1 LUKU.
Arbakeen uni. — Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen.
Hurjien amfiteatterijuhlien edellinen yö oli hitaasti kulunut, ja Pompeijin viimeisen päivän aamuhämärä koitti! Ilma oli ihmeteltävän tyyni ja kylmähkö; kevyt harsomainen sumu kattoi laajan Kampanian kukkulat ja pellot. Mutta varhain työhönsä kulkevat kalastajat huomasivat kummakseen, että tuulettomasta säästä huolimatta merenaallot olivat ankarassa kuohunnassa, ikäänkuin tahtoisivat suinpäin syöksyä rannoilta ulapalle; ja kaukaa sinikalvoiselta Sarnusjoelta, jonka entistä uomaa nykyaikainen matkailija turhaan hakee, kuului pitkällistä, outoa kuminaa, kun se virtasi nauravien kenttien halki ja rikkaitten porvarien iloisten huvilain ohi. Sumun yläpuolelta pilkistivät selväpiirteisinä tuon ikimuistoisen kaupungin ajankuluttamat tornit, loistavien palatsien punaiset tiilikatot, monenmonien temppelien komeat kuvapatsaat, forumin patsasportikko ja riemukaari. Etäällä pistivät usvasta esiin sinisten vuorten ääriviivat, ja niillä leikkivät nousevan aamun ensimäiset valovirit. Pilvirykelmä, joka oli kauan häilynyt Vesuviuksen huipulla, oli äkkiä hävinnyt, ja korkeana ja kuljuna sen kiire nyt kohosi ihanaan, autereiseen ilmaan.
Aikaisesta aamusta huolimatta kaupunginportit olivat jo avoinna. Hevonen toisensa perästä, kuorma kuorman jälkeen työntyi nopeasti kaupunkiin, ja lukemattomien, juhlapukuisten jalankulkijain puheensorina täytti ilman, iloista elämää yhä vilkastuttaen. Kadut olivat tulvillaan kaupungin omia asukkaita ja taajaväkisistä naapurikylistä saapuneita vieraita; ja meluten — melkein houraten elämänvirrat kulkivat hirveätä leikkiä katsomaan.
Huolimatta amfiteatterin suuruudesta, — sillä kaupunkiin verrattuna se oli aivan epäsuhtainen ja olisi hyvin voinut seiniensä suojaan sijottaa kaikki Pompeijin asukkaat —, oli Kampian joka suunnalta saapunut ihmistulva niin suuri, että jo useita tunteja ennen näytäntöjen alkua amfiteatterin aukea edusta oli tungokseen asti täynnä kansaa, etenkin niitä, joiden yhteiskunta-asema ei oikeuttanut heitä saamaan erikoista paikkaa. Ja kahden niin huomattavan rikollisen kuolemantuomio oli ollut omiaan uteliaisuutta kiihottamaan äärimmilleen, ja tänä päivänä oli joukkoa kertynyt enemmän kuin miesmuistiin.
Sillaikaa kun rahvas kampanialaisen verensä kuohuttamana melusi, touhusi, riemuitsi ja siitä huolimatta — oikeaan italialaiseen tapaan — sai järjestyksen pysymään mallikelpoisena ja hilpeän mielialansa säilymään — kulki outo vieras Arbakeen yksinäiselle talolle päin. Nähdessään hänen kummallisen ja vanhanaikaisen pukunsa — hänen kiireisen käyntinsä ja oudot eleensä — vastaantulijat tönivät toisiaan ja hymyilivät; mutta heti kun he näkivät vilahduksenkin hänen kasvoistaan, iloisuus hävisi heti, sillä he näkivät edessään kuolleen kasvot; ja heistä tuntui heidän tarkemmin katseltuaan vieraan aavemaisia piirteitä ja repaleisia vaatteita, kuin olisi joku haamu vainajien valtakunnasta noussut jälleen ihmisten ilmoille. Ääneti ja kamoten joukko väistyi hänen tieltään, ja pian hän saapui egyptiläisen palatsin avaraan porttiholveikkoon.
Musta portinvartija, joka kuten kaikki muutkin tänä aamuna oli varhain liikkeellä, säikähti pahanpäiväisesti avatessaan ovea kolkuttavalle vieraalle.
Egyptiläisen uni oli ollut tavattoman syvää koko yön; mutta aamun valjetessa hän näki outoja ja tuskallisia unia, jotka vaikuttivat häneen sitäkin voimakkaammin, kun ne vastasivat täydelleen hänen omaksumaansa filosofista maailmankatsomusta.
Hän oli olevinaan maan uumenissa, yksinään suunnattomassa luolassa, jonka kattoa kannattivat jättiläismäiset, punaiset kalliopatsaat, ulottuen mittaamattomaan korkeuteen ja jättäen alleen pimeän, johon päivänsäde ei koskaan ollut loistettaan luonut. Pylväitten välinen aukea oli täynnä suuria pyöriä, jotka vinhaa vauhtia ja hirveästi rämisten kieppuivat ympäri. Vain luolan oikealla ja vasemmalla laidalla oli tyhjää tilaa, ja kaksi aukkoa vei käytäviin, jotka eivät olleet aivan pimeät, sillä niitä valaisivat väräjävät, virvatulen kaltaiset tulenkielekkeet, jotka milloin käärmeitten lailla luikertelivat pitkin tahmaista, epätasaista kalliopohjaa, milloin poukahtaen kimmahtivat ylös luolan hämärään — hävisivät äkkiä kokonaan, ilmaantuakseen taas yhtä äkkiä entistä kirkkaampina ja elävämpinä. Ja kun hän ihmetellen katsahti vasempaan käytävään, nousi sieltä ilmankeveitä, utumaisia olentoja hitaasti ylös, ja saavuttuaan halliin ne kohosivat yhä ylemmä ja haihtuivat savun lailla mittaamattomaan korkeuteen.
Pelokkaana hän katsahti vastakkaiseen suuntaan, ja kas! korkeasta pimeydestä laskeutui hitaasti samanlaisia varjoja, jotka nopeasti hävisivät oikeanpuoleiseen käytävään ikäänkuin näkymätön ilmavirta olisi niitä vastustamattomasti liikutellut. Ja näiden haamujen kasvonpiirteet saattoi selvemmin erottaa kuin niiden, jotka nousivat vastakkaisesta käytävästä. Toisien piirteistä kuvastui ilo, toisien suru — toisia elähytti onni ja toivo, toisia masensi pelko ja epätoivo. Ja niin nopeasti ja herkeämättä ne liikkuivat, että katsojaa lopulta alkoi huimata seuratessaan noita lakkaamatta vaihtuvia olioita, joita joku vieras voima näytti pakottavana liikuttavan.
Arbakes kääntyi toisaalle, ja eräässä nurkkauksessa hän huomasi pääkalloista tehdyllä korokkeella istumassa jättiläisnaisen, joka piteli käsissään kalpeata, utumaista vyyhteä, ja hän huomasi edelleen, että tuon kudoksen langat kiinnittyivät lukemattomiin pyöriin ikäänkuin hän johtaisi niiden koneiston liikettä. Hän tunsi salaisen voiman kuljettavan jalkojaan naista kohden, kunnes hän seisoi aivan tämän edessä. Jättinaisen kasvoilla päilyi juhlallinen, rauhallinen, ihanan puhdas ilme. Niissä oli jotakin hänen esi-isiensä aikaisten sfinksien valtavaa veistosta. Ei minkäänlainen intohimo — ei mikään inhimillinen liikutus painanut hänen mietiskelevää, sileää otsaansa; hänen piirteissään ei ollut kyllästymystä, ei iloa, ei muistoja, ei toivoa; niissä ei ollut jälkeäkään kaikesta siitä, mikä herättää mieltymystä hurjassa ihmissydämessä. Hänen kauneutensa oli salaisuuksien salaisuutta — se synnytti kunnioitusta, mutta ei pelkoa: se oli kaiken suuren, kokeneen ilmaumaa. Ja Arbakeen huulilta kirposivat, hänen tahtomattaan, sanat:
»Ken olet ja mikä on toimesi?»
»Olen se, jonka sinä olet tunnustanut», tuo mahtava henki vastasi työtään keskeyttämättä. »Nimeni on Luonto! Nämä ovat maailman pyöriä, ja minun käteni ohjaa niiden kautta kaikkien olioiden elämää.»
»Ja mitä ovat nuo oudosti ja oikullisesti valaistut käytävät, jotka kummallekin suunnalle häviävät mustaan pimeyteen?»
»Se, jota sanot vasemmaksi, on syntymättömien käytävä. Varjot, jotka leijuen kohouvat ilmaan, ovat henkiä, jotka pitkästä iäisyydestä ovat matkalla heille määrätylle maiselle vaellukselle. Se jota sinä sanot oikeanpuoleiseksi, johon varjot laskeutuvat yläilmoista, niinikään tuntemattomasta ja hämärästä ilmapiiristä, on kuoleman käytävä.»
»Entä minkätähden nuo vaihtelevat valot noin sähähtäen pimeyttä halkovat — miksi ne vain vilahtavat eivätkä valaise?»
»Ihmistiedon yksinkertainen hullu! Tähtien uneksija! Kaiken olevaisen sisällön ja alkuperän luulotteleva tuntija! Nuo valot ovat niiden tietojen säihkykipinöitä, jotka luonto on saanut tointaan suorittaakseen; niiden avulla hän saa tietää tarpeeksi menneisyydestä ja tulevaisuudesta voidakseen omat päämääränsä toteuttaa. Punnitse sen mukaan, sinä hullu, minkäarvoisia sinun tietosi ovat!»
Arbakes tunsi vapisevansa kysyessään edelleen:
— »Miksi minä olen täällä?»
»Saat tuta, mikä on sielusi tulevaisuus — saat koetella lähestyvän tuomiosi esimakua — saat nähdä kohtalosi varjon sen jälkeen, kun sielusi on maisesta elämästä hävinnyt iäisyyteen.»
Ehtimättä vastata mitään Arbakes tunsi vinheän tuulen puhaltavan luolan läpi kuin jonkun jättijumalan siipien lehahduksen. Kohottuaan ilmaan ja heittelehdittyään korkealla kuin lehti syystuulien kynsissä hän huomasi äkkiä joutuneensa kuoleman varjojen joukkoon ja tempautui niiden mukana syvyyteen. Turhaan ponnisteltuaan häntä tempovaa voimaa vastaan hän huomasi tuulen vähitellen saavan näkyviä muotoja — haamumaiset siivet ja kotkan kynnet, ilmassa epäselvinä häämöttävät jäsenet ja silmät, jotka kirkkaina ja elävinä katsoivat häneen synkin liikkumattomin ilmein.
»Kuka sinä olet?» egyptiläisen ääni kysyi.
»Olen se, jonka olet tunnustanut», haamu vastasi nauraa hohottaen — »ja nimeni on Välttämättömyys.»
»Mihin minut viet?»
»Tuntemattoman eteen.»
»Autuuteenko vai kadotukseen?»
»Mitä olet kylvänyt, sitä saat niittää.»
»Ei niin, hirveä haamu! Jos sinä olet elämän herra, ovat minun rikokseni sinun tekemiäsi eivätkä minun.»
»Olen vain Jumalan henki!» valtava Tuuli vastasi.
»Minun tietoni on siis turhaa?» uneksija huoahti.
»Kylvömies ei soimaa kohtaloa, ellei hän ohdakkeita kylvettyään saakaan jyviä. Sinä olet kylvänyt rikosta; älä syytä sallimusta, ellet hyveen palkkaa korjaisikaan.»
Näyttämö muuttui yhtäkkiä. Arbakes oli ihmiskäden seassa. Ja ah! niiden joukossa oli pääkallo, ja unen salaperäisissä harhakuvissa tuo pääkallo oli vähitellen saavinaan, säilyttäen silti lihattomat, kuoppaiset muotonsa, Apekideen piirteet; ja sen irvistävästä poskireiästä luikersi esiin pieni mato, joka ryömi Arbakeen jalkoihin. Hän yritti polkaista sen murskaksi; mutta jokaiselta iskulta se tuli pitemmäksi ja paksummaksi. Se paisui ja kiemurteli vihdoin suurena käärmeenä. Se kietoutui Arbakeen ympärille, se rusensi hänen luunsa, se kohotti välähtelevät silmänsä ja myrkkyä tihkuvan kitansa hänen kasvojensa tasalle. Turhaan hän ponnisteli; hän nääntyi — hän voihki käärmeen saastaisen hengityksen löyhkästä — hän tunsi itsensä kuoleman omaksi. Sitten käärme, jonka pää oli jälleen saanut Apekideen piirteet, lausui hänen korvaansa seuraavat sanat:
»Uhrisi on tuomarinasi! Mato, jonka tahdoit murskata, on muuttunut käärmeeksi, ja se rusentaa sinut!»
Arbakes herasi kauhun, tuskan ja epätoivon huutoon — hänen hiuksensa seisoivat pystyssä — otsa oli hien peitossa — silmät tuijottivat jäykkinä eteenpäin — hänen voimakas ruumiinsa vapisi kuin lapsen, kauhean unen tuskista. Hän heräsi — tointui vähitellen — hän kiitti jumalia, joihin hän ei uskonut, että kaikki oli ollut vain unta — hän katsahti ympärilleen — aamuhämärä pilkisteli jo hänen huoneensa pienistä, mutta korkeista ikkunanruuduista — hän oli jälleen päivän mailla — hän iloitsi — hän hymyili — hän katsahti jälleen eteensä, ja silloin hän huomasi uudelleen aavemaiset kasvot — elottomat huulet — valjut huulet — Vesuviuksen velhon.
»Haa!» hän kiljaisi peittäen silmänsä. »Uneksinko yhä? Olenko yhä vielä kuolleitten parissa?»
»Mahtava Hermes — et! Olet kyllä kuolevaisen, mutta et kuolleen seurassa. Tunnethan ystäväsi ja orjasi!»
Pitkä vaijenta. Vähitellen egyptiläisen suonenvedontapaiset nytkähdykset vähenivät, ja pian hän oli jälleen entinen itsensä.
»Se oli siis unta», hän virkkoi. »Hyvä — älkäämme siis enää uneksiko, tai päivä ei enää voi korvata yön tuskia. Vaimo, kuinka tänne tulit ja mitä asiaa?»
»Tulin varottamaan sinua», noita-akka sanoi juhlallisella äänellä.
»Varottamaan minua! Uni ei siis valehdellut. Mistä vaarasta?»
»Kuule. Kamala onnettomuus uhkaa tätä kaupunkia. Pakene, kun vielä aikaa on! Sinä tiedät, että luolani on vuoressa, jonka alatse perintätiedon mukaan virtaa Flegetonin tulinen joki; luolassa on syvä kuilu, ja sen pohjalla olen viime aikoina nähnyt punaisen, paksun virran hiljalleen liikkuvan, ja olen samalla pimeydestä kuullut voimakasta tohinaa ja kumeaa kolinaa. Mutta viime yönä syvyyteen kurkistaessani huomasin, että virta ei enää ollutkaan paksua, vaan herkän läikkyvää ja hehkuvan kirkasta; ja sinne tuijottaessani päästi eläin, kettu, joka eli kanssani ja joka nyt oli takertunut minuun kiinni, vihlovan ulvahduksen, tuupertui maahan ja kuoli,[93] ja kuola ja vaahto peittivät sen huulet. Palasin kotitulelleni; mutta koko yön tunsin kallion allani horjahtelevan ja vapisevan, ja vaikka ulkona kaikki oli rauhallista ja tyyntä, kuulin syvyydestä vinheän tuulen puhinaa ja ikäänkuin vierivien rattaitten kolinaa. Seuraavana aamuna nousin hämärän mukana ylös, katsahdin jälleen kuiluun ja näin suuria, mustia kallionlohkareita uiskentelevan tuossa synkässä virrassa; ja virta itse oli nyt leveämpi, vuolaampi ja hehkuvampi kuin edellisenä iltana. Nousin ja kiipesin vuoren laelle ja siellä näin äkkijyrkän laajan syvennyksen, jota ei ollut ennen ollut ja josta nousi usvamaista, ohutta savua; ja kun sitä hengitin, salpautui vereni ja olin siihen paikkaan kuolla. Palasin kotiini, otin rahani ja juomani ja jätin monivuotisen asuntoni; sillä muistin synkän etruskilaisen ennustuksen, joka kuuluu: 'Kun vuori aukenee, tuhoutuu kaupunki; kun palaneitten kenttien kukkuloiden yllä leijailee savua, silloin meren lasten parista kuuluu voivottelua ja itkua'. Ennenkuin pakenen etäisille rannikoille, tulen varottamaan sinua, pelottava opettaja. Niin totta kuin elät, tiedän aivan varmasti, että se maanjäristys, joka äskettäin horjutti tätä kaupunkia perustuksia myöden, oli vain vielä kauheamman onnettomuuden ennustaja. Pompeijin muurit on rakennettu kuoleman kentille ja unettoman manalan virroille. Kuule varotustani ja pakene!»
»Kiitän sinua huolenpidostasi, velho. Tuolla pöydällä on kultainen maljakko, ota se, se on sinun. En voinut uneksiakaan, että joku, joka ei kuulu Isiksen papistoon, pelastaisi Arbakeen perikadosta. Varmaankin ne merkit, jotka näit sammuneen tulivuoren kraatteriaukossa, kertovat kaupunkia uhkaavasta suuresta vaarasta», egyptiläinen jatkoi miettiväisenä, »ehkä entistä ankarammasta maanjäristyksestä. Kuinka tahansa, siinä on ainakin uusi syy kiiruhtaakseni mahdollisimman pian jättämään tämän kaupungin muurit. Huomenna ryhdyn tarpeellisiin valmistuksiin. Etrurian tytär, minne sinä aijot?»
»Tänään poikkean Herkulaneumiin ja kuljeskelen sitten pitkin rannikkoa, kunnes olen löytänyt uuden kodin. Minulla ei ole enää yhtään ystävää; kaksi toveriani, kettu ja käärme, ovat kuolleet. Suuri Hermes, olet luvannut minulle vielä kaksikymmentä vuotta elinaikaa.»
»Niin olen», egyptiläinen vastasi, »niin olen luvannut. Mutta, nainen», hän lisäsi kohottautuen käsivartensa varaan ja tarkasteli uteliaana toisen piirteitä, »sano minulle, minkätähden sinä oikeastaan haluat elää! Mitä nautintoa löydät elämästäsi?»
»Ei elämä ole suloista, mutta kuolema on kauhea», noita-akka vastasi terävällä, ilmehikkäällä äänellä, joka liikutti syvästi itserakkaan tähdistälukijan sydäntä. Hän tunsi vastauksen todeksi; ja haluten päästä toisen epämiellyttävästä seurasta hän sanoi: »Aika kuluu; minun täytyy pukeutua tänpäiväisiä juhlia varten. Hyvästi, sisar! Iloitse elämän tuhkasta niin hyvin kuin jaksat.»
Velho, joka oli Arbakeen kallisarvoisen lahjan pannut vaippansa avariin laskoksiin, nousi mennäkseen. Ovella seistessään hän pysähtyi, kääntyi ja sanoi: »Näemme toisemme viimeisen kerran tässä elämässä. Mutta minne menee liekki, kun se tuhkan jättää? Sinne tänne, ylös alas lehahdeltuaan kuin soiset sumut, liekki näkyy viimein meren rannikkoliejussa; ja velho ja tietäjä, oppilas ja opettaja, kunnioitettu ja halveksittu kohtaavat ehkä vielä kerran toisensa. Hyvästi!»
»Pois, kuolemankorppi!» Arbakes mutisi oven sulkeutuessa noita-akan rääsyisten vaatteiden jälkeen. Ja omien ajatustensa kiusaamana ja yöllisen unensa hermostuttamana hän kutsui orjat luoksensa pukemaan hänet.
Amfiteatterijuhlissa oli tapana esiintyä juhla-asussa, ja Arbakes pukeutui tänä päivänä tavallista huolellisemmin. Hänen tunikansa oli hohtavinta valkoista, sen monet fibulat (soljet) välkkyivät mitä kallisarvoisimpia kiviä; tunikan ylle heitettiin väljä itämainen viitta, puoleksi takki, puoleksi vaippa, jonka kangas oli puhtainta tyyrolaista purppuraa, ja sandaalit, jotka ulottuivat miltei polviin asti, oli jalokivin ja kullalla kirjailtu. Arbakes ei koskaan laiminlyönyt käyttämästä hyvän tilaisuuden sattuessa kaikkia niitä keinoja, jotka häikäisevät suurta yleisöä ja herättävät siinä kunnioitusta. Ja tänä päivänä, joka oli hänen vapahduksensa hetki, jolloin hän Glaukuksen kuollessakin pääsisi vaarallisesta kilpailijasta ja pelastuisi rikoksestaan ilmitulemasta, hän tunsi valmistuvansa suureen riemulliseen voittoon tai hääjuhlaan.
Ylhäisten henkilöiden oli tapana saapua amfiteatterijuhliin kaikkien orjiensa ja vapautettujensa kanssa; ja Arbakeen iso »perhe» oli jo ulkona hyvässä järjestyksessä odottamassa isäntänsä kantotuolia.
Suureksi mielipahakseen ne orjat, jotka palvelivat Ionea, ja kunnon Sosia, jonka tehtävänä oli vartioida Nydiaa, olivat saaneet käskyn jäädä kotiin.
»Kallias», Arbakes virkkoi vapautetulle orjalleen, joka juuri kiinnitti hänen vyötään, »olen kyllästynyt Pompeijiin; aijon jättää sen kolmen päivän perästä, jos on sopiva tuuli. Tunnet laivan, joka on satamassa ja joka on aleksandrialaisen kauppiaan Narseksen laivoja. Olen sen ostanut häneltä. Ylihuomenna alamme kuljettaa tavaroitani siihen.»
»Niinkö pian? — Hyvä on. Arbakeen käskyjä totellaan. Entä hänen suojattinsa, Ione?»
»Seuraa mukana. Riittää siitä — onko aamu kaunis?»
»Sumuinen ja painostava. Todennäköisesti tulee varsin kuuma päivä.»
»Gladiaattoriparkoja ja kurjia rikoksellisia! Mene ja katso, että orjat ovat järjestyksessä.»
Jäätyään yksikseen Arbakes meni työhuoneeseensa ja sieltä pylväskäytävään. Hän näki sankan väkijoukon kiiruhtavan amfiteatterille päin ja kuuli teatterin palveluskunnan huudot ja köysien läiskinän isoa telttipurjetta hinattaessa teatterin katoksi, jonka alla katsojilla oli mukavissa tuoleissaan ja suojassa auringon polttavilta säteiltä nautinto kuunnella ihmistoveriensa tuskanhuutoja. Äkkiä kuului hurjaa, outoa ääntä, joka taas yhtäkkiä kuoli — se oli leijonan karjuntaa. Kokoontuneesta joukosta ei hetkeen kuulunut hiiskahdustakaan; mutta vaijentaa seurasi riemullinen naurunrähäkkä — naljailtiin tuon kuninkaallisen pedon nälkäisestä kärsimättömyydestä.
»Te villipedot!» Arbakes mutisi halveksivasti, »oletteko te olevinanne pienempiä murhamiehiä kuin minä? Minä surmaan vain itseäni puolustaakseni — teille on murha leikkiä!»
Hän kääntyi tutkivin katsein tarkastelemaan Vesuviusta. Vehmaina vihannoivat sen rinteillä vihreät viinitarhat, ja rauhallisena kuin itse ikuisuus kohosivat tuon valtavan vuoren muodot hengähtämättömiin pilviin.
»Meillä on vielä aikaa, jos maanjäristys uhkaakin», Arbakes ajatteli ja palasi huoneeseensa. Hän sivuutti pöydän, jolla olivat hänen salaperäiset papyruskäärönsä ja kaldealaiset laskelmansa.
»Kunnioitettava tiede», hän tuumiskeli, »en ole sinulta neuvoa kysynyt siitä asti, kun viimeksi vältin vaaran, josta minua varotit. Ja mitä turhia? — Tiedän, että tästälähin tieni on loistava ja tasainen. Eivätkö tapahtumat jo ole sitä todistaneetkin? Pois epäily — pois sääli! Heijasta, oi sydämeni — heijasta tulevaisuuttani varten vain kaksi kuvaa. — Vallan ja Ionen kuvat!»