7 LUKU.
Hävitystyö jatkuu.
Pilvi, joka oli peittänyt niin syvään pimeään koko päivän, oli nyt muuttunut kiinteäksi ja läpinäkymättömäksi massaksi. Pimeys ei ollut enää edes tuollaista vapaan luonnon synkintä yötä, vaan jonkun peitetyn huoneen säkkipimeää.[105] Räikeänä vastakohtana tälle pimeydelle olivat Vesuviuksen huipulta singahtelevat, sähähtelevät, kirkkaat salamat. Mutta niiden hirvittävä kauneus ei ollut tavallista tulen kauneutta; ei mikään sateenkaari voinut väriloistossaan kilpailla niiden kanssa. Milloin tummansininen hohde kuin eteläntaivaan syvin sini — milloin välähti kirkas vihreä, joka liikkui rauhattomasti kuin suunnattoman käärmeen kiemurat — milloin savun seasta läikähti häikäisevän kirkas puna, joka valaisi koko kaupungin portilta toiselle — sitten kaikki jälleen riutui sairaan kalpeaan niinkuin henki, joka on ruumiista lähtemässä.
Sadekuurojen välillä kuului maanalaista kuminaa ja kuohuvan meren aaltojen pauhua; ja pelokas korva tuskin erotti kaukaisen vuoren rotkoista pursuavien kaasujen hiljaista sihinää. Joskus tuo kiinteä pilvimassa jakaantui, ja salaman leimahtaessa nähtiin muka pilvissä outoja ihmisen ja hirmulaisten kaltaisia olentoja hirveässä taistelussa keskenään, mutta pian nekin hävisivät yleiseen sekasortoon; pelästyneitten kulkijoitten silmissä ja mielikuvituksessa nuo aineettomat höyryt näyttivät jättimäisiltä vihollisilta — hävityksen ja kuoleman aiheuttajilta.[106] Muutamin paikoin tuhkaa oli polviin saakka, ja kuumat sadekuurot, joita tulivuoren henkäily lennätti alas, löysivät tiensä asuntoihinkin ja levittivät kaikkialle tukahduttavaa kaasua. Toisin paikoin talojen katot puhkaisseet suunnattomat kivenjärkäleet olivat kaduille kasanneet raunioröykkiöitä, jotka hetki hetkeltä yhä pahemmin haittasivat kulkua; ja mikäli päivä kului, sikäli tuntuvammin maa keinui — jalka petti ja livetti, eivätkä tasaisimmillakaan paikoilla ajoneuvot ja kantotuolit voineet tasapainoaan säilyttää.
Joskus suuret kivenkimpaleet iskivät pudotessaan yhteen ja särkyivät pieniksi sirpaleiksi lennätellen tulikipunoita, jotka heti sytyttivät kaiken tulenaran palamaan, ja kaupunkia ympäröivät tasangot olivat pian hirveän tulipalon valaisemia; sillä monet talot vieläpä jotkut viinitarhatkin olivat liekkien vallassa ja toisin ajoin lieskat kohosivat jylhinä ja ylpeinä kohti synkkää taivasta. Tämän aika-ajottaisen valaisun lisäksi olivat asukkaat monin paikoin, julkisille paikoille, temppelien porttikäytäviin ja forumille sytyttäneet pitkiin riveihin tuohuksia palamaan. Mutta nämä eivät palaneet kauankaan; sadekuurot ja tuulenpuuskat ne pian sammuttivat; ja äkkipimeä, johon kaikki taas kääriytyi, oli omansa kaksin verroin näyttämään ihmisvoiman mitättömyyden, inhimillisen toivon turhuuden taistelussa luonnon hirveitä voimia vastaan.
Usein tuohuksien hetken valaistessa pakenevat joukot kohtasivat toisensa — muutamat kiiruhtivat merenrannalle, toiset sieltä pois maalle; sillä meri oli äkkiä kaikonnut rannoiltaan; synkkä pimeys kattoi senkin, ja sen kiehuville ja kuohuville aalloille putoili kallionlohkareita, kiviä ja tuhkaa, ja täältä löysi vielä vähemmän sitä suojaa, jota kaupungin kadut ja katot sentään osittain soivat. Typertyneinä, kalmankalpeina, luonnottoman pelokkaina nuo joukot toisensa kohtasivat, ei sanaa virkattu, ei neuvoa kysytty; sillä liejusadetta tuli nyt tiheämmin, vaikkakaan ei yhtenään, se sammutti tuohukset, joiden valossa kukin oli nähnyt toisensa aavemaiset piirteet, ja jokaiselle tuli kiire hakea itselleen lähintä suojaa. Sivistysmuodot olivat tyystin hävinneet. Silloin tällöin liekkien lepattavassa valossa nähtiin jonkun ylhäisen lainvalvojan rinnalla hiipivän varkaan, joka täydessä lastissa, arkaillen ympärilleen pälyen koetti saada suojaan nopean voittonsa hedelmät. Jos tässä pimeydessä vaimo joutui erilleen miehestään, vanhemmat lapsistaan, oli turhaa toivoa, että he enää tapaisivat toisensa. Sokeasti ja miltei sekapäin kaikki kiiruhtivat eteenpäin. Inhimillisen elämän monimutkainen koneisto oli äkkiä seisahtunut ja jäljelle oli jäänyt vain alkuperäisin vaisto, itsesäilytysvaisto!
Tällä kauhun näyttämöllä nyt Glaukuskin raivasi tietä seuralaisilleen Ionelle ja sokealle tytölle. Äkkiä heidät yllätti satainen, rannalle pyrkivä joukko. Nydia tempautui Glaukuksen rinnalta, joka Ionen kanssa joutui virran mukana kulkemaan; ja kun joukko (josta ei synkässä pimeässä erottanut yhtään mitään) oli ohi, ei Nydiaa enää ollut heidän rinnallaan. Glaukus huuteli hänen nimeään. Ei vastausta. He palasivat entiselle paikalleen — turhaan. He eivät löytäneet häntä — todennäköisesti hän oli ihmisvirran mukana työntynyt vastakkaiselle suunnalle. Heidän ystävänsä, heidän pelastajansa oli kadonnut! Ja Nydia oli tähän asti ollut heidän oppaansa. Hänen sokeutensa oli omansa tekemään koko tuon pimeän näyttämön hänelle kotoiseksi. Tottuneena ikuisessa pimeässä kulkemaan kaupungin sokkeloissa hän oli varmalla kädellä kuljettanut heitä merenrannalle päin, mistä he toivoivat onnen kaupalla pelastuvansa. Mihin heidän nyt piti lähteä? Kaikki oli heille valotonta — sokkeloa, josta ei poispääsyä. Mutta sittenkin he epätoivoisina, uupuneina jatkoivat matkaansa; tuhkaa satoi heidän päälleen, kivenpalasia putoili kipunoita singoten heidän jalkoihinsa.
»Ah! Ah!» Ione valitteli: »En jaksa enää. Jalkani uppoavat kuumaan tuhkaan. Pakene, rakkahin, pelastaudu, pakene! Jätä minut kohtaloni varaan!»
»Rauhotu! Lemmittyni — morsiameni! Kuolla kanssasi on suloisempaa kuin elää ilman sinua! Mutta minne — oh! Minne voimme tässä pimeässä kulkea? Tuntuu siltä, että olemme kulkeneet ympyrässä ja olemme samalla paikalla, jolta hetki sitten lähdimme.»
»Oi, jumalat! Katso tuota kivenlohkaretta — se on ruhjonut edessämme olevan talon katon! Kaduilla uhkaa joka hetki kuolema!»
»Siunattu salama! Katso, Ione — katso! Edessämme on Fortunan temppelin pylväskäytävä! Menkäämme sinne; siellä olemme ainakin turvassa tuhkasateelta.»
Hän tarttui rakastettuaan käteen ja töin ja tuskin he laahautuivat temppeliin. Glaukus vei Ionen pylväistön suojaisimpaan soppeen ja asettui hänen eteensä omalla ruumiillaan suojatakseen häntä salamilta ja tuhkasateelta. Täten rakkauden loihtima epäitsekkyys saattoi tällaisenakin hetkenä esiintyä pyhän kauniina.
»Ken siellä?» värähtelevä ja syvä miehen ääni kysyi; joku oli ennen heitä hakenut turvaa samasta paikasta. »Tai mitä turhia kysyn! Mitä maailmanlopun päivänä meitä liikuttaa, tapaammeko ystävän vai vihollisen!»
Ione kääntyi ääntä kohden ja hiljaa parkaisten peitti päänsä Glaukuksen käsiin; ja kun tämä katsahti samaan suuntaan, ymmärsi hän syyn toisen huutoon. Pimeästä hohti heitä vastaan kaksi palavaa silmää — salama valaisi kirkkaaksi temppelin sisustan — ja Glaukus huomasi kauhukseen edessään kahden pylvään välissä rauhallisena makaamassa saman leijonan, jonka raadeltavaksi hänet oli tuomittu; ja aivan vieressä, naapuristaan tietämättä istui jättiläiskokoinen mies, sama, joka oli heitä puhutellut — haavotettu gladiaattori Niger.
Salaman valossa metsänpeto ja ihminen olivat toisensa huomanneet; mutta vaisto sai kummankin pysymään rauhallisena. Niin, leijona ryömi yhä lähemmä gladiaattoria ikäänkuin toveria etsiäkseen; gladiaattori ei liikahtanutkaan eikä vapissut. Luonnon vallankumous oli lujimmat siteet katkaistessaan samalla karkottanut kaiken kammon luomiensa väliltä.
Tässä hirvittävässä suojassa ollessaan he huomasivat mies- ja naisjoukon tuohukset käsissä kulkevan temppelin ohitse. Ne olivat natsarealaisia; ja korkea, ylimaallinen innoitus oli karkottanut heidän pelkonsa ja kauhunsa. He olivat jo kauan uskoneet, ensimäisten kristittyjen harhautuneen käsityksen mukaan, että maailmanlopun päivä oli pian koittava; he kuvittelivat viimeisen päivän nyt tulleen.
»Voi, voi!» vanhin, joukon johtaja, huusi terävällä, läpitunkevalla äänellä. »Katsokaa! Herra tulee tuomitsemaan. Hän antaa sataa tulta ihmisten silmille. Voi, voi teitä väkeviä ja mahtavia! Voi teitä vallanmerkin kantajat ja purppurassa elävät! Voi teitä, te epäjumalien palvojat ja eläinten rukoilijat! Voi teitä, jotka pyhien verta vuodatatte ja riemuitsette Jumalanpojan tuskanhuutoja kuullessanne! Voi sinua, meren siveetöntä ilotyttöä! — Voi, Voi!»
Ja halki ilman kauhujen kaikui syvänä kuorohymninä: »Voi sinua, meren siveetöntä ilotyttöä! — Voi! Voi!»
Natsarealaiset kulkivat hitaasti ohi, heidän sainionsa lepattivat myrskyn kynsissä, heidän laulunsa kajahti uhkaavana ja juhlallisena varotuksena, kunnes he katosivat kadunkulmauksen taa, ja jälleen pimeys ja kuolemanhiljaisuus vallitsivat näyttämöllä.
Tuhkasade oli taas hetkeksi taukoamassa, ja Glaukus kehotti Ionea jälleen yrittämään kävellä. Seisoessaan he pylväistön alimmalla astuimella näkivät vanhan miehen, joka pitäen oikeassa kädessään rahakukkaroa nojautui nuorempaan mieheen. Nuoremmalla oli tuohus. Glaukus tunsi heidät isäksi ja pojaksi — ahneeksi edellisen, tuhlariksi jälkimäisen.
»Isä», nuorukainen sanoi, »ellet voi kulkea nopeammin, niin minun täytyy jättää sinut tähän, tai muuten hukumme molemmat.»
»Pakene siis, poikani, ja jätä isäsi!»
»Mutta en voi paeta nälkää näkemään; anna minulle rahakukkarosi!» Ja nuorukainen yritti siepata sen vanhuksen kädestä.
»Lurjus! Ryöstätkö oman isäsi?»
»Ah! Kuka semmoisesta puhuu tällaisena hetkenä? Kuolema sinulle, kitupiikki!»
Poika iski ukon maahan, sieppasi kukkaron hänen vavahtelevista käsistään ja kiiruhti paikalta kimeästi hihkuen.
»Oi, jumalat!» Glaukus huudahti. »Oletteko siis sokeat tässä pimeydessä? Tuollaiset rikokset valmistavat syyllisille ja syyttömille samanlaista tuhoa. Tule, Ione, tule!»