7 LUKU.
Pompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. — Julia ja Nydia keskustelevat tärkeistä asioista.
Komea Julia istui huoneessaan orjiensa ympäröimänä. Se oli kuten sen viereinen kubikulumkin, pieni huone, mutta melkoista tilavampi kuin tavalliset makuusuojat, jotka yleensä olivat niin pienenpieniä, että joka ei ole nähnyt sen ajan makuuhuoneita, vaikkapa kaikkein huomattavimpien talojen, ei voi kuvitellakaan, minkälaisissa kyyhkysenpesissä Pompeijin asukkaat katsoivat mukavaksi yönsä viettää. Mutta »vuode» ei ollutkaan vanhojen mielestä niin ankaran juhlallinen ja salaperäinen talousesine kuin meidän. Vuode muistutti pikemmin jotakin kapeata pientä sohvaa, jonka helposti saattoi ottaa mukaansa[39] ja vaatimusten mukaan kuljettaa huoneesta toiseen. Ja epäilemättä sitä säännöllisesti siirrettiinkin paikasta toiseen, kuinka kulloinkin vuodenaika tai oikku vaati, sillä huonetta, jossa oli kuukaudenpäivät asuttu, saatettiin jo seuraavana tarkoin välttää. Sen ajan italialaisilla oli niinikään kummallinen taipumus pelätä heleätä päivänvaloa; heidän pimeät huoneensa, joita aluksi luultiin kehittymättömän rakennustaidon tuloksiksi, ovatkin huolellisen harkinnan mukaan tehdyt. Pylväistöistä ja puutarhoista he saivat aurinkoa niin paljon kuin heitä halutti; talojensa sisältä he hakivat viileyttä ja varjoa.
Julian huone oli tähän vuodenaikaan talon parhaimmassa osassa, yläkerroksen julkihuoneen vieressä, puutarhan tasalla, ja sinne olikin hänen huoneestaan kaunis näköala. Suuren lasitetun oven kautta tunkeutuivat hämärinä auringonsäteet sisään, mutta hänen pimeään tottuneet silmänsä olivat kyllin terävät huomaamaan, mitkä värit hänelle parhaiten sopivat — minkälainen puna valaisi hienoimman hohteen hänen tummalle iholleen ja antaisi hänen poskilleen raikkaimman tuoreuden.
Hänen edessään olevalla pöydällä oli pieni pyöreä kuvastin kiillotettua terästä ja sen ympärille oli järjestykseen pantu kaikennäköisiä kaunistusvehkeitä, salvoja, jauhoja, hajuvesiä, maaleja, jalokiviä, kampoja, nauhoja ja kultaneuloja, joiden kaikkien tehtävänä oli lisätä luonnollista kauneutta ja tyydyttää muodin määräämät oikut. Huoneen hämärästä välkähtelivät eloisat ja rikasväriset seinät, joille pompeijilaiseen tapaan oli räikein värein maalattu freskoja. Pukupöydän edessä Julian jaloissa oli itämainen valmiste, kudottu matto. Viereisellä pöydällä oli hopeinen maljakko ja vesikulho, sammutettu lamppu, mitä hienoin taideteos, johon taiteilija oli kuvannut Kupidon lepäämässä myrttipuun oksien katveessa, ja pieni papyruskäärö, joka sisälsi Tibulluksen hempeimpiä elegioja. Kubikulumiin vievällä ovella oli kultakukin loistavasti ommeltu verho. Tämäntapainen oli kahdeksantoista vuosisataa sitten kaunottaren pukuhuone.
Ihana Julia loikoi velttona tuolillaan sillaikaa kun »ornutriks» (hiustenkähertäjä) pienistä kiharakasoista sommitteli torninomaista pääkoristetta taitavasti sekottaen tekohiuksia alkuperäisiin ja kasaten niitä lopulta niin runsaasti, että pää näytti pikemminkin keskiruumiin osalta kuin inhimillisten muotojen huipulta.
Hänen keltainen tunikansa, jota vastaan hänen musta tukkansa selvänä piirtyi ja joka oli aikalailla edullinen hänen ruskeahkolle iholleen, valui vuolaina laskoksina maahan asti. Hänen jaloissaan oli tohvelit, jotka oli ohuen nilkan ympäri sidottu valkeilla nauhoilla; purppuranväriset tohvelit itse olivat jalokivin koreillut ja niissä oli kiverä kärki kuten nykyajan turkkilaisten tohveleissa. Vanha orjatar, joka oli täysin perehtynyt pukeutumisen salaisuuksiin, seisoi kähertäjän vieressä pitäen käsivarrellaan emäntänsä leveää, kirjailtua vyötä ja silloin tällöin antaen neuvoja (höystäen puhettaan vehmailla imarteluillaan), kuinka hiusrakennusta on muovailtava.
»Tuo neula on pantava hiukan enemmän oikealle — syvemmälle, tyhmyri! Etkö huomaa, kuinka tasaiset kulmakarvat ovat? Luulisi miltei sinun nyt pukevan Karinnaa, jonka piirteet ovat niin vinot. Nyt pane kukkia — mitä! kehno! Älä neilikkaa — et sinä nyt ole värittämässä Klodiksen kalpeita poskia. Helakimmat kukat vain sopivat nuoren Julian ihanille poskille.»
»Oikein!» neiti virkkoi polkien kiivaana pienellä jalallaan lattiaa.
»Sinä sotket minun tukkaani niinkuin noukkisit sieltä rikkaruohoa.»
»Taitamaton!» menojen ohjaaja jatkoi. »Et tiedä, kuinka herkkä emäntäsi on — luulet nyt palmikoivasi Fulvian lesken karkeita harjashiuksia. Kas noin, nyt nauha — hyvä on. Ihana Julia, katsahda nyt kuvastimeen; oletko koskaan nähnyt kauniimpia kasvoja kuin nyt omasi?»
Kun vihdoin monen neuvon ja vaivan perästä tuo taidokas hiustorni oli valmistunut, oli seuraava toimi antaa silmille hempeä hohde, ja se saatiin siten, että silmäripsiin hierottiin mustaa jauhetta. Pieni, puolikuunmuotoinen kauneustäplä ruusuhuulten vieressä oli omansa katsojan huomion kohdistamaan poskikuoppiin ja hampaisiin, joiden luonnollinen valkea kiilto oli kaikin mahdollisin taidekeinoin saatu entistä välkkyvämmäksi.
Tähän asti toimetonna ollut orja sai nyt tehtäväkseen täydentää puennan jalokivillä — helmirenkaat korviin (kumpaankin kaksi) — paksut kultaiset rannerenkaat — kaulaketjut samaa metallia, siitä riippui kristallinen taikaesine — kaunis kiehkura vasemmalle olalle, jolla jo ennestään välkkyi Psykeä kuvaava kamee — purppuravyö, johon oli tiheään kudottu kultalankaa ja kuvailtu kiemurtelevia käärmeitä — ja vihdoin valkeat ja hoikat sormet täyteen mitä erilaisimpia sormuksia. Puenta oli nyt suoritettu Rooman uusimman muodin mukaan. Ihana Julia katsahti kuvaansa viimeisen kerran itsetyytyväisin mielin ja heittäytyen veltosti nojatuoliinsa hän käski nuorimman orjansa heikolla äänellä lukea Tibulluksen hempeimpiä säkeitä. Lukemista jatkui yhä, kunnes orjatar ilmotti Nydian saapuneen tapaamaan talon valtijatarta.
»Salve, Julia!» kukkastyttö sanoi pysähtyen parin askelen päähän Juliasta ja ristiten rinnalle kätensä. »Olen totellut käskyäsi.»
»Se oli oikein», talon neiti sanoi. »Tule lähemmä — ja istu!»
Joku orjista siirsi tuolin Julian viereen ja Nydia istahti sille. Julia katsoi Nydiaa hetken miltei hämillään. Sitten hän käski palvelijoittensa poistua ja sulkea oven. Kun he olivat kahden, hän virkkoi kääntyen vaistomaisesti poispäin, sillä kuten näytti hän unohti, ettei toinen voinut hänen piirteitään tarkata:
»Sinä olet napolittaren, Ionen, palveluksessa?»
»Nykyisin olen», Nydia vastasi.
»Onko hän niin kaunis kuin sanotaan?»
»En tiedä. Kuinka voinkaan sellaista arvostella?»
»Ah! Olisihan minun pitänyt muistaa. Mutta sinä voit kuulla, vaikket nähdä. Eivätkö toiset orjat ole kertoneet, onko hän kaunis. Rupattelevat orjattaret eivät jätä emäntiään kehumatta.»
»He sanovat, että hän on kaunis.»
»Hm! — sanovatko he myöskin, että hän on solakka?»
»Sanovat.»
»Niin minäkin olen. Musta tukka?»
»Niin olen kuullut.»
»Niin minullakin on. Ja käykö Glaukus usein hänen luonaan?»
»Joka päivä», Nydia vastasi vaivoin salaten huokauksensa.
»Joka päivä, todellako! Miellyttääkö Ione häntä?»
»Tottapa, koska heidät piakkoin vihitään.»
»Vihitään!» Julia huudahti kalveten väärästä poskipunastaan huolimatta ja nousten rajusti tuoliltaan. Nydia ei huomannut kuitenkaan tämän mielenliikutuksen syitä. Julia oli pitkän ajan vaiti, mutta hänen aaltoileva rintansa ja säihkyvät silmänsä ilmaisivat jokaiselle näkevälle, kuinka syvä haava hänen turhamielisyyteensä oli isketty.
»Sanovat sinua tessalittareksi», hän vihdoin sanoi vaitiolon katkaisten.
»Niin olenkin.»
»Tessaliahan on taikuuden ja velhojen, talismaanien ja lemmenjuomien maa», Julia virkkoi.
»Se on aina ollut kuuluisa noidistaan», Nydia vastasi vaatimattomasti.
»Tunnetko sinä, sokea tessalitar, yhtään lemmenjuomaa?»
»Minä?» kukkastyttö vastasi punastuen. »Minä! Kuinka minä? En, ihan varmaan en.»
»Sitä pahempi sinulle! Olisin antanut sinulle niin paljon rahaa, että olisit voinut ostaa itsesi vapaaksi, jos olisit ollut tässä asiassa viisaampi.»
»Mutta», Nydia kysyi, »miksi ihana ja rikas Julia kyselee tämmöistä palvelijaltaan? Eikö hän ole nuori, rikas ja rakastettava? Eikö niissä ole tarpeeksi viehätystä tarvitsematta taikaan turvata?»
»On kaikkiin muihin paitsi yhteen», Julia vastasi ylväänä. »Mutta luulenpa, että sinun sokeutesi on tarttuvaa ja —. Kyllin siitä.»
»Ja se yksi?» Nydia kysyi uteliaana.
»Ei ole Glaukus», Julia täytti toisen lauseen valhetellen kuten hänen sukupuolensa tapana on. »Glaukus se ei ole!»
Nydia hengähti vapaammin, ja hetken perästä Julia jatkoi:
»Mutta puhuessamme Glaukuksesta ja hänen kiintymyksestään napolittareen tuli mieleeni lemmenjuoma, jota Ione varmaankin on käyttänyt voittaakseen Glaukuksen. Sokea tyttö, minä rakastan ja — täytyykö Julian se tunnustaa? — minua ei rakasteta! Se nöyryyttää — ei, ei nöyryytä, vaan se haavottaa minun ylpeyttäni. Tahdon nähdä tuon kiittämättömän jaloissani — ei siten, että hänet siitä kohottaisin, vaan voidakseni osottaa halveksintaani. Kun oletin, että olet tessalitar, kuvittelin, että nuorena olet oppinut jotakin kansasi salaisista taikatempuista.»
»Ah! En mitään tiedä!» Nydia mutisi. »Toivon, että tietäisin.»
»Kiitos edes tuosta ystävällisestä toivomuksestasi», Julia sanoi aavistamatta, mitä ajatuksia kätkeytyi kukkastytön sydämeen.
»Mutta sanohan — etkö ole orjien, jotka aina ovat jonkun verran taikauskoisia ja jotka usein raaoissa lemmentouhuissaan turvautuvat taikuuteen — etkö ole kuullut heidän mainitsevan nimeltä erästä itämaista tietäjää, joka asuu tässä kaupungissa ja jolla on se taito, mikä sinulta puuttuu? Hän ei ole tavallinen taikuri, ei markkinahuijari, vaan todella mahtava ja viisas indialainen tai egyptiläinen tietäjä!»
»Egyptiläinen? Aivan niin», Nydia sanoi kammoten. »Kukapa pompeijilainen ei olisi kuullut Arbakeesta?»
»Arbakes! Siinäpä se», Julia toisti nimeä tapaillen. »Sanovat hänen olevan viisaamman kaikkia tyhjiä kerskureita — että hän on viisautensa saanut tähdistä ja tuntee vanhan Noksin salaisuudet. Miksei yhtä hyvin rakkauden salakeinoja?»
»Jos halutaan taitomiestä, joka on kaikkia muita pystyvämpi, niin hän on niitä», Nydia vastasi talismaaniaan hypistellen.
»Hän on kyllin rikas rahalla lahjoa?» Julia virkkoi ivallisesti. »Enkö voisi käydä hänen luonaan?»
»Se on vaarallinen paikka nuorelle ja kauniille naiselle», Nydia sanoi.
»Olen kuullut, että hän on sairas —»
»Vaarallinen talo!» Julia huudahti tarraten vain ensimäiseen lauseeseen. »Kuinka niin?»
»Huhu tietää kertoa, että siinä talossa vietetään öisiä irstailuja.»
»Keres, Pan ja Kybele auttakoot! Sinähän et näine tietoinesi pelota, vaan kiihotat uteliaisuuttani», urhea ja kevytmielinen pompeijitar vastasi. »Minä menen hänen luokseen ja tiedustelen häneltä lemmenasioita. Jos kerran rakkautta on mukana noissa öitsilöissä, niin tottapahan hän tuntee myöskin sen salaisuudet.»
Nydia ei vastannut.
»Käyn hänen luonaan vielä tänään.» Julia päätteli. »Ei, miksen heti?»
»Päivänvalossa ja hänen nykyisen sairautensa aikana sinulla ei ole mitään pelättävää», Nydia vastasi tuntien itsessään äkillisen ja salaisen halun oppia, kykeneekö tuo synkkä egyptiläinen todella herättämään ja sitomaan rakkauden niinkuin hän oli usein kuullut väitettävän.
»Ja kuka uskaltaa loukata Diomedeen rikasta tytärtä?» Julia kysyi ylpeänä. »Minä menen.»
»Saanko iltapäivällä käydä tiedustelemassa käyntisi tulosta?» Nydia kysyi tuskaisena.
»Suutele minua, sillä sinä osotat suurta huolenpitoa Julian kunniasta», neiti vastasi. »Niin, tietysti saat. Tänä iltana olen estetty —. Tule huomenna samaan aikaan, ja sinä saat kuulla kaiken. Minä tarvitsen myöhemminkin palvelustasi. Kas tässä, ota tämä rannerengas palkinnoksi ajatuksesta, jonka minussa synnytit; ja ole varma, että jos Juliaa hyvin palvelet, hän on ystävällinen ja antelias.»
»En voi ottaa lahjaasi», Nydia virkkoi ja pani korun pöydälle. »Mutta niin nuori kuin olenkin voin ostamattakin tuntea osanottoa sitä kohtaan, joka rakastaa — mutta rakastaa turhaan.»
»Sanotko niin?» Julia vastasi. »Puhut kuin vapaa — ja pian oletkin vapaa. Hyvästi!»