2 LUKU.
Amfiteatterissa.
Nydia, jolle Sosia oli vakuuttanut jättäneensä kirjeen Sallustuksen omiin käsiin, oli saanut jälleen toivoa. Hän uskoi, että Sallustus hetkeäkään kadottamatta kiiruhtaa preetorin luo — tulee egyptiläisen taloon — vapauttaa hänet ja päästää Kalenuksen vankeudesta. Samana yönä Glaukuskin pelastetaan. Mutta! yö kului — hämärä koitti; hän kuuli vain orjien astuntaa hallissa ja peristylessä ja heidän äänensä, kun he valmistautuivat juhlaan. Silloin tällöin tunkeutui hänen korvaansa myöskin Arbakeen käskevä ääni — nyt kuului huumaavaa soittoa; pitkä saattue oli lähtenyt amfiteatterille ahmimaan silmillään atenalaisen kuolinkamppailua!
Arbakeen kulkue eteni verkalleen ja juhlallisesti, kunnes saavuttiin paikalle, missä kantotuoleissa tai vaunuissa saapuneitten täytyy poistua ajoneuvoistaan. Arbakes poikkesi käytävään, jonka kautta arvokkaimmat katselijat päästettiin sisään. Hänen orjansa, jotka nyt sekaantuivat suureen joukkoon, joutuivat näytettyään ensin pilettinsä, (ne olivat nykyisten oopperapilettien muotoisia) erikoisten virkamiesten opastamina populariaan (rahvasta varten asetetuille penkeille). Paikaltaan Arbakes nyt silmäili sitä valtavaa ja kärsimätöntä joukkoa, joka täytti tuon suunnattoman teatterin.
Ylärivillä, miehistä erillään istuivat naiset, joiden kirjavat puvut kaukaa näyttivät värikkäältä kukkaniityltä. Lienee tarpeetonta lisätä, että he olivat koko teatterin rupattelevin ryhmä; ja monta katsetta tähtäytyi heihin, etenkin niiltä penkeiltä, joilla istuivat nuoret ja naimattomat miehet. Parhailla paikoilla, aivan arenan ympärillä istuivat ylhäissyntyisimmät ja rikkaimmat katselijat — viranomaiset, senaattorit ja ritariston jäsenet.[94] Käytävät, joita pitkin oikealta ja vasemmalta päästiin näille paikoille, veivät soikean arenan kumpaankin päähän, ja täällä olivat myöskin taistelijoiden kopit. Käytävien korkea hakuliaitaus esti villipetoja hyökkäämästä katsojien kimppuun ja pakotti ne tyytymään niille varattuun saaliiseen. Pitkin rintavarustusta, joka ympäröi arenan ja jolta tuolirivit asteettain kohosivat, oli gladiaattorien voimalauseita ja freskomaalauksia, jotka kuvasivat taisteluja, joita varten teatteri oli rakennettu. Rakennuksessa oli joka paikassa näkymättömiä putkia, joista päivän kuumimmillaan ollessa pirskotettiin katselijoihin kylmää, viillyttävää vettä. Amfiteatterin virkailijat olivat yhä vielä kiinnittämässä suurta telttikattoa (eli velariaa), joka peitti koko aukeaman, ja jonka loistavasta asusta kampanialaiset ylpeilivät. Se oli kudottu valkoisimmasta apulialaisesta villasta, ja siinä oli heleänpunaisia juovia. Telttikattoa ei tänään saatu niin hyvin paikoilleen kuin ennen; lieneekö se johtunut työmiesten tottumattomuudesta vai oliko koneisto jollakin lailla epäkunnossa, sitä ei tiedetä; sitäpaitsi telttikaton suunnattoman koon takia työ olikin tavallista vaikeampaa — ja miltei mahdoton rumalla ja tuulisella säällä. Mutta ilma oli nyt niin merkillisen tyyni, että katsojat eivät näyttäneet voivan oikein antaa anteeksi työmiesten taitamattomuutta; ja kun velariaa ei lopultakaan saatu umpeen pingotetuksi, joten suuri aukko oli sen keskellä yhä näkyvissä, puhkesi katselijoiden tyytymättömyys äänekkäisiin huutoihin ja sadatuksiin.
Edili Pansaa, jonka kustannuksella leikit oli järjestetty, harmitti aimo tavalla tämä puutteellisuus, ja hän hautoi ankaraa kostoa leikkien ylipäällikölle, joka turhaan puuhaili ja voivotteli ja puuskuttaen hääräili saadakseen katoksen paikoilleen.
Mutta äkkiä humu taukosi — työmiehet herkesivät puuhastaan — joukko rauhottui — aukko unohdettiin — sillä nyt, rumpujen päristessä gladiaattorit astuivat juhlallisessa kulkueessa arenalle. Hitaasti ja vakaasti he kiersivät tuon soikean aukean, salliakseen katselijoiden täysin siemauksin nauttia heidän raudankovista pelottomista piirteistään, katsella heidän väkeviä vartaloitaan ja tukevia käsivarsiaan ja lyödä vetoja, joita hetken kiihotus ja oikku olivat omiaan saamaan aikaan.
»Oh!» Fulvian leski huudahti Pansan emännälle, kun he kumartuivat korkeilta penkeiltään eteenpäin paremmin nähdäkseen. »Näetkö tuota jättimäistä gladiaattoria? Kuinka hassunkurisissa varustuksissa hän on?»
»Niin», edilin vaimo vastasi painokkaasti, sillä hän tunsi taistelijoiden nimet ja ominaisuudet, »hän on retiarius. Hänellä on, kuten näet, aseina vain kolmikärkinen keihäs ja verkko, hänellä ei ole muita varustuksia kuin kuvenauha ja tunika. Hän on voimakas mies ja taistelee Sporuksen, tuon juurevan gladiaattorin kanssa, jolla on pyöreä kilpi ja lyhyt miekka ja jolla niinikään ei ole varustuksia; hänellä ei ole nyt kypärääkään, jotta hänen kasvonsa nähtäisiin — kuinka peloton katse! Myöhemmin hän esiintyy suljetuin silmikoin.»
»Mutta eivätkö verkko ja keihäs ole varsin kevyitä aseita kilpeä ja miekkaa vastaan?»
»Kaikesta huomaa, kuinka kokematon vielä olet, rakas Fulvia; retiariuksella on kaikki edut puolellaan.»
»Mutta kuka on tuo kaunis gladiaattori, miltei alasti — se ei oikeastaan sovi! Venus avita! mutta kuinka sopusuhtainen hänen vartalonsa onkaan!»
»Hän on Lydon, nuori alottelija; hän on uhkarohkeasti uskaltanut taistelemaan tuon toisen, samalla tavalla vaatetetun tai pikemmin vaatettamattoman gladiaattorin — Tetraideen kanssa. He alottavat ottelun kreikkalaiseen tapaan kestuksella. Sen jälkeen he taistelevat täysissä varustuksissa käyttäen miekkaa ja kilpeä.»
»Tuo Lydon on sievä mies, ja naiset ainakin suosivat häntä.»
»Mutta kokeneet vedonlyöjät eivät. Klodius tarjoo kolme yhtä vastaan hänen tappiostaan.
»Oh, Jupiter! Kuinka ihanaa!» leski huudahti, kun kaksi kiireestä kantapäähän varustettua gladiaattoria ratsasti kevyin ja rohkein liikkein arenan ympäri. Muistuttaen suuresti keskiaikaisia turnausritareita heillä oli keihäät ja pyöreät, taidetekoiset kilvet. Heidän varuksensa olivat kudotut teräslangoista, mutta ne peittivät vain kuvetta ja oikeaa kättä; lyhyet, satulaan asti ulottuvat takit tekivät heidän ulkoasunsa maalauksellisiksi ja siroiksi. Heidän paljaissa jaloissaan oli sandaalit, jotka oli sidottu nilkan yläpuolelle. »Oh, ihanaa! Ketä nuo ovat?» leski kysyi.
»Toinen on Berbiks — hän on kaksitoista kertaa voittajana selviytynyt; toisella on tuo vaativa nimi Nobilior. Molemmat ovat kelttejä.»
Tämän keskustelun aikana olivat alkuvalmistelut suoritetut loppuun. Nyt seurasi valeottelu puumiekoin useitten gladiaattorien kesken, jotka oli määrätty vastakkain. Näiden joukossa herättivät Roomasta vuokratut kaksi gladiaattoria suurinta ihmettelyä; lähinnä heitä ihailtiin enimmin Lydonin siroa taistelutapaa. Tätä valetaistelua kesti korkeintaan tunnin; eikä se herättänyt suurta innostusta paitsi niissä arenataistelujen erikoistuntijoissa, jotka puhdasta taidetta pitivät raakaa ponnistelua nautittavampana. Suuri katselijajoukko riemuitsi, kun se oli ohi ja kun se nyt sai odottaa kauheampaa näytelmää. Taistelijat ryhmittyivät edeltäkäsin laaditun ohjelman mukaan parittain; heidän aseensa tutkittiin, ja päivän vakavat taistelut alkoivat mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa — sen katkaisi äkkiä sotainen soitto, joka kiihotti taisteluun käymään.
Usein alettiin taistelu julmimmalla tavalla siten, että joku bestiariuksista eli pedoille määrätty gladiaattori ensin teurastettiin alkajaisuhriksi. Mutta kokenut Pansa piti soveliaampana antaa verisen draaman kiihottamistaan kiihottaa katsojien mielenkiintoa; ja sentähden hän oli jättänyt Olintuksen ja Glaukuksen teilauksen viimeiseksi numeroksi. Oli päätetty, että molemmat ratsurit alottavat näytännön; sitten taistelevat gladiaattorit jalan, parittain, senjälkeen Glaukus ja leijona esittävät osansa tässä murhenäytelmässä, ja suurena loppukohtauksena ovat natsarealainen ja tiikeri vastakkain. Tämänlaatuisia pompeijilaisia näytäntöjä ajatellessaan saa Rooman historian tuntija aikalailla rajottaa mielikuvitustaan, sillä täällä ei saa odottaakaan sellaisia suurpiirteisiä, suunnattomia teurastuksia, jommoisia Neeron tai Kaligulan tapaiset keisarit saattoivat tarjota pääkaupungin asukkaille. Roomalaiset leikit, joihin tarvittiin taitavimmat gladiaattorit ja suurin osa villieläimistä, olivat samalla suurimpana syynä, miksi keisarikunnan pikkukaupungeissa amfiteatterileikit olivat inhimillisempiä ja harvempia; ja tässä, kuten muissakin suhteissa Pompeiji oli vain pienoiskuva, mikrokosmos itse Roomasta. Mutta joka tapauksessa tämäkin oli hirveä ja vaikuttava näytelmä, johonka nykyaika, onnellista kyllä, ei voi mitään verrata: suunnaton teatteri, jossa istuinrivit kohoavat kohoamistaan ja johon 15-80 tuhatta ihmistä on sulloutunut seuraamaan — ei mitään tekaistua murhenäytelmää — ei mitään lavaesitystä — vaan todellista taistelua voitosta ja tappiosta, kaikkien arenalla olevien kamppailua elämästä ja kuolemasta!
Hevosmiehet olivat aitauksen (mikäli sitä nimeä tässä voi käyttää) kummassakin päässä. Ja Pansan antamasta merkistä molemmat taistelijat syöksyivät toisiaan vastaan, pyöreitä kilpiään suojanaan pitäen ja kevyet, mutta tukevat keihäät tanassa. Mutta kolmen askelen päässä vastustajastaan Berbiks pysäytti hevosensa, väistälti syrjään, ja kun Nobilior samassa pyyhälti ohi, teki hän pistohyökkäyksen. Mutta heilauttaen nopeasti ja taitavasti kilpeään tämä väisti iskun, joka muuten olisi ollut hänelle tuhoisa.
»Hyvin tehty, Nobilior!» preetori huudahti antaen siten merkin yleisille hyvä-huudoille.
»Mainio pisto, Berbiks!» Klodius vastasi paikaltaan.
Ja kansan kiihtymys puhkesi nyt huutoihin, jotka penkki penkiltä paisumistaan paisuivat.
Hevosmiesten silmikot olivat täydellisesti suljetut (kuten myöhemmän ajan ritareilla), mutta silti pääisku suunnattiin juuri vastustajan päähän, ja Nobilior, joka osasi hevostaan ohjata taitavammin kuin hänen taistelutoverinsa, tähtäsi keihäällään tämän kypärään. Berbiks kohotti suojakseen kilpensä, mutta hänen tarkkasilmäinen vastustajansa laskikin äkkiä aseensa ja työnsi sen hänen rintaansa. Berbiks horjahti ja putosi.
»Nobilior! Nobilior!» kansa riemuitsi.
»Olen hävinnyt kymmenen sestertiaa»,[95] Klodius voihkaisi hammasten raosta.
»Habet! — hän on saanut kylläkseen», Pansa sanoi rauhallisena.
Kansa, joka vielä ei ollut ehtinyt kovettua julmaksi, teki armahdusmerkkejä, mutta kun arenapalvelijat kiiruhtivat auttamaan kaatunutta, huomasivat he, että armahdus tuli liian myöhään — keltin sydän oli lävistetty, ja hänen silmänsä olivat jo sammuneet. Veren mukana, joka mustana virtasi arenan hiekalle, oli hänen henkensäkin lähtenyt.
»On sääli, että se kävi niin pian — se oli liian vaivatonta», Fulvian leski valitteli.
»Niin — en minäkään ollenkaan sääli Berbiksiä. Jokainenhan näki, että Nobilior teki vain valehyökkäyksen. Kas, nyt he solmivat nuoran hänen ruumiinsa ympärille — he laahaavat sen spoliariumiin — nyt sirotetaan hiekkaa kentälle! Pansa ei mitään niin raskaasti valittele kuin sitä, ettei hän ole kyllin rikas peittääkseen arenan hohtavalla suolalla ja sinooperilla, kuten Neeron tapana oli tehdä.»
»Hyvä, jos ottelu olikin lyhyt, seuraa sitä pian toinen. Kas nyt kaunis Lydon ystäväni astuu arenalle — ja verkkomies — ja miekkailija. Oh, suurenmoista!»
Nyt oli arenalla yhtaikaa kuusi gladiaattoria. Niger ahdisteli verkkoinensa Sporusta, jolla oli kilpi ja lyhyt miekka. Lydon ja Tetraides, kumpikin miltei alasti, ohut vyö vain kiersi heidän lanteittensa ympäri, kummallakin kädessä raskas kreikkalainen kestus; ja kaksi roomalaista gladiaattoria, täydellisissä teräsvaruksissa, suurine kiipineen ja terävine miekkoineen.
Kun Lydonin ja Tetraideen välinen ottelu oli vaarattomampaa kuin muut kamppailut ja kun he siirtyivät arenan keskelle, jäivät muut aivankuin yhteisestä sopimuksesta paikoilleen nähdäkseen, kuinka tämä taistelu ratkeisi ja odottaakseen, että kestuksen jälkeen otettaisiin esille tuhoavammat aseet, jolloin hekin alottaisivat taistelun. He seisoskelivat aseisiinsa nojaten ja erillään toisistaan ja seurasivat leikkiä, joka huolimatta siitä, ettei se ehkä ollut kyllin verinen miellyttääkseen joukkoa, silti oli omansa herättämään ihailua, sillä sehän oli peräisin pompeijilaisten omasta kotimaasta, Kreikasta.
Ensi silmäykseltä nämä kaksi taistelijaa näyttivät toistensa vastakohdilta. Tetraides ei tosin ollut Lydonia rotevampi, mutta hän painoi huomattavasti enemmän; hänen lihaksensa olivat painuneet lihan sisään, sillä kun yleisesti luultiin, että kestustaistelijan täytyy olla lihava, jos mieli voittaa, oli Tetraides taipumustaan lihota vartavasten edistänyt. Hänen hartiansa olivat leveät, raajansa paksut, lihaksiset ja jonkun verran sisäänpäin vääntyneet, tavalla, joka kyllä tinkii kauneusvaatimuksista, mutta lisää samalla voimaa ja tukevuutta. Mutta Lydon, joka oli solakampi ja laihempi, oli kaunisvartaloinen ja sopusuhtaisesti kehittynyt mies, ja tarkka tuntija saattoi heti huomata, että vaikka hänellä ei ollutkaan sellaista lihaskasaa kuin hänen vastustajallaan, hänen lihaksensa sen sijaan olivat harjaantuneet — raudankovat ja kiinteät. Ja mitä häneltä lihavuutta puuttuikin, sen korvasi hänen nopeutensa ja alotekykynsä; ja hänen päättäväisten kasvojensa ylväs hymy, joka oli vastakohtana hänen vihollisensa tylsälle välinpitämättömyydelle, antoi uutta vakuutusta niille, jotka olivat hänen puolellaan ja toivoivat hänen voittavan; ja huolimatta heidän ruumiinkokonsa näennäisestä eroavaisuudesta kaikuivat joukon huudot yhtä paljon Lydonin kuin Tetraideen puolesta.
Joka on tutustunut nykyaikaiseen nyrkkeilyyn — ja siis tietää, kuinka voimakkaita ja vaarallisia iskuja voi ihmisnyrkillä antaa, kun sen taitavasti tekee — käsittää helposti, kuinka paljoa tehokkaammiksi iskut käyvät, kun käsivarsi on kyynäspäähän asti ympäröity paksuilla nahkahihnoilla, jotka ranteen kohdalla on vahvennettu paksulla rautalevyllä ja lyijykuulilla. Mutta minkä piti taistelun viehättävyyttä lisätä, se olikin omansa sitä vähentämään: sillä tällainen ottelu ei voinut kestää kauaa. Muutama onnistunut, taitavasti sijotettu isku riitti vaijentamaan vihollisen, ja taistelu ei sentähden useinkaan kehittynyt sellaiseksi tarmon, voiman ja lujan kestävyyden näytteeksi, jonka teknillisenä nimenä nykyisin on pluck, jossa tulee kysymykseen suurempi taito ja joka kohottaa taistelun tuskallista nautintoarvoa ja herättää katselijassa suurempaa mieltymystä voittajaan.
»Pidä varasi!» Tetraides murahti lähestyen hiljaa vihollistaan, joka kiersi piirissä hänen ympärillään eikä peräytynyt.
Lydon vastasi vain halveksivasti väläyttäen teräviä silmiään. Tetraides iski, se oli kuin moukarinisku alasimelle. Lydon lysähti äkkiä polvilleen, isku suhahti hänen päänsä yli. Aivan yhtä tulokseton ei ollut Lydonin hyökkäys: nopsasti hän oli jaloillaan ja sivalsi kestuksellaan aimoiskun vastustajansa leveään rintaan. Tetraides horjahti — kansa riemuitsi.
»Sinulla on tänään onneton päivä», Lepidus sanoi Klodiukselle, »olet yhden vedon jo hävinnyt ja kohta menetät toisen.»
»Jos niin käy, niin jumalat auttakoot! minun täytyy huutokaupata kaikki pronssini. Olen Tetraideen puolesta lyönyt vetoja 100 sestertian arvosta.[96] Haha! Hän on jälleen iskenyt. Tuo oli taitava lyönti, se on murskannut Lydonin olkapään. Paremmin Tetraides, paremmin!»
»Mutta eipä Lydonkaan ole masentunut. Polluks avita! kuinka hyvin hän ottelee. Kas, kuinka taitavasti hän välttää noita moukarimaisia nyrkkejä — hypähtäen sinne tänne — kaarrellen vihollisensa ympäri. Ah, Lydon parka! Taas häneen sattui.»
»Kolme yhtä vastaan Tetraideen puolesta. Mitä sanot, Lepidus?»
»Hyvä, 9 sestertiaa kolmea vastaan, olkoon menneeksi! Mitä! Taas Lydon! Hän pysähtyy — vetää henkeään. Jumalat auttakoot, nyt hän makaa maassa. Ei — hän on jälleen pystyssä. Kelpo Lydon! Tetraides on rohkea — hän nauraa hohottaa — hän hyökkää.»
»Narri — menestys sokaisee hänet — hänen pitäisi olla varovampi.
Lydonin katse on kuin ilveksen!» Klodius päästi hampaittensa raosta.
»Haa, Klodius! Näitkö tuota! Miehesi horjuu! Toinen isku — hän kaatuu — hän kaatuu!»
»Maa hänet nielköön. Hän on jälleen jaloillaan, mutta verta valuu hänen kasvoistaan.»
»Ukkonen ja salama! Lydon voittaa. Katso, kuinka hän ahdistaa vihollistaan! Tuo isku ohimolle olisi häränkin nutistanut! Hän on voittanut Tetraideen. Tämä kaatuu jälleen — hän ei voi nousta enää — habet! — habet!»
»Habet!» Pansa toistaa. »Viekää hänet pois ja antakaa heille varukset ja miekat.»
»Jalo editori», virkamies sanoi, »pelkäämme, ettei Tetraides toviin toivu, mutta saammehan nähdä.»
»Koettakaa ainakin.»
Jonkun hetken perästä virkailijat, jotka olivat vieneet tajuttoman gladiaattorin pois, palasivat hyvin vakavan näköisinä. He pelkäsivät Tetraideen henkeä; joka tapauksessa hän oli nyt aivan kykenemätön esiintymään arenalla.
»Siinä tapauksessa», Pansa sanoi, »Lydon astukoon subdititiuksena ensimäisen haavottuneen tilalle taistelemaan voittajan kanssa.»
Kansa riemuitsi tästä määräyksestä. Sitten oli taas kaikki hiljaista, kunnes rummut alkoivat pöristä. Neljä muuta gladiaattoria asettui nyt taisteluvalmiina vastakkain.
»Tunnetko nuo roomalaiset, Klodius? Ovatko he kuuluisia gladiaattoreja vai ovatko he vain ordinareja?»
»Eumolpus käyttelee miekkaansa varsin taitavasti, Lepidus ystäväni. Nepimusta, pienempää miestä, en ole koskaan nähnyt; mutta hän kuuluu olevan keisarillisen fiskalin[97] poika ja on käynyt hyvää koulua. Epäilemättä siitä tulee jännittävä ottelu, mutta en halua, enää vetoja lyödä, en kuitenkaan voi kadottamiani rahoja voittaa takaisin. — Minulla ei ole nyt onnea. Kirottu Lydon! Kuka olisi uskonut, että hän oli niin taitava tai niin onnen suosima.»
»Hyvä on, Klodius, tahdon armahtaa sinua ja uskallan vedon kanssasi näistä roomalaisista.»
»No, kymmenen sestertiaa Eumolpian puolesta?»
»Mitä! ja Nepimus on vasta vähän aikaa esiintynyt? Ei, ei, se ei kävele.»
»Hyvä — kymmenen kahdeksaa vastaan.»
»Kiinni on.»
Kun amfiteatterileikit alkoivat, istui eräällä ylimmällä penkillä muuan mies, jolle taistelun kulku oli mitä tärkeintä. Lydonin iäkäs isä ei ollut voinut, huolimatta kristillisestä kammostaan tällaista näytelmää kohtaan voittaa kiusausta tulla lähempää katsomaan, minkälaiseksi hänen kohtalonsa muodostuisi. Keskellä outoa — hurjan kiihkon täyttämää rahvasta istuen vanhus ei nähnyt, ei kuullut mitään muuta kuin sen, mikä koski hänen kelpo poikaansa. Ei äännähdystäkään kuulunut hänen huuliltaan, kun hän näki tämän kahdesti kaatuvan maahan; kalpeammaksi hän vain oli valahtanut, ja hänen ruumiinsa oli alkanut vapista. Mutta nähdessään poikansa voittaneen hän oli huudahtanut puoliääneen; ah! hän ei tiennyt, että tätä odotti vielä kauheampi kamppailu, jonka rinnalla äskeinen voitto oli vain kuin alkusoittoa.
»Uljas poikani!» hän sanoi pyyhkien kyynelet silmistään.
»Onko hän sinun poikasi?» muuan päivänpaahtama nuorukainen natsarealaisen oikealta puolelta kysyi. »Hän on kunnostautunut; saapa nähdä, kuinka hänen edelleen käy. — Kuule! Hänen täytyy otella seuraavan voittajan kanssa. Nyt, vanhus, rukoile jumalia, ettei voittajana ensinnä selviydy kumpikaan noista roomalaisista eikä liioin tuo jättiläinen Niger!»
Vanhus istui jälleen hiljaa ja peitti käsillä kasvonsa. Taistelu ei nyt liikuttanut häntä lainkaan, sillä Lydon ei nyt ollut mukana. Mutta — muuan ajatus hänet jähmetytti — taistelu oli sittenkin ratkaiseva — Lydoninhan piti asettua ensinnä kaatuneen tilalle. Hän hypähti ylös, kumartui eteenpäin ja seurasi kädet ristissä taistelun kulkua.
Suurinta huomiota herättivät ensin Niger ja Sporus, sillä sentapainen taistelu oli seurauksiltaan mitä vaarallisin ja vaati ottelijoilta mitä suurinta kätevyyttä.
Taistelijat olivat aluksi melkoisen kaukana toisistaan. Omituisen näköinen kypärä, joka Sporuksella oli päässään (ja jonka silmikko oli suljettu), kätki hänen kasvonsa; mutta Nigerin ilmehikkäät, julmat piirteet saivat kaikkien katseet suuntaumaan häneen. Näin he seisoivat hetken aikaa toisiaan tähystellen, kunnes Sporus alkoi hitaasti ja varoen lähestyä pitäen miekkaansa, kuten nykyaikaiset miekkailijat, vinosti pystyssä vihollisensa rintaan tähdättynä. Toisen edetessä Niger peräytyi heilauttaen verkkoaan oikeassa kädessään ja pienillä, välkkyvillä silmillään seuraten miekkamiehen liikkeitä. Kun Sporus oli päässyt noin käsivarren pituisen matkan päähän, hyökkäsi retiarius äkkiä eteenpäin ja heitti verkkonsa. Nopealla ponnahduksella gladiaattori pelastui kuolettavasta ansasta; häneltä pääsi riemun ja raivon kiljahdus, ja hän hyökkäsi Nigerin kimppuun. Mutta Niger oli saanut jälleen verkkonsa selväksi, heitti sen harteilleen ja juoksi nyt nopeasti vastustajansa ympärillä, niin että sekutori[98] turhaan koetti seurata häntä. Kansa nauroi ja riemuitsi nähdessään leveäselkäisen gladiaattorin turhat ponnistukset tavottaa pakenevaa jättiläistä, mutta samassa kaikkien huomio kohdistui kamppaileviin roomalaisiin.
He olivat aluksi asettuneet vastakkain kuten nykyajan miekkailijat. Mutta se äärimäinen varovaisuus, millä he alottivat, esti taistelua tulemasta mieltäkiinnittävän kiihkeäksi, ja katselijat seurasivatkin aluksi hartaammin Sporuksen ja hänen vihamiehensä ottelua. Mutta roomalaiset olivat nyt täydessä tiimellyksessä: he hyökkäsivät — peräytyivät — etenivät, ja kumpikin käytti niitä tuskin huomattavia, hiushienoja kädenliikkeitä, jotka kuvaavat ammattitaitoisia miekkailijoita. Mutta juuri nyt Eumolpus, vanhempi gladiaattori, teki sen taitavan sivupiston, jota pidetään mahdottomana välttää, ja haavotti Nepimusta kylkeen. Kansa riemuitsi, Lepidus vaaleni.
»Hoo!» Klodius sanoi, »veto on melkein kuin voitettu. Jos Eumolpus vain pysyy rauhallisena, niin toinen vähitellen vuotaa kuiviin!»
»Mutta, jumalten kiitos! Hän ei malta pysyä rauhallisena. Katso! Hän ahdistaa kiinteästi Nepimusta. Mars avita! Nepimus puolustautuu hyvin! Siinä oli aimo isku toisen kypärälle! — Klodius, minä voitan!»
»Miksi yritänkään muuta peliä kuin arpanappuloilla?» Klodius mutisi itsekseen, »tai miksei yhtä gladiaattoria voi lyijystä valaa?»
»Hyökkää, Sporus! Nyt, Sporus!» roskajoukko huohotti, kun Niger äkkiä pysähtyen oli heittänyt verkkonsa ja taas epäonnistunut. Hän ei ollut tarkoin laskenut aikaa — Sporuksen miekka leikkasi syvän haavan hänen oikeaan reiteensä. Ja kun hän nyt oli kykenemätön pakenemaan, ahdisti miekkamies häntä yhä lähempää ja lähempää. Suuresta koostaan ja pitkistä käsivarsistaan Nigerillä sentään vielä oli paljon etua, ja tanakasti pidellen kolmikärkeään hän vielä jonkun minuutin piti vastustajaansa loitolla. Sporus yritti nyt nopein liikkein kiertää vastustajansa selkäpuolelle, koska tämä näytti vain vaivoin ja hitaasti voivan kääntyä. Näin kiirehtien, hän ei ollut kyllin varovainen — hän tuli liian lähelle jättiläistä — ja kun hän kohotti aseensa valtavaan iskuun, tunki toisen vaarallisen aseen kolme kärkeä suoraan hänen rintaansa. Hän vaipui polvilleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä heitettiin tuo kuolettava verkko hänen ympärilleen; hän ponnisteli turhaan irti päästäkseen, ja yhä uudelleen — ja uudelleen kolmikärjen terävät piikit lävistivät hänen ruumiinsa. Verkon silmukoista tihkui jo verta, joka valui arenan hiekalle. Hän laski aseensa antautumisen merkiksi.
Voittoisa retiarius irrotti verkkonsa ja nojaten keihääseensä hän katseli yleisöä odottaen sen tuomiota. Voitettu gladiaattori antoi samalla hämärtyvän ja epätoivoisen katseensa harhailla katselijajoukossa. Jokaiselta riviltä, jokaiselta penkiltä tuijottivat häneen vain säälimättömät, armahtamattomat silmät.
Tauonnut oli melu — tohina! Hiljaisuus oli kauhistuttava, sillä siinä ei ollut myötätuntoa; ei yksikään käsi — ei edes naisen käsi — antanut armon ja elämän merkkiä. Sporuksesta ei ollut koskaan pidetty arenalla; ja taistelun kuluessa haavottunut Niger oli saanut kaikki puolelleen. Kansa oli kiihtynyt verta nähdessään — valetaistelu oli menettänyt viehätyksensä, nyt tahdottiin oikea uhri, katselijat oli vallannut kuoleman nälkä! Gladiaattori tunsi, että hänen tuomionsa oli lausuttu; hän ei enää rukoillut — ei valitellut. Kansa antoi kuoleman merkin! Hän alistui kohtaloonsa ja ojensi kaulansa saamaan loppuiskun. Ja kun retiariuksen ase ei ollut omansa äkkiä ja varmasti surmaamaan, astui arenalle julman ja uhkaavan näköinen mies heiluttaen lyhyttä, terävää miekkaa ja kasvot peitettynä lasketun silmikon taakse. Hitain, määrämittaisin askelin tuo kamottava telottaja lähestyi gladiaattoria, joka yhä oli polvillaan, laski vasemman kätensä toisen kypärän tupsulle ja miekkansa lappeen hänen niskalleen; katsahti vielä kerran yleisöön, olisiko se ehkä viime hetkessä muuttanut mielipiteensä; kuoleman merkki oli yhä sama; terä välähti kirkkaana ilmassa — putosi — ja gladiaattori vierähti hiekalle; jäsenet nytkähtelivät vielä jonkun aikaa — sitten oli kaikki hiljaa — hän oli ruumis.[99]
Hänen ruumiinsa laahattiin nopeasti arenalta kuoleman portin kautta ja viskattiin siihen synkkään huoneeseen, jonka teknillisenä nimenä oli spoliarium. Ja ennenkuin ruumis oli kunnolla sinne saatu, oli jäljelläolevienkin ottelijoiden kamppailu ratkennut. Eumolpuksen miekka oli kokemattomampaan vastustajaansa iskenyt kuolettavan haavan. Ja spoliarium sai vastaan ottaa uuden uhrin.
Katselevassa yleisössä huomasi nyt tavatonta liikettä; joukko hengähti taas helpommin ja istahti paikalleen. Kätketyistä putkista pirskotettiin kaikille penkeille vilvottavaa vettä. Kaikkialla keskusteltiin rauhallisesti ja huoletonna, miltei nautiskellen viimeisestä verisestä näytelmästä. Eumolpus otti kypärän päästään ja pyyhki otsaansa; hänen lyhyeksi leikattu tukkansa ja lyhyt partansa, hänen ylväät roomalaiset piirteensä ja kirkkaat, mustat silmänsä herättivät yleistä ihastusta. Hän oli reipas, haavottumaton, uupumaton.
Editori kuulutti nyt lujalla äänellä, että koska Nigerin haava esti häntä uudelleen esiintymästä arenalla, Lydonin oli astuttava surmatun Nepimuksen tilalle ja taisteltava Eumolpuksen kanssa.
»Nyt, Lydon», hän lisäsi, »ellet tahdo tuon urhoollisen ja kokeneen miehen kanssa otella, on sinulla täysi vapaus siitä kieltäytyä. Eumolpusta ei ole alun pitäen määrätty vastustajaksesi. Itse kai parhaiten tiedät, kykenetkö hänen kanssaan kamppailemaan. Jos kaadut, on se kunniakas kuolema, jos voitat, tahdon omasta kukkarostani lisätä palkinnon kaksinkertaiseksi.»
Kansa taputti käsiään hyväksyvästi. Lydon seisoi »aitauksessa»; hän katseli ympärilleen, kaukana korkealla hän huomasi isänsä kalpeat kasvot, tuijottavat silmät. Hän epäröi hetken. Ei! Kestuksella saatu voitto ei riittänyt — hänellä ei vielä ollut voittajan palkintoa — hänen isänsä oli yhä vielä orja!
»Jalo edili», hän virkkoi lujalla ja syvällä äänellä, »en vetäydy pois tästä taistelusta. Pompeijin kunnian vuoksi pyydän, että sen lanistan kauan harjottama gladiaattori saa otella tuon roomalaisen kanssa.»
Kansa riemuitsi entistä meluisammin.
»Neljä yhtä vastaan roomalaisen puolesta», Klodius sanoi Lepidukselle.
»En suostu kahteenkymmeneenkään yhtä vastaan! Mitä, Eumolpus on todellinen Akilles, ja tuo miesparka vain tiro.»
Eumolpus katsahti tiukasti Lydoniin. Hän hymyili; mutta tätä hymyilyä seurasi heikko, tuskin kuuluva huokaus — säälin tunne, jonka kuitenkin tottumus voitti, ennenkuin se oli ehtinyt sydämeen juurtua.
Ja nyt täysissä varustuksissa, lasketuin silmikoin, paljastetuin miekoin seisoivat nämä kaksi viimeistä arenataistelijaa vastakkain (ennenkuin mies pantiin taistelemaan petojen kanssa).
Juuri sillä hetkellä pisti muuan arenapalvelija preetorin kouraan kirjeen. Hän katkaisi siteen — silmäili sitä hetken — hänen piirteensä ilmaisivat hämmästystä ja huolta. Hän luki kirjeen uudelleen ja sitten hän mutisi: »Äh! Se on mahdotonta! — Mies on taaskin jo näin varhain juonut itsensä humalaan uneksiakseen tuollaisia hassutuksia!» Hän heitti kirjeen huolettomasti syrjään ja kääntyi taas tarkkaavaisena seuraamaan taistelun kulkua.
Kansan kiihtymys oli nyt korkeimmillaan. Eumolpus oli aluksi saanut sen suosion osakseen; mutta Lydonin sirous ja hänen taitavasti osattu vetoamisensa Pompeijin lanistan kunniaan oli kohottanut hänen arvoaan ja suosiotaan suunnattomasti.
»Kuules, vanhus!» Medonin naapuri virkkoi. »Poikasi on urheasti otellut; mutta älä pelkää, että editori sallii hänen kuolla — eikä kansa liioin, sillä hän on käyttäytynyt rehdisti. Haa! Siinäpä oli oiva sivallus — mutta taitavasti väistetty, Polluks vieköön! Iske takaisin, Lydon! He levähtävät hetken. — Mitä sinä mutiset, vanhus?»
»Rukoilen», vanhus vastasi rauhallisemmin ja toivovammin kuin tähän asti.
»Rukoilet! Mitä loruja! Se aika on mennyt, jolloinka jumalat ihmeillä auttoivat ihmistä. Haa! Jupiter! Sepä isku! Kylkesi! — kylkesi! Varo kylkeäsi, Lydon!»
Suonenvedontapainen jännitys oli vallannut katselijajoukon. Eumolpus oli voimakkaalla iskulla tavannut Lydonin kypärään, ja tämä lysähti polvelleen.
»Habet! — riittää!» kimeä naisääni huudahti.
»Riittää!»
Se oli saman naisen ääni, joka niin kiihkeästi oli hakenut rikoksellisia pedoille.
»Vaiti, lapsi!» Pansan vaimo sanoi käskevästi; »Non habet! Hän ei ole haavottunut.»
»Toivoin hänen olevan, vanhan Medonin lohdutukseksi», tyttö kuiskasi.
Lydon, joka tähän asti oli puolustautunut varsin taitavasti ja urheasti, alkoi vähitellen väsyä tottuneen roomalaisen väkevistä iskuista. Hänen kätensä herpaantui, silmissä hämärsi, hän hengitti vaivalloisesti ja huohottaen. Taistelijat taukosivat taas hetkeksi.
»Nuori mies», Eumolpus sanoi matalalla äänellä, »antaudu! Haavotan sinua lievästi; laske silloin aseesi; editori ja kansa ovat puolellasi — selviydyt kunniakkaasti taistelusta.»
»Ja isäni jää edelleen orjaksi!» Lydon mutisi itsekseen. »Ei! Kuolema tai vapaus!»
Näin ajatellen ja huomatessaan, etteivät hänen voimansa riittäneet lannistamaan roomalaisen kestävyyttä hän päätti yrittää epätoivoista ja äkillistä hyökkäystä, hän lähestyi rohkeasti Eumolpusta. Roomalainen peräytyi — Lydon iski — Eumolpus väistyi — miekka kilpistyi kypärästä — Lydonin rinta paljastui — roomalainen survaisi miekkansa rintasuojuksen alareunan alta aikomatta tehdä syvää haavaa. Lydon horjahti, kaatui lopen uupuneena eteenpäin — suoraan miekan kärkeen, ja ase tunkeutui hänen ruumiinsa läpi. Eumolpus veti säilänsä pois. Lydon yritti vielä pysyttää tasapainonsa — mutta miekka kirposi kädestä — hän iski vielä koneellisesti gladiaattoria paljaalla nyrkillä ja kaatui ojonaan arenalle. Editori ja yleisö tekivät yhtenä miehenä armahdusmerkkejä — arenavirkailijat tulivat paikalle — he ottivat voitetun päästä pois kypärän. Hän hengitti vielä; raivoisin katsein hän tuijotti viholliseensa; hurjuus, jonka hän ammatissaan oli vähitellen omaksunut, kuvastui hänen katseestaan ja heijastui otsalta, jolle jo kuolema loi varjoaan; sitten hän kouristuksen kynsissä koristen kohotti katseensa ylöspäin. Se ei kohdistunut editoriin eikä armahdusta anovana sääliviin tuomareihinsa. Hän ei heitä huomannut; laaja aukea tuntui hänestä autiolta ja tyhjältä; hän näki vain kalpeat, tuskaiset kasvot — särkyneen sydämen parahdus oli ainoa ääni, mikä meluavasta ja sälisevästä joukosta osui hänen korvaansa. Hurjuus katosi hänen piirteistään; hellän herkkä, lapsellisen rakkauden ilme valaisi hänen kasvojaan. Äkkiä hänen silmänsä sulkeutuivat, piirteet kovettuivat, saivat entisen julman ilmeensä. Hän kaatui maahan.
»Viekää hänet pois!» edili sanoi, »hän on täyttänyt velvollisuutensa.»
Virkailijat laahasivat hänenkin ruumiinsa spoliariumiin.
»Kunnian ja oman kohtalonsa oikea esikuva!» Arbakes tuumiskeli. Ja siitä katseesta, jonka hän loi amfiteatteriyleisöön, huokui sellaista halveksintaa ja ivaa, että jokainen, johon tämä katse sattumalta osui, pidätti henkeään ja tunsi jäätävää kauhun ja pelon sekaista liikutusta.
Taas pirskotettiin hyviä tuoksuja amfiteatteriyleisön sekaan, ja palvelijat sirottivat uutta hiekkaa arenalle.
»Tuokaa nyt esille leijona ja atenalainen Glaukus!» editori sanoi.
Syvä, hengähtämätön hiljaisuus valtasi yleisön, ja kauhuntunne (mikä, outoa sanoa, ei ollut epämiellyttävä) kuin raskas ja hirveä unikuva täytti kaikkien mielet odottavalla jännityksellä.