11 LUKU.
Tapahtumat kehittyvät. — Suunnitelma kehkeytyy. — Verkko tulee valmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin.
»Uskallatko siis, Julia, tänä iltana käydä tapaamassa Vesuviuksen noitaa — ja lisäksi tuon pelottavan miehen seurassa?»
»Mitä, Nydia?» Julia virkkoi arasti, »luuletko todellakin, että vaara on tarjolla? Tuollaiset vanhat akat taikapeileineen, vipajavine seuloineen, kuunpaisteessa poimittuine yrtteineen ovat käsittääkseni suuria veijareita, jotka eivät ole mitään muuta hyvää oppineet kuin varsinaisen ammattinsa, ja lemmen juomansakin he valmistavat kedon yksinkertaisista kukkasista. Miksi pelkäisin?»
»Etkö pelkää seuralaistasi?»
»Mitä? Arbakestako? Diana auttakoon, en ole koskaan nähnyt kohteliaampaa miestä kuin tuo poppamies on. Ja ellei hän olisi niin musta, niin hän olisi miltei kaunis.»
Vaikka Nydia olikin sokea, oli hän silti tarkkanäköinen kyllin huomaamaan, ettei Julian kaltainen luonne antanut Arbakeen kohteliaisuuksien itseään pelottaa. Hän ei sen koommin häntä neuvonut; mutta hänen kiihottuneessa mielessään pyöri hurjia ajatuksia, kykenikö tuo taikuri todella rakkauden sitomaan.
»Salli minun tulla mukaasi, jalo Julia», hän sanoi vihdoin. »Minusta ei kyllä ole turvaa, mutta minä tahtoisin mielelläni olla viimeiseen asti mukana.»
»Tarjouksesi miellyttää minua», Diomedeen tytär vastasi. »Mutta kuinka pääset? Me palaamme myöhään; sinua kaivattaneen kotona.»
»Ione kyllä suostuu», Nydia vastasi. »Jos sallit minun nukkua kattosi alla, niin ilmotan hänelle, että sinä vanhana suojelijanani ja ystävänäni kutsuit minut luoksesi koko päiväksi laulamaan tessalialaisia laulujani. Hänen kohteliaisuutensa varmaankin sallii sinulle sen vähäisen ilon.»
»Ei, pyydä itse lupa!» ylpeä Julia sanoi. »En tahdo mitään suosionosotuksia tuolta napolittarelta.»
»Olkoon niin. Menen heti esittämään toivomukseni. Tiedän, ettei sitä evätä, ja palaan pian takaisin.»
»Tee niin; ja sinun vuoteesi valmistetaan minun omaan huoneeseeni.»
Nydia jätti ihanan pompeijittaren. Mennessään Ionen luo hän kohtasi Glaukuksen vaunut, joiden eteen valjastetut ylpeät ja rohkeat rotuhevoset herättivät yleistä ihmettelyä.
Glaukus pysäytti heti hevosensa puhellakseen kukkastytön kanssa.
»Sinä kukoistat kuin omat ruususi, kelpo Nydiani! Ja kuinka voi ihana emäntäsi? — luullakseni toipunut jo eilisen myrskyn seurauksista?»
»En ole nähnyt häntä vielä tänä aamuna», Nydia vastasi, »mutta —.»
»Mutta mitä? — Väisty syrjään, hevoset ovat liian lähellä sinua.»
»Mutta luuletko, että Ione antaa minulle luvan saada viettää tämän päivän Julian, Diomedeen tyttären kanssa? — Hän haluaa sitä, ja ole minulle ystävällinen, kun minulla vielä on joitakuita tuttavia.»
»Jumalat siunatkoot sinun kiitollista sydäntäsi! Minä vastaan Ionen suostumuksesta.»
»Saanko siis myöskin yöni viettää siellä ja palata huomenna?» Nydia kysyi aika lailla hämillään ansaitsemattomasta kiitoksesta.
»Kuten sinua ja Juliaa vain haluttaa. Tervehdi häntä puolestani. Ja kun kuulet hänen puhuvan, niin tarkkaa, Nydia, mikä ero on hänen äänensä ja Ionen hopeankirkkaan äänen välillä! Vale!»
Glaukus oli täydelleen toipunut edellisen yön tapauksista, hänen kiharansa liehuivat tuulessa, hänen iloinen ja joustava mielensä leiskahteli kuin hänen partilaiset hevosensa — hän oli aikakautensa mallikuva, nuoruutta ja rakkautta uhkuva — Glaukus oli äkkiä kohonnut rakastettunsa tasalle.
Nauti nykyhetkestä niinkauan kuin voit — tulevista hetkistä ei kukaan tiedä!
Illan hämärtäessä Julia istuutui kantotuoliinsa, johon oli varattu tilaa myöskin hänen sokealle kumppanilleen, ja käski orjien suunnata kulkunsa maalaiskylpylään, jonka Arbakes oli yhtymäkohdaksi määrännyt. Hänen kevyestä luonteestaan oli tällainen yritys miellyttävä huvitus pikemmin kuin pelättävä hanke. Riemusta sykähteli hänen sydämensä, kun hän ajatteli loistavaa voittoaan vihatusta napolittaresta.
Huvilan portin edustalle oli kokoontunut pieni, mutta iloinen joukko, kun hänen kantotuolinsa pujahti kylpylän naisosastoon vievän yksityisoven kautta sisään.
»Olin hämärässä tuntevinani Diomedeen orjat», muuan virkkoi.
»Totta tosiaan, Klodius», Sallustus sanoi. »Se näyttää todella olevan hänen tyttärensä Julian kantotuoli. Hän on rikas, ystäväiseni, mikset kosi häntä?»
»Olen toivonut Glaukuksen hänet naivan. Julia ei salaakaan tunteitaan; ja kun hän on antelias ja pelaa onnettomasti —.»
»Niin virtaavat hänen sestertiansa sinun kassaasi, viisas Klodius.
Nainen on ihana olento — kun hän on toisen miehen oma.»
»Mutta», Klodius jatkoi, »koska Glaukus kuulemani mukaan aikoo naidakin napolittaren, täytyy minun kai taas koettaa onneani hylätyn tytön kanssa. Joka tapauksessa Hymenin lamppu on kullattu ja se kietoo meidät liekkinsä tuoksuihin. Minä vain vastustan sitä, että Diomedes mahdollisesti määrää sinut, Sallustukseni, tyttärensä omaisuuden kaitsijaksi.»[54]
»Ha, ha! Menkäämme sisään, komissatorini! Viini ja seppele odottavat jo meitä.»
Lähetettyään orjansa heitä varten varattuun huoneistoon Julia meni Nydian kera kylpylän puolelle ja välittämättä hoitajattarien tarjouksista he lähtivät yksityisovesta puutarhaan.
»Hänellä on täällä ihan varmasti joku kohtaus», muuan orjattarista sanoi.
»Mitä se sinua liikuttaa?» ylihoitajatar virkkoi vihaisena. »Hän suorittaa kylpymaksun eikä meille koidu penninkään vahinkoa. Sellaiset kylpyvieraat tuottavat enimmän. Vait! Etkö kuule Fulvian lesken taputtavan käsiään? Riennä — sukkelaan!»
Julia ja Nydia välttelivät puutarhan vilkasliikkeisimpiä osia ja saapuivat vihdoin egyptiläisen määräämälle paikalle. Pienellä, pyöreällä ruohokentällä kuunsäteet osuivat Silenuksen kuvapatsaalle; tuo veitikka jumala nojasi kallionlohkareeseen — Bakkuksen ilves oli sen jaloissa — ja suunsa edessä se piti kohotetuin käsin rypäleterttua, jota se nauraen tervehtien näytti olevan valmis ahmimaan.
»En näe tietäjää», Julia sanoi ympärilleen tähyillen. Mutta tuskin hän oli tämän ehtinyt sanoa, kun egyptiläinen astui hitaasti naapuritiheiköstä, ja kuu valaisi kalpeana hänen valkeaa vaippaansa.
»Salve, hempeä neito! — Mutta mitä! Kuka on mukanasi? Emme tarvitse seuralaisia!»
»Se on vain sokea kukkastyttö, viisas tietäjä», Julia vastasi. — »Hän on tessalitar.»
»Oh! Nydia!» egyptiläinen sanoi. »Tunnen hänet hyvin.»
Nydia peräytyi askeleen ja kauhistui.
»Mikäli tiedän olet ollut talossani?» Arbakes sanoi kuiskaten Nydian korvaan. »Sinä tunnet valan —. Vaitiolo ja salaisuus nyt kuten ennenkin tai varo!»
»Mutta», hän lisäsi itsekseen, »onko tarvis uskoutua enää kenellekään, ei edes sokealle. — Julia, etkö uskalla yksin olla kanssani? Ei tietäjä ole niin hirmuinen ihminen kuin luullaan.»
Puhuessaan hän vei Julian syrjemmälle.
»Velho ei mielellään näe luonaan useita vieraita yhtaikaa», hän sanoi. »Jätä Nydia tähän siksi, kunnes palaamme; ei hänestä kuitenkaan ole meille mitään apua; ja sinulla on kylliksi suojaa kauneudessasi — kauneudessasi ja arvossasi. Niin, Julia, tunnen nimesi ja asemasi. Tule, luota minuun, nuorempain najadien[55] ihana kilpailija!»
Kuten olemme nähneet ei Julia vähistä säikkynyt; häntä miellytti Arbakeen imartelu, hän suostui ja käski Nydian odottaa heidän paluutaan. Eikä Nydia enää mielellään mukana ollutkaan. Egyptiläisen äänensävy oli hänessä herättänyt hirvittäviä muistoja. Hänen mielensä keveni paljon, kun hän kuuli, ettei hänen tarvinnutkaan enää seurata muita.
Hän palasi kylpylään ja odotti eräässä yksityishuoneessa Julian paluuta. Monenlaiset katkerat ajatukset täyttivät tyttöraukan mielen hänen istuessaan huoneessa ikuisessa pimeydessään. Hän ajatteli omaa surullista kohtaloaan; etäällä isänmaastaan, kaukana niistä äidillisistä hyväilyistä, jotka lievittävät lapsuusajan ensimäisiä kevätsuruja — päivänvalokin häneltä oli riistetty, vieraat hänen askeliaan johtivat, hän oli onneton siinäkin ainoassa hellässä tunteessa, mikä hänen sydämessään eli, hän rakasti, mutta toivottomasti — vain se hämärä ja häälyvä toivo hänellä oli, minkä hänen tessalialainen taikauskoinen mielikuvituksensa hänelle loi lemmenjuomien ja taikakeinojen voimasta.
Luonto oli tuon tyttöraukan sydämeen kylvänyt hyveen siemenen, mutta se ei päässyt koskaan itämään. Onnettomuuden opetukset eivät aina ole terveellisiä; joskus ne pehmittävät ja parantavat, mutta yhtä usein ne myöskin koventavat ja pahentavat. Jos me huomaamme kohtalon meitä kolhivan ankarammin kuin niitä, jotka elävät ympärillämme, emmekä aina omissa vaiheissamme huomaa sen ankaruuden oikeutusta, niin me helposti alamme maailmaa pitää vihollisenamme, muutumme luulevaisiksi, ryhdymme taistelemaan parempaa itseämme vastaan ja antaudumme niiden synkkien intohimojen valtaan, joita epäoikeutettu luulomme voi meissä synnyttää. Nydia oli varhain myyty orjaksi, hän oli saanut isännäkseen tunnottoman piiskamiehen, ja hänen asemansa oli parantunut vain, jotta hän tuntisi entistäkin katkerammin oman kohtalonsa — näin olivat Nydian luonnolliset, hyvät tunteet tyrehtyneet ja tuhoutuneet. Intohimo, jonka valtaan hän oli sokeana antaunut, oli hämärtänyt hänen käsityksensä oikeasta ja väärästä. Ja samat voimakkaat ja traagilliset sielulliset liikutukset, jotka on nähty useissa klassillisen ajan kuvaamissa naisissa — Myrrassa ja Medeassa — jotka rakkaudelleen antautuneina raastavat raivoisina kaikki esteet tieltään — olivat nyt vallanneet Nydian sydämen.
Aika kului. Keveä astunta kuului huoneeseen, jossa Nydia hautoi synkkiä ajatuksiaan.
»Oh, kuolematonten jumalten olkoon kiitos!» Julia sanoi. »Olen palannut. — Olen päässyt pois tuosta hirvittävästä luolasta! Tule, Nydia! Menkäämme pian täältä!»
Vasta kun he olivat istuutuneet kantotuoliin, alkoi Julia taas puhua.
»Oh!» hän virkkoi vavisten. »Mitä näinkään! Minkälaisia pelottavia loihtuja! Mitkä kalmankasvot sillä velholla! Mutta ei siitä sen enempää. Olen saanut juoman — hän vakuutti sen tehoovan. Hetken perästä hän ei enää huomaakaan kilpailijaani ja vain minua, minua vain Glaukus lempii!»
»Glaukus!» Nydia huudahti.
»Ah! Tyttö, sanoin sinulle ensin, etten atenalaista rakastanut; mutta huomaan nyt voivani uskoa sinulle kaiken — rakastan näet tuota kaunista kreikkalaista.»
Mikä uusi tunnetulva nyt täyttikään Nydian! Hän oli suostunut avustamaan Juliaa Glaukusta vierotettaessa Ionesta, mutta vain siirtääkseen tämän tunteet vieläkin toivottomammin taikakeinojen avulla toiseen. Hänen sydämensä oli särkyä — hänen rintaansa salpasi. Pimeässä Julia ei huomannut toverinsa kiihtymystä; hän leperteli iloisena yhtä ja toista lemmenjuomansa ennustetusta tehosta ja lähestyvästä riemuvoitostaan, ja siirtyi tuon tuostakin kuvailemaan sitä kauhun näyttämöä, jonka hän oli jättänyt — kertoi Arbakeen rauhallisista eleistä ja hänen mahtavasta vaikutusvallastaan tuohon hirmuiseen tietäjä-akkaan.
Nydia ehti sillaikaa tointua. Muuan ajatus oli hänessä välähdyksenä herännyt: hän saa nukkua Julian huoneessa — ehkä hänen onnistuu anastaa itselleen lemmenjuoma.
He saapuivat Diomedeen talolle ja nousivat Julian huoneeseen, jossa heitä odotti illallispöytä.
»Juo, Nydia, sinun on varmaankin kylmä — ilta oli aika lailla kolea, minun suonissani ainakin on veri jähmettynyt.»
Ja nopeasti Julia kulautti suuren kulhollisen maustettua viiniä.
»Sinullahan on juoma mukanasi.» Nydia sanoi. »Annahan se minulle.
Kuinka pieni pullo! Minkäväristä se on?»
»Kristallinkirkasta», Julia vastasi ottaen pullon takaisin. »Sitä ei voi puhtaasta vedestä erottaa. Velho vakuutti sen olevan myöskin mautonta. Noin pienenäkin tuo pullo pystyy lemmen kiinnittämään koko iäksi. Se täytyy sekottaa toiseen nesteeseen, ja Glaukus saa vain seurauksista tuta, mitä on niellyt.»
»Se ei siis millään lailla eroa tästä vedestä?»
»Ei, se on yhtä välkkyvän väritöntä. Katso, kuinka kirkkaalta se näyttää! Se on kuin kuunsäteitten liuosta. Välkkyvä juoma! Kuinka sinun kristallikalvosi läpi kuultaakaan minun onneni!»
»Ja miten se on suljettu?»
»Pienellä tulpalla vain. — Otan sen pois — ei tule minkäänlaista hajua. Omituista, että juoma, jota eivät aistimet lainkaan tunne, sittenkin hallitsee kaikkia aisteja!»
»Onko vaikutus äkillinen?»
»Tavallisesti niin, mutta toisinaan kestää odottaa joku tunti.»
»Oh, mikä hurmaava tuoksu!» Nydia sanoi äkkiä ottaessaan pöydältä pienen pullon ja kumartuen hengittämään sen väkevää sisältöä.
»Miellyttääkö se sinua? Lasiin on upotettu muutamia melkoisen kalliita helmiä. Eilen et halunnut ottaa minulta rannerengasta — tahdotko tuon pullon?»
»Sellaiset tuoksut kuin nämä parhaiten tuovat anteliaan Julian sen mieleen, joka ei voi nähdä. Ellei pullo ole liian kallis —»
»Oh! Minulla on tuhannen vielä kalliimpaa — ota se, lapsi!»
Nydia kiitti häntä ja pisti pullon poveensa.
»Ja onko juoma yhtä tehokasta, kuka tahansa sen antaneekin?»
»Vaikka kaikkein rumin akka auringon alla sen antaisi Glaukukselle, ei tämä voisi ketään muuta kuin häntä pitää kauniina!»
Viini lämmitti Juliaa, ja hän tuli hetki hetkeltä iloisemmaksi ja huolettomammaksi. Hän nauroi ääneen ja rupatteli jonnin joutavista asioista. Oli jo sydänyö, kun hän kutsui orjattarensa ja alkoi riisuutua.
Kun nämä olivat poistuneet, virkkoi Julia Nydialle:
»En luovu tästä rakkaasta juomastani, ennenkuin sen käyttöhetki on koittanut. Makaa tuossa, pääni alla, välkkyvä henki ja suo minulle ihania unia!»
Näin sanoen hän pani pullon korvallisensa alle. Nydian sydän sykki voimakkaasti.
»Miksi juot vain vettä, Nydia? Sekota siihen edes viiniä!»
»Minulla on hieman kuumetta», sokea tyttö vastasi, »ja vesi viilentää. Panen tämän vesiastian viereeni; tällaisina kesäöinä se virkistää, elleivät unen langat tahdo huuliamme sitoa. Ihana Julia, minun täytyy jättää sinut jo varhain — Ione tahtoo niin — ehkä jo ennenkuin heräätkään; ota siis vastaan minun onnentoivotukseni!»
»Kiitos. Kun seuraavan kerran toisemme tapaamme, näet Glaukuksen jalkojeni juuressa.»
He menivät makuulle, ja päivänrasituksista väsyneenä Julia nukkui pian. Mutta tuskaiset ja kuohuvat ajatukset askartelivat valvovan tessalittaren mielessä. Hän kuunteli Julian rauhallista hengitystä; hänen korvansa, jotka olivat tottuneet erottamaan hienoimmatkin äänivivahteet, vakuuttivat hänelle, että hänen toverinsa nyt nukkui sikeintä untaan.
»Auta minua nyt, Venus!» hän huokasi.
Hän nousi varoen vuoteeltaan, valutti Julian lahjaksi antamasta pullosta hajuveden marmorilattialle, pesi sen huolellisesti moneen kertaan vedellä, jota oli hänen vierellään kulhossa, ja hapuiltuaan Julian vuoteen ääreen (hän näki yöllä yhtä hyvin kuin päivällä!) hän pisti vapisevan kätensä pieluksen alle ja tempasi sieltä lemmenjuoman. Julia ei liikahtanutkaan. Hänen hengityksensä huokui entisen tasaisena sokean tytön hehkuville poskille. Sitten Nydia avasi pullon ja kaatoi sen sisällön omaan pulloonsa, joka siitä tuli täyteen. Ja täytettyään lemmenjuomapullon tavallisella vedellä, jonkaväristä Julia oli taikanesteen vakuuttanut olevan, hän vei pullon entiselle paikalleen. Sitten hän jälleen hiipi vuoteelleen ja odotti — minkälaisin ajatuksin! — päivännousua.
Aurinko nousi — Julia nukkui yhä. Nydia pukeutui äänetönnä, pani kalliin aarteen poveensa, tarttui sauvaansa ja kiiruhti jättämään talon.
Portinvartija Medon tervehti häntä ystävällisesti, kun hän astui kadulle vieviä portaita alas. Nydia ei kuullut häntä, hän oli aivan kuin sekaisin, ajatusmyrsky temmelsi hänen aivoissaan, ja jokainen hänen ajatuksensa oli intohimoa. Hän tunsi poskillaan raikkaan aamuhengähdyksen, mutta hänen polttavat suonensa eivät siitä viilentyneet.
»Glaukus», hän puheli itsekseen, »tehoisimmatkaan taikajuomat eivät voi sinun lempeäsi tehdä sellaiseksi, jommoinen on minun rakkauteni sinuun. Mutta Ione — pois epäilys! — pois katumus! Glaukus, minun kohtaloni on sinun hymyilyssäsi ja sinunkin tulevaisuutesi! Oi, toivoa! — oi, iloa! — Sinun kohtalosi on näissä käsissä!»