5 LUKU.
Vankien koppi ja kuolleitten luola. — Sydänsuru ei tunne kauhuja.
Glaukuksen, joka tuskin tiesi, oliko hän valveilla vai uneksiko vielä, olivat vartijat vieneet pieneen teatterin seinäkojuun. He heittivät hänen ylleen vaipan ja tunkeilivat hänen ympärillään onnitellen ja ihmetellen. Oven ulkopuolelta kuului kärsimätön ja harmistunut huudahdus; joukko teki tilaa, ja jonkun ystävällisen käden opastamana sokea tyttö astui sisään ja lankesi Glaukuksen jalkoihin.
»Minäkö siis olen sinut pelastanut?» hän sopersi. »Salli minun nyt kuolla!»
»Nydia, lapseni — suojelijani!»
»Oh, salli minun tuntea koskentaasi — hengitystäsi! Niin, sinä elät! Emme tulleet liian myöhään. Tuo kauhea ovi ei tahtonut lainkaan aueta! Ja Kalenus — oh! hänen äänensä oli kuin sammuva tuuli hautausmaalla. Meidän täytyi odottaa — jumalat! Kesti tunteja, ennenkuin leivällä ja viinillä saimme hänet jotenkin ennalleen. Mutta sinä elät, sinä elät vielä! Ja minä — minä olen sinut pelastanut!»
Tämän liikuttavan kohtauksen katkaisi äsken kuvaamamme luonnonmullistus.
»Vuori! maanjäristys!» kuului joka taholta. Vartijat ja muut pakenivat; Glaukus ja Nydia jätettiin pitämään itse huolta omasta pelastumisestaan.
Kun atenalainen huomasi joka taholla vaanivan vaaran, muisti hänen jalo sydämensä Olintuksen. Tämänkin oli jumalten tahto pelastanut tiikerin kynsistä. Pitikö hänen nyt kärsiä vieläkin hirvittävämpi kuolema naapurikopissa? Ottaen Nydiaa kädestä Glaukus harhaili pitkin käytäviä; hän löysi pian kristityn kopin. Olintus oli polvillaan ja rukoili.
»Nouse, nouse, ystäväni!» hän huudahti. »Pelastaudu, pakene! luonto on sinun hirvittävä pelastajasi!» Hän talutti kummastelevan Olintuksen ulos ja näytti hänelle pilveä, joka sakenemistaan sakeni syösten sylistään tuhkaa ja hohkakiviä, ja huomautti hänelle pakenevan joukon huudoista ja töminästä.
»Tässä näkyy Jumalan käsi. — Jumalalle ylistys!» Olintus sanoi nöyrästi.
»Pakene! Etsi uskonveljesi! Valmista heidän kanssaan pakosi. Hyvästi!»
Olintus ei vastannut, tuskinpa huomasikaan ystäväänsä. Jalot ja juhlalliset ajatukset täyttivät hänen mielensä; ja herkistyneen sydämensä innostuttamana hän enemmän riemuitsi Jumalan armosta kuin vapisi Hänen voimansa valtavuutta.
Vihdoin hän nousi ja kiiruhti ulos tietämättä itsekään minne.
Äkkiä hän joutui synkän, aution kopin ovelle. Vipajava tuikkulamppu levitti hämärää valoa huoneeseen, ja sen valossa hän näki kolme rumaa alastonta ruumista spoliariumin lattialla. Hän pysähtyi äkkiä, sillä keskeltä tämän hirveän luolan kauhuja — hän kuuli matalan äänen kutsuvan Kristusta avukseen.
Hän ei voinut olla menemättä eteenpäin; hän astui koppiin, ja hänen jalkansa kastuivat verivirtoihin, joita kuolleista ruumiista valui hiekalle.
»Kuka», natsarealainen sanoi, »huutaa avukseen Jumalanpoikaa?»
Ei tullut vastausta, ja katsellessaan ympärilleen hän huomasi lampunvalossa harmaahapsisen vanhuksen lattialla istumassa pitäen sylissään erään ruumiin päätä. Kuolleen piirteet olivat lujat ja päättäväiset viimeisessä unessaan; mutta huulilla väikkyi yhä ylpeä hymy — ei kristityn toivonhymy, vaan vihan ja uhman synkkä ivahymy. Kasvoilla eli vielä varhaisen nuoruuden kaunis voima. Hiukset valuivat vuolaina kiharoina sileälle otsalle, ja ensimäiset miehuuden merkit loivat lievää varjoa marmorinkalpeille poskille. Ja näiden kasvojen yli oli kumartuneena kuvaamaton väsymys — surunsekainen hellyys — syvä epätoivo! Vanhuksen kyynelet putoilivat raskaina ja kuumina, mutta hän ei niitä tuntenut; ja kun hänen huulensa liikkuivat ja hän koneellisesti lausui oman ihanan, toivoa antavan uskonsa rukousta, ei hänen sydämensä eivätkä ajatuksensa tuntuneet vastaavan hänen sanojaan; se näytti pikemminkin hänen halpautuneen henkensä tahattomalta purkaukselta. Hänen poikansa oli kuollut — kuollut ennen häntä! — ja vanhuksen sydän oli särkynyt!
»Medon!» Olintus virkkoi säälien, »nouse ja pakene! Jumala näyttäikse nyt luonnonvoimien raivossa! Uusi Gomorra on saanut tuomionsa! — Pakene, ennenkuin tuli sinut saavuttaa!»
»Hän oli aina niin elinvoimainen! — Hän ei voi olla kuollut! Tule tänne! — Laske kätesi hänen sydämelleen! Varmaankin se vielä sykkii?»
»Veli, henki on lähtenyt. Me muistelemme häntä rukouksissamme! Et voi sammunutta tuhkaa enää henkiin herättää! Tule, tule — kuule, kuinka juuri nyt, puhellessani, seinät sortuvat! Ei hetkeäkään saa hukata! — Tule!»
»En kuule mitään!» Medon sanoi ravistaen harmaata päätään.
»Poikaparkani, hänen rakkautensa on hänet surmannut!»
»Tule, tule! Anna anteeksi, jos vien sinut väkivalloin!»
»Mitä! Kuka tahtoo isän erottaa pojasta?» Ja Medon puristi ruumiin rintaansa vasten ja peitti sen intomielisin suudelmin. »Mene!» hän sanoi nostaen hetkeksi katseensa. »Mene! Meidän täytyy olla kahden!»
»Ah!» säälivä natsarealainen huudahti. »Kuolema on jo teidät erottanut!»
Vanhus hymyili rauhallisena. »Ei, ei, ei!» hän mutisi äänen käydessä sana sanalta heikommaksi. »Kuolema on ollut ystävällisempi!»
Hänen päänsä painui poikansa rintaa vasten — hänen kätensä herpoutuivat. Olintus tarttui hänen käteensä — valtimo ei enää lyönyt! Vanhuksen viimeiset sanat olivat totta. — Kuolema oli ollut ystävällisempi!
Sillävälin Glaukus ja Nydia kulkivat kiireisesti hengenvaarallisilla kaduilla. Atenalainen oli kuullut pelastajaltaan, että Ione oli Arbakeen talossa. Sinne hän nyt kiiruhti vapauttamaan — pelastamaan häntä! Ne muutamat orjat, jotka egyptiläinen oli jättänyt taloaan vartioimaan itse lähtiessään amfiteatterille pitkän saattueensa mukana, eivät olleet pystyneet tekemään suurtakaan vastarintaa Sallustuksen asestetulle joukolle; ja kun myöhemmin tulivuori purkautui, olivat he päätäpahkaa, kummissaan ja kauhistuneina sulkeutuneet rakennuksen sisäosiin. Hoikka etiopialainenkin oli jättänyt oveneteisen vartiopaikkansa; Glaukus (joka jätti Nydian ulkopuolelle — Nydia paran, jota tällaisenakin hetkenä kateus yhä kalvoi!) kulki laajan hallin läpi kohtaamatta ketään, jolta olisi voinut tiedustella Ionen huonetta. Ja täällä kulkiessaan hän äkkiä joutui sellaiseen taivaasta pudonneeseen säkkipimeään, että hän vain vaivoin saattoi askeliaan ohjata. Kukin kiedotut pylväät tuntuivat vavahtelevan ja horjuvan; ja joka hetki hän kuuli tuhkasateen tomahtelevan katottomaan peristyleen. Hän nousi yläkerrokseen — huohottaen hän haparoi eteenpäin huutaen vähäväliä Ionen nimeä. Ja vihdoin hän kuuli erään käytävän päästä äänen — hänen äänensä. Hetken työ oli senjälkeen syöksyä eteenpäin — murtaa ovi — sulkea Ione syliin — kantaa hänet talosta ulos! Tuskin hän oli taakkoineen ehtinyt paikalle, missä Nydia heitä odotti, kun hän kuuli askeleitten lähenevän taloa ja tunsi Arbakeen äänen. Tämä oli tulossa kotiinsa pelastamaan rikkautensa ja ottamaan talteensa Ionen lähteäkseen heti kuolemaan tuomitusta Pompeijista. Mutta niin sankkaa oli jo heitä ympäröivä hehkuva ilmakerros, että viholliset eivät tunteneet toisiaan, vaikka niin lähellä seisoivat — Glaukus kyllä erotti egyptiläisen hohtavan vaikeitten vaatteitten pimeässä hämärinä häämöttävän.
Kaikin kolmin he nyt kiiruhtivat eteenpäin! Ah! — Minne? He eivät nähneet askeltakaan eteensä, pimeys alkoi olla jo sakeaakin sakeampaa. Heidät ylti epätoivo ja kauhu! Ja Glaukuksesta tuntui, että se kuolema, josta hän oli pelastunut, olikin vain muuttanut muotoaan ja että sen uhrien lukumäärä oli yhä lisääntynyt.