4 LUKU.
Jälleen amfiteatterissa.
Glaukus ja Olintus oli viety yhdessä synkkään ja ahtaaseen koppiin, mistä arenarikokselliset tavallisesti vietiin viimeiseen hirvittävään taisteluun. Heidän silmänsä, jotka vähitellen olivat tottuneet pimeään, välttivät katsomasta toinen toisensa kasvoihin tuona kauheana hetkenä, ja hämärässä valossa heidän poskiensa luontainen kalpeus näytti entistäkin harmaammalta ja kalmanomaisemmalta. Mutta heidän otsansa oli koholla ja varjoton — he eivät vapisseet — heidän huulensa olivat tarmon puristuksessa. Toisen uskonnollinen, toisen ylväs maailmankatsomus, kumpaisenkin viattomuuden tunne ja etenkin lohdun ajatus, minkä toveruus synnyttää, tekivät heistä sankareja.
»Kuule! Kuuletko tuota riemuhuutoa? He iloitsevat katsellessaan ihmisverta!» Olintus huomautti.
»Kuulen, sydämeni kuohuu, mutta jumalat tukevat minua.»
»Jumalat! Oi, nuori mies, tällä hetkellä sinun pitää tunnustaa vain yhtä Jumalaa. Enkö ole sinua vankilassa opettanut, puolestasi itkenyt ja rukoillut? Enkö omassa tuskassanikin ole ajatellut enemmän sinun pelastustasi kuin omaani?»
»Kunnon ystävä!» Glaukus vastasi juhlallisesti. »Olen kunnioittaen, ihaillen ja puolittain hyväksyen kuunnellut sinun selityksiäsi. Jos olisimme päässeet vapaiksi, olisin ehkä vähitellen hylännyt oman uskoni opit ja omaksunut sinun. Mutta tänä viimeisenä hetkenä olisi pelkurimaista — eikä arvoni mukaista — astua pelon vuoksi kiireinen askel, mikä vasta pitkän harkinnan perästä olisi astuttava. Enkö juuri siten, että nyt uskoutuisin sinun vakuutteluihisi ja hylkäisin isieni jumalat, näyttäisi lahjovan itselleni sinun taivaasi lupaukset tai helvettisi tuskat? Ei, Olintus. Ajatelkaamme toisistamme yhtä suopeasti — minä kunnioittaen sinun rehellisyyttäsi — sinä säälien minun sokeuttani tai uppiniskaista vastustustani. Mitä olen tehnyt, siitä saan palkan. Ja ylhäiset vallat tai korkein valta ei tuominne liian ankarasti inhimillisiä erheitä, kun hyvä aikomus ja rehellinen mieli ovat olleet niissä mukana. Älkäämme puhuko enää siitä. — Vaiti! Kuuletko, kuinka he laahaavat jotakin raskasta ruumista käytävää pitkin? Samanlaisia tomuksi muuttuvia olemme mekin kohta.»
»Oi, taivas, oi, Kristus! Näen sinut jo!» Olintus huudahti kohottaen kätensä. »En vapise — minä iloitsen, että pian pääsen vankilastani vapaaksi.»
Glaukuksen pää painui alas. Hän tuumi, mikä ero oli hänen voimillaan ja kärsimystoverinsa uskaltavassa luottamuksessa. Pakana ei vapissut, mutta kristitty riemuitsi.
Ovi kääntyi samassa saranoillaan, ja käytävässä välähtelivät keihäitten kärjet.
»Atenalainen Glaukus, hetkesi on lyönyt», luja ja kirkas ääni sanoi.
»Leijona odottaa sinua.»
»Olen valmis», atenalainen vastasi. »Veli ja toveri, syleilkäämme viimeinen kerta toisiamme! Siunaa minua ja — hyvästi!»
Kristitty avasi sylinsä — hän puristi nuorta pakanaa rintaansa vasten — suuteli hänen otsaansa ja poskeansa — huoahti raskaasti — kuumia kyyneliä valui hänen uuden ystävänsä kasvoille.
»Oh! Jos olisin saanut käännyttää sinut, en nyt itkisi. Ah! Olisinpa nyt voinut sanoa sinulle: 'Tänä iltana tapaamme toisemme Paratiisissa'.»
»Ehkä niin käykin», kreikkalainen vastasi vapisevin äänin. »Ne, jotka kuolema erottaa, tapaavat toisensa jossakin haudan tuolla puolella: maassa — ihanassa, rakkaassa maassa! Hyvästi iäksi! — Kunnon mies, odotan sinua.»
Glaukus riistihe irti toveristaan; kun hän tuli ulkoilmaan, kävi kylmän väre pitkin hänen ruumistaan, vaikka ulkona olikin pilvisaästä huolimatta tukahduttavan kuumaa. Hänen ruumiinsa, joka ei vielä ollut täysin tointunut ennalleen kuolettavan myrkyn vaikutuksista, horjui ja vapisi. Soturit tukivat häntä.
»Rohkeutta!» muuan sanoi. »Olet nuori, kyvykäs, notkea. Sinulle annetaan ase. Älä ole epätoivoinen, ja sinä suoriudut vielä voittajana.»
Glaukus ei vastannut; mutta heikkouttaan häveten hän sai äärimäiset voimansa ponnistaen hermonsa tottelemaan. Hänet riisuttiin aivan alasti — lanteille vain jätettiin kapea vyö — hänen ruumistaan hierottiin öljyllä, käteen pantiin stilus (turha ase!) ja näin hänet talutettiin arenalle.
Ja nähdessään tuhansien ja kymmenien tuhansien tuijottavat katseet hän ei enää tuntenut olevansa kuolevainen. Pelon oireet — pelko itsekin olivat poissa. Helakka puna valahti hänen kalpeille kasvoilleen; hänen komea vartalonsa ojentautui täyteen pituuteensa. Hänen joustavissa ja sopusuhtaisissa muodoissaan — rohkeassa ja uhmaavassa otsassaan — ylväässä huolettomuudessaan — lannistumattomassa hengessään, joka hänen piirteistään ja katseistaan huokui, hänen huulillaan, silmissään oli elävä kuva hänen maansa urhoollisuudesta — sen palvomasta jumaluudesta — siinä oli sankaria ja jumalaa!
Vihan ja inhon huudot, joiden kaikuessa hän oli arenalle astunut, vaikenivat pian äänettömäksi ihailuksi ja miltei sääliväksi kunnioitukseksi; ja nopea ja kouristuksentapainen huokaus kulki tuon suunnattoman joukon läpi ikäänkuin se olisi ollut vain yksi ruumis, ja kaikkien katseet suuntautuivat yhtaikaa atenalaisesta arenan keskellä olevaan mustaan, muodottomaan kasaan. Se oli leijonan häkki.
»Venus auttakoon, kuinka nyt on lämmin!» Fulvia sanoi, »eikä aurinkokaan helota. Olisin toivonut, että nuo taitamattomat merimiehet[101] olisivat peittäneet koko aukon.»
»Oh! On todella kuuma! Voin pahoin, miltei tukehdun!» Pansan emäntä virkkoi. Hänenkään koeteltu stoalaisuutensa ei kestänyt katsella näytelmää, joka kohta esitettäisiin.
Leijona ei ollut saanut ruokaa kahteen vuorokauteen, ja eläin oli koko aamupäivän osottanut outoa rauhatonta elehtimistä, mitä sen vartijat olivat pitäneet nälän merkkinä. Nyt sen asenne ilmaisi pikemmin pelkoa kuin raivoa; sen karjunta tuntui tuskalliselta ja väsyneeltä, sen pää oli riipuksissa — se nuuski ilmaa rautaristikon läpi — painui jälleen lysyyn, syöksähti jälleen ylös — ja taas kuului sen pelonsekaista karjuntaa. Nyt se makasi liikahtamatta ja mykkänä painaen laajenneet sieramensa ristikon rautakankia vasten, ja syvään puuskuttaen se sai häkin edessä olevan arenanhiekan pöllähtämään.
Editori oli hämillään, ja hän kalpeni. Hän katsahti tuskallisena ympärilleen — epäröi — ei tiennyt, mitä tehdä. Joukko alkoi tulla kärsimättömäksi. Hitaasti hän antoi merkin; häkin takana seissyt vartija kohotti varovasti ristikon ylös ja voimakkaasti ponnahtaen ja hurjasti ja iloisesti karjahtaen leijona syöksähti vapauteensa. Vartija kiiruhti arenalta vievään paalukäytävään jättäen metsänkuninkaan yksikseen — saaliineen.
Glaukus oli jännittänyt ruumiinsa lujaan asentoon kestääkseen leijonan hyökkäyksen, pientä välkkyvää asetta hän piti koholla oikeassa kädessään heikosti toivoen, että hän yhdellä taitavasti tähdätyllä iskulla (sillä hän tiesi, että hänellä oli aikaa antaa vain yksi isku) osuisi silmän kautta tapaamaan pedon aivoihin.
Mutta kaikkien kuvaamattomaksi hämmästykseksi peto ei näyttänyt huomaavankaan rikoksellista. Päästyään häkistä se pysähtyi äkkiä arenalle, nosti päätään ja nuuski ilmaa kärsimättömänä tuhisten; sitten se yhtä äkkiä syöksähti eteenpäin, mutta ei atenalaisen kimppuun. Laahautuen se juoksi ympäri arenaa käännellen suunnatonta päätään puoleen ja toiseen tuskaisin ja harhailevin katsein etsien pakotietä; kerran, pari se yritti hypätä suojuksen yli, joka erotti sen katselijajoukosta, ja kun se epäonnistui, päästi se valittavan uikutuksen, jossa ei ollut jälkeäkään sen jykevästä kuninkaallisesta karjunnasta. Ei raivon eikä nälän merkkiäkään siinä huomattu; sen häntä laahasi hiekkaa, vaikka sen olisi pitänyt piestä sen kylkiä kuten tavallisesti; ja kun sen katse joskus osui Glaukukseen, siirtyi se heti hänestä tuskaisena pois. Ja turhaan etsittyään pakotietä se palasi vihdoin surkeasti vikisten takaisin häkkiinsä, ja täällä se jälleen paneutui pitkälleen.
Leijonan haluttomuuden synnyttämä ensi hämmästys muuttui pian kiukuksi sen osottamasta heikkoudesta; ja joukko, joka oli alkanut jo tuntea sääliä Glaukusta kohtaan, tuli kärsimättömäksi huomatessaan pettyneensä alkuperäisissä toiveissaan.
Editori kutsui luokseen vartijan.
»Mitä tämä on? Ota piikki, karkota se ulos ja sulje sitten häkin ovi!»
Kun vartija peläten ja entistä varovammin valmistui käskyä tottelemaan, kuului arenan sisäänkäytävältä äänekästä huutoa; siellä oli jotakin hullusti — vastalauseita kuului, ja äkkiä kaikki vaikeni. Katsojien silmät kääntyivät kummastellen sinnepäin, mistä melua kuului. Joukko antoi tietä, ja senaattorien penkeille ilmestyi äkkiä Sallustus, hiukset harallaan — hengästyneenä — kiihottuneena — väsyneenä. Hän katsahti nopeasti ympärilleen. »Viekää atenalainen pois!» hän huudahti. Nopeasti! Hän on syytön! Vangitkaa egyptiläinen Arbakes — hän on Apekideen murhaaja.»
»Oletko mieletön, oi Sallustus?» preetori sanoi nousten tuoliltaan.
»Mitä järjetöntä tarkotat?»
»Viekää pois atenalainen! Pian! tai hänen verensä lankee teidän päällenne. Preetori, älä niskottele tai saat siitä hengelläsi vastata keisarille. Minulla on pappi Apekideen kuoleman silminnäkijä todistaja. Tilaa! — Väistykää! Antakaa tietä! Pompeijin kansa, katsokaa Arbakesta! — Tuolla hän istuu. Tilaa pappi Kalenukselle!»
Kalpeana, riutuneena, nälän ja kuoleman pelon näännyttämänä, kuoppaisin poskin, silmät syvälle painuneina, roteva ruumiinsa luurangonlaihana Kalenus ilmaantui samalle tuoliriville, jolla Arbakes istui. Vapauttajat olivat antaneet hänelle hiukan ruokaa, mutta vielä paremmin kuin ravinto kannusti häntä pysymään pystyssä kostonhalu.
»Pappi Kalenus — Kalenus!» joukko tohisi. Hän se on! Ei — sehän on kuollut mies.»
»Se on Kalenus pappi», preetori virkkoi vakavana. »Mitä sinulla on sanottavaa?»
»Egyptiläinen Arbakes on Apekideen, Isiksen papin murhaaja. Nämä silmät näkivät hänen iskevän. Jumalat ovat vapauttaneet minut vankilasta, jonne hän oli minut heittänyt — pelastaneet minut hirveästä nälkäkuolemasta — voidakseni ilmaista hänen rikoksensa! Vapauttakaa atenalainen — hän on syytön!»
»Senkötähden siis leijona hänet säästi. Ihme! Ihme!» Pansa huudahti.
»Ihme! Ihme!» joukkokin kiljui. »Viekää pois atenalainen — Arbakes leijonan eteen!»
Ja kaiku toisti saman huudon kukkulalta laaksoon — rannalta merelle — »Arbakes leijonan eteen!»
»Virkailijat, viekää syytetty Glaukus pois — viekää, mutta vartioikaa häntä», preetori sanoi. »Jumalat tekevät tänään ihmeitä.»
Preetorin antaessa vapautuskäskyn kuului joukosta ilonkirkaisu — naisen ääni — lapsen ääni — siinä oli riemua! Se tunkeutui sähköiskun lailla joukon läpi — se oli liikuttavaa, tuossa lapsen äänessä oli jotakin pyhää! Ja mukaan tempautuen kansa toisti tuota riemuhuutoa.
»Hiljaa!» ankara preetori sanoi — »kuka se on?»
»Sokea tyttö — Nydia», Sallustus vastasi, »hänen kätensä on pelastanut
Kalenuksen haudasta ja vapauttanut Glaukuksen leijonan kynsistä.»
»Siitä myöhemmin», preetori virkkoi. »Kalenus, Isiksen pappi, sinä siis syytät Arbakesta Apekideen murhasta?»
»Aivan niin.»
»Näit siis teon itse?»
»Preetori — näillä silmilläni —»
»Riittää täksi kerraksi — yksityiskohdat käsitellään toisessa paikassa. Egyptiläinen Arbakes, kuulit syytöksen — et ole mitään puhunut — mitä sinulla on sanottavaa?»
Joukon katseet olivat jo kauan tähystelleet Arbakesta, mutta vasta senjälkeen kuin tämä oli ehtinyt voittaa sen hämmingin, minkä Sallustuksen ja Kalenuksen yhtäkkinen ilmaantuminen oli hänessä synnyttänyt. Kun kuului huuto: »Arbakes leijonan eteen!» oli hän alkanut vapista ja hänen poskiensa tummaan pronssinhohteeseen oli tullut hieman kalvakampi väri. Mutta hän oli pian taas entinen itsensä, kylmä ja maltillinen. Ylpeänä hän kesti häneen suuntautuneitten katseitten raivon ja vastaten nyt preetorin kysymykseen sanoi vain hänelle ominaisella rauhallisella, hallitsevalla äänellään:
»Preetori, kanne on niin alhainen, ettei siihen kannattaisi lainkaan vastata. Ensimäinen syyttäjäni on jalo Sallustus, — Glaukuksen läheisin ystävä! toinen on pappi. Kunnioitan hänen pukuaan ja kutsumustaan; mutta pompeijilaiset! te tiedätte kaikki, minkälainen luonne Kalenus on — hän on ahne ja himoitsee kultaa aivan sananparren omaisella voimalla; sellaisen miehen todistuksen voi helposti ostaa! Preetori, olen viaton!»
»Sallustus», tuomari kysyi, »mistä löysit Kalenuksen?»
»Arbakeen kellarista.»
»Egyptiläinen», preetori sanoi kulmiaan rypistäen, »olet uskaltanut pitää vankeudessa jumalten pappia — ja mistä syystä?»
»Kuule minua», Arbakes vastasi nousten rauhallisena tuoliltaan, vaikka hieman hämillään. »Tämä mies tuli luokseni uhaten ilmiantaa minut samasta rikoksesta, josta hän minua nytkin syyttää, ellen ostaisi hänen vaitioloaan puolella omaisuudellani. Esitin vastaväitteitä — turhaan. Hiljaa siellä! — älkää antako papin keskeyttää puhettani! Jalo preetori ja sinä, oi kansa! Olin muukalainen tässä maassa. Olin viaton rikokseen, mutta papin antama todistus saattoi minut tuhota. Hämmennyksissäni vein hänet kellariin, josta hänet nyt on vapautettu ja jonka hänelle selitin olleen aarrekammion. Päätin häntä pitää siellä siihen asti, kunnes todellisen murhaajan kohtalo oli ratkaistu ja hänen uhkauksensa eivät enää minua vahingoittaisi. Mutta pahempaa en aikonut. Olen ehkä erehtynyt — mutta kukapa teistä ei itsepuolustuksekseen tekisi samaa! Jos todella olisin syyllinen, miksi tätä papin todistusta ei esitetty jo kuulustelun aikana? Silloin en ollut häntä vielä pidättänyt. Miksei hän syyttänyt minua silloin, kun minä syytin Glaukusta? Preetori, tämä vaatii vastauksen. Antaudun sitäpaitsi lakienne tuomittavaksi. Pyydän niiden suojelusta. Viekää syytetty ja syyttäjä pois. Tulen mielelläni laillisen oikeusistuimen eteen kuulusteltavaksi. Tämä paikka ei ole sopiva enempiin keskusteluihin.»
»Hän on oikeassa», preetori virkkoi. »Hei, vartijat, viekää Arbakes talteen — vartioikaa Glaukusta! Sallustus, sinä olet vastuussa kanteestasi. Alottakaamme leikit jälleen!» — »Mitä!» Kalenus huudahti kääntyen katselijajoukkoon päin, »sallitaanko Isistä sillä tavalla häväistävän? Täytyykö Apekideen veren yhä huutaa kostoa? Pitääkö oikeuden ratkaisun siirtyä tuonnemmaksi, jolloin sitä myöhemmin voitaisiin kiertää? Riistetäänkö leijonalta sen oikea saalis? Jumala, jumala! — tunnen jumalan puhuvan suullani! Leijonan eteen — Arbakes leijonan eteen!»
Papin nääntynyt ruumis ei kestänyt enää hänen hurjaa raivonpuuskaansa; hän kaatui jäykkäkouristukseen — vaahtoa pursui hänen suustaan — hän näytti todella mieheltä, jossa asui joku yliluonnollinen voima! Kansa katseli ja kauhistui.
»Jumalanhenki liikkuu tuossa pyhässä miehessä! Arbakes leijonan eteen!»
Tämän huudon kaikuessa tuhannet ja uudet tuhannet syöksähtivät istuimiltaan. Lauma vyöryi korkealta alas ja suuntautui egyptiläistä kohden. Turhaan edili koetti saada järjestystä syntymään, turhaan preetori korotti äänensä ja uhkasi lain kovuudella. Joukon oli vuotanut veri tehnyt hurjaksi — se tahtoi sitä lisää — sen taikausko vain lisäsi sen julmuutta. Nähdessään uhrinsa edessään se kiihottuneena unohti viranomaisten määräykset. Tässä nyt nähtiin niitä kansankuohumia, jotka ovat melkoisen tavallisia tietämättömissä, puolivapaissa, puolittain orjuudessa elävissä joukoissa ja jommoisia roomalainen provinssijärjestelmä oli erikoisesti omansa synnyttämään. Preetorin valta oli kuin ruoko myrskyn kynsissä. Hänen käskystään sentään vartijat asettuivat niille välipenkeille, jotka erottivat ylhäisten paikat suuren joukon istuimista. Mutta he muodostivat vain heikon esteen — vyöryvä ihmismeri pysähtyi silti hetkeksi, niin että Arbakes ehti huomata tuomionhetkensä koittaneen. Epätoivoissaan ja kauhun valtaamana, joka lannisti hänenkin tavallisen ylpeytensä, hän tarkasteli raivoisaa ja ulvovaa joukkoa — mutta silloin hän huomasi heidän yläpuolellaan velariaan jääneestä aukosta jotakin outoa ja kamalaa — hän hengähti — ja hänen entiset voimansa palautuivat siinä samassa!
Hän kohotti kätensä; hänen korkealla otsallaan ja hallitsijanpiirteissään oli jotakin kuvaamattoman juhlallista ja käskevää.
»Katsokaa!» hän jyrähti ukkosenäänellä, joka kaikui selvänä joukon tohinan yli, »katsokaa, kuinka jumalat suojelevat viatonta! Kostavan Orkuksen liekit kohoavat syyttäjäni väärää todistusta vastaan!»
Joukon silmät seurasivat egyptiläisen viittausta, ja se huomasi kauhukseen suunnattoman savupilven kohoavan Vesuviuksen huipulta, valtavan piniapuun kaltaisena;[102] — runko yömustaa savua, oksat tulta! tulta, joka yhtämittaa vaihtoi väriään, milloin palaen räikeän kirkkaana, milloin himmeän punaisena ja jälleen huikaisevan välkähtelevänä.
Syntyi sydäntä ahdistava kuoleman hiljaisuus — jonka äkkiä katkaisivat leijonan karjunta ja sisähuoneissa vankina pidetyn tiikerin kaikuna seuranneet terävämmät ja äksyt kiljahdukset. Pelko oli saanut ne säänennustajiksi ja lähestyvän luonnonmullistuksen profeetoiksi.
Nyt kuului yläriveiltä naisten huutoja; miehet katselivat toisiaan, mutta olivat vaiti. Äkkiä kaikki tunsivat allaan maan keinahtelevan; teatterin seinät vavahtelivat, ja kaukaa kuului romahtavien kattojen jyskettä. Vielä hetki, ja tulipatsas näytti vyöryvän heitä kohden synkkänä ja nopeaan kuin virta, ja samassa sen kohdusta tuprahti tuhkasade, jonka mukana sinkoili suuria tulenhehkuvia kiviä! Tuo hirvittävä sadekuuro huuhteli viiniköynnöstarhoja — pieksi autioita katuja — putosi amfiteatteriin — yhä kauemma ja kauemma se siirtyi — mereen saakka, jonne hirveällä mäiskähdyksellä paiskautui valtavia kallionlohkareita!
Ei kukaan enää ajatellut Arbakesta; jokaisen ajatuksissa humisi oma pelastus. Suin päin pakoon — jokainen tunki eteenpäin. Armotta siinä tallattiin kaatuneet — huutojen — kirousten — rukousten kaikuessa tuo suunnaton ihmisjoukko syöksyi lukuisia käytäviä pitkin ulos. Mutta minne paeta? Peläten uutta maanjäristystä jotkut kiiruhtivat kotiinsa pelastamaan kalleutensa, kun vielä oli aikaa; toiset peläten tuhkasadetta, joka nyt putosi kiinteänä, raskaana kuurona kaduille, pakenivat läheisten talojen suojiin, temppeleihin, vajoihin — mistä vain kattoa ylleen sai ilman kauhuja välttääkseen. Mutta yhä synkempänä, sakeampana ja valtavampana levittäytyi pilvi heidän ylleen. Ei milloinkaan mikään yö ole tullut niin äkkiä ja niin kauheana kuin tämä aamupäivä.