, orja — ja muista frygialaista attagenia!»
Ylikokki poistui ylhäisin elein, ja Diomedes laahasi valtavan ruhonsa juhlahuoneisiin. Kaikki miellytti häntä — kukat olivat vereksiä — suihkukaivot räiskivät iloisesti — mosaiikkilattia oli välkkyvä kuin kuvastin.
»Missä on tyttäreni Julia?» hän kysyi.
»Kylvyssä.»
»Ah! Nyt muistan itsekin — kylpyaika! Minun täytyy kylpyyn myös.»
* * * * *
Kertomuksemme siirtyy nyt puhumaan Apekideestä. Herätessään siitä rauhattomasta ja kuumeisesta unesta, joka seurasi niitä tapahtumia, jolloin hän oli omaksunut uuden, kaikille nuoruutensa tottumuksille tuiki oudon ja vieraan uskon, nuori pappi kuvitteli vielä uneksivansa. Hän oli astunut ratkaisevan askelen; menneisyydellä ei tästälähin saanut olla mitään yhdyssidettä tulevaisuuteen; nuo kaksi mailmaa olivat aivan erillään toisistaan — se mikä on ollut siitä, mikä tulee. Mihinkä rohkeaan ja vaaralliseen yritykseen hän nyt olikaan ryhtymäisillään! — paljastaa salaisuudet, joissa hän itse oli ollut mukana — saastuttaa alttarit, joita hän itse oli palvellut — pettää jumalatar, jonka pappi hän oli! Vähitellen hänelle selvisi, minkälaisen vihan ja inhontunteen hän synnyttäisi kaikissa hurskaissa ihmisissä, vaikka hän onnistuisikin; mitkä hirveät rangaistukset häntä odottivatkaan, jos hänen kuulumattoman rohkea aikeensa epäonnistuisi; tällaisen tapauksen varalta ei ollut mitään erikoista, entiseen kokemukseen perustuvaa lakia, ja siksi nyt pantaisiin täytäntöön kaikkein ankarimmat, uudet määräykset! Saattoiko hän odottaa ystäviltään — nuoruutensa sisarelta — oikeata arvostelua, vaikka he häntä ehkä säälisivätkin? Tämä sankarillisen uljas teko voisi heidän pakanallisissa silmissään näyttää ehkä inhottavalta häväistykseltä — tai parhaimmassa tapauksessa surkuteltavalta heikkomielisyydeltä.
Hän pysyi lujana, hän kieltäytyi kaikesta maallisesta toivoen saavansa osan siitä tulevasta ikuisesta onnesta, joka hänelle oli luvattu. Yhtäältä siis tällaiset ajatukset täyttivät hänen rintansa, toisaalta taas hänen ylpeytensä, rohkeutensa ja miehuutensa häntä kannustivat ja terästivät ja kaikkeen tähän liittyi halu kostaa ne pettymykset ja petokset, joiden uhriksi hän oli joutunut.
Taistelu oli ankara ja pitkällinen, mutta hänen uudet tunteensa voittivat vanhat. Ja jos ensimäiset kristityt olisivat olleet enemmän »tottumuksiensa orjia» — vähemmän demokraatteja tuon usein väärinkäytetyn sanan puhtaimmassa ja jaloimmassa mielessä — kuin he todella olivat, olisi kristinoppi tyrehtynyt alkuunsa.
Jokaisen papin täytyi vuoronsa mukaan viettää useita öitä perätysten temppelin huoneissa, mutta Apekidesta ei vielä ollut tähän tapaan totutettu. Noustuaan vuoteeltaan hän puki tapansa mukaan papillisen asun ylleen ja jätti pienen kammionsa; hän joutui pian temppelin alttarien eteen.
Kuluneitten päivien rasitukset olivat uuvuttaneet hänet, ja auringon kohtisuorat säteet valaisivat jo pyhän paikan.
»Salve, Apekides!» kuului hänen viereltään ääni, jonka luontoinen raakuus kätkeytyi pitkällisen harjotuksen avulla saavutettuun vastenmielisen imelään äänensävyyn. »Olet kauan nukkunut. Onko jumalatar yöllä sinulle näyttäytynyt?»
»Jos hän ilmestyisi todellisena kansalle, Kalenus, kuinka vähän näillä alttareilla silloin käytäisiinkään.»
»Se voinee kyllä olla totta. Mutta jumalatar on kyllin viisas näyttäytymään vain papeilleen.»
»Koittaa kerran aika, jolloin hänet vastoin hänen tahtoaan paljastetaan.»
»Se ei ole luultavaa; hän on hallinnut jo lukemattomia vuosisatoja. Ja mikä niin kauan on pysynyt pystyssä, ei niinkään helposti sorru ensimäisistä uudistusyrityksistä. Mutta, nuori veli, sinun sanasi ovat sangen varomattomia.»
»Vähimmin sinun sopii minua kehottaa vaikenemaan», Apekides vastasi ylpeänä.
»Noin kiivasta! — Mutta en tahdo kanssasi kiistellä. Apekideeni, eikö egyptiläinen ole meitä kehottanut pysymään aina yksimielisinä? Eikö hän ole sinulle todistanut, että on viisasta pettää kansaa, jotta saisimme nauttia? Ellei hän ole, oi veli, niin hän ei olekaan se suuri loihtija, jommoisena hän mielii esiintyä.»
»Sinä siis olet hänen oppilaansa?» Apekides kysyi ivallisesti hymyillen.
»Ai! Mutta minä tarvitsin hänen oppejaan vähemmän kuin sinä. Luonto on jo varhain istuttanut minuun nautinnonhalun ja vallan ja rikkauden kaipuun. Pitkä on se tie, joka nautiskelijan vie ankaraan elämänkieltäytymiseen, mutta lyhyt on askel nautinnon rikkomuksesta kaikki pettävään näyttelemiseen. Pelkää jumalattaren kostoa, jos hänen salaisuutensa tahdot paljastaa!»
»Pelkää sinä hetkeä, jolloin hauta sinulle aukee ja petoksesi paljastuu», Apekides virkkoi juhlallisena. »Vale.»
Näin sanoen hän jätti papin omiin mietelmiinsä. Edettyään jonkun askelen temppelistä hän kääntyi katsomaan taakseen. Kalenus oli jo kadonnut pappien kokoushuoneeseen, sillä nyt oli se lepohetki, jota vanhat sanoivat prandiumiksi ja jota me nimitämme aamiaislomaksi. Valkea ja siro temppeli hohti kirkkaassa auringonpaisteessa. Alttareilta kohoili suitsutussavua ja niitä koristivat köynnökset. Pappi katseli kauan ja miettiväisenä tätä näkyä — viimeisen kerran hän sen sai nähdä!
Hän lähti jälleen hitaasti kulkemaan ja suuntasi askelensa Ionen talolle. Hän tahtoi vielä kerran tavata ainoan elossa olevan sukulaisensa, hartaimman ja rakkaimman ystävänsä nähdä, ennenkuin viimeinen yhdysside katkeisi ja ennenkuin hän ryhtyisi seuraavan päivän ratkaisevaan hankkeeseen.
Hän saapui perille ja kohtasi Ionen puutarhassa, jossa tämä oli yhdessä
Nydian kanssa.
»On ihanaa, Apekides, että tulit», Ione huudahti iloisena. »Kuinka hartaasti olenkaan toivonut sinua tänne! — Kuinka paljosta saankaan sinua kiittää! Mikset ole yhteenkään kirjeeseeni vastannut — olet kieltäytynyt tulemasta tänne kuulemaan kiitostani! Oh! Sinä olet pelastanut sisaresi häpeästä! Mitä osaa hän sanoa sinua kiittääkseen nyt, kun vihdoinkin olet saapunut?»
»Rakas Ione, sinun ei ole tarvis lainkaan kiittää, sillä sinun kunniasi on myöskin minun. Jättäkäämme se, älkäämme puhuko enää tuosta kironalaisesta miehestä — kuinka häntä molemmat vihaammekaan! Saanen pian hyvän tilaisuuden paljastaa maailmalle hänen luullun viisautensa ja hänen pettävän vakavuutensa. Mutta istukaamme, sisareni — auringonpaahde on minut uuvuttanut — istahtakaamme hetkeksi tuon puun katveeseen yhdessä niinkuin ennenkin.»
Muhkean palmupuun alla, jonka tuuhea lehvistö kaartui heidän ylleen, eloisa suihkukaivo heidän edessään, vihreä nurmikko heidän allaan; iloiset heinäsirkat, joita muinoin Atenassa niin rakastettiin, hyppelivät sinne tänne ruohikossa; perhonen, ihana, Psykelle pyhitetty auringon vertauskuva, joka monesti on antanut laulunaiheen kristilliselle laulajalle, hehkui kaikessa sisilialaisessa väriloistossaan[61] liihotellen kesäisten kukkien parissa itsekin siivekkään kukkasen kaltaisena — tällaisella näyttämöllä veli ja sisar istuivat viimeistä kertaa yhdessä tässä maailmassa. Samalle paikalle voimme vielä nytkin käydä, mutta puutarhaa ei enää ole, pylväät ovat kaatuneet, suihkukaivo ei enää räiski. Kulkija voi Pompeijin raunioista hakea Ionen taloakin. Sen jäännöksiä on yhä vieläkin, mutta en tahdo niitä näyttää tavallisille matkailijoille. Tunteellinen kulkija löytää ne kyllä itsekin; jos niin käy, niin pitäköön hänkin tietonsa salaisuutenaan.
He istahtivat, ja iloisena saadessaan olla yksin Nydia kiiruhti puutarhan äärimäiseen kolkkaan.
»Ione, sisareni», nuori kristitty sanoi, »pane kätesi otsalleni — sinä tunnet, kuinka se polttaa — salli minun nauttia sinun viileästä kosketuksestasi. Puhu minulle, sillä sinun miellyttävä äänesi on kuin tuulenviri, jolla on raikkautta kuin musiikilla. Puhu minulle, mutta älä siunaa minua! Älä käytä niitä sanoja, joita lapsena opimme pitämään pyhinä.»
»Ah! Mitä sitten voin sinulle puhua? Meidän ajatuksemme ovat niin kietoutuneet uskontoomme, että sanat tuntuvat kylmiltä ja tyhjiltä, jos niistä karkotan viittauksenkin jumaliimme.»
»Jumaliimme!» Apekides mutisi kauhistuen. »Sinähän rikoit heti sopimuksemme.»
»Pitäisikö minun sinulle siis puhua vain Isiksestä?»
»Pahasta hengestä! — Ei! Ole mieluummin iäti vaiti, jos se on sinulle mahdollista — mutta kylliksi, kylliksi tästä! Älkäämme nyt kiistelkö ja kinastelko, älkäämme nyt toisiamme karskisti tuomitko — sinä pidät minua luopiona ja minä häpeän sinua epäjumalanpalvelijana. Ei, sisareni, karkottakaamme sellaiset asiat ja ajatukset! Sinun luonasi jäähtyy minun henkeni. Hetkeksi voin silloin menneen unohtaa. Kun panen pääni sinun syliisi ja tunnen pehmeitten käsiesi syleilevän itseäni, kuvittelen olevamme vielä lapsia ja taivaan hymyilevän yhtä iloisesti meille kummallekin. Sillä ah! Mitäpä siitä, jos kohtaloniskusta ehjänä selviydynkin ja jos minulle on suotu sinulle puhua pyhästä ja suuresta asiasta ja minä huomaankin korvasi kuuroksi ja sydämesi kovaksi, mitä silloin merkitsevät minulle omat tulevaisuustoiveeni, kun saan olla aivan toivoton sinun kohtalostasi? Sinussa, sisareni, näen itseni kauniimpana, ylevämpänä. Pysyykö kuvastin aina samana, ja muoto itse särkyy kuin savenvalajan astia? Ah! Se ei saa — ei — sinä kuulet minun sanojani nyt! Muistatko, kuinka me käsi kädessä kuljimme Bajaen kentillä kukkia poimien? Samalla tavalla käsi kädessä me astumme Iäisyyden puutarhaan ja seppelöimme itsemme lakastumattomin kukkasin!»
Ihmetellen ja hämmentyneenä sanoista, joita hän ei täysin käsittänyt, mutta kyyneliin asti liikutettuna niiden valittavasta äänensävystä Ione kuunteli ajatustulvaisen ja ahdistuneen sydämen purkauksia. Apekides itsekin tunsi itsensä tavallista herkemmäksi, hän, joka tavallisesti oli niin raju ja sulkeutunut. Jaloimmillakin tunteilla on jotakin kademielen leimaa — ne valtaavat ihmishengen kokonaan ja jättävät usein ulkokuoreen merkit näennäisestä synkkyydestä ja rauhattomuudesta. Kun emme välitä ympärillämme sattuneista pikkutapahtumista, meitä pidetään silloin tunteettomina; meitä luullaan kiihtyneiksi ja oikullisiksi, kun taivaallisen tavottelussa pelkäämme maallisen kosketusta. Sillä niinkuin ei mikään haave voi olla turhempi kuin toive, että toinen ihminen voi mieltyä toiseen, ei meitäkään kukaan oikein tuomitse, ei kukaan, ei läheisin ja rakkain ystävämmekään kuuntele meitä ymmärtäen! Kun olemme kuolleet ja katumus on myöhäistä, silloin vasta ystävä ja vihollinen ihmetellen huomaavat, kuinka vähän oikeastaan meille oli anteeksiannettavaa!
»Tahdon siis sinulle puhua lapsuusvuosistamme», Ione virkkoi. »Annanko tuon sokean tytön laulaa sinulle lapsuuden päivistä? Hänen äänensä on kaunis ja sointuva ja hänen laulussaan ei ole mitään, mikä loukkaisi sinun korvaasi.»
»Osaatko itse sanat, sisareni?» Apekides kysyi.
»Luullakseni, sillä yksinkertaisen sävelen mukana ovat sanatkin muistiini painuneet.»
»Laula siis itse! Minun korvani ei nyt mielellään soinnu vieraaseen ääneen. Ja, Ione, sinun äänesi, joka on tulvillaan kotoisia muistoja, on minun korvissani kaikunut ihanammalta kuin Lydian ja Kreten ostettavat sävelmät. Laula minulle!»
Lapsuuden kaiho.
1.
Ah, murhe jo ystävä monella on
Elon askelten alkajalla,
Tuo varhaistuskat ja turmion
Kyy piilevä kukkain alla.
Ah, seppelehet
Nuo kultaiset
Vei iäksi hiipivä halla.
2.
Niin, tuttuja nuoret on tuskien,
Ja tuttuja murheen on häivät,
Mut vastainen vuottavi väikkyen,
Ja armaammat eessä on päivät.
Vaikk' kuink' olis nyt
Elo synkennyt,
Pian unhoon varjot jo jäivät.
3.
Jos myös nää vuotemme vauraammat
Elon riemuja rippehin saavat,
Niin varjot herkemmin vaipuvat,
Ja hitaammin peittyvät haavat.
Ajat auringon
Jo mennyttä on,
Miel' mittovi öiset jo aavat.
4.
Tuo taivahankaari on tummennut pois,
Mi hymysi myrskyjen tullen,
Ken rientäen seestä nyt suruhun sois,
Ken aulis ois ystäväks sullen?
Kun leikit jää,
Sumu, synkeä sää
Jää taistohon tuomitullen.
Harkiten ja taitavasti Ione oli valinnut juuri tuon laulun, joka loppusoinnuillaan vaikuttaa niin vakavalta; sillä jos meitä suru painaa ja olemme masentuneita, niin säröisimmältä silloin tuntuu ilonääni; se on tehoisin taika päästä raskasmielisistä ajatuksista, sillä synkät ajatukset voi ainakin lievittää, ellei niitä voi valoisiksi muuttaa; ja siten ne kadottavat kovat ja jäykät piirteensä ja niiden väri sulautuu omaan ihannekuvaansa. Kuten lääkäri sisäistä tuskaa parantaakseen tekee ulkoisen haavan ja näin pääsee käsiksi kuolettavaan myrkkyyn, samoin tarvitaan suurta taitoa ohjata mielialoja niin, että sisällä jäytävä tuska saadaan hennon surumielisyyden avulla kohoumaan pinnalle. Näin oli Apekideenkin laita: kuunnellessaan tuota hopeankirkasta ääntä, joka puhui hänelle menneistä ajoista ja joka vain ohimennen kajosi nykyhetken tuskaan, hän unohti hetkelliset ja ahdistavat ajatuksensa. Hän oli kauan Ionen seurassa; vuoroin laulettiin, vuoroin haasteltiin, ja kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, tunsi hän itsensä entistä rauhallisemmaksi ja onnellisemmaksi.
»Ione», hän virkkoi puristaen hänen kättään, »jos sinä kuulet minua paneteltavan ja syytettävän, ethän usko noihin puheisiin?»
»En koskaan, veljeni, en koskaan.»
»Etkö sinäkin arvele, oman uskosi mukaan, että pahateko aina rangaistaan ja hyvä palkitaan?»
»Voitko sitä epäillä?»
»Etkö siis myöskin usko, että todellinen hyvä vaatii uhrautumista suuren päämäärän, hyveen saavuttamiseksi?»
»Joka niin tekee, hän on jumalten kaltainen.»
»Ja sinä luulet, että haudantakainen elämä vastaa meidän maallisten tekojemme puhtautta ja rohkeutta?»
»Siten meidän täytyy toivoa.»
»Suutele minua, sisareni. Vielä kysymys. — Sinä aijot naimisiin Glaukuksen kanssa; tämä avioliitto erottaa meidät ehkä vieläkin kauemma toisistamme, — mutta älkäämme nyt puhuko siitä — aijot naimisiin Glaukuksen kanssa — rakastatko häntä? Ei, ei, sisareni, vastaa suoraan.»
»Rakastan», Ione vastasi punastuen.
»Tunnetko, että hänen puolestaan olet valmis uhraamaan kaikki, kestämään häpeää ja uhmaamaan kuolemaa? Olen kuullut, että naisen rakkaus uskaltaa kaikkea tätä.»
»Veljeni, kaiken uskallan Glaukuksen hyväksi, eikä se minusta tunnu edes uhraukselta. Sille, jota me rakastamme, ei ole uhria.»
»Riittää! Jos nainen näin ajattelee miehestä, mitä miehen silloin tuleekaan uhrata Jumalalleen?»
Hän ei puhunut enempää. Koko hänen olemuksensa oli kuin tulvillaan taivaallista elämää, hänen rintansa aaltoili voimakkaasti, hänen silmänsä hehkuivat; hänen otsallaan oli ylväs piirre kuten miehen, joka kaikki uskaltaa! Hänen katseensa kohtasi Ionen — vakavana, ikävöivänä, pelokkaana — hän suuteli sisartaan, painoi hänet hellästi rintaansa vasten, ja hetki sen jälkeen hän oli kadonnut.
Ione viipyi vielä kauan samalla paikalla, mykkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Orjattaret tulivat tuontuostakin muistuttamaan hänelle, että ilta jo hämärsi ja että hänen piti valmistautua Diomedeen juhlaan. Vihdoin hän havahtui haaveiluistaan ja pukeutui juhla-asuun, ei kaunottaren ylpeänä, vaan välinpitämättömänä ja alakuloisena. Vain muuan ajatus lähestyvässä vieraskäynnissä häntä ilahdutti — hän kohtaisi Glaukuksen — tälle hän voisi huolensa haastaa.