3 LUKU.
Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen.
Sallustus ja Glaukus olivat hiljalleen matkalla Diomedeen taloon. Huolimatta mässäilevistä elintavoistaan Sallustuksella oli monta kunnioitettavaa ominaisuutta. Hän olisi voinut olla auttava toveri, toimellinen kansalainen — lyhyesti aivan erinomainen mies, ellei hänellä olisi ollut päähänpistoa esiintyä aina filosofina. Hän oli saanut opillisen kasvatuksensa kouluissa, joissa roomalainen jäljittelevä tiede tyytyi suitsuttamaan kreikkalaiselle viisaudelle, ja hän oli imenyt itseensä niitä opinohjeita, joiksi myöhemmän ajan epikuurolaiset olivat muuntaneet suuren opettajansa yksinkertaiset ydinlauseet. Hän heittäytyi kokonaan nautintoihin ja kuvitteli niiden olevan yhtä viisaan neuvonantajan kuin hyvän toverin. Mutta hän oli melkoisen oppinut, sukkela ja hyväsydäminen ja hänen paheensakin tuntuivat hänen suoruutensa vuoksi miltei hyveiltä Klodiuksen alhaisen ahneuden ja Lepiduksen sairaalloisen pehmeyden rinnalla. Siitä syystä Glaukus pitikin häntä muita tovereitaan parempana, ja tämä taas osasi oikein arvostella atenalaisen yleviä ominaisuuksia ja piti hänestä miltei yhtä paljon kuin kylmästä nahkiaisesta tai parhaasta falernolaisesta viinistä.
»Tämä Diomedes on sentään aika lailla yksinkertainen ihminen», Sallustus sanoi, »mutta on hänessä jotakin hyvääkin — hänen kellarissaan.»
»Ja jotakin viehättävää — hänen tyttäressään.»
»Oikein, Glaukus; mutta ne ominaisuudet eivät nähdäkseni sinua paljo liikuta. Luulen Klodiuksen haluavan sinun seuraajaksesi.»
»Hän on varmaankin tervetullut. — Julian tapaisen kaunottaren vieraspidoissa ei kukaan vieras ole _musca,[62] saat olla varma.»
»Sinä olet ankara; mutta hänessä on sittenkin jotakin korinttilaisen kaunista — siitä tulee varmaankin hyvä pari! Kyllä me sentään olemme hyväsydämisiä ihmisiä, kun vaivaudumme tuollaisen tyhjäntoimittajan pelurin tähden.»
»Nautinto yhdistää mitä erilaisimpia luonteita», Glaukus vastasi.
»Klodius huvittaa minua —»
»Ja liehii; — mutta hän osaa myöskin puolestaan maksaa! Hän silailee imartelunsa kullanmurusin.»
»Sinä viittailet usein siihen, että hän pelaa väärin — onko siinä perää?»
»Rakas Glaukus, roomalaisen ylimyksen tulee olla kunnian mies — arvokkuus on kallista — Klodiuksen täytyy pettää kuin suurveijari voidakseen elää ylhäisen tavoin.»
»Ha! Ha! Hyvä on, en ole enää pitkään aikaan pelannutkaan. Ah! Sallustus, luulenpa Ionen naituani korvaavani kaikki nuoruuteni hullutukset. Me olemme molemmat syntyneet parempaan tarkotukseen kuin mitä me nyt harrastelemme — syntyneet harjottamaan hartauttamme jalommissa temppeleissä kuin Epikuroon pylväistössä.»
»Ah!» Sallustus vastasi miltei surumielisenä. »Mitä muuta voimme tehdä? — elämä on lyhyt — haudan takana kaikki on mustaa. Ei ole suurempaa viisautta kuin se, joka sanoo: 'Nauti!'»
»Bakkus auttakoon! Usein epäilen, voimmeko todella nauttia kaikesta, mitä elämä tarjoo.»
»Olen kohtuullinen ihminen», Sallustus vastasi, »enkä koskaan sano 'kaikki'. Me olemme kuin pahantekijöitä ja huumaamme itsemme haudan partaalla seisoessamme viinillä ja myrhalla. Ellemme niin tekisi, näyttäisi haudan syvyys liian kauhealta. Myönnän olleeni jonkun verran alakuloinen, ennenkuin ryhdyin sydämeni pohjasta juomaan — siitä asti olen kuin uudestaan syntynyt, Glaukukseni.»
»Niinpä niinkin! Mutta seuraavana aamuna olet jälleen kuolevainen.»
»Oikein! Seuraava aamu on kyllä epämiellyttävä, myönnän sen. Mutta ellei niin olisi laita, ei kukaan harrastaisi lukemista. Minä opiskelen joskus — koska, jumalat auttakoot, en mihinkään muuhun pysty ennen iltapäivää.»
»Häpeä, skyyttalainen!»
»Pah! Penteuksen kohtalo on sen osa, joka Bakkuksen kieltää.»
»Hyvä, Sallustus, kaikkine virheinesi sinä sittenkin olet paras tapaamistani elostelijoista. Olen varma, että jos joutuisin hengenvaaraan, sinä olisit ainoa mies, joka ojentaisi minulle auttavan kätensä.»
»Tuskinpa vain niin tekisin, jos illalliseni olisi kesken. Mutta me italialaiset olemme sentään hirvittävän itsekkäitä.»
»Sellaisia ovat kaikki, joilta puuttuu vapaus», Glaukus sanoi huoaten.
»Vain vapaus innoittaa uhrautumaan toisen hyväksi.»
»Vapaus on varmaankin jokaisesta epikuurolaisesta jokseenkin ikävää»,
Sallustus vastasi. »Mutta nythän olemmekin perillä.»
Koska Diomedeen huvila on kaikkein huomattavimpia tuhkasta kaivetun Pompeijin rakennuksista ja esittää meille roomalaisen rakennustaiteen luonteenomaiset piirteet, ei liene pois tieltä lyhyesti kuvata ne huoneet, joiden kautta vieraat kulkivat.
He kulkivat siis saman pienen eteisen (vestibulum) kautta, jossa aijemmin olemme esittäneet vanhan Medonin, ja joutuivat sitten pylväistöön, jonka teknillinen nimi on peristyle; sillä huomattavin ero etukaupungin huvilan ja kaupunkiasumuksen välillä on se, että edellisen pylväskäytävä on samalla paikalla, missä jälkimäisen atrium. Peristylen keskellä oli avoin piha, jossa oli impluvium.
Tästä peristylestä päästiin porraskäytävää pitkin julkihuoneisiin. Toinen kapea käytävä vei vastakkaiselta sivulta puutarhaan; pylväistön ympärillä oli useita pieniä huoneita, nähtävästi maalaisvieraita varten. Sisäänkäytävän vasemmalla sivulla olevasta ovesta tultiin pieneen kolminurkkaiseen holveikkoon, josta tie vei kylpyihin; ja niiden takana oli vaatekomero, jossa säilytettiin orjien juhlavaatteet, ehkä talonväenkin. Seitsemäntoista vuosisataa myöhemmin löydettiin noiden pukuhienouksien jäännökset rääsyinä ja tuhkan kuluttamina; ne olivat siis säilyneet kauemmin kuin niiden kitsas isäntä oli osannut aavistaakaan.
Palatkaamme nyt peristyleen ja koettakaamme lukijalle antaa kuvaus (coup d'oeil) niistä huoneista, joihin vieraat taloon tultuaan joutuivat.
Kuvitelkoon hän siis ensin katsovansa sisäänkäytävän kukkaköynnöksin koristeltuja pylväitä; pylväitten alaosa oli punaiseksi maalattu ja seinät välkkyvien freskojen peitossa; syrjäänvedetyn esiverhon takaa näkyi tablinum eli salonki (jonka siihen aikaan saattoi lasiovella sulkea). Tablinumin kummallakin kyljellä oli pieniä huoneita, joista yhtä pidettiin koruesineitten säilytyspaikkana. Näistä huoneista kuten tablinumistakin päästiin pitkälle pylväskäytävälle, joka kummastakin päästään avautui terasseille; näiden ja pylväskäytävän keskustan välillä oli halli, johonka tämänpäiväinen juhla oli järjestetty. Kaikki nämä huoneet olivat miltei kadun tasalla ja yhtä kerrosta puutarhaa ylempänä. Pylväskäytävään yhtyvät terassit jatkuivat pylväitten kannattamina käytävinä, ja näiden pylväiden välissä oli varsinainen puutarha.
Edempänä puutarhaan päin olivat ne huoneet, jotka jo olemme kuvanneet ja joissa asui Julia.
Kuvaamallamme pylväskäytävällä Diomedes otti vieraansa vastaan.
Kauppias oli olevinaan oppinut mies, ja sentähden hän erikoisesti harrasti kaikkea kreikkalaista; Glaukukselle hän oli erikoisen huomaavainen.
»Saatpa nähdä, ystäväiseni», hän virkkoi puristaessaan hänen kättään, »että minulla on täällä jotakin klassillista — kekropiseen malliin — ehheh! Halli, jossa aterioimme, on kreikkalaisittain sisustettu. Se on Oecus Cyzicene. Mikäli olen kuullut, jalo Sallustus, ei Roomassakaan ole sellaista huonetta.»
»Oh!» Sallustus vastasi hienosti hymyillen. »Te pompeijilaiset tahdotte kaiken mahdollisen hienon ottaa Kreikasta ja Roomasta yhtaikaa. Oletko, Diomedes, yhtä onnistuneesti yhdistänyt ruokalajit kuin rakennustavat?»
»Saatpa nähdä — saatpa nähdä, Sallustus», kauppias vastasi. »Meillä pompeijilaisilla on makua ja meillä on myöskin rahaa.»
»Siinä on kaksi ihanaa ominaisuutta», Sallustus virkkoi. »Mutta kas, kaunis Julia tulee!»
Pääeroavaisuus atenalaisissa ja roomalaisissa elintavoissa oli, kuten jo olen huomauttanut, siinä, että Atenan säätynaiset vain harvoin tai ei koskaan olivat mukana suurissa kemuissa, Roomassa sensijaan naiset olivat juhlan koristus, mutta heidän ollessaan mukana juhla lopetettiin melkoisen varhain.
Komea Julia astui huoneestaan yllään muhkea, valkoinen puku, johon oli runsaasti kudottu jalokiviä ja kultalankoja.
Tuskin hän oli kumpaakin vierasta tervehtinyt, kun Pansa vaimoineen, Lepidus, Klodius ja roomalainen senaattori miltei yhtaikaa saapuivat sisälle; sitten tuli leski Fulvia ja pian sen jälkeen runoilija Fulvius, jolla ei edellisen kanssa ollut muuta yhteistä kuin nimi. Herkulaneumin sotasankari varjoineen saapui viimeisenä; senjälkeen muut vähäpätöisemmät vieraat. Ione viipyi vielä.
Kohteliaitten vanhojen tapana oli imarrella niin usein kuin vain tilaisuutta oli. Huonon kasvatuksen merkki oli, jos heti taloon tultuaan haki itselleen istuinpaikan. Kun oli tervehditty, mikä silloin kuten nytkin suoritettiin oikeata kättä puristamalla tai tuttavallisemmissa tapauksissa syleilemällä, tarkasteltiin joku hetki huoneita, ihailtiin maljakoita, maalauksia ja huonekaluja, joilla huone oli koristettu — tapa, joka meidän hienostuneen englantilaisen käsityksemme mukaan, joka pitää välinpitämättömyyttä hyvän käyttäytymisen merkkinä, on kaikkea muuta kuin kohteliasta. Me emme saa mistään hinnasta ihailla toisen taloa liikaa, sillä silloin helposti luullaan, ettemme missään ole nähnyt sen kauniimpaa.
»Tuopa on ihana Bakkus-patsas!» roomalainen senaattori sanoi.
»Vähäpätöinen!» Diomedes vastasi.
»Kauniita maalauksia nuo», Fulvia virkkoi.
»Vähäpätöisiä», isäntä toisti.
»Hienosti muovailtu kynttelikkö tuo!» sotasankari huudahti.
»Hienosti!» varjo jatkoi.
»Eikö mitä! Eikö mitä!» kauppias intti.
Glaukus oli sillä välin ehtinyt eräälle käytäväikkunalle, ja pian oli ihana Julia hänen rinnallaan.
»Glaukus, onko Atenassa tapana», kauppiaan tytär virkkoi, »välttää niitä, joiden luona ennen on käynyt?»
»Ei — kaunis Julia.»
»Mutta minusta tuntuu, kuin se olisi Glaukuksen tapoja.»
»Glaukus ei koskaan unohda ystävää!» kreikkalainen vastasi lausuen viimeisen sanan erikoisen voimakkaasti.
»Onko Julia hänen ystäviänsä?»
»Keisarillekin olisi suuri kunnia saada sanoa ystäväkseen niin rakastettavaa naista.»
»Et vastaa kysymykseeni», rakastunut Julia vastasi. »Mutta sanohan, onko totta, että sinä ihailet napolitarta Ionea?»
»Kauneus herättää aina ihailuamme!»
»Ah! Nokkela kreikkalainen, aina vältät suoraa vastausta. Mutta sano, onko Julia sinun ystäväsi!»
»Jumalat saakoot kiitoksen, jos hän tahtoo minulle sen kunnian suoda.
Tämän päivän merkitsen alati valkoisella.»
»Mutta puhuessasi silmäsi ovat rauhattomat, kasvojesi väri vaihtelee — liikahtelet vaistomaisesti — sinä odotat kärsimättömänä Ionea!»
Samassa Ione astui huoneeseen, ja mustasukkainen kaunotar huomasi kyllä
Glaukuksen liikutuksen.
»Jos jotakin naista ihailee, joutuuko silloin arvottomaksi olemaan toisen ystävä? Oi, Julia, älä puolla runoilijoiden häväistyssanoja omasta sukupuolestasi!»
»Hyvä, olet oikeassa tai koetan ainakin niin uskoa. Glaukus, vielä hetki! Eikö totta, sinä aijot pian Ionen naida?»
»Jos kohtalottaret suovat, on se hartain toivoni.»
»Ota siis minulta uuden ystävyytemme merkiksi lahja morsiamellesi. Ei, älä kiellä, tiedäthän, että ystävien on tapana antaa morsiamelle ja sulhaselle vähäisiä muistoja keskinäisen kunnioittamisen merkiksi.»
»Julia, en voi kieltää sinulta minkäänlaista ystävyydenosotusta.
Lahjaasi tahdon pitää itsensä Fortunan antimena.»
»Tule siis juhlan loputtua ja vieraitten mentyä minun huoneeseeni saamaan lahja minun käsistäni! Muista!» Julia sanoi liittyen Pansan emännän seuraan ja jättäen Glaukuksen hakemaan Ionea.
Fulvian leski ja edilin vaimo olivat takertuneet vakavaan ja tärkeään keskusteluun.
»Vakuutan sinulle, oi Fulvia, että viimeisen roomalaismuodin mukaan lyhytkiharainen tukanmuoto on jo poissa käytännöstä. Tukka pidetään nyt, niinkuin Juliallakin näet, tornin tai kypärän muotoisena — se on galerialaista muotia, niinkuin näet minunkin asustani. Luullakseni se tehoo hienolta. Vakuutan sinulle, että se miellyttää erikoisesti Vespiusta», (se oli Herkulaneumin sankarin nimi).
»Eikä kukaan enää järjestä tukkaansa kuten tuo napolitar, kreikkalaiseen tapaan?»
»Mitä, otsakiharat ja niskasolmu! Oh ei! Kuinka naurettavaa! Se muistuttaa Dianan kuvapatsasta! Mutta tuo Ione on kaunis, sanon ma!»
»Niin miehetkin sanovat; mutta hän on myöskin rikas. Atenalainen aikoo hänet naida; toivotan hänelle onnea. En luule, että Glaukus kauan pysyy uskollisena. Tuollaiset vierasmaalaiset ovat tuiki huikentelevaa väkeä.»
»Ah, Julia», Fulvia virkkoi nähdessään kauppiaan tyttären liittyvän heidän seuraansa »oletko jo nähnyt tiikerin?»
»En.»
»Kuinka? Kaikki ylhäisön naiset ovat käyneet sitä katsomassa. Se on ihana.»
»Toivon, että löydetään joku pahantekijä tai joku muu sille ja leijonalle», Julia sanoi. »Miehesi (hän puhui nyt Pansan emännälle) ei näytä olevan niin toimelias kuin olisi tarvis.»
»Niin, lait ovat nykyisin lempeitä», vastasi kypärätukkainen nainen. »On sattunut tuiki vähän sellaisia rikoksia, joista tuomitaan arenalleheitettäväksi. Ja gladiaattoritkin ovat jo vallan naisistuneet. Rohkeimmat bestiarii selittävät kyllä olevansa valmiit ottelemaan karhun tai härän kanssa; mutta painia leijonan ja tiikerin kanssa olisi liian vakavaa heidän mielestään.»
»Sellaiset saisivat pitää mitraa!»[63] Julia virkkoi halveksivasti.
»Oh! Oletteko jo nähneet kelpo runoilijamme Fulviuksen uutta taloa?»
»Emme; onko se kaunis?»
»Onpa vainen — niin aistikas! Mutta, rakkaani, hänellä väitetään olevan aistillisia seinämaalauksia. Hän ei voi niitä näyttää naisille. Kuinka tahditonta!»
»Tuollaiset runoilijat ovat aina erikoisia», leski huomautti. »Mutta tämä on varsin miellyttävä mies — niin verrattomia säkeitä hän sommittelee! Me kehitymme runollisissa harrastuksissamme aikalailla; on kerrassaan mahdotonta enää lukeakaan vanhaa hapatusta.»
»Olen aivan samaa mieltä», kypärätukkainen nainen selitti. »Uuden koulun runoilijoissa on paljoa enemmän voimaa ja tarmoa.»
Sotisankari tuli nyt naisten pariin.
»Olen aina rauhaan tyytyväinen», hän sanoi, »kun näen niin paljon kauniita kasvoja edessäni.»
»Oh! Te sankarit osaatte alati imarrella», Fulvia vastasi kiiruhtaen omaksumaan kohteliaisuuden vain itselleen.
»Kautta tämän kaulanauhan, jonka olen saanut keisarin omasta kädestä», sankari vastasi hypistellen kaulansa ympäri kiinteästi kiedottua nauhaa (rauhanystävillä sellainen kunniamerkki riippui alas rinnalle) — »kautta tämän kaulanauhan, te arvostelette minua väärin! Olen yksinkertainen soturi — kuten sotilaan tulee ollakin.»
»Mitä pidät Pompeijin naisista?» Julia kysyi.
»Venus avita, ne ovat suloisia! Ne suosivat minua jonkun verran, ja se tekee heidät minun silmissäni kahta viehättävämmiksi.»
»Kuinka sotilas rakastaa?» Pansan vaimo tutkaisi.
»Huomaan nyt, Herkules periköön, että on aikalailla epämiellyttävää olla kuuluisa näissä kaupungeissa. Herkulaneumissa esim. ihmiset kiipeävät atriumini katolle tirkistääkseen minua kompluviumaukosta. Kansalaisten osottama ihailu on aluksi mairittelevaa, mutta vihdoin se kyllästyttää.»
»Totta, oikein, oi Vespius!» runoilija huudahti joukkoon yhtyen. »Olen minäkin sen huomannut.»
»Sinä!» muhkea soturi virkkoi halveksien mitaten runoilijan hentoa vartaloa katseillaan. »Missä legionassa sinä olet palvellut?»
»Sinä näet minun saaliini, minun exuviae'ni forumilla», runoilija vastasi katsahtaen merkitsevästi naisiin. »Olin suuren mantualaisen, kontubernalien, telttimiesten joukossa.»
»En tunne ketään mantualaista päällikköä», soturi vastasi. »Missä taistelussa olet ollut?»
»Helikonin.»[64]
»En ole sellaisesta taistelusta kuullutkaan.»
»Hänhän vain pilailee, Vespius,» Julia virkkoi hymyillen.
»Pilailee! Mars auttakoon, olenko minä pilan miehiä, minä?»
»Kyllä, Mars itsekin rakastui leikin äitiin», runoilija sanoi hieman hämillään. »Tiedä siis, oi Vespius, että olen runoilija Fulvius. Minä teen soturit kuolemattomiksi.»
»Jumalat varjelkoot!» Sallustus kuiskasi Julialle. »Jos Vespiuksesta tehdään kuolematon, minkälaisia ikäviä suupaltteja jälkimaailma saisikaan taakakseen!»
Soturi katseli avuttomana ympärilleen, mutta silloin hänen ja hänen toveriensa iloksi annettiin merkki juhlan alkajaisiksi.
Koska olemme jo Glaukuksen talossa olleet mukana tavallisilla pompeijilaisilla päivällisillä, emme tahdo lukijaa enää vaivata kuvaamalla, mitä menoja ja järjestystä noudatettiin kyseessäolevassa juhlassa.
Diomedes, joka oli muotojen mies, oli valinnut erikoisen nomenklatorin s.o. henkilön, joka kullekin vieraalle määräsi paikan.
Lukija tiennee, että suurissa juhlissa on kolme ruokapöytää — yksi keskellä ja kaksi siihen kyljittäin. Vieraat asettuivat näiden pöytien ulkovierille, sisäpuoli oli jätetty vapaaksi, jotta ministri pääsivät helpommin liikkumaan. Sivupöydän äärimäisessä päässä istui Julia juhlan emäntänä, lähinnä häntä oli Diomedes. Keskipöydän toisessa nurkassa oli edilin paikka, vastakkaisessa päässä roomalaisen senaattorin — nämä olivat kunniapaikkoja. Muut vieraat asetettiin siten, että nuoriso (herrat ja neidit) joutuivat vierekkäin ja iäkkäämmät sekaisin toistensa joukkoon; mukava järjestys kylläkin, mutta yksi ja toinen saattoi tuntea itsensä loukkaantuneeksi, varsinkin sellainen, joka tahtoi esiintyä vielä nuorena.
Ionen tuoli oli Glaukuksen leposohvan vieressä.[65] Istuimet oli päällystetty kilpikonnan kuorilla ja peitetty ponnintyynyillä ja koreiltu rikkailla ompeleilla. Uusikuosisiin pöytäastioihin oli upotettu pronssisia, norsunluisia tai hopeisia jumalankuvia. Ei ollut unohdettu myöskään pyhiä suola-astioita ja perhelareja. Pöydän ja istuinten päällä liehui rehevästi kirjailtu telttikatto. Pöytien jokaisessa kulmassa oli korkeat kyntteliköt — sillä vaikka vielä olikin täysi päivä, oli huoneet hämärretty — sinne tänne sijoitetuilta kolmijaloilta kohoili myrhan ja vihkisavun tuoksuja, ja abakuksella eli sivupöydällä oli ihania hopeamaljakoita yhtä komeita (mutta aistikkaampia) kuin ne, joita näkee nykyaikaisissa juhlissa.
Pöytärukouksena oli aina jumalille pyhitetty libatio ja Vestalle, kodin jumalattarelle osoitettiin säännöllisesti ensinnä tuo miellyttävä palvonta.
Kun tämä juhlameno oli päästy loppuun, sirottelivat orjat kukkia tuoleille ja lattialle ja seppelöivät jokaisen vieraan ruusukiehkurin, joihin oli taitavasti punottu erinäköisiä nauhoja, muratinlehviä ja ametisteja — niiden tehtävänä oli ehkäistä viiniä päihdyttämästä. Naisten seppeleissä ei ollut näitä sivukoristeita, sillä naisten tapana ei ollut maistella viiniä julkisesti. Juhlan isännän Diomedeen mielestä oli nyt sopiva aika valita basileus — juhlan yliohjaaja — tärkeä toimihenkilö, joka useimmiten valittiin arvalla, mutta jonka toisinaan, kuten nytkin, isäntä valitsi.
Diomedes ei oikein tiennyt, kenen hän valitsisi. Senaattori vanhus oli liian vakava ja heikko hoitamaan tätä tointa. Edili Pansa oli kyllä siihen pystyvämpi, mutta tämä valinta saattaisi loukata senaattoria, koska tämä oli Pansaa virka-asteiltaan arvokkaampi. Punnitessaan mielessään toisten vieraiden ansioita hän kohtasi Sallustuksen iloisen katseen, ja äkkinäinen päähänpisto sai hänet valitsemaan tuon hauskan epikuurolaisen juonnin johtajaksi eli arbiter bibendi'ksi.
Sallustus otti tämän toimen vaatimattomana vastaan.
»Minä olen», hän sanoi, »armollinen kuningas niille, jotka pohjaan juovat, mutta laiskoille juopoille ei Minoskaan[66] voisi olla ankarampi. Pitäkää varanne!»
Orjat ojensivat vieraille hopeisen, hyvänhajuisin vesin täytetyn astian; kun kädet siinä oli huuhdottu, alkoi ateria; ja pöydät aivan notkuivat ensimäisten annosten painosta.
Aluksi pidätetty ja verhottu keskustelu salli Glaukuksen ja Ionenkin vain kuiskailla keskenään; puhetapa, jota lempivät rakastavat enemmän kuin mitään muuta kaunopuheisuutta. Julia tarkkasi heitä kiiluvin silmin.
»Kuinka pian minä olen Ionen paikalla!» hän tuumiskeli.
Mutta keskipöydässä istuva Klodius, joka saattoi seurata Julian eleitä, huomasi, minkälainen mieliala oli tämän vallannut, ja hän päätti käyttää sitä hyväkseen. Hän puhui tälle pöydän yli valikoituja kohteliaisuuksia; ja kun hän oli ylhäistä syntyperää ja siedettävän näköinenkin, ei turhamainen Julia voinut pysyä kylmänä hänen huomaavaisuudelleen.
Nopsa Sallustus piti sillaikaa orjat yhtämittaisessa työssä. Hän pani juomalasit täyttymään niin nopeasti, että näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tyhjentää ne avarat kellarit, jotka lukija vielä nytkin voi nähdä Diomedeen talon pohjakerroksessa. Rikas kauppias alkoi jo katua valintaansa, sillä amfora amforan jälkeen tyhjeni ja täyttyi. Orjat, jotka kaikki vielä olivat lapseniässä (nuorimmat, jotka kaatoivat viinin laseihin, olivat kymmenvuotiaita, vanhimmat, ehkä viisi vuotta edellisiä iäkkäämpiä, sekottivat viiniin vettä) — näyttivät erinomaisesti ymmärtäneen Sallustuksen päämäärän. Ja Diomedeen kasvot alkoivat jo hohtaa, kun hän huomasi, kuinka alttiisti juhlan kuninkaan määräyksiä toteltiin.
»Anteeksi, oi senaattori!» Sallustus virkkoi, »huomaan sinut laiskaksi.
Purppurainen partasikaan ei sinua pelasta. Juo!»
»Jumalten nimessä!» senaattori sanoi ähkien, »minun keuhkoni ovat jo läkähtyä. Ihmeenomaisessa nopeudessasi voitat itse Fetoninkin. Olen heikko, Sallustus veikko, sinun täytyy minua armahtaa!»
»En tee niin! Vesta auttakoon! Olen puolueeton yksinvaltijas. — Juo!»
Senaattoriparan täytyi totella pöydän lakeja. Ah! Jokainen kulaus vei häntä lähemmäksi Styksin laineita.
»Armoa, armoa, kuninkaani!» Diomedes uskalsi sanoa. »Me alamme jo —»
»Petosta!» Sallustus keskeytti. »Täällä ei suvaita Brutusta! —
Kuninkaan arvoa ei saa loukata!»
»Mutta meidän naisvieraamme —»
»He rakastavat juomareita. Eikö Ariadnekin lempinyt Bakkusta?»
Juhla jatkui. Vieraat tulivat yhä puheliaammiksi ja äänekkäämmiksi. Jälkiruoka eli viimeinen ruoka-annos oli jo pöydällä ja orjat toivat myrhalla ja isopilla sekotettua vettä loppupesua varten. Yhtäkkiä vieraita vastassa seisonut pieni pyöröpöytä avautui kuin taikaiskusta, ja siihen syntyneestä aukosta tupsahti viileä tomusade, joka pirskoutui pöydälle ja vieraiden vaatteille. Kun tämä oli ohi, vedettiin heidän yläpuolellaan leijunut verho syrjään, ja nyt huomattiin huoneen seinästä toiseen pingotettu köysi, jolla muuan niistä taitavista tanssijoista, joista Pompeiji oli erikoisen kuuluisa ja joiden jälkeläiset Astleyn ja Vauxhallin juhlissa ovat saaneet yksimielisen tunnustuksen, esitti ilmatemppujaan aivan heidän päänsä päällä.
Tämä ilmestys, jonka vain ohut nuora erotti itsekunkin pääkopasta ja joka teki mitä rohkeimpia hyppyjä nähtävästi aikoen yrittää allaan olevaan luurankoiseen seuraan, olisi May Fairin seurassa herättänyt aikamoista kauhua; mutta pompeijilaiset ystävämme näyttivät tästä näytelmästä nauttivan aikalailla, ja suosionosotukset kasvoivat sitä mukaa, mitä vaikeamman tempun tanssija teki, silloinkun hän oli aivan pudota jonkun vieraan syliin ja kun hän taitavalla notkahduksella selviytyi uhkarohkeasta asenteestaan. Hän osotti todella senaattorille sen erikoisen kunnian, että putosi hänen kohdallaan köydeltä, mutta tarttui siihen jälleen käsillään samassa hetkessä, kun koko seura luuli roomalaisen kallon musertuneen kuten kävi sen runoilijan, jota kotka piti kilpikonnana. Vihdoin, ainakin Ionen suureksi iloksi, sillä hän ei ollut liian tottunut tämäntapaiseen huvitteluun, tanssija yhtäkkiä lopetti, kun ulkoa alkoi kuulua soitonsäveleitä. Mutta taas hän alkoi tanssia entistä hurjemmin; sävel muuttui ja tanssija taukosi taas; ei ollut vielä lauennut se taika, joka häntä piti kahleissaan. Hän esitti henkilöä, jonka vaistomaisesti pitää tanssia, kunnes aivan määrätty sävel kuuluu.[67] Vihdoin soittajat tuntuivat löytäneen oikean äänen, sillä tanssija teki vielä yhden valtavan ilmahypyn, heittihe nuoralta lattialle ja katosi.
Nyt seurasi taide-esityksiä toisensa jälkeen, ja terassille sijotettu soittokunta viritti nyt hennon, alakuloisen sävelen, jonka mukana kuuluivat seuraavat sanat, vaikka laulajan tavattoman heikko ääni tuskin salli sanoja erottaa.
Lyhyt juhlalaulu.
Soi sävelet sullen tervehdyksin,
Kuin lehtohon nuoren Bakkuksen,
Mi nymfinsä kohtaavi syleilyksin,
Väris Panin huilu hiljainen.
Sulle suloa pelkkää
Nuo soinnut helkkää,
Tää virsi viehkeä Venuksen.
Sotatorvet riemuisin soikohot räikkein
Ja voittoon kalpoja kutsukoot,
Mut kaikunsa vienoin kertovi väikkein:
Sä voittajaurhojen voittaja oot.
Vuot sävelten soikoot,
Halk' yön huminoikoot,
Ja pyhää lumoas palvokoot!
Laulun loputtua Ionen posket läikähtivät entistä verevämmiksi, sillä
Glaukus oli uskaltanut pöydän alla tarttua hänen käteensä.
»Sievä laulu», Fulvius virkkoi tuntijan elein,
»Ah! Jospa sinä tahtoisit suoda meille onnen!» Pansan emäntä uskalsi huomauttaa.
»Tahdotaanko Fulviuksen laulavan?» kysyi juhlan kuningas, joka juuri oli pakottanut seuran juomaan roomalaisen senaattorin terveydeksi ja maljan hänen nimensä jokaista kirjainta kohden.
»Voitko sellaista kysyä?» matrona virkkoi katsahtaen ihaillen runoilijaan.
Sallustus näpsäytti sormiaan ja kuiskasi jotakin orjalle, joka oli tullut kuulemaan hänen määräyksiään; tämä katosi ja palasi pian pieni harppu toisessa kädessä ja myrtinoksa toisessa.
Orja lähestyi runoilijaa ja tarjosi kumartuen hänelle harppua.
»Ah! En osaa soittaa», runoilija sanoi.
»Saat siis laulaa myrtille. Se on kreikkalainen tapa. Diomedes rakastaa kreikkalaisia — minä rakastan — sinä rakastat, me kaikki — rakastamma, kreikkalaisia. Eikä tämä ole ainoa tapa, minkä me, sinä ja minä olemme heiltä varastaneet. Mutta minä käytän nyt sitä tapaa — minä, kuningas. Laula, alamainen, laula!»
Runoilija otti hävyttömästi hymyillen myrtinoksan, ja lyhyen alkusoiton jälkeen hän lauloi kauniilla ja miellyttävällä äänellä seuraavat sanat:
Lemmenjumalten kruunauslaulu.
Taas amoriinit ehtoisat
Ol' iloisella päällä,
Mut leikit lemmenjumalain
Ei säily hymysäällä.
He nauroi, tanssi kyllikseen,
Sai sitte riitaan raikkaaseen.
Hui, hui, ei kaunist' ollut tuo,
Vai kuinka, Lesbia, luulet?
Mut riideltiinhän äskettäin
Me myöskin, mesihuulet.
Nuo pienet lemmentyrannit
Ol' valtiasta vailla,
Mut totellahan täytyy myös
Jumalten meidän lailla.
»Me valitsemme kuninkaan,
Niin meill' ei riitaa konsanaan!»
Sä armas, suo'os suukkonen,
Niin oon mä alamainen;
Tuo osa kyllä karvas on,
Mut ynnä ihanainen.
He löysi Marsin kypärin,
Komean, kiiltäväisen,
Pitkällä sulkatöyhdöllään
Jo säikähdyttäväisen.
Kuningasistuimelle se
Nyt vietiin kaikkein keskelle.
Niin, uljuus aina vallan saa,
Niin kävi myöskin siellä;
Mut katsehes, sä kaunoisin,
Pikemmin voittais vielä.
Kypärä kauan komentaa
Ei voinut veitikoita,
Näät noista yhtä ainoaa
Ei urheankaan voita.
Kun yksin ei hän kestänyt,
Hän voiman ottaa päätti nyt.
Jos kuninkaat ei korkeat
Voi taakkojansa kantaa,
Niin kuinkas minä kunnoton?
Saat apuas mullen antaa.
Pien' Afroditen kyyhkynen
Ol' ollut katsojana.
»Sä käyös kuningattareksi»
Näin kuului käskysana.
»Eläkööt uljaat valtiaat!»
Soi kilpaa huudot riemukkaat.
Oi Lesbia, jospa voisin myös
Mä kruunun suoda sullen!
Mä houkka, mitä toivonkaan?
Sä maailma oot mullen.
Ja ilo tuolla alkoi nyt,
Näät lempeeks kyyhky luultiin,
Mut kohta kun hän ohjat sai,
Jo toista kieltä kuultiin;
Tyranni näät hän tunnoton
Ol' Afroditeen luontohon.
Sä kyyhkyn tuon oot kaltainen,
Mun kävi lailla noiden:
Sun silmäs lempeet, armahat
Mua käskee kammitsoiden.
Tämä laulu, jonka sisältö mainiosti sopi iloisien ja vilkkaitten pompeijilaisten mielialaan, otettiin runsain suosionosotuksin vastaan, ja Fulvian leski seppelöi kaimansa samalla myrtinoksalla, jolle tämä oli laulanut. Oksa oli helposti väännetty kiehkuraksi, ja kuolematon Fulvius kruunattiin kättentaputuksin ja huudoin Io triumphe! Harppu kulki nyt kädestä käteen, ja uusi myrtinoksa tarjottiin jokaiselle, jonka arveltiin osaavan laulaa.[68]
Aurinko oli jo laskemaisillaan, vaikka mässääjät, jotka jo olivat monta tuntia yhteen menoon istuneet, eivät sitä hämärässä huoneessa huomanneet. Ja senaattori, joka jo oli lopen uuvuksissa ja sotisankari, jonka vielä piti palata Herkulaneumiin, nousivat lähteäkseen ja antoivat siten merkin yleiseen hyvästelyyn. »Viipykää vielä hetki, ystäväni!» Diomedes sanoi, »jos te tahdotte jo näin aikaisin lähteä, täytyy teidän ainakin ottaa osaa yhteiseen peliimme.»
Näin sanoen hän viittasi luokseen erään ministerin ja kuiskasi tälle jotakin; orja poistui ja palasi pian tuoden mukanaan pienen astian, jossa oli joukko huolellisesti valmistettuja, toistensa näköisiä lautasia. Jokaisen vieraan täytyi ostaa joku lautasista pienimmällä hopearahalla. Ja näiden arpajaisten (varsinkin Augustus, niiden keksijä, harrasti niiden käyttöä) pääviehätys oli siinä, että voitot, joiden laatu ja arvo oli merkitty lautasen toiselle puolelle, olivat niin tuiki vaihtelevia. Niinpä esim. runoilija arpoi happamin naamoin itselleen oman runonsa (ei kukaan lääkäri sen vastenmielisemmin niele omaa, toiselle määrämaansa lääkettä!); sotisankari arpoi itselleen neulatyynyn, senjohdosta tehtiin aika nokkelia huomautuksia Herakleesta ja hänen ihopaidastaan; Fulvian leski sai suuren juomamaljan; Julia miehen vyön; Lepidus naisen ihojauherasian. Sattuvimman voiton peri peluri Klodius, joka kiukusta punaisena sai ottaa vastaan väärennetyn arpanappulan.[69] Näiden vetojen synnyttämän yleisen ja iloisen keskustelun keskeytti tapaus, jota pidettiin pahana enteenä. Glaukus oli arponut arvokkaimman voiton, pienen marmorisen, kreikkalaistekoisen Fortunan patsaan; otettuaan sen orjalta hän pudotti sen käsistään, ja se meni palasiksi.
Ikävä mieliala valtasi joukon, ja kaikki huudahtivat vaistomaisesti: »Dii avertite omen!» (jumalat muuttakoot enteen!).
Glaukus yksin pysyi tyynenä, vaikka hän olikin yhtä taikauskoinen kuin muutkin.
»Ihana napolitar», hän kuiskasi hellästi Ionelle, joka oli kalpea kuin särkynyt marmorikuva itse, »minä hyväksyn enteen. Se merkitsee, että sinut omistaessani Fortuna ei voi enää antaa minulle mitään. Se särkee oman kuvansa, koska se on minut jo tehnyt onnelliseksi sinun kauttasi.»
Saadakseen hälvenemään sen epämiellyttävän tunteen, jonka yllämainittu tapaus oli synnyttänyt seurassa — se oli vieraitten sivistyneisyydestä huolimatta ihmeteltävän taikauskoista seuraa, niinkuin nykyisinkin näkee, että joku vaikeasti sairaalloinen, nainen, joka on seuraan tullut kolmantenatoista, kääntyy ovelta ympäri — Sallustus seppelöi maljansa jälleen kukilla ja kohotti sen isännän terveydeksi. Sitä seurasi imperaattorin malja, ja kun oli juotu malja Merkuriuksen kunniaksi, jotta hän antaisi hyvät unet, suoritettiin viimeinen libatio, ja joukko hajaantui lähtemään kotiin.
Pompeijissa käytettiin sangen vähän ajoneuvoja ja kantotuoleja, osaksi koska kadut olivat kapeat, osaksi koska kaupunki oli niin pieni. Useimmat vieraat sitoivat jalkaansa sandaalit, jotka he olivat jättäneet eteishuoneeseen, ja lähtivät jalan, viittoihinsa kääriytyneinä ja orjiensa saattamina vierastalosta kotiinsa.
Saatettuaan Ionen ulko-ovelle asti Glaukus palasi portaille, jotka veivät Julian huoneistoon. Orja johti hänet perille. Kauppiaan tytär odotti häntä jo huoneessaan.
»Glaukus!» hän sanoi maahan katsellen, »huomaan, että sinä todella rakastat Ionea — hän onkin kaunis.»
»Julia on viehättävä ollessaan noin jalomielinen», Glaukus vastasi. »Niin, minä rakastan Ionea, löytäös sinä itsekin sinua ympäröivistä nuorista miehistä joku yhtä suora rakastaja!»
»Rukoilen jumalilta sitä! Kas tässä, Glaukus, nämä helmet minä lahjotan morsiamellesi; suojelkoon Juno häntä!»
Näin sanoen hän pani Glaukuksen käteen rasian, jossa oli kallisarvoisia helminauhoja. Siihen aikaan oli yleisenä tapana, että naimisiin aikovat saivat tämäntapaisia lahjoja, eikä Glaukuskaan siis voinut kieltäytyä ottamasta lahjaa vastaan, vaikka tuo antelias ja ylväs atenalainen päättikin saman lahjan korvata kolminkertaisena takaisin. Lopettaen lyhyeen hänen kiitossanansa Julia kaatoi hiukan viiniä pieneen maljaan.
»Olet juonut monta maljaa isäni kanssa», hän virkkoi hymyillen, »nyt juonet yhden minunkin kanssani. Terveyttä ja menestystä morsiamellesi!»
Hän kosketti maljan reunaa huulillaan ja ojensi sen sitten Glaukukselle. Yleinen tapa vaati, että Glaukuksen piti malja juoda pohjaan; hän tekikin niin. Julia, joka ei tiennyt mitään Nydian kepposesta, tarkkasi häntä välkkyvin silmin. Vaikka noita-akka olikin sanonut, ettei juoman vaikutus näyttäydy heti, hän arveli omien sulojensa sen tehoa edistävän. Hän pettyi aikalailla huomatessaan Glaukuksen rauhallisena panevan maljan pöydälle ja keskustelevan yhtä huoletonna kuin ennenkin. Ja vaikka hän pidätti toista luonaan niinkauan kuin hyvä tapa salli, ei mitään muutosta näkynyt tämän käytöksessä.
»Mutta huomenaamulla», hän ajatteli vaivoin pettymyksensä peittäen — »huomenna, ah! Glaukus! Ratkaisun hetki lyö!»
Ja seuraava päivä oli todella ratkaiseva Glaukukselle.