8 LUKU.
Julia tapaa Arbakeen. — Keskustelun tulos.
Arbakes istui huoneessaan, jonka ovi aukeni puutarhaa reunustavalle ulokkeelle eli tässä tapauksessa pylväistöön. Hänen poskensa oli kalpea ja tuskien jäytämä, mutta hänen raudanluja ruumiinsa oli hyvin toipunut sen ankaran iskun seurauksista, jonka hän ratkaisevalla voitonhetkellä oli saanut, iskun, joka oli tyhjiksi tehnyt hänen häpeälliset tuumansa. Tuulenleyhkä, joka viillytti hänen otsaansa, karaisi hänen lamaantunutta hermostoaan, ja veri alkoi jälleen kiertää rauhallisemmin kuin ennen hänen heikontuneissa suonissaan.
»Näin siis on», hän tuumiskeli, »kohtalon myrsky on kestetty — onnettomuus, jolla tähdet elämääni uhkasivat, on tapahtunut ja — minä elän! Tapahtui, mitä tähdet ennustivat. Ja nyt minua odottaa kauan kestävä, loistava ja onnellinen tulevaisuus, mikä minulle ennustettiin, jos tuhon vältän. Olen sivuuttanut, voittanut elämäni viimeisen vaaran. Nyt saan pelkäämättä ja turvassa vaalia tulevan onneni puutarhaa. Sitä ennen on suurin nautintoni, rakkauttakin suurempi, kostaa! Tuo kreikkalaisnulikka — joka on astunut minun intohimojeni tielle, joka tuhosi minun hyvät suunnitelmani, joka luiskahti käsistäni juuri kun veitseni oli valmis juomaan hänen kirottua vertaan — hän ei pääse toista kertaa kynsistäni. Mutta miten kostan? Se täytyy kypsäksi miettiä. Oi, Ate, jos todella olet jumalatar, niin täytä minut hyvin ajatuksin!» Egyptiläinen vaipui syvään mietiskelyyn, mutta yhtään selvää ja tyydyttävää ajatusta ei näyttänyt syntyvän. Hän heittelehti sinne tänne, ja suunnitelma toisensa jälkeen hylättiin heti, kun se oli valmis. Joskus hän iski rintaansa ja karjui kostonhimonsa poltteessa ja tuntiessaan kykenemättömyytensä sitä tyydyttää. Silloin muuan orjapoika astui varovasti huoneeseen.
»Muuan nainen, puvusta ja häntä seuraavasta orjattaresta päättäen ylhäinen nainen odottaa alhaalla ja pyytää saada puhutella Arbakesta.»
»Nainen!» hänen valtimonsa alkoi lyödä kiivaammin. »Onko hän nuori?»
»Hänen kasvojaan peittää huntu; mutta hänen vartalonsa on solakka kuin nuoren naisen.»
»Tuo hänet tänne», egyptiläinen sanoi. Hetken hänen turhamielinen sydämensä kuvitteli, että tulija oli Ione.
Katsaus vieraaseen riitti toteamaan hänen erehdyksensä. Tämä oli kyllä yhtä suuri ja ehkä yhtä vanhakin kuin Ione — hänellä oli myöskin kaunis ja kehittynyt vartalo, mutta missä se siro ja viehättävä, joka eli verrattoman napolittaren jokaisessa liikkeessä — missä hänen puhdas ja yksinkertainen tapansa, vaatimaton mutta samalla arvokas ryhtinsä — ylpeä mutta samalla arka askelensa — missä naisen häveliäisyys ja kunnioitusta vaativa majesteetillisyys?
»Anteeksi, etten voi tulla tervehtimään», Arbakes virkkoi vierasta katsellen. »Olen vielä heikko sairaudesta, jonka olen saanut kestää.»
»Älä häiriinny, oi, suuri egyptiläinen!» Julia vastasi koettaen turhaan peittää pelkoaan imarteleviin sanoihin, »ja suo anteeksi naisraukalle, joka tulee apua hakemaan viisaalta.»
»Tule lähemmä, ihana vieraani», Arbakes sanoi, »ja puhu pelkäämättä ja arkailematta!»
Julia istahti egyptiläisen viereen ja katsahti ihmetellen ympärilleen, sillä huoneen valikoitu ja loistelias sisustus saattoi varjoon hänen isänsäkin huoneiston. Pelokkaana hän tarkasteli seinien hieroglyfimerkkejä, — niitä salamyhkäisiä kasvoja, jotka joka nurkasta häneen tuijottivat — vähän etäämpänä olevaa kolmijalkaa — ja vihdoin Arbakeen vakavia ja teräviä piirteitä. Pitkä valkea vaippa peitti hunnun lailla osan tämän yömustaa tukkaa ja valui maahan asti; kalpeus teki hänen piirteensä entistä ilmeikkäämmiksi; ja hänen mustat ja terävät silmänsä tuntuivat puhkaisevan Julian huntuharson ja paljastavan hänen turhamielisen ja epänaisellisen sydämensä salaisuudet.
»Ja mikä», hän virkkoi matalalla, syvällä äänellään, »mikä tuo sinut, oi tyttö, Idän tietäjän huoneeseen?»
»Hänen maineensa», Julia vastasi.
»Mikä?» toinen sanoi ivallisesti hymyillen.
»Voitko sitä kysyä, oi, viisas Arbakes? Eikö koko Pompeiji ole täynnä sinun suuren viisautesi mainetta?»
»Joitakin tietoja olen tosin koonnut, mutta miksi sinunkaltaisesi kaunottaren korvan tarvitsee kuulla niin vakavia ja erikoisia salaisuuksia?»
»Ah!» Julia virkkoi tuntien hivelevää nautintoa toisen mairittelevista sanoista. »Eikö onneton hae lohtua viisaalta ja eikö rakkaus, joka ei saa vastarakkautta osakseen, ole suurin onnettomuus?»
»Haa!» Arbakes huudahti. »Voiko tuollainen vartalo, jonka ihanat muodot kuultavat niitä peittävän puvunkin läpi, synnyttää rakkautta, johon ei ole vastakaikua? Ole minulle suosiollinen, oi tyttö, ja kohota huntusi, jotta näkisin, vastaavatko kasvosi piirteet muun muotosi suloja!»
Tahtoen näyttää ihanuutensa ja arvellen niiden jollakin tavalla vaikuttavan omaan kohtaloonsa Julia veti hetken aikailtuaan huntunsa syrjään ja paljasti piirteet, joiden kauneutta Arbakes oli niin kiittänyt.
»Tulit onnettoman rakkautesi tähden luokseni», hän sanoi. »Hyvä, käännä nuo kasvot tuohon kiittämättömään, mitä muuta lemmenkiihotinta voin sinulle antaa?»
»Oi, lopeta jo imartelusi!» Julia virkkoi. »Minun täytyy joka tapauksessa anoa sinulta jonkinlaista lemmenjuomaa.»
»Ihana vieraani», Arbakes sanoi hieman kärsimättömänä, »lemmenjuomat eivät ole niitä salaisuuksia, joita yöllisissä tarkasteluissani tutkin.»
»Todellako? Suo anteeksi, suuri Arbakes, ja hyvästi!»
»Seis!» huudahti Arbakes, johonka huolimatta hänen voimakkaasta intohimostaan Ioneen, ei ollut koskematta vieraan kauneus ja joka, jos terveys sen olisi sallinut, olisi ollut valmis lohduttamaan ihanaa Juliaa muulla tavalla kuin jakamalla hänelle ylimaallista viisautta. — »Jäähän! Myönnän kyllä, että olen lemmenjuomien — ja nesteitten sekottamisen jättänyt niille, jotka sellaista elinkeinonaan harjottavat, mutta en ole koskaan ollut niin tunteeton kauneutta kohtaan, etten nuorempana olisi joskus sellaisiinkin keinoihin turvautunut. Voinen ainakin jonkun neuvon sinulle antaa, jos olet suora minua kohtaan. Sanohan ensiksi, oletko naimaton kuten puvustasi käy päättää?»
»Olen.»
»Ja, siirtyäksemme varallisuuteen, sinä tahdot itsellesi rikkaan sulhasen?»
»Olen rikkaampi kuin se, joka minua halveksii.»
»Sepä omituista! Ja sinä rakastat sellaista, joka ei rakasta sinua?»
»En tiedä, rakastanko häntä», Julia vastasi ylpeästi, »mutta minä tahdon voittaa kilpailijattareni — tahdon nähdä sen, joka halveksii lempeäni, poroksi palavan — tahdon nähdä sen, jota nyt pidetään parempana, tulevan hylätyksi.»
»Varsin luonnollinen ja naisellinen toivomus», egyptiläinen virkkoi niin vakavana, ettei voinut luulla hänen ivaavan. »Mutta nyt lisää, ihana tyttö. Etkö tahdo nyt uskoa minulle rakastajasi nimeä? Saattaako sellainen, joka halveksii rikkautta ja on sokea kauneutta näkemään, olla pompeijilainen?»
»Hän on Atenasta», Julia vastasi maahan katsellen.
»Haa!» egyptiläinen huudahti veren syöksähtäessä hänen kasvoihinsa.
»Täällä on vain yksi atenalainen, nuori ja ylhäinen. Tarkotatko
Glaukusta?»
»Ah! Älä petä minua — se on hänen nimensä.»
Egyptiläinen peräytyi tarkaten entistä kiinteämmin kauppiaantyttären poiskääntyneitä kasvoja ja mutisten itsekseen — johtaako tämä kohtaus, jota hän tähän asti on pitänyt mitättömänä, leikkinä, josta hän on vieraansa herkkäuskoisuuden ja turhamaisuuden kustannuksella nauttinut, johtaako se ehkä hänen kostoonsa.
»Huomaan, ettet voi minua auttaa», Julia virkkoi loukkaantuneena toisen jatkuvasta vaitiolosta. »Säilytät kai salaisuuteni. Vielä kerran, hyvästi!»
»Tyttö», egyptiläinen sanoi vakavalla äänellä, »sinun asiasi koskee minua — tahdon auttaa sinua. Kuuntele. En ole itse harjaantunut noihin tyhjiin taikakeinoihin, mutta tiedän erään, joka on. Vesuviuksen kupeella, tuskin tunnin matkan päässä kaupungista asuu mahtava noita. Uudenkuun paisteessa hän on koonnut juuria, joilla on merkillinen ominaisuus sitoa rakkaus iäksi. Hänen taitonsa saa rakastajasi jalkojesi juureen. Etsi hänet ja sano hänelle Arbakeen nimi; hän pelkää sitä nimeä ja hän antaa sinulle parhaat juomansa.»
»Ah!» Julia virkahti. »En tunne tietä sen tuvalle, josta puhut. Vaikka taival ei olekaan pitkä, on se vaikeata kulkea tytön, joka salaa jättää isänsä talon. Tienoo on villin viiniköynnöksen peittämä ja monet rotkot tekevät sen vaaralliseksi. En voi uskoutua vieraan johdettavaksi. Minunarvoiseni nuoren naisen maine tahraantuu helposti. Ja vaikka en välitäkään siitä, että tiedetään minun rakastavan Glaukusta, en salli kenenkään uskoa, että olen taikajuomin koettanut lempeä nostaa.»
»Olisinpa kolmea päivää terveempi», egyptiläinen virkkoi nousten ja astui (kuin voimiaan koetellakseen) pari kolme hoippuvaa askelta pitkin lattiaa, »niin seuraisin itse sinua. Hyvä, sinun täytyy odottaa.»
»Mutta Glaukus aikoo kohta naida tuon vihatun napolittaren.»
»Naida.»
»Niin, ensi kuun alussa.»
»Niin pian! Tiedätkö sen aivan varmaan.»
»Hänen oman orjansa suusta.»
»Se ei tapahdu», egyptiläinen vakuutti kiivaana. »Älä pelkää. Saat Glaukuksen omaksesi. Mutta kuinka voit hänelle tarjota saamasi lemmenjuoman?»
»Isäni on kutsunut Glaukuksen ja ehkä myöskin napolittaren luokseen suureen juhlaan, joka pidetään ylihuomenna. Kai joku hyvä tilaisuus silloin sattuu.»
»Hyvä on!» egyptiläinen sanoi silmät välkähtäen niin hurjaa iloa, ettei Julia sietänyt niihin katsoa. »Huomisiltana pane kantotuolisi kuntoon — onhan sinulla sellainen?»
»Onpa kyllä», rahanylpeä Julia vastasi.
»Panet kantotuolisi kuntoon. Parin kilometrin päässä kaupungista on huvilatalo, jota rikkaat pompeijilaiset erikoisesti suosivat sen mainioitten kylpylöitten ja ihanien puutarhojen vuoksi. Sinne voit jonkun tekosyyn nojalla lähteä. Siellä kohtaan, elävänä tai kuolevana, sinut Silenuksen kuvapatsaan kohdalla, puutarhaa ympäröivässä tiheikössä, ja minä itse johdan sinut noidan luo. Me odotamme siksi, kunnes paimenten vuohet iltatähden mukana ovat kotiinsa palanneet, kunnes hämärä meidät verhoo eivätkä askelemme kuulu. Mene nyt kotiin äläkä pelkää! Hadeen nimessä Arbakes vannoo, ettei Ione ikinä saa Glaukusta.»
»Ja Glaukus tulee minun omakseni?» Julia sanoi täydentäen omasta mielestään vaillinaisen lauseen.
»Sinäpä sen sanoit!» Arbakes virkkoi. Ja Julia päätti noudattaa toisen kehotusta, vaikka hän melko lailla kammoikin sovittua kohtausta, mutta mustasukkaisuudesta ja kilpailijattaren masentaakseen pikemmin kuin rakkaudesta hän päätti uskaltaa.
Jäätyään yksin Arbakes puhkesi sanoihin:
»Loistavat tähdet, te, jotka ette koskaan valehtele, teidän lupauksenne alkavat täyttyä — lemmen onnea, vihollisten voittamista on minun loppuelämäni. Hetkellä, jolloin turhaan haudoin kostonsuunnitelmia, te lähetitte tuon kauniin hupakon avukseni.» Hän vaikeni ja mietiskeli. »Niin», hän taas jatkoi, mutta tyynempänä. »Minä itse en voi hänelle antaa myrkkyä, jonka oikeastaan pitäisi olla lemmenjuomaa — epäluulo hänen kuolemastaan kohdistuisi minuun. Mutta noita — niin, hän on todella sopivin ja luonnollisin välikappaleeni.»
Hän kutsui orjan sisään ja käski tämän nopeasti seurata vierasta ja ottaa tarkan selvän hänen nimestään ja asemastaan. Tämän sanottuaan hän laahautui pylväistöönsä. Taivas oli iloinen ja kirkas, mutta Arbakes, joka oli tottunut tarkkaamaan säänvaihteluja, näki pilvenlongista, joita tuuli kasaili taivaanrannalle, että myrsky oli tulossa.
»Tuo on niinkuin minun kostonikin», hän virkkoi pilviä katsellessaan, »taivas on hymyilevä, mutta myrskypilvet kerääntyvät yhteen.»