6 LUKU.
Portinvartija. — Tyttö. — Gladiaattori.
Diomedeen talon ovi oli auki ja Medon, vanha orja istui portailla, joita pitkin päästiin rakennukseen. Tuon rikkaan pompeijilaisen kauppiaan ylellinen talo on vielä nytkin nähtävänä lähellä sitä kaupunginporttia, jolta alkaa hautojen katu. Huolimatta kuolleitten naapuruudesta se oli iloista seutua. Vastakkaisella sivulla, jonkun askelen päässä portilta oli tilava ravintola, jonne Pompeijiin saapuneet puuhanmiehet tai huvinhaluiset usein pysähtyivät virkistystä hakemaan. Nytkin oli sen sisäänkäytävän edustalla joukko vaunuja, rattaita ja muita ajoneuvoja, toiset tulossa, toiset menossa, kaikkialla oli vilkasta touhua ja hälinää. Oven edessä olevan pienen pyöröpöydän ääressä istui penkillä maatilanomistajia keskustelemassa aamujuomaansa hörppien omista asioistaan. Oven pieleen oli iloisin ja räikein värin maalattu tavallinen ravintolanmerkki.[38] Ylempänä, katonrajassa olevalla ulokkeella oli joukko naisia, tilanomistajien vaimoja, jotka mikä istuen, mikä kaiteeseen nojaten keskustelivat alhaalla istuvien ystäviensä kanssa. Syvässä nurkkauksessa jonkun matkan päässä istui jonkinlaisessa katoksessa pari kolme köyhää matkailijaa omissa oloissaan pudistaen tomua vaatteistaan. Tien toisella sivulla oli avoin paikka, jota Pompeijin nykyisiä asujamia vanhempi sukupolvi käytti hautuumaanaan ja joka nyt on muutettu Ustrinumiksi eli kuolleitten polttopaikaksi. Sen yläpuolella kohosivat erään iloisen, miltei puitten peittämän huvilan ulokkeet. Hautamuistomerkit itse hienoine ja taiteellisine muotoineen ja kukka- ja lehväkoristeineen eivät vaikuttaneet läheskään surullisilta. Kaupunginportin kupeella seisoi hyvinharjotettu roomalainen vahtisotilas, jonka kiiltävä kypärä ja keihäs, johonka hän nojasi, välkkyivät auringonpaisteessa. Portti itse oli kolmi-osainen, keskusta ajoneuvoja, molemmat sivuaukot jalankulkijoita varten. Portin kummaltakin kyljeltä alkoivat kaupunkia ympäröivät mahtavat muurit, joita oli rakennettu, korjailtu, uusittu tuhansin kerroin, kuinka kulloinkin sota, ajanhammas tai maanjäristys olivat vaatineet. Säännöllisin välimatkoin kohosi muurista nelinurkkaisia torneja, joiden karkeatekoiset harmaat seinät särkivät muurien suoran viivan ja jotka muutenkin olivat räikeänä vastakohtana ympäristön uusille, upeille rakennuksille.
Mutkikas tie, joka tältä kohdalta vie Pompeijista Herkulaneumiin, luikertelee pitkin viinitarharinnettä, jonka yläpuolella kohoaa Vesuviuksen majesteetillinen huippu.
»Oletko kuullut uutisia, vanha Medon?» virkkoi muuan nuori nainen, joka vesiastia kädessä oli pysähtynyt Diomedeen ovelle haastelemaan hetkeksi orjan kanssa, ennenkuin pistäytyi naapuritaloon täyttämään astiansa ja veikeilemään matkustajien kanssa.
»Uutisia! Minkälaisia uutisia?» orja kysyi kohottaen raskaasti silmänsä puhujaan.
»Juuri tänä aamuna, silloinkuin sinä vielä taisit nukkua, kulki tämän portin kautta jotakin ihka uutta Pompeijiin!»
»Aai», orja sanoi välinpitämättömästi.
»Nii-in, jalon Pomponianuksen lahja.»
»Lahja! Luulen sinun puhuneen jostakin uutisesta.»
»Se onkin molempia. Tiedä siis, sinä tyhmyri, että se lahja oli ihana nuori tiikeri lähestyviä amfiteatterinäytäntöjä varten. Kuuletko, Medon? Se on suurenmoista! Luulen, etten voi nukkuakaan, ennenkuin olen sen nähnyt. Sanovat sen kiljuvan kerrassaan mainiosti.»
»Tyttö parka!» Medon virkkoi surullisesti ja miltei ivallisesti.
»Älä soimaa minua, ukonkänttyrä! Tiikeri on sievä eläin, kunhan vain keksisimme jonkun, kenen heittää sen syötäväksi. Meillä on nyt siis leijona ja tiikeri; aatteles, Medon! Ja kun meillä ei ole kahta kunnon pahantekijää, on kai tarvis päästää ne toistensa kimppuun. Mutta sinun poikasihan on gladiaattori, taitava ja väkevä mies — etkö voisi taivuttaa häntä ottelemaan tiikerin kanssa? Koeta toki, silloin tekisit minullekin mieliksi ja sinusta tulisi koko kaupungin hyväntekijä.»
»Lorua!» orja virkkoi katkerana. »Ajattele ennemmin omaa vaaraasi kuin puhut minun poikaparkani kuolemasta.»
»Omaa vaaraani!» tyttö huudahti pelästyen ja katsahtaen arasti ympärilleen. »Kiroon ennustuksesi, ja tulkoon sanojesi vaikutus sinulle itsellesi kiroukseksi!» Näin sanoessaan tyttö hypisteli kaulallaan riippuvaa taikakalua. »Omaa vaaraasi! — Mikä vaara minua uhkaa?»
»Eikö pari yötä sitten sattunut maanjäristys ollut varotus sinullekin?»
Medon kysyi. »Eikö sillä ollut ääntä? Eikö se sanonut meille kaikille:
Valmistukaa kuolemaan, sillä mailmanloppu on lähellä.»
»Kas vain sitä yksinkertaisuutta!» nuori nainen virkkoi kooten tunikansa liepeet. »Sinähän puhut kuin kuuleman mukaan natsarealaiset — ehkä oletkin heikäläisiä. Hyvä on. Ei sinunlaisesi harmaan hassun kanssa kannata enempää puhua, sinä käyt päivä päivältä äksymmäksi — Vale! Oi, Herkules, lähetä meille leijonalle sopiva mies — ja toinen tiikerille.»
Hei, hei, mikä näky on riemukas tuo!
Kuin aaltoo katsojakansan vuo!
Kas, taistojat, uljaat kuin poika Alkmenan,
Jo yhtenen iskevät hiekall' arenan.
Vait olkaa! Kuolema keskeen jo astuu,
Ja hiekka jo hurmehin kirkkain kastuu.
Hei, hei, kuin reimasti marssii nuo!
Hei, hei, on katsoa hupaista tuo!
Hopeanheleällä ja kirkkaalla äänellä laulellen tuo naikkonen sipsutteli, tunikansa helmoja pölyiseltä tieltä koholla pitäen läheiseen ravintolaan.
»Poika parkani!» orja puoliääneen virkkoi, »käytkö sinä kuolemaan tuollaisten häpeällisten seikkojen vuoksi? Oi, Kristuksen usko! Jo senkin vuoksi, että sinä opetat kammoomaan näitä verisiä leikkejä, minä tahdon sinun palvojiasi olla.»
Vanhan miehen pää painui voimatonna rinnalle. Hän oli vaiti ja ajatuksiinsa vaipuneena vain silloin tällöin pyyhki hihansa suulla silmäkulmiaan. Hänen ajatuksensa liikkuivat hänen pojassaan. Hän ei huomannut nuorukaista, joka joustavin askelin ja ylväin ja ylimielisin elein asteli portilta päin. Hän ei nostanut silmiään ennenkuin nuori mies, joka oli pysähtynyt aivan vanhuksen viereen, sanoi:
»Isä!»
»Poikani, Lydonini! Sinäkö se olet?» vanhus huudahti iloisena. »Ah, sinä olet alati ajatuksissani.»
»Olen iloinen sen kuullessani, isäni», gladiaattori virkkoi sivellen kunnioittavasti orjan polvia ja partaa, »ja kohta saan olla aina luonasi, enkä vain ajatuksissasi.»
»Niin, poikani — mutta ei tässä maailmassa!» vanhus virkkoi vakavana.
»Älä sano niin, rakas isä! Katso luottaen tulevaisuuteen niinkuin minäkin. Olen varma, että voitan ottelussa ja ansaitsemallani kullalla ostan sinut vapaaksi. Oi, isäni! Joku päivä sitten minua ivasi muuan, josta en sellaista olisi luullut, sillä hän on vertaisiaan tavallista rakastettavampi — hän ei ole roomalainen, hän on Atenasta — hän luuli minun voitonhimosta kysyneen, kuinka paljon voittaja saa. Ah! Huonosti hän tunsi Lydonin luonteen.»
»Poikani, poikani», orja virkkoi astuen hitaasti portaita alas ja vei poikansa omaan pieneen huoneeseensa, joka oli yhteydessä käytävähallin kanssa, jona tässä huvilassa oli peristyle eikä atrium. Huone on vieläkin tallella; siihen pääsee kolmannesta ovesta sisäänkäytävästä lukien. Ensimäinen ovi vie portaille, toinen pieneen komeroon, jossa säilytettiin pronssipatsasta.
»Niin hurskaat ja kunnolliset kuin pyrkimyksesi ovatkin», Medon jatkoi, kun he olivat päässeet suojaan, »on teko silti synti; sinä panet henkesi tarjolle vapauttaaksesi isäsi — se vielä annettaisiinkin anteeksi, — mutta voiton hintana on toisen veri. Oh, se on kuolemansynti, ei jaloinkaan tarkotus voi siitä puhdistaa. Luovu! Luovu aikeestasi! Mieluummin olen koko ikäni orjana kuin ostan vapauteni sellaisella hinnalla.»
»Kuulehan, isä», Lydon puhui hieman kärsimättömänä, »sinut on uusi uskosi tehnyt liian omantunnontarkaksi. Pyydän, ettet puhu minulle siitä enää mitään, sillä jumalat, jotka ovat minulle voiman antaneet, eivät ole lahjottaneet samalla viisautta enkä minä käsitä sanaakaan kaikesta siitä, mitä minulle niin usein saarnaat. Sinä olet, sanon sen toistamiseen, tästä uudesta opista saanut päähäsi omituisia mielikuvia oikeasta ja väärästä. Suo anteeksi, jos sinua loukkaan, mutta ajattelehan nyt! Kenen kanssa taistelen? Oh, jospa sinä tuntisit nuo heittiöt, joiden kanssa minun pitää sinun tähtesi seurustella, niin vakuutan, että sinäkin kiittäisit minua, jos minä vapauttaisin maan yhdestäkin sentapaisesta. Ne ovat petoja, joiden huulet janoovat verta, olioita, joilla hurjan rohkeutensa ohella ei ole mitään tunnetta, rajuja, raakoja, sydämettömiä — ei mikään inhimillinen side ole heitä varten. Pelkoa he eivät tunne, se on totta, mutta eivät myöskään kiitollisuutta, eivät lempeyttä, eivät rakkautta; he ovat luodut vain työtänsä varten, säälittä surmaamaan, pelotta kuolemaan! Voivatko sinun jumalasi, mitä lienevätkin, paheksia taistelua näiden konnien kanssa ja lisäksi minun syistäni? Oi, isäni, mitä voimia lieneekin maallisia asioita johtamassa, ne eivät voi mitään pitää niin suurena, niin pyhänä kuin uhria, jonka poika hartaana tarjoo harmaantuneen isänsä puolesta!»
Vanha orjaparka, joka itsekin vielä kaipasi ylhäältä valaistusta, sillä hän oli vasta hiljan kääntynyt kristinuskoon, ei tiennyt, mihin todistuskappaleisiin vedota kumotakseen niin synkän, mutta erehdyksessäänkin niin kauniin tietämättömyyden. Hänen ensimäinen tekonsa oli heittäytyä poikansa rinnoille, toinen kääntyä poispäin — tarttua hänen käteensä ja löytämättä sopivia sanoja hän puhkesi itkuun.
»Ja jos», Lydon arveli — »jos sinun Jumalasi (luuloni mukaan sinä uskot vain yhteen) on niin hyvänsuopa ja säälivä kuin väität, Hän tietää silloin myös, että sinun uskosi häneen on vahvistanut sitä minun päätöstäni, jota sinä nyt moitit.
»Kuinka! Mitä tarkotat?»
»Niinkuin tiedät, minut ostettiin lapsena orjaksi, mutta Roomassa minä pääsin vapaaksi, sillä minulla oli onni miellyttää isäntääni. Kiiruhdin Pompeijiin tapaamaan sinua. Tapasin sinut vanhentuneena ja heikontuneena oikullisen ja itsekkään isännän orjuudessa. Olit hiljan kääntynyt uuteen uskoosi, ja orjuutesi tuntui sinusta nyt kahta raskaammalta. Tottumukset, joiden avulla tähän asti olimme pahimman voineet kestää, olivat menettäneet kaiken tehonsa. Etkö usein valitellut, että sinun täytyi suorittaa palveluksia, joita et orjana vihannut, mutta jotka natsarealaisesta ovat synnillisiä? Etkö usein kertonut minulle kärsineesi omantunnon tuskia, kun sinun täytyi uhrata leivän murunen lareille, jotka impluviumiamme vartioivat? että sinun sielusi oli ainaisessa ristiriidassa? Etkö sanonut minulle, että kun sinun täytyi kynnykselle tiputella viiniä ja lausua jonkun kreikkalaisen jumalan nimi, sinä silloin kärsit vieläkin kauheampia tuskia kuin Tantalus, ikuista piinaa vielä hirveämpää kuin Manalan kentillä koskaan? Etkö ole näin minulle puhunut? Minä ihmettelin, en ymmärtänyt — ja Herkules avita, en vieläkään mitään käsitä. Mutta olin sinun poikasi ja minun velvollisuuteni oli sinua auttaa ja sinut vapauttaa. Pitikö minun kuunnella sinun huokailujasi — sinun kamottavan pelon aiheuttamaa valitustasi, ja itse pysyä toimetonna? Ei! Kuolemattomien jumalten nimessä! Ajatus välähti minuun kuin salama Olympoosta. Minulla ei ollut rahaa, mutta oli voimaa ja nuoruutta — sinun lahjojasi — ne saatoin uhrata sinun hyväksesi. Tiedustelin vapautesi hintaa. Sain tietää, että voittavan gladiaattorin palkinto on kaksi kertaa niin suuri. Minusta tuli gladiaattori. Minä lyöttäydyin noiden paheellisten miesten pariin. Voitin vastenmielisyyteni. Harjaannuin heidän taidoissaan. Siunattu olkoon se oppi! Sen avulla saan isäni vapaaksi.»
»Oh, jospa saisit kuulla Olintusta!» vanhus huokasi yhä enemmän ja enemmän ihastuen poikansa kuntoon, mutta pysyen yhä entisen varmana hänen ehdotuksensa synnillisyydestä.
»Minä kuuntelen, ketä vain tahdot», gladiaattori vastasi iloisena, »mutta vasta silloin kun sinä et enää ole orja. Oman kattosi alla, isäni, saat päivät pitkät ja miksei yötkin tuumiasi hautoa niinkuin itse tahdot. Oi, olen jo sinulle valinnut ihanan paikan. Se on yksi vanhan Julia Feliksin 999:stä myymälästä, kaupungin aurinkoisimmassa osassa — siellä saat päivät pääksytysten ovesi edessä päivää paistattaa. Ja minä myyskelen puolestasi öljyä ja viiniä, isä. Ja jos Venus (tai ellei se sinua miellytä, sillä et mielelläsi kuule sitä nimeä lausuttavan, Lydonille on yhdentekevää) — niin joku muu tahtoo, ehkä saat pienen tytönkin, joka silittää harmaat hiuksesi ja lepertelee polvellasi ja kutsuu sinua 'Lydonin isäksi!' Ah! Me olemme onnellisia — voitonrahoilla hankin kaiken tämän. Iloitse, riemuitse, isäukko! Ja nyt minun täytyy mennä — ilta joutuu — lamistani odottaa minua. Tule ja siunaa minut!»
Puhuessaan Lydon oli siirtynyt isänsä pimeästä huoneesta ja vilkkaasti vaikka kuiskaten haastellen he olivat saapuneet samalle paikalle, jossa portinvartija oli aluksi istunut.
»Oi, minä siunaan sinut, siunaan sinut, kunnon poikani», Medon sanoi liikutettuna. »Ja ymmärtäköön se suuri Henki, joka tutkii kaikki sydämet, sinun mielesi jalouden ja antakoon anteeksi rikoksesi!»
Gladiaattorin solakka vartalo hävisi pian näkyvistä. Orjan silmät seurasivat hänen kevyttä, mutta varmaa käyntiään, kunnes viimeinen vilahdus oli kadonnut, ja vaivuttuaan jälleen istuimelleen hän alkoi tuijottaa maahan. Hän istui mykkänä ja jäykkänä kuin kivipatsas. Joka muistelee omia onnellisia aikojaan, käsittää, mitä tunteita, mitä ajatuksia liikkui hänen mielessään!
»Saanko tulla sisään?» kuului vieno ääni sanovan. »Onko emäntäsi, Julia kotona?»
Orja viittasi koneenomaisesti myöntävän vastauksen, mutta tulija, joka häneltä kysyi, ei nähnyt viittausta. Hän toisti kysymyksensä arasti, mutta kuuluvammalla äänellä.
»Enkö jo sinulle sanonut?» orja vastasi kärsimättömänä. »Käy sisään!»
»Kiitän», kysyjä virkkoi kärsivällisesti, ja herättyään unelmistaan orja huomasi edessään sokean kukkaistytön. Onnettomuus herättää aina toisen onnettoman sääliä. Medon nousi ja talutti hänet rappusten yläpäähän (sieltä vei ovi Julian huoneisiin) ja täällä hän kutsui orjattaren, jonka piti viedä sokea tyttö määrän päähän.