3 LUKU.
Sallustus ja Nydian kirje.
Kolmasti oli Sallustus herännyt aamu-unestaan ja kolmasti hän oli, muisteltuaan, että hänen ystävänsä tänään joutuisi kuoleman omaksi, yrittänyt syvään huoahtaen jälleen nukkua. Hänen ainoana tavoteltavana päämääränään oli välttää ikäviä mielenliikutuksia ja milloin se ei käynyt päinsä, ainakin koettaa unohtaa ne.
Kun hän ei enää lopulta voinut kaivautua unohduksen hautaan, kohottautui hän vuoteeltaan ja huomasi suosikkivapautettunsa istumassa nyt kuten muinakin aamuina vuoteen vieressä. Sillä Sallustuksen tapana oli, koska hän kuten jo on mainittu tahtoi hienona miehenä harrastaa kirjallisia opintoja, luettaa itselleen jotakin teosta tunnin tai parin ajan aamuisin, ennenkuin hän nousi.
»Ei mitään kirjoja tänään — ei Tibullusta enää — ei Pindarosta liioin! Pindaros! Ah! Se nimi tuo mieleen leikit, joiden villejä jäljittelyjä meidän arenataistelumme ovat. Onko siellä jo alotettu — amfiteatterissa?»
»Aikoja sitten, oi Sallustus! Etkö ole kuullut' rummunpärinää ja askelten töminää?»
»Olen, olen, mutta jumalten kiitos, olin unenhorroksissa ja minun tarvitsi vain kääntää kylkeä vaipuakseni syvään uneen.»
»Gladiaattorit ovat jo kauan otelleet.»
»Niitä kurjia! Eikä kukaan minun väestäni ole mennyt näytäntöä katsomaan?»
»Varmastikaan ei; käskysi olivat selvät.»
»Hyvä on. Olisipa tämäkin päivä jo ohi! Mikä kirje on tuolla pöydällä?»
»Tuo! Oh, se kirje tuotiin viime yönä, kun sinä olit liian — liian —»
»Juonut sitä lukeakseni, luulemma. Eipä hätää, ei kai se sisällä mitään tärkeää.»
»Avaanko sen, Sallustus?»
»Tee se — ehkä siinä on jotakin ajatuksia virkistävää. Glaukus parka!»
Vapautettu orja avasi kirjeen. »Mitä! Kreikkaa!» hän sanoi. »Nähtävästi joku oppinut nainen.» Hän silmäili kirjettä, ja sokean tytön epätasaiset rivit antoivat ensimältä hänelle päänvaivaa. Mutta äkkiä hänen kasvoihinsa tuli ällistynyt ja kummasteleva ilme. »Suuret jumalat! jalo Sallustus! Mitä olemmekaan laiminlyöneet! Kuule, kun luen.»
»Nydia, orjatar, Sallustukselle, Glaukuksen ystävälle. Olen vankina Arbakeen talossa. Kiiruhda preetorin luo, hommaa minut vapaaksi, ja me pelastamme Glaukuksen leijonan kynsistä. Täällä on toinenkin vanki, joka voi todistaa atenalaisen viattomaksi siihen rikokseen, josta häntä syytetään — eräs, joka on ollut murhan silminnäkevänä todistajana — hän voi ilmaista murhaajaksi henkilön, jota siksi ei ole edes epäilty. Riennä! Kiiruhda! Nopeasti! Ota mukaasi asestettuja miehiä vastarinnan varalle ja joku taitava seppä, sillä vankitoverini tyrmän ovi on paksu ja vahvasti teljetty. Oh! Oikean käteni ja isäsi tuhkan kautta älä hukkaa hetkeäkään!»
»Suuri Jupiter!» Sallustus huudahti tyrmistyneenä. »Ja tänään — ehkä juuri tällä hetkellä hän kuolee. Mitä on tehtävä? Menen heti paikalla preetorin puheille.»
»Ei, ei niin. Preetori (kuten Pansakin, editori itse) on rahvaan liehijä; ja roskaväki ei tahdo kuulla vapauttamisesta — se ei tahdo kaikkein jännittävimpänä hetkenä päästää uhria käsistään. Ja sitä tietä saisi tuo viekas Arbakes ennakkovarotuksen. On päivänselvää, että hän tahallaan pitää näitä kahta vangittuina. Ei, orjasi ovat kuitenkin onneksi kaikki kotosalla.»
»Huomaan tarkotuksesi», Sallustus keskeytti; »pane orjat heti aseisiin. Kadut ovat tyhjät. Menemme Arbakeen taloon ja vapautamme vangit. Pian! Nopeaan! Mitä! Tänne Davus! Takkini ja jalkineeni, papyruslehti ja ruoko![100] Kirjotan preetorille ja pyydän häntä lykkäämään Glaukuksen kuolemantuomion täytäntöönpanon tuonnemmaksi, sillä tunnissa, parissa voin todistaa hänet viattomaksi. Niin, niin, kaikki käy hyvin. Nopeasti, Davus, preetorin luo amfiteatteriin. Pidä huoli, että hän saa sen omiin käsiinsä. Nyt, oi te jumalat, jotka Epikuros kieltää, auttakaa minua, ja minä sanon Epikurosta valehtelijaksi.»