9 LUKU.
Etelän myrsky — Velhon luola.
Kun päivän helle oli tauonnut paahtamasta, lähtivät Glaukus ja Ione huviajelulle nauttimaan viileästä ja miellyttävästä iltailmasta. Siihen aikaan oli roomalaisilla monenlaisia ajoneuvoja käytännössä. Rikkaat kaupunkilaiset käyttivät, milloin ei suurta seuruetta ollut mukana, tavallisimmin bigaa, joka on kuvattu tämän teoksen ensimäisessä luvussa. Talon emäntiä (matroneja) varten oli n.s. carpentum,[40] jossa oli vain yksi pari pyöriä. Vanhan ajan ihmiset käyttivät mielellään myöskin kantotuolintapaista, suurta kantokoria, joka sikäli oli nykyaikaisia mukavampi, että siinä saattoi hyvin olla pitkälläänkin.[41] Matkoja ja huviretkiä varten oli muunlaisia ajoneuvoja. Ne olivat tilavia, niihin mahtui kolme tai neljä henkilöä istumaan, siinä oli myöskin kuomu, jota voi mielin määrin liikuttaa; ajoneuvot vastaisivat siis nykyajan »britskoja» (vaikka onhan niissä sentään melkoinen ero). Tämäntapaisilla ajovehkeillä rakastunut pari lähti erään Ionen naisorjan seurassa ajelulle. Noin kymmenen penikulman päässä kaupungista oli vanhat rauniot, temppelin, nähtävästi kreikkalaisen luhistuneet muurit. Ja kun Glaukuksella ja Ionella oli yhteisiä kreikkalaisia harrastuksia, olivat he päättäneet käydä näillä raunioilla. Sinne he nyt olivat matkalla.
Tie kulki aluksi viiniköynnöstarhojen ja öljypuumetsien halki, mutta käännyttyään Vesuviukselle päin se alkoi muuttua yhä karummaksi. Muulit kulkivat hitaasti ja työläästi. Ja jokaisesta metsä-aukeamasta he näkivät rosoisissa kallioissa mustia aukkoja, joista Strabokin puhuu, mutta jotka myöhemmän ajan tulivuoren purkaukset ovat tyystin tasottaneet. Ilta-aurinko loi pitkän ja tumman varjon vuorelle; silloin tällöin he kuulivat villistä ryteiköstä paimenten soitantoa. Joskus he äkkäsivät kukkulan rinteellä hienokarvaisen ja sirotekoisen vuohen — kiperäsarvineen ja kirkkaine harmaine silmineen — Italian taivaan alla ne yhä vieläkin tuovat mieleen jonkun Maron[42] idyllin — ja painuvan auringon purppuroimat viinirypäleet hehkuivat puusta puuhun kulkevissa terttuköynnöksissään. Heidän yllään, hymyilevällä taivaalla leijaili pilviä niin verkkaan, että ne näyttivät miltei pysyvän paikallaan. Tuontuostakin vilahti heidän oikealta puoleltaan tyven meri pikkulaivoineen, ja ilta-aurinko muodosti sen pinnalle sellaisen ihmeellisen värileikin, jonka vertaista saa nähdä vain tällä herkullisella lahdella.
»Kuinka kaunis,» Glaukus miltei kuiskasi, »onkaan vertaus, joka sanoo maata äidiksemme! Kuinka verrattomalla ja tasapuolisella rakkaudella hän jakaa hyväilyjään lapsilleen! Eikä edes noille hedelmättömille kaihoille, joilta luonto on kauneuden eittänyt, se ole ollut lahjojaan jakamatta: tuon sammuneen tulivuoren kaljulla ja palaneella pohjalla menestyy viiniköynnös siitä todistuksena. Ah! Tällaisella hetkellä ja tällainen näyttämö edessä voi miltei kuvitella näkevänsä tuon vihreän köynnöksen lomitse jonkun faunin nauravat kasvot tai näkevänsä vuorinymfin sipsuttaen kulkemassa tiheikön keskellä. Mutta ei ole enää nymfejä sen jälkeen kuin sinut, Ione, luotiin!»
Ei mikään kieli imartele niin vuolaasti kuin rakastajan, ja sittenkin imartelu hänen tunteittensa ilmaisijana sanoo tuiki vähän. Kummallinen tuhlailuun vievä tapa, joka varsin pian kuihtuu omaan käyttämiseensä.
He saapuivat raunioille; he tarkastelivat niitä yhtä hartaina kuin me esi-isiemme pyhitettyjä muistomerkkejä. He viipyivät täällä, kunnes iltatähti (Hesperus) ilmestyi ruusunhohtavalle taivaalle. Ja paluumatkalla he olivat entistä vaiteliaampia, sillä illan varjossa ja tähtien alla he tunsivat selvemmin, kuinka voimakkaasti he toisiaan rakastivat.
Samaan aikaan alkoi heidän yläpuolelleen kertyä niitä myrskypilviä, joista Arbakes oli ennustanut. Kaukainen, hiljainen kumina ensin ilmotti luonnonvoimien alkaneen taistelunsa, ja nopeasti taivas peittyi mustiin, uhkaaviin pilviin. Siinä nopeudessa, millä myrsky näillä seuduilla puhkee, on jotakin yliluonnollista, ja helposti sentähden taikauskoisissa ihmisissä herää ajatus, että siinä näyttäikse erikoinen jumalallinen voima. Raskaita pisaroita alkoi tippua tien yli riippuvien puunoksien lomitse, ja heti sen jälkeen sokaisi heidän silmänsä häikäisevän kirkas, sähähtävä salama, joka loi kaamean valaistuksen koko seudulle ja jota heti taas seurasi pilkkopimeä.
»Nopeammin, kelpo karrukarius!» Glaukus virkkoi ajajalle. »Ukonilma uhkaa.»
Orja kiihotti muuleja — ne kulkivat nopeasti karulla, kivikkoisella tiellä — yhä enemmän pilvet tiivistyivät, yhä lähempää kuului jyrinä, ja virtoina alkoi vesi valua.
»Pelkäätkö?» Glaukus kysyi vetäen Ionen lähemmä itseään.
»En koskaan sinun seurassasi!» tämä vastasi lempeästi.
Samassa silmänräpäyksessä nuo kevyet ja heikkorakenteiset rattaat (huolimatta sirosta ulkoasustaan ne olivat, kuten useat senajan ajoneuvot, melkoisen epäkäytännölliset) painuivat syvään uuranteeseen, jonka yli oli puu kaatunut. Ajaja pakotti kiroten muulit eteenpäin, toinen pyörä nousi kuopasta, ja rattaat olivat samassa kumossa.
Glaukus hyppäsi notkeasti rattailta ja kiiruhti auttamaan Ionea, joka onneksi ei ollut loukkaantunut. Hiukan ponnisteltuaan he saivat karrukan (rattaat) jälleen pystyyn. Mutta he huomasivat, ettei niissä enää ollut heille suojaa. Kuomua kannattavat nuorat olivat katkenneet, ja vesi virtasi solkenaan rattaitten pohjaan saakka.
Mitä nyt oli tehtävä tässä pälkähässä? He olivat vielä kaukana kaupungista — ei taloa lähellä, ei suojaa missään.
»Puolen tunnin matkan päässä täältä asuu muuan seppä», orja virkkoi. »Minä voisin käydä siellä korjauttamassa rattaat. Mutta Jupiter auttakoon! Mikä sää! Emäntäni kastuu läpimäräksi, ennenkuin olen palannut.»
»Kiiruhda sinne!» Glaukus sanoi. »Me koetamme sillä välin etsiä jostakin suojaa, kunnes palaat.»
Tienoo oli tiheän metsän peitossa, ja paksuimman puun alle Glaukus vei Ionen. Hän kietoi hänen ympärilleen oman vaippansa suojellakseen häntä rankkasateelta, mutta vettä tuli niin vuolaasti, että se tunkihe kaikkien esteitten läpi, ja Glaukuksen juuri kuiskatessa Ionelle lohdunsanoja iski salama lähellä olevaan puuhun, ja hirveällä ryskeellä se pirstautui. Nyt he huomasivat, mikä vaara saattoi heitä uhata suojapaikassa, ja tuskaisena Glaukuksen katse tähysteli uutta turvapaikkaa. »Olemme nyt», hän sanoi, »puolitiessä Vesuviukselle, täällä on varmaankin kallionkupeella joku luola; kunpa vain löytäisimme jonkun sellaisen, josta karanneet nymfit ovat suojaa itselleen hakeneet.» Näin sanoen hän siirtyi puun alta ja tähystellessään pitkin kallionrinnettä hän huomasi melkoisen lähellä vipajavan, punervan valontuikun. »Tuo valo on», hän sanoi, »jonkun paimenen tai viinitarhurin nuotiotulta. Sieltä voimme saada kunnollisen katon yllemme. Tahdotko jäädä tänne, kunnes minä — tai ei, — sinulle voisi koitua joku vaara.»
»Tulen mieluummin mukanasi», Ione sanoi. »Parempi on olla aukealla kuin näiden petollisten oksien suojassa.»
Puoleksi taluttaen, puoleksi kantaen Glaukus vei Ionea tulta kohden, joka nyt paloi punaisena ja vakavana. Vapiseva orjatar seurasi heidän kantapäillään. Mutta aukea loppui pian; villit viiniköynnökset sulkivat heiltä tien, ja usein he kadottivat näkyvistään heitä johtavan valopilkun. Yhä vuolaampana valui sade; salamat välähtelivät yhä kamottavampina. Eteenpäin he kuitenkin taivalsivat toivoen lopultakin, valon kadottuakin saapuvansa johonkin majaan tai suojaavaan luolaan. Yhä sankemmaksi kävi tiheikkö, valo oli jo aivan hävinnyt heitä johtamasta. Mutta kapea polku, jota he vaivoin ja tuskin saattoivat seurata pitkäisen leimausten valossa, vei heitä yhä ylemmä vuorelle. Sade lakkasi äkkiä. Heidän eteensä levisi nyt rosopintainen hohkainen laava-aukea, joka salaman valaistuksessa teki pelottavan kaamean vaikutuksen. Joskus salama valaisi raudanharmaata kallionkylkeä, jolla kasvoi ikivanhaa sammalta ja kääpiöpuita, ikäänkuin etsiäkseen vertaistaan vastustajaa. Seuraavana hetkenä näyttämön kattoi taas synkkä pimeys, myrsky sähähtelevine salamoineen liikkui nyt meren päällä, sen kuohahtelevat laineet saivat omituisen punervan hohteen. Ja niin voimakas saattoi salama toisinaan olla, että selvästi saattoi erottaa etäiset, jyrkät merenrannat, Misenumin äkkikalliot, ihanan Sorrenton ja niiden väliset kukkulat.
Rakastavat kulkivat huolestuneina ja epäröiden, mutta yhtäkkiä he pimeässä, joka kahden sähähtelevän salaman lomassa aina heidät kääri vaippaansa, huomasivat edessään, aivan lähellä tuon saman salaperäisen valon. Seuraava salama, joka sai maan ja taivaan punaiselta hohtamaan, valaisi heille koko tienoon. Mitään taloa ei näkynyt, mutta luolassa, josta valonvälke lähti, he olivat näkevinään ihmishaamun. Jälleen tuli pimeää; tuli, jota nyt ei enää taivaanväläyskään himmentänyt, loisti yhä. He päättivät kavuta sen luo. Heidän täytyi tiensä valita suurten kallion kokkareitten lomitse, joiden yli siellä täällä kaartui sankka tiheikkö; mutta he saapuivat yhä lähemmä valoa, ja vihdoin he olivat erään luolan suuaukon edessä; luola näytti syntyneen siten, että kalliopaasia oli kasaantunut toinen toisensa niskalle. Pilkistäessään tästä aukosta sisään he peräytyivät nopeasti taaksepäin taikauskoisen pelon ja kammon valtaamina.
Luolan pohjassa paloi nuotio ja sen päälle oli ripustettu pieni kattila. Ohueen rautapaaluun oli kiinnitetty karkeatekoinen lamppu. Tulenvalaisemilla seinillä riippui kuivumassa kimppu kimpun vieressä erilaisia ruohoja ja yrttejä. Tulenloimossa makaava kettu tuijotti tulijoihin välkkyvillä ja äkeillä silmillään, sen niskakarvat olivat pörhöllä ja sen irvistelevien hampaitten raosta kuului pahaenteistä murinaa. Luolan keskeltä kohosi multapatsas, jolla oli kolme merkillisen ja oikullisen näköistä päätä: ne olivat kuvaavinaan koiraa, hevosta ja karhua. Matala kolmijalka seisoi tämän kansanomaisen Hekaten[43] oudonnäköisen edustajan edessä.
Mutta nämä esineet eivät lähinnä synnyttäneet sitä vertahyydyttävää tunnetta, mikä oli luolaan katsahtavat vallannut, vaan luolan asukkaan ulkomuoto. Tulen ääressä, sen liekkien valaisemana, istui vanhahko nainen. Tuskin missään maassa näkee niin vanhoja ämmiä kuin Italiassa — ei missään muussa maassa kauneus muutu iän karttuessa niin ällöttäväksi, hirvittäväksi rumuudeksi. Mutta se akka, joka nyt oli heidän katseltavanaan, ei sentään edustanut inhimillisen rumuuden tyyppiä. Päinvastoin, hänen piirteissään oli vielä nytkin jälkiä joistakin säännöllisistä, vaikkakin petolinnunomaisista muodoista. Hänen jäykissä, heihin tuijottavissa, silmissään oli liikkumaton, mutta tehoisa ilme — he näkivät noissa piirteissä kalman leiman! Sama lasimainen, välähtämätön katse, sinervät, kiinteät huulet, painuneet, kelmeät posket, takkuiset, pitkät, harmaat hiukset, tuhkanvärinen, vihervään vivahtava iho — siinä muodot, jotka hauta on valmis vastaanottamaan!
»Sehän on kuin ruumis!» Glaukus virkkoi.
»Ei — se liikkuu — se on henki tai larva»[44] Ione sopersi nojautuen atenalaisen rinnoille.
»Oh, pois — pois!» orjatar voihki. »Sehän on Vesuviuksen noita.»
»Keitä olette?» outo ja aavemainen ääni kysyi. »Ja mitä tahdotte?»
Tuo synkkä kalmanääni, — joka mainiosti sopi puhujalle ja joka pikemmin tuntui jonkun Styksin rannoilta palanneen varjon kuin tavallisen kuolevaisen ääneltä — olisi saanut Ionen suin päin syöksymään takaisin myrskyn syliin, ellei Glaukus väkisin olisi vienyt häntä mukanaan luolaan.
»Me olemme myrskyn kynsiin joutuneita matkailijoita läheisestä kaupungista», hän sanoi, »ja seurasimme tuon tulen loimua tänne; me pyydämme suojaa ja hoivaa sinun lietesi ääreltä.»
Hänen puhuessaan nousi kettu makuultaan, laahusti vieraitten luo, nuuski heitä edestä ja takaa, väläytellen valkeita hampaitaan ja uhkaavasti muristen.
»Pois, orja!» velho huusi; ja hänen äänensä sointu sai koiran käpertymään kokoon, se painoi päänsä käpäliin ja terävin, pahavälkkeisin silmin se tarkkasi rauhansa häiritsijöiden pienimpiäkin liikkeitä.
»Tulkaa tulen ääreen, jos teitä haluttaa!» noita virkkoi puhuen Glaukukselle ja hänen seuralaiselleen. »En toivota ketään elävää olentoa tervetulleeksi — paitsi huuhkajaa, kettua, ojakonnaa ja käärmettä — en siis teitäkään tervehdi; mutta tulen loimoon voitte tervehtimättäkin tulla; mitä me kohteliaisuuksista?»
Kieli, jota velho heitä puhutellessaan käytti, oli kummallista barbarista latinaa, jonka höysteenä oli monta vieläkin karkeampaa ja vanhempaa murresanaa. Hän ei noussut tuoliltaan, vaan tuijotti heihin kivijäykin elein Glaukuksen auttaessa Ionea vapautumaan vaipastaan ja tehdessä hänelle istuintilaa halkokasalle, joka olikin ainoa siihen sopiva laite, ja puhaltaessa keuhkojensa voimalla sammuvan hiiloksen kirkkaaseen liekkiin. Orjatarkin uskalsi ylempiensä esimerkin rohkaisemana riisua yltään pitkän pallansa ja painui arkana lieden äärimäiseen kolkkaan.
»Pelkään häiritsevämme sinua», Ione virkkoi hopeankirkkaalla äänellään ikäänkuin lepytellen.
Velho ei vastannut — hän näytti olennolta, joka on hetkeksi herännyt kuolleista ja joka sitten on ikuiseen uneen vaipunut.
»Sanokaa», hän äkkiä virkkoi pitkän vaijennan jälkeen, »oletteko veli ja sisar.»
»Emme», Ione vastasi punastuen.
»Oletteko naimisissa?»
»Emme vielä», Glaukus vastasi.
»Hoo, rakastuneita — ha — ha — ha!» ja velho nauroi niin äänekkäästi ja hohottaen, että koko luola raikui.
Ione loukkaantui syvästi sellaisesta ivasta, Glaukus mutisi taikasanan, joka pahan enteen tuhoisi; orjattaren posket valahtivat yhtä kelmeiksi kuin velhon olivat.
»Mitä naurat, vanha akka?» Glaukus sanoi ärtyneenä lopetettuaan rukouksensa.
»Nauroinko ma?» velho tokaisi hajamielisenä.
»Hän on mielenvikainen», Glaukus kuiskasi. Tuskin hän oli sen sanonut, kun hän kohtasi vanhuksen säihkyvän ja raivoisan katseen.
»Valehtelet!» hän huudahti hurjana.
»Sinä olet epäkohtelias emäntä», Glaukus vastasi.
»Kuule, älä ärsytä häntä, rakas Glaukus!» Ione kuiskasi.
»Sanon teille, miksi nauroin saatuani selville, että olette rakastuneita», vanhus sanoi. »Se tapahtui siksi, että vanhan ja ruman on aina mieluista tavata sellaisia nuoria sydämiä kuin teidän — ja tietää ajan koittavan, jolloin te väsytte toinen toiseenne — väsytte — väsytte — ha — ha — ha!»
Nyt oli Ionen vuoro manata tuo pahaenteinen ennustus.
»Jumalat varjelkoot!» hän sanoi. »Sinä vaimo parka tunnet vähän rakkautta, muuten tietäisit, että se on muuttumaton.»
»Enkö ole ollut nuori minäkin, mitä?» velho vastasi nopeasti, »ja enkö nyt ole vanha ja ruma ja kuoleva? Millainen muoto, sellainen sydän.» Näin sanoen hän jälleen vaipui syvään äänettömyyteen ikäänkuin kaikki elämä hänessä olisi tauonnut.
»Oletko jo kauankin oleskellut täällä?» Glaukus kysyi vihdoin, sillä äänettömyys alkoi tuntua sietämättömältä.
»Ah, kauanko? — kyllä.»
»Mutta tämähän on surullinen paikka.»
»Haa! Niin sinä kyllä voit väittää — helvetti on jalkojemme alla», akka vastasi osottaen luisevilla sormillaan maata. »Ja minä ilmaisen sulle salaisuuden, allamme raivoavat voimat valmistavat häviötä teille ylhäällä asuville — teille nuorille — suruttomille ja kauniille.»
»Sinun suustasi putoo vain pahoja sanoja, jotka eivät ole lainkaan vieraanvaraisia», Glaukus sanoi, »ja tästä lähin haen mieluummin myrskysäätä kuin sinun ystävyyttäsi.»
»Siinä teet oikein. Minua hakee vain onneton.»
»Miksi onneton?» atenalainen kysyi.
»Minä olen vuoren velho», akka vastasi ilkamoiden hymyillen. »Minun tehtäväni on antaa toivoa toivottomille, onnettomalle rakkaudelle minä valmistan lemmenjuomia; saidoille minä lupaan aarteita, pahansuoville minä mietin kostonajatuksia, onnellisille ja hyville minulla on vain — kirouksia! Älkää häiritkö minua enää!»
Tämän sanottuaan tuo luolan kammottava omistajatar oli niin itsepintaisen vaitelias, että Glaukus turhaan koetti saada uutta keskustelua viriämään. Ei värekään hänen kivenkovilla kasvoillaan näyttänyt, että hän edes kuunteli häntä. Onneksi alkoi ukonilma tauota; se lakkaa yhtä nopeasti kuin se äkkiä ankarana syntyy. Sadekin vaimeni vaimenemistaan, ja vihdoin kun pilvetkin alkoivat hajaantua, pilkisti purppurareunaisesta aukosta esiin lempeä kuukin, ja se valaisi kirkkaasti ja kauttaaltaan tuon kummitusluolan. Koskaan sen säteet eivät liene kohdanneet maalarin siveltimelle sopivampaa ryhmää — siinä oli nuori Ione, kukkeimmillaan oleva kaunotar istumassa tulen ääressä; hänen rakastajansa, joka jo näytti unohtaneen velhon läsnäolon, hänen jalkainsa juuressa, häntä katselemassa ja sulosanoja hänelle kuiskailemassa; vähän matkan päässä kalpea pelästynyt orjatar ja hirveännäköinen velho kuolettavin silmäyksin heihin tuijottamassa. Mutta nuoret rakastavaiset näyttivät iloisilta ja huolettomilta (niin suuri on lemmen voima rakastuneissa), he olivat kuin toisessa mailmassa, jossa synkästä ja karusta ympäristöstä ei tiedetä mitään. Kettu tähysteli heitä yhä loukostaan terävin ja kiiluvin silmin. Ja kun Glaukus jälleen kääntyi puhutellakseen velhoa, huomasi hän ensi kertaa miltei allaan suuren käärmeen välkkyvät silmät ja koholla olevan pään; ja oliko nyt niin, että Ionen ylle kiedotun vaipan räikeät värit ärsyttivät käärmettä tai vaikuttiko joku muu seikka, mutta sen pää alkoi heilua ja se kohottihe uhkaavasti kuin valmistuakseen syöksymään napolittaren kimppuun. Glaukus tempasi nopeasti hiiloksesta puolipalaneen karahkan; siitä ärtyi käärme vielä enemmän, se syöksähti piilopaikastaan, sähähtäen te ponnahti pystyyn korkealle ilmaan, niin että sen pää oli miltei yhtä korkealla kuin Glaukuksenkin.
»Noita-akka!» Glaukus huudahti, »käske elukkasi poistua tai muuten tapan sen.»
»Siltä on otettu myrkky pois», sanoi velho, jonka toisen huuto oli saanut nousemaan. Mutta ennenkuin hän ehti lauseensa lopettaakaan, teki käärme hyökkäyksen Glaukusta kohden. Nopeasti ja varoen notkea kreikkalainen väistyi ja sivalsi ohimennen kalikallaan niin voimakkaan ja tarkkaan osuneen iskun käärmeen päähän, että se sätkähti maahan ja kiemurteli nuotion ääreen.
Raivostunut taikuri syöksähti nyt esiin ja loi Glaukukseen katseen, jommoista tuskin on hurjimmallakaan furialla,[45] niin äärimäisen pahansuopa ja vihantäyteinen oli sen ilme — mutta huolimatta inhottavista ja rumien intohimojen vääristämistä piirteistä oli noissa kasvoissa sittenkin jälkiä entisestä kauneudesta, ainakaan ei niissä ollut sitä leveän karkeata, minkä pohjoinen mielikuvitus on omaksunut kauhean esikuvalle.
»Sinä olet», hän virkkoi lujalla ja hillityllä äänellä, jonka intohimottomuus ja tyyneys eivät lainkaan soveltuneet hänen piirteittensä ilmehikkääseen vaihteluun, »sinä olet saanut suojaa kattoni alta, olet lämmitellyt lieteni ääressä; sinä olet hyvän pahalla kostanut; olet lyönyt ja haavottanut eläintä, joka rakasti minua ja joka oli minun, eläintä, joka oli jumalille pyhitetty ja ihmisen arvoinen[46] — kuule nyt tuomiosi! Kautta kuun, kaikkien taikurien suojelijan, kautta Orkuksen, jossa kosto asustaa — minä kiroon sinut! ja sinä olet kirottu! Lakastukoon lempesi — halveksittakoon nimeäsi — helvetinvoimat merkitkööt sinut — kuivukoon ja kuihtukoon sydämesi — muistukoot viimeisellä hetkelläsi mieleesi Vesuviuksen tietäjän ennustukset! Ja sinä», hän jatkoi kääntyen äkisti Ioneen päin ja oikea käsi koholla — mutta silloin Glaukus hurjana puuttui puheeseen:
»Lakkaa, hurjimus! Minut olet kironnut, ja minä tyydyn jumalten tuomioon. — Minä halveksin ja uhmaan sinua! Mutta älä päästä sanaakaan tästä neidosta taikka minä muutan sinun kirosanasi kuolinhuudoiksesi. Varo!»
»Minulla ei ole enää mitään lisättävää», velho virkkoi nauraa hohottaen, »sillä sinun kiroukseesi joutuu myöskin rakastajattaresi mukaan. Ja sitäkin paremmin, kun hänen huuliltaan kuulin nimesi ja tiedän nyt, millä nimellä sinut manaan Manalan hengille. Glaukus — ole kirottu!» Tämän sanottuaan noita-akka kääntyi atenalaisesta ja kyykistihe haavottuneen mielikkinsä viereen, otti sen ylös nuotion tuhkasta eikä sen koommin enää vilkaissutkaan vieraisiinsa.
»Oi, Glaukus», Ione virkkoi kauhistuneena, »mitä olemme tehneet! Pois pian tästä paikasta, myrsky on tauonnut. Hyvä vanhus, anna hänelle anteeksi — pyörrä pois kirouksesi — hän vain puolustautui — ota tämä sovitusuhri ja peruuta sanasi!» Ja Ione pani rahakukkaronsa vanhuksen syliin.
»Pois!» hän huusi katkerana — »pois! Singotun kirouksen voivat vain kohtalottaret pyörtää. Pois!»
»Tule, rakkain!» Glaukus sanoi kärsimättömänä. »Luuletko, että yliset tai aliset jumalat kuulevat hullun akan voimattomia mielenpurkauksia? Tule!»
Pitkä ja raikuva nauru pani luolan seinät kaameasti kaikumaan — se oli noidan naurua — muuta sanottavaa hänellä ei enää ollut.
Rakastuneet hengittivät helpommin päästyään raikkaaseen ulkoilmaan. Mutta muisto siitä näystä, jonka todistajina he olivat olleet, velhon sanat ja nauru pysyivät kauhua herättäen Ionen mielessä, eikä Glaukuskaan aivan heti vapautunut saamastaan kauhuntunteesta. Myrsky oli ohi — vain silloin tällöin kuului etäisistä mustista pilvistä kaukaista kuminaa ja hetkittäin välähti jokunen salamakin sokaisten tällöin kuun kelmeän valon. Monen vaivan perästä he löysivät tien ja vaununsa, jotka sillävälin oli saatu siedettävään ajokuntoon. Karrukarius, joka jo toisenkin kerran oli Herkuleeseensa turvannut tuumiessaan, mihinkä hänen isäntäväkensä oli joutunut, oli haltioissaan nähdessään heidän tulevan.
Turhaan Glaukus koetti saada Ionen lamaantunutta mieltä nousemaan; ja hänen oli itsensäkin hieman vaikeata saada takaisin entinen joustava, iloinen äänensävynsä. Pian he saapuivat kaupungin portille. Kun se heitä varten avattiin, yritti pieni orjien kuljettama kantotuoli pujahtaa portista ulos.
»On liian myöhä päästä kaupungista», vahti virkkoi tuolin omistajalle.
»Eikö mitä», virkkoi ääni, jonka kuullessaan molemmat rakastuneet säpsähtivät, he tunsivat äänen hyvin. »Minä aijon Markus Polybiuksen huvilaan. Palaan pian. Olen Arbakes, egyptiläinen.»
Vahdin epäilyt hälvenivät, portti avattiin, ja kantotuoli kulki rakastuneitten rattaitten ohi.
»Arbakes, tähän aikaan — tuskinpa vielä tervekään. — Mihinkä ja minkätähden hän lienee matkalla?» Glaukus sanoi.
»Ah!» Ione virkkoi itkuun ratketen. »Minua ahdistavat pahat aavistukset. Suojelkaa meitä, oi jumalat — tai ainakin», hän itsekseen mutisi — »varjelkaa Glaukusta!»