6 LUKU.
Kalenus ja Burbo. — Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö ja Julia.
Luonnonmullistus, joka äkkiä oli katkaissut kaikki yhteiskuntasiteet ja jättänyt vangin yhtä vapaaksi kuin vartijankin, oli Kalenuksenkin vapauttanut niistä vartijoista, joiden huostaan preetori oli hänet uskonut. Ja kun pimeys ja joukko olivat erottaneet hänet vartijoista, kiiruhti hän horjuvin askelin jumalattarensa temppeliin. Ulkona hapuillessaan ennenkuin pimeys oli yllättänyt, tunsi hän äkkiä jonkun tarttuvan vaatteisiinsa, ja muuan ääni supisi hänen korvaansa:
»Hst! — Kalenus! — Hirveä hetki!»
»Ah! Isäni pään kautta! Ken olet? — Kasvosi ovat pimeässä ja äänesi on outo.»
»Etkö Burboa tunne? Hyi!»
»Jumalat! — Kuinka pimeäksi kaikki käy? Hoho! Tuon hirveän vuoren tähden, siinäpä huikaiseva salama![103] Kuinka ne liekehtivät ja polveilevat! Hades on muuttanut maanpinnalle!»
»Vaiti! Et kuitenkaan usko tuollaisiin seikkoihin, Kalenus! Nyt on aika koota omaisuutta!»
»Haa!»
»Kuule! Temppeli on täynnä kultaa ja kalleuksia! Lastatkaamme itsemme näillä aarteilla, kiiruhtakaamme sitten rantaan ja laivoilla pois! Ei kukaan koskaan vaadi tilille, mitä tänään on tapahtunut!»
»Burbo, olet oikeassa! Uh! Seuraa minua temppeliin. Kuka nyt välittää — kuka edes näkeekään, ettet ole mikään pappi? Tule ja jakakaamme tavara!»
Temppelin esipihalle oli alttarien ympärille kokoontunut joukottain pappeja rukoilemaan, itkemään, voivottelemaan. Onnenpäivinä pettureita, vaaranhetkinä entisen taikauskonsa orjia! Kalenus sivuutti heidät ja astui huoneeseen, joka vielä nytkin on nähtävissä esipihan etelälaidassa. Burbo seurasi häntä — pappi sytytti kynttilän. Viiniä ja ruokaa oli pöydällä — uhriaterian jätteitä.
»Miehellä, joka on nälkää nähnyt kaksi vuorokautta», Kalenus mutisi, »on ruokahalua tällaisenakin hetkenä.» Hän tarttui leipään ja söi sen ahneesti. Tuskinpa mikään on luonnottomampaa ja kamottavampaa kuin noiden roistojen itsekäs alhaisuus; sillä onko vastenmielisempää ominaisuutta olemassa kuin ahneus? Ryöstöä ja pyhänhäväisemistä silloin kun maailman perustukset horjahtelevat! Kuinka paljon inhimilliset intohimot ovatkaan omiaan antamaan yltyä hirvittäville luonnonvoimille!
»Etkö koskaan lopeta?» Burbo sanoi kärsimättömänä, »kasvosi jo hehkuvat ja silmäsi välkkyvät.»
»Ei joka päivä olekaan tällaista oikeutta olla nälkäinen. Oh, Jupiter!
Mitä ääntä tuo on? — Sehän on kuin kiehuvan veden sihinää! Mitä!
Sataako pilvi yhtaikaa sekä vettä että tulta! Haa! Mitä! Huutoja!
Burbo, kuinka hiljaista nyt on kaikki! Katso ulos, mitä on tapahtunut!»
Muiden kauhujen lisäksi tuo valtava vuori oli nyt viskannut uumenistaan myöskin kiehuvaa vettä. Hehkuvaan tuhkaan sekaantuen vesivirrat putoilivat aika ajottain kiehuvan liejun tavoin kaduille. Ja juuri sille paikalle, minne Isiksen papit olivat kokoontuneet alttarien ympärille, turhaan koettaen sytyttää pyhää tulta ja vihkisauhua, juuri sille kohdalle oli kaikkein valtavin suunnattomien kivilohkareitten täyttämä kuolemanvirta iskenyt koko raivollaan. Pappien kumartuneitten ruumiitten yli se putosi: siitä kuolinhuudot — seurannut hiljaisuus oli ikuisuutta! liejuinen virta pärskyi alttareille, peitti lattian ja kätki mutaansa pappien yhä vielä sätkyttelevät ruumiit.
»Ne ovat kuolleet», Burbo sanoi, joka nyt vasta ensi kertaa kauhistui ja kiiruhti takaisin huoneeseen. »En luullut vaaran olevan niin lähellä.»
Nuo kaksi lurjusta tuijottivat toisiinsa — olisi kuullut heidän sydämensä sykinnän! Kalenus, joka oli vähemmän rohkea, mutta ahneempi, tointui ensimäisenä.
»Meidän täytyy nyt käydä käsiksi työhömme ja sitten pois!» hän virkkoi kuiskaten pelästyen oman äänensä kaikua. Hän astui kynnykselle, pysähtyi, kulki polttavan lattian ja kuolleitten toveriensa yli pyhään kappeliin ja kehotti Burboa seuraamaan mukana. Mutta gladiaattori epäröi ja jäi paikoilleen.
»Sitä parempi», Kalenus ajatteli, »sitä enemmän tulee saalista minun osalleni.» Nopeasti hän pani taskuihinsa temppelin helpoimmin kannettavat aarteet ja säntäsi pois pyhästä paikasta ajattelematta enää toveriaan. Vuoresta äkkiä syöksähtäneen tulenkielekkeen valossa näki Burbo, joka oli liikkumatonna seisonut kynnyksellä, pakenevan ja kuormitetun papin. Hänkin päätti uskaltaa ja astui askelen tavottaakseen toverinsa, mutta silloin tuprahti hänen jalkojensa eteen hirveä tuhkakuuro. Gladiaattori peräytyi vielä kerran. Pimeys oli jälleen täydellinen. Mutta tuhkasadetta kesti yhä — yhä, yhä paksummalta ja paksummalta se peitti lattian — tukahduttavia kaasuja tuoksahti siitä ylös. Onnettomalta salpautui hengitys — epätoivoissaan hän yritti taas paeta — mutta tuhkakasat olivat jo sulkeneet oviaukon — hän kiljahti, kun hänen jalkansa painuivat kiehuvaan liejuun. Kuinka nyt päästä pois? Ulos ei voinut mennä; niin, sen kauhuja ei ollut mieluista mennä koettelemaankaan. Parasta oli jäädä koppiin, siellä ainakin oli suojassa tuolta kuolettavalta ilmalta. Hän istui tuolille ja kiristeli hampaitaan. Vähitellen tunkeutui tuota pistävää ja myrkyllistä kaasua ulkoa huoneeseenkin. Hän ei voinut sitä kauempaa sietää. Hänen harhaileva katseensa osui teurastuskirveeseen, jonka joku pappi oli jättänyt huoneeseen; hän tarttui siihen. Jättiväkevän kätensä koko epätoivoisella voimalla hän nyt koetti murtaa aukkoa seinään.
Kadut olivat sillävälin tyhjentyneet; jokainen oli hakenut itselleen suojaa; tuhka alkoi jo peittää kaupungin alavammat paikat; mutta siellä täällä näki jonkun pakenevan kahlaavan, polttavassa liejussa tai näki jotkut kalpeat, pelästyneet kasvot salamien sinervässä valossa tai lepattaen palavia tuohuksia, joiden valossa ihmiset koettivat askeliaan ohjata. Mutta solkenaan valuva kuuma vesisade, tukahduttava tuhka, salaperäiset viimaiset tuulenpuuskat, jotka olivat hengityksen salvata, sammuttivat usein nuo liikkuvat valot ja niiden mukana kaiken toivon niiltä, jotka niitä ohjaajinaan pitivät.
Kadulla, joka johti Herkulaneumiin vievälle portille, Klodius raivasi itselleen sekaantuneena ja hapuillen tietä. »Jos vain pääsen portin ulkopuolelle», hän ajatteli, »löydän varmaankin jonkun ajoneuvon, ja Herkulaneumhan ei ole kaukana. Merkuriuksen olkoon kiitos! Minulla ei ole paljo menetettävää, ja sekin vähä on nyt ylläni.»
»Hei — halloo! Apuun! Auttakaa!» kuului hengästynyt, pelosta vapiseva ääni. »Olen langennut — tuohukseni on sammunut — orjat ovat minut jättäneet. Olen Diomedes — rikas Diomedes — kymmenentuhatta sestertiota sille, joka auttaa minua!»
Samassa Klodius tunsi jonkun takertuneen hänen jalkoihinsa. »Hitto sinut periköön — päästä irti, hullu!» peluri ärähti.
»Oh, auta minut ylös — ojenna kätesi!»
»Tässä — nouse!»
»Onko se Klodius? Tunsin äänesi! Minne yrität?»
»Herkulaneumiin.»
»Jumalille olkoon ylistys! Meillähän onkin yhteinen tie aina portille saakka. Etkö voisi pysähtyä huvilaani? Tiedäthän taloni alla olevat maanalaiset holvatut käytävät — siellä olemme turvassa hävitykseltä.»
»Olet oikeassa», Klodius virkkoi miettien. »Ja jos varaamme sinne ravintoa mukaamme, voimme siellä viipyä jonkun päivän, jos näet tätä hirmumyrskyä niin kauan kestää.
»Oh, siunattuja ne, jotka ovat keksineet kaupunginportit!» Diomedes huudahti. »Katso! Portin kamanalle on sytytetty lamppu; sen valossa voimme helpommin kulkea.»
Oli jälleen joku hetki tyventä. Lamppu paloi selvästi ja kirkkaasti. Pakolaiset kiiruhtivat eteenpäin — saapuivat portille — sivuuttivat roomalaisen vahdin; salaman loimo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kiiltävää kypäräänsä, mutta hänen jäykänkovia piirteitään ei edes kauhu ollut saanut muuttumaan! Hän seisoi rauhallisena ja liikkumattomana paikallaan. Tällainenkaan hetki ei kyennyt Rooman majesteetin koneellisesta välineestä tekemään itseajattelevaa ja toimivaa miestä. Siinä hän seisoi keskellä hävittäviä luonnonvoimia; hän ei ollut saanut käskyä lähteä paikaltaan ja hakea pelastusta.[104] Diomedes ja hänen toverinsa menivät yhä eteenpäin; äkkiä muuan nainen astui heidän tielleen. Se oli sama tyttö, jonka iloisen äänen oli kuultu niin moneen kertaan toistavan: »ihania leikkejä tulossa!»
»Oi Diomedes!» hän huudahti, »Anna minulle suojaa! Katso», — hän näytti rinnoillaan lepäävää lasta — »katso tätä pienokaista! Se on minun — se on häpeän lapsi! En ole sitä koskaan ennen omakseni tunnustanut. Mutta nyt muistan, että olen hänen äitinsä! Sieppasin hänet kätkyestä; imettäjä oli paennut! Kukapa muu tällaisena hetkenä huolehtisi pienokaisesta, ellei hänen äitinsä, joka on hänet synnyttänyt? Pelasta se! Pelasta lapseni!»
»Kirottu sinun särisevä äänesi! Pois, naara!» Klodius tiuskasi hampaittensa raosta.
»Ei niin, tyttö», ystävällisempi Diomedes virkkoi, »seuraa meitä, jos tahdot. Tätä tietä — tätä tietä — holveihin!»
He lähtivät jälleen liikkeelle — saapuivat Diomedeen taloon; he nauroivat ääneensä, kun olivat kynnyksen yli astuneet, sillä he luulivat nyt kaikesta vaarasta selviytyneensä.
Diomedes käski orjiensa viedä maanalaisiin kellareihin ruokatavaroita ja öljyä lamppuja varten. Ja täältä nyt etsivät suojaa Julia, Klodius, äiti pienokaisineen, suurin osa orjista, jokunen pelästynyt tuttava ja jotkut naapuristosta saapuneet klientit.