10 LUKU.
Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. — Kohtalo kirjottaa ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?
Arbakes oli odottanut vain myrskyn taukoavan lähteäkseen yön varjossa tapaamaan Vesuviuksen noitaa. Häntä kantoivat hänen uskollisimmat orjansa, joita hän kaikissa salaisissa hankkeissaan oli käyttänyt, ja mukavasti kantotuolissaan lojuen ja sydämensä rauhallisia lyöntejä kuunnellen hän nautti jo edeltäpäin suorittamastaan kostosta ja siitä lemmestä, jonka hän jo oli vallannut. Orjat kulkivat tuon lyhyen taipalen miltei yhtä nopeasti kuin tavallisissa oloissa muulit; ja Arbakes saapui pian kapealle polulle, jota rakastunut pari ei ollut onnettomuudekseen huomannut ja joka viiniköynnöksien läpi vei lyhintä tietä velhon asunnolle. Tähän hän pysäytti kantotuolin; ja käskettyään orjiensa kätkeytyä ja viedä kantotuolinkin viiniköynnöstiheikköön, jotta satunnaiset kulkijat eivät heitä huomaisi, hän lähti yksin, hieman horjuvin askelin ja pitkään sauvaan nojaten nousemaan jyrkännettä.
Ei pisaraakaan enää rauhalliselta taivaalta; vain lehdiltä silloin tällöin putoili raskaita vesirakeita ja rosoiselle tielle oli vesi paikka paikoin kokoontunut lätäköiksi.
»Ajattelijoilla on sentään outoja intohimoja», Arbakes tuumi, »jotka sellaisen kuin minutkin vievät kuolinvuoteelta ja terveetkin johtaa elämän ruusuisista nautinnoista tällaiselle karuille, öisille poluille, Mutta kun intohimo ja kosto heitä jäytävät, voi se Tartaruksestakin[47] tehdä Elysiumin.»[48] Korkealta, kirkkaana ja surumielisenä kuu valaisi tämän synkän vaeltajan tietä hopeoiden jokaisen sen säteitten tielle joutuneen vesilätäkön ja luoden varjon jyrkän vuoren toiselle rinteelle. Hän näki edessään saman valon, joka oli johtanut hänen uhkaamiensa uhrienkin askelia, mutta se ei enää vain tuikahtanut yön pimeydessä, vaan se loisti nyt vakavaa valoa.
Hän pysähtyi hengähtämään luolaan vievän käytävän suulle, ja sitten hän astui hänelle ominaisin ylhäisin ja rauhallisin liikkein yli kynnyksen.
Kettu hypähti pystyyn huomatessaan tulijan ja ilmaisi omistajalleen pitkästi muristen vieraan saapuneen.
Velho istui rauhallisena kuin ruumis tulensa ääressä. Hänen jalkojensa juuressa makasi kuiviin sammaliin peitettynä haavotettu käärme, mutta Arbakes huomasi heti ensisilmäyksellä sen suomujen välkähtelevän vastapäätä olevan tulen hohteessa, kun se niveliään liikutti edestakaisin suurissa tuskissaan.
»Pois, orja!» velho virkkoi kuten ennenkin ketulle, ja kuten ennenkin kettu painui muristen ja pälyen loukkoonsa.
»Nouse, yön ja Erebuksen[49] palvelija!» Arbakes sanoi käskevästi. »Taitosi mahtavimpia edustajia on sinua nyt tervehtimässä! Nouse ja lausu hänet tervetulleeksi!»
Akka käänsi nyt katseensa egyptiläisen muhkeaan muotoon ja synkkiin piirteisiin. Hän tarkasti kauan ja tutkivasti miestä, joka siinä hänen edessään seisoi itämaisesti puettuna, kädet ryntäillä, ylpein käskevin otsin. »Kuka olet», hän viimein virkkoi, »joka kutsut itseäsi polttavien ketojen tietäjää ja hävinneen etruskilaisen sukupolven tytärtä väkevämmäksi?»
»Olen se, jolta kaikki magian harjottajat pohjoisesta etelään, idästä länteen, Ganges- ja Niilinvirroilta Tessalian laaksoihin ja keltaisen Tiberin rannoille asti ovat tietonsa saaneet.»
»Tunnen näillä seuduilla vain yhden sellaisen miehen, jota jokapäiväinen maailma, hänen korkeampia ja salaperäisiä ominaisuuksiaan tuntematta nimittää egyptiläiseksi Arbakeeksi. Me, salatietoiset tunnemme hänen oikean nimensä: Hermes, salamavyön omistaja.»
»Katso!» Arbakes vastasi. »Olen se.»
Tätä sanoessaan hän aukaisi viittansa ja paljasti tulenhohtavan vyön, joka välkkyen ympäröi hänen rintaansa; sen keskessä olevaan metallilevyyn oli kaiverrettu joitakin miltei näkymättömiä merkkejä, mutta velho ne näytti hyvin tuntevan. Hän nousi äkkiä ja heittäytyi Arbakeen jalkoihin. »Olen siis nähnyt», hän sanoi kunnioittaen, »Mahtavan vyön haltijan — ota vastaan minun kunnioitukseni!»
»Nouse! Tarvitsen apuasi.»
Arbakes istahti samalle puunrungolle, jolla Ionekin oli istunut ja viittasi velhoakin asettumaan entiselle paikalleen.
»Väitit», Arbakes virkkoi toisen toteltua, »olevasi vanhan etruskilaisen suvun tytär,[50] kansan, jonka jättiläiskaupunkien jykevät muurit nyt halveksien katsovat alas siihen ryövärisukuun, joka on niiden entisen herruuden anastanut. Nämä vanhat heimot tulivat osaksi Kreikasta, osaksi vieläkin kuumemmasta ilmanalasta. Joka tapauksessa sinä olet egyptiläistä alkuperää, sillä kreikkalaiset, jotka pääsivät Hellaan alkuperäisten asujainten isänniksi, olivat Niilin rantojen rauhattomia, omasta maastaan karkotettuja poikia. Oi, tietäjä, sinun esivanhempasi ovat siis minun kanta-isieni alamaisia. Syntyperältäsi ja taidoiltasi sinä siis olet Arbakeen palvelija. Kuule minua ja tottele!»
Velho nyökäytti päätään.
»Mitä salaisia taikakeinoja meillä onkin», Arbakes jatkoi, »täytyy meidän silti usein käyttää luonnollisia välineitä päämäärään päästäksemme. Sormus, kristalli, tuhka ja yrtit[51] eivät aina ole erehtymättömiä. Korkeampien kuunsalaisuuksienkin tutkijan on joskus pakko, huolimatta salamavyöstään, inhimillisissä pyrkimyksissään käyttää inhimillisiä keinoja. Kuule siis minua! Sinä tunnet, niin arvelen, myrkyllisinten kasvien salaisuudet. Sinä tunnet ne, jotka lopettavat elämän, jotka polttavat ja näännyttävät hengen, jotka saavat nuoren veren suoniinsa jähmettymään jääksi, joka ei koskaan sula. Olenko oikeassa? Puhu ja ole rehellinen!»
»Mahtava Hermes, olen sellaista ainakin tutkinut. Katso näitä aaveenomaisia kalmankalpeita piirteitä, ne ovat elävän värinsä kadottaneet vaaliessani niitä myrkyllisiä ruohoja, joita yöt päivät tuossa kattilassa kiehuu.»
Velhon puhuessa egyptiläinen siirtihe syrjemmä tuosta vaarallisesta ja epäterveellisestä paikasta.
»Hyvä!» hän sanoi, »sinä olet oppinut syvän tiedon ikitotuuden, joka on: 'halveksi ruumista, jotta henkesi rikastuisi'. Mutta nyt asiaan. Tänne tulee huomisiltana muuan turhamainen tyttö pyytämään sinulta lemmenjuomaa irrottaakseen toisesta ne silmät, joiden tulisi vain häntä katsella. Lemmenjuoman asemesta sinä annatkin tytölle kaikkein vaarallisinta myrkkyäsi. Antakaamme rakastajan lemmenlupauksensa kuiskata varjoille.»
Velho värisi kiireestä kantapäähän. »Oh, anteeksi, hirmuinen opettaja», hän huudahti sammaltaen. »Sitä en uskalla. Kaupunkien lait ovat tarkat ja ankarat; ne tarttuvat minuun, ne murskaavat minut.»
»Mihin tarkotukseen sitten juomiasi ja myrkkyjäsi käytät?» Arbakes kysyi pilkallisesti.
Velho peitti inhottavat kasvonsa käsillään. »Oh! Vuosia sitten en ollut sellainen jommoinen nyt. Minä rakastin ja toivoin, että minuakin rakastettaisiin.» Hänen äänensä oli nyt aivan muuttunut, niin tuskainen ja niin hento oli sen sävy.
»Ja miten sinun rakkautesi ja minun käskyni joutuvat yhteen?» Arbakes kysyi kärsimättömänä.
»Odota», velho selitti — »kärsivällisyyttä, rukoilen. Minä rakastin. Toinen, minua rumempi — niin, Nemesis avita — minua rumempi vei minulta omani. Olin tuota synkkää etruskilaista sukua, jonka jäsenet järjestään ovat mustan magian salaisuuksien perillä. Äitinikin oli tietäjä. Hän oli mukana kostopuuhissani. Häneltä sain juoman, jonka piti hänen lempensä minuun nostaa, ja häneltä myöskin myrkyn, jonka piti kilpailijani tuhota. Oh, musertakaa minut, te hirmuiset kallioseinät! Minun vapiseva käteni erehtyi juomissa, — rakastajani lankesi tosin jalkoihini, mutta kuolleena, kuolleena. Mitä arvoa elämällä on senjälkeen ollut minulle? Vanhennuin pian. Antauduin heimoni taikuutta harjottamaan. Vastustamaton vaisto pitää minua ainaisessa rangaistuksen tuskassa; aina minä haen myrkyllisimpiä kasveja, yhä valmistelen myrkkyjä, aina kuvittelen sitä antavani vihaamalleni kilpailijalle, yhä vielä täytän niillä pulloni, yhä kuvittelen niiden hävittävän hänen kauneutensa tuhkaksi, yhä olen näkevinäni Aulukseni värähtelevät jäsenet, vaahtoiset huulet, lasittuneen katseen — Aulukseni, jonka itse murhasin.» Velhon ruumis nytkähteli sisäisestä liikutuksesta.
Arbakes katsoi häntä uteliain ja halveksivin silmin.
»Ja tuolla hullulla olennolla on yhä inhimillisiä tunteita!» hän ajatteli. »Hänen muistonsa ovat saman tulen hehkua, joka jäytää Arbakestakin! — Sellaisia me olemme kaikki! Salaperäinen todella on se kuolevaisten intohimojen side, joka yhdistää suurimman ja alhaisimman.»
Hän ei vastannut, vaan odotti siksi, kunnes toinen oli tointunut. Velho vaappui puoleen ja toiseen istuimellaan, silmät tuijottaen liekkeihin ja raskaitten kyynelten vieriessä pitkin hänen kelmeitä poskiaan.
»Kertomuksesi on todella hirvittävä», Arbakes sanoi, »mutta nuo intohimot ovat nuoruuden hulluuksia — vanhuus kovettaa sydämemme ja tekee sen tunteettomaksi kaikelle. Niinkuin osterin kuori vuosi vuodelta paksuuntuu, samoin jokainen vuosi rakentaa sydämemme ympärille yhä paksumpaa kettoa. Älä siis enää ajattele noita tyhmyyksiä! Ja nyt, kuuntele minua taas! Sen koston nimessä, joka sinullekin on rakas, minä käsken sinun totella minua! Kostaakseni olen tullut sinua tapaamaan! Se nuorukainen, jonka tahdon tieltäni raivata, on tähän asti salaisia taikojani uhmannut — tuo purppuraan ja koreaan pukeutunut hymyilevä silattu keikari, hengetön ja tunteeton, mies, jolla ei ole muita avuja kuin kauneutensa — kirottu olkoon hän — tuo hyönteinen — tuo Glaukus — sanon sinulle Orkuksen ja Nemesiin nimessä, hänen täytyy kuolla.»
Ja unohtaen heikkoutensa — oudon toverinsa — kaiken paitsi voittamattoman raivonsa Arbakes kulki itsekseen haastellen pitkin ja jäntevin askelin synkässä luolassa.
»Glaukus sanoit, mahtava opettajani?» velho virkkoi äkkiä. Kuullessaan tuon nimen hänen tummat silmänsä välähtivät, niissä hehkui koko raju kostonhimo, joka yksinäisen ja halveksitun ihmisen täyttää, kun hän muistelee pieniä loukkauksia.
»Niin on hänen nimensä; mutta mitä nimestä? Kolmen päivän perästä tästä hetkestä asti hänen nimensä älköön olko enää elävän Glaukuksen nimi!»
»Kuule minua!» velho virkkoi, heräten nyt unelmistaan, joihin hän oli vaipunut pidettyään Arbakeelle puheensa. »Kuule minua! Olen sinun palvelijasi ja orjasi. Jos annan puhumallesi tytölle juoman, jonka pitäisi Glaukuksen elämä tuhota, niin tulen varmasti ilmi — kuolleella on aina kostajansa. Ei niin, sinä pelottava mies! Jos sinun käyntisi täällä, sinun vihasi Glaukusta kohtaan tulevat ihmisten ilmoille, niin tuskinpa taikakeinosi voisivat sinua itseäsikään suojella.»
»Haa!» Arbakes huudahti ja vaikeni äkkiä. Ja todistukseksi siitä, kuinka sokeaksi hurja intohimo voi sumentaa terävimmänkin silmän, riittää mainita, että nyt vasta ensi kertaa hänelle välähti mieleen se vaara, johonka hän kostoa tavotellessaan saattoi kietoutua, niin varovainen ja huolehtivainen kuin hän olikin.
»Mutta», velho jatkoi, »jos sensijaan että hänen sydämensä kuoletan, annankin hänelle juoman, joka kuivettaa ja sumentaa hänen järkensä — joka sitä nielleen tekee mahdottomaksi kaikkeen inhimilliseen toimintaan — tekee hänestä tylsän, raivoisan olennon — vaahtosuisen kaatuvatautisen, apinamaisen hulluttelijan — eikö kostosi silloin ole tyydytetty, eikö päämääräsi saavutettu?»
»Oi tietäjä, et ole enää orjani, olet sisareni — Arbakeen vertainen — kuinka paljoa terävämpi onkaan naisen katse kostossakin kuin meidän miesten! Kuinka paljoa täydellisempi sellainen kosto kuin kuolema!»
»Ja», velho jatkoi kehittäen yhä hirveätä suunnitelmaansa, »tässä on vain vähän vaaranuhkaa, sillä tuhansista syistä, joita ei perinpohjin tutkita, uhrimme on voinut sairautensa saada. Hän on voinut viinipensastossa nähdä nymfin[52] — tai viinillä itsellä voi olla sama vaikutus — ha, ha, ha! Ei koskaan niin tarkoin koeteta saada selville, mitä jumalat kulloinkin ovat saaneet aikaan. Ja jos sattuisikin pahin — jos tulee ilmi, että hän on nauttinut lemmenjuomaa — niin, hulluushan on usein lemmenjuoman vaikutusta; ja se kaunotarkin, joka hänelle juoman on antanut, löytää helposti lieventäviä asianhaaroja. Mahtava Hermes, olenko antanut sinulle hyviä neuvoja?»
»Sinä elät niiden vuoksi kaksikymmentä vuotta kauemmin», Arbakes vastasi. »Minä merkitsen kalpeihin tähtiin uuden kohtalosi jakson — sinä et turhaan ole palvellut salamavyön omistajaa. Ja kas tässä, tietäjä, kaivata näillä kultaisilla välineillä itsellesi lämpimämpi kolo tähän hirveään luolaan. Yksi ainoa minun hyväkseni suoritettu palvelus tuottaa enemmän kuin tuhannen ennustusta, jotka sinä seulan ja saksien avulla löydät töllisteleville talonpojille.» Näin sanoen hän viskasi lattialle rahapussin; sen kilinä ei lainkaan kaikunut säröiseltä velhon korvissa, sillä vaikka hän halveksikin elämän mukavuuksia, halusi hän silti omata rahoja, joilla niitä voisi hankkia. »Hyvästi», Arbakes virkkoi, »älä unohda — tarkkaa hyvin tähtiä juomaa valmistaessasi. — Sinä olet ensimäinen sisariesi joukossa pähkinäpuun luona,[53] kun heille kerrot, että sinun ystäväsi ja isäntäsi on egyptiläinen Hermes. Huomenillalla tapaan sinut jälleen.»
Hän ei jäänyt kuuntelemaan velhon ylistys- ja kiitossanoja. Nopein askelin hän astui kuutamoiseen ilmaan ja kiiruhti pois vuorelta.
Tietäjänainen oli seurannut häntä kynnykselle asti. Hän seurasi kauan luolan suulla seisten poistuvaa varjoa, ja kun kuun kelmeät säteet osuivat hänen haamunomaiselle vartalolleen ja kalmankasvoilleen, jotka selvästi piirtyivät ryhmyisen kallion tummaa oviaukkoa vasten, näytti todella kuin joku yliluonnollisin taikavoimin varattu olento olisi noussut hirveästä Orkuksesta ja seisoi nyt sen mustalla oviaukolla sinne vievän tien vartijana turhaan vaatien palaamistaan, turhaan huoaten sinne joutumistaan. Vihdoin velho hitaasti palasi luolaansa, otti raskaan kukkaron huoaten maasta, irrotti lampun kiinnittimestä ja mentyään luolansa etäisimpään soppeen hän saapui mustan ja ahtaan käytävän suulle, jota ei sitä peittävien esiinpistävien kalliokielekkeiden takaa voinut kaukaa huomatakaan. Hän kulki jonkun askelen tätä synkkää käytävää, joka asteittain painui alemmaksi ikäänkuin se pyrkisi maanuumeniin asti, ja nostettuaan erään kiven hän pani aarteensa sen alla olevaan koloon; lampun lepattava valo paljasti kolossa olevan erinäköisiä rahoja, joita hänen vieraittensa herkkäuskoisuus tai anteliaisuus oli tuottanut.
»Mielelläni teitä katselen», hän sanoi kiiluvin silmin rahojaan tarkastellen. »Teidät nähdessäni tunnen todella olevani voimakas. Ja kaksikymmentä vuotta vielä saan teidän joukkoanne lisätä! Oi, suuri Hermes!»
Hän pani kiven paikoilleen ja kulki käytävää eteenpäin jonkun askelen ja pysähtyi syvän, säröreunaisen halkeaman eteen. Kumartuessaan hän kuuli outoa, kihisevää ääntä ja kaukaista jyminää, aika-ajoin kuului kovaa, kirahtavaa kolinaa ikäänkuin kahta metalli-esinettä olisi voimakkaasti isketty vastakkain, sankkaa, mustaa sauhua kohosi syvyydestä nousten kierteinä ylös luolaan.
»Varjot ovat nyt rauhattomampia kuin tavallisesti», hän virkkoi ja ravisti harmaata päätään, ja katsahtaessaan kuiluun hän huomasi syvällä laajalla alalla selvää, tummanpunaista hehkua. »Omituista!» hän virkkoi nousten. »Jo kaksi päivää on tuo salaperäinen valo ollut näkyvissä — mitä se merkinnee?»
Kettu, joka oli seurannut julmaa emäntäänsä, murahti pahasti ja palasi ryömien etuluolaan. Kylmä kammo valtasi velhonkin, sillä koiran tuskainen pelko oli ajan taikauskon mukaan onnettomuutta uhkaava enne. Hän mutisi manaussanat, hoippui luolaansa ja tarttui yrtteihinsä ja astioihinsa seuratakseen egyptiläisen käskyjä.
»Hän sanoi minua narriksi», hän virkkoi nähdessään höyryn nousevan porisevasta padasta. »Kun leuat kangistuvat, hampaat hajoovat, valtimo heikkenee, silloin on säälittävää olla hullu, mutta kun», hän jatkoi hurjasti ja rumasti irvistäen, »kun nuori ja kaunis ja väkevä äkkiä käy tylsäksi — niin se on hirveää! Kiehu, hehku, porise, yrttikeitos — läkähdy, konna — minä kiroon hänet, ja hän on kirottu!»
Samana yönä ja samalla hetkellä, jolloin tapahtui tuo synkkäenteinen, inhottava keskustelu Arbakeen ja velhon välillä, samana yönä Apekides kastettiin.