5 LUKU.
Nydia tapaa Julian. — Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen välinen keskustelu — Erään atenalaisen huomioita kristinuskosta.
»Kuinka onnellinen Ione onkaan! Ihanaa on saada olla aina Glaukuksen rinnalla, kuulla hänen ääntään. — Ja hän voi nähdäkin hänet!»
Näin puheli sokea tyttö kulkiessaan yksin iltahämärässä uuden emäntänsä taloon, jonne Glaukus jo edeltäpäin oli mennyt. Äkisti hänen yksinhaastelunsa katkaisi sivulta kuuluva naisääni.
»Sokea kukkastyttö, minne menet? Sinulla ei ole nyt koria mukanasi, oletko jo kukkasi myynyt?»
Henkilö, joka näin puhutteli Nydiaa, oli ylhäinen nainen, mutta nainen, jolla oli kovat ja epänaiselliset piirteet. Se oli Julia, Diomedeen tytär. Hän oli puhuessaan kohottanut huntuaan. Häntä seurasivat hänen isänsä ja orjajoukko, joka kantoi lyhtyä heidän edellään. — Kauppias ja tytär olivat palaamassa naapuritalon illallisilta.
»Etkö tunne enää ääntäni», Julia jatkoi. »Olen rikkaan Diomedeen tytär.»
»Ah, anteeksi, tunnen jälleen äänesi. Jalo Julia, minulla ei ole enää kukkia kaupan.»
»Olen kuullut, että kaunis kreikkalainen Glaukus on sinut ostanut; onko siinä perää, sievä orja?» Julia kysyi.
»Olen napolittaren, Ionen palveluksessa», Nydia vastasi vältellen.
»Ah! On siis totta, että —»
»Tule nyt!» keskeytti hänet Diomedes kietoen vaippansa suuhun saakka. »Yö alkaa olla kylmä, en voi sinua odottaa tässä sinun rupatellessasi sokean tytön kanssa. Tule, ota hänet mukaasi kotiin, jos sinulla on jotakin puhuttavaa hänelle.»
»Tule, lapsi», Julia sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.
»Minulla on paljonkin sinulle puhuttavaa — tule!»
»En voi tänä yönä; on jo myöhä», Nydia vastasi. »Minun täytyy kotiin.
En ole vapaa, jalo Ione.»
»Mitä! Lempeä Ioneko moittisi sinua? Ah, en luule häntä toiseksi Talestriiksi. No, tule siis huomisaamulla! Muista, että olen ollut sinun suosijoitasi.»
»Täytän tahtosi», Nydia vastasi. Ja Diomedes hoputti jälleen kärsimättömänä tytärtään; Julian täytyi totella, vaikka hän olisi erästä asiaa mielellään Nydialta kysynyt.
Siirtykäämme nyt Ionen luo. Aika, joka oli kulunut Glaukuksen ensimäisestä käynnistä toiseen, ei ollut Ionesta ollut oikein miellyttävä; hänen veljensä oli käynyt hänen luonaan. Siitä yöstä asti, jolloin hän pääsi egyptiläisen käsistä, hän ei ollut tätä nähnytkään.
Omissa vakavissa ja hänelle niin tärkeissä ajatuksissa touhutessaan nuori pappi ei ollut paljon sisartaan muistellut. Ja sellaiset miehet, joilla on vilkas mielikuvitus ja joiden ajatukset alati liikkuvat ylimaallisilla aloilla, sellaiset miehet tosiaankin varsin vähän välittävät maallisista tunteista, ja pitkään aikaan ei Apekides ollut hakenut tilaisuutta sellaiseen ystävälliseen ajatustenvaihtoon, sellaiseen miellyttävään, luottavaan keskusteluun, mikä oli aijemmin ollut yhdyssiteenä Ionen ja hänen välillään ja mikä sisarusten parissa on niin tavallista ja luonnollista.
Ione sensijaan suri tavattomasti hänen eristäytymistään. Hän luuli sen johtuneen veljen ankarasta, papillisesta velvollisuudentunteesta. Usein kesken kirkkaimpia toiveitaan, kesken ihanimpia lemmenhaavelujaan — muistellessaan veljensä ennenaikojaan vakoutunutta otsaa, hänen hymyttömiä huuliaan ja koukistunutta vartaloaan hän huokasi ja ihmetteli, että jumalten palvonta heittää niin synkän varjon samaan maahan, jonka jumalat itse ovat luoneet.
Mutta kun veli tänään kävi hänen luonaan, huomasi hän tämän piirteissä syvän rauhan ilmeen ja hänen painuneissa silmissään sellaisen vakavan, luottavan katseen, jommoista niissä ei ollut vuosikausiin ollut. Mutta tuo muuttunut ilme oli vain hetkellinen; se oli väärää tyyneyttä, jonka pieninkin sisäinen myrsky saattoi koska tahansa rikkoa.
»Jumalat sinua siunatkoot, veljeni!» Ione virkkoi häntä syleillessään.
»Jumalat! Kuinka voit niin sanoa! Sillä on vain yksi jumala!»
»Veljeni!»
»Entä jos natsarealaisen verraton oppi onkin oikea? Entä jos jumala onkin yksinvaltias — yksi — näkymätön — ainoa? Entä jos kaikki ne lukemattomat jumalat, joiden alttarit täyttävät maan, ovatkin vain pahoja henkiä, jotka viekottelevat meitä oikeasta uskosta? Se on mahdollista, Ione!»
»Ah! Voimmeko sellaista uskoa? Ja jos uskommekin, eikö se ole murheellista uskoa?» napolitar vastasi. »Mitä! Tässä ihanassa maassa asuu vain ihmisiä — vuorissa ei olisi oreadeja — vesissä ei nymfejä — tuon uskon ihanan täydellisyyden, joka kaiken jumalallistaa, joka halvimmat kukatkin pyhittää, joka hienoimpaan ilmaväreilyynkin saa taivaallista henkäilyä — kaiken sen tahdot kieltää ja tehdä maasta vain tuhka- ja tomukasan? Ei, Apekides! Vain se usko on oikea ja saa asua sydämessämme, joka kaiken, koko maailman kansottaa jumalilla.»
Ione puhui niinkuin se, joka on vanhan mytologian runollisuuden innoittama. Me voimme tämän vastauksen mukaan arvioida, mikä luja vastarinta kristinuskolla oli voitettavana pakanamailmassa. Tuo kaunis taikausko ulottui kaikkialle; jokainen, vähäpätöisinkin teko sai muotonsa siitä — se oli elämänosa niinkuin kukat ovat osa tyrsusta. Jokaisesta tapahtumasta vedottiin jumalaan, jokainen viinilasi tyhjennettiin rukouksin, ovenköynnöksetkin omistettiin jollekin jumalalle. Ja heidän, lareina palvotut esi-isänsä suojelivat heidän liesiään ja atriumiaan. Niin syöpynyt tämä usko oli heihin, ettei vielä nytkään näiltä seuduilta epäjumalanpalvelusta ole saatu poisjuurritetuksi. Palvonnan esineet vain ovat muuttuneet. Nyt huudetaan avuksi yhtä monta pyhimystä kuin ennen jumalaa ja joukot kuuntelevat nyt p. Januariuksen tai p. Tapanin alttareilta oraakkeliennustuksia yhtä hartaina kuin ennenmuinoin Isiksen ja Apollon.
Mutta ensimäiset kristityt pelkäsivät tuota taikauskoa enemmän kuin halveksivat. He eivät uskoneet kuten pakanallisen filosofian rauhallinen skeptillisyys, että jumalat ovat pappien tekoa, eivätkä suuren joukon mukana, että ne ovat hämärien historiallisten tietojen mukaan alkuaan olleet ihmisiä kuten kaikki. He kuvittelivat pakanoiden jumalat pahoiksihengiksi, he siirsivät Indian ja Idän mustat henget Italiaan ja Kreikkaan, ja Jupiteria ja Marsia he vertasivat Molokiin ja Saatanaan.[36]
Apekides ei vielä ollut muodollisesti omaksunut kristinuskoa, mutta hän oli vakaasti päättänyt sen tehdä. Hän hyväksyi täydelleen Olintuksen mielipiteet — hän piti jo kaikkia pakanallisen mielikuvituksen luomia ihmissuvun pahimman vihollisen, perkeleen kuiskauksen tuloksina. Hän kauhistui sisarensa viatonta ja luonnollista vastausta. Hän vastasi rajusti ja samalla niin sekavasti, että Ione enemmän pelkäsi hänen järkeään kuin säikähti hänen kiivauttaan.
»Ah, veljeni!» hän sanoi. »Ankarat velvollisuutesi ovat sumentaneet henkesi. Tule luokseni, Apekides, veljeni, minun oma veljeni, ojenna minulle kätesi, salli minun kuivata hiki otsaltasi. Älä suutu minuun, en ymmärrä sinua kuitenkaan. Ole vain varma, ettei Ione tahdo loukata sinua!»
»Ione», Apekides virkkoi painaen Ionea lähemmä itseään ja katsellen häntä hellästi, »saatanko ajatella, että tämä ihana vartalo, tämä kaunis sydän on tuomittu ikuiseen tuskaan?»
»Dii meliora!»[37] Ione sanoi käyttäen sitä sanamuotoa, jolla aikalaiset olivat tottuneet manaamaan pahaa ennustusta.
Nämä sanat ja vielä enemmän niihin sisältyvä taikausko loukkasivat
Apekideen korvaa. Hän nousi, mutisi itsekseen, kääntyi huoneesta
poistuakseen, pysähtyi kuitenkin puolitiessä, katsahti vielä kerran
Ioneen ja levitti kätensä.
Ione juoksi iloisena hänen syliinsä. Apekides suuteli häntä vakavana ja sitten hän sanoi: »Hyvästi, sisareni! Kun ensi kerran tavataan, et sinä enää ole minulle sisar. Salli minun siis vielä kerran sinua syleillä — nyt kun vielä olen tulvillani lapsuusajan helliä muistoja, uskoa ja toivoa, nyt kun taipumuksemme, toiveemme, mielipiteemme vielä ovat samoja. Mutta nyt pitää tämän siteen katketa.»
Sen sanottuaan hän poistui.
Ensimäisten kristittyjen vaikein ja ankarin koetus olikin kyetä täydelleen luopumaan kaikista rakkaimmista tottumuksistaan. He eivät voineet enää olla minkäänlaisessa kosketuksessa ihmisten kanssa, joiden jokainen toimi, jokainen sana oli ilmeistä epäjumalan palvelusta. He kauhistuivat rakkauden iloja; heidän korvissaan kaikui lempi pahanhengen kuiskaukselta. Tämä heidän onnettomuutensa oli samalla heidän voimansa. Mikä heidät erotti muusta maailmasta, se oli omansa liittämään heidät keskenään lujemmin yhteen. He olivat raudanlujia luonteita, miehiä, jotka julistivat Jumalan sanaa, ja heitä yhdistävät siteet olivat niinikään rautaa!
Glaukus löysi Ionen itkemästä. Hän saattoi jo pitää oikeutenaan lohduttaa häntä. Hän sai selville jonkun kohdan hänen keskustelustaan veljen kanssa. Mutta hänen oli vaikeaa toisen sekavasta puheesta — ja sekavaa se oli kaikille asiaanperehtymättömille — päästä selville Apekideen todellisista tarkotusperistä.
»Oletko sinä koskaan kuullut», Ione kysyi, »mitään siitä uudesta natsarealaisesta opista, josta veljeni minulle puhui?»
»Olen monesti kuullut sen opin kannattajista», Glaukus vastasi, »mutta heidän oppinsa sisällöstä en tiedä mitään paitsi että siinä on jotakin luonnottoman ankaraa ja synkkää. He eristäytyvät muista ihmisistä. He eivät hyväksy edes meidän yksinkertaista seppelöimistapaamme. He eivät iloitse edes elämän viattomista nautinnoista, he lausuvat hirveitä ennustuksia lähestyvästä maailman lopusta, lyhyesti he näyttävät saaneen hymyttömän ja kaamean uskonsa Trofoniuksen rotkosta. Mutta», Glaukus jatkoi hetken vaijettuaan, »heidän joukossaan on sentään joku lujatahtoinen ja kyvykäs mies ja Atenan areopagiittienkin joukosta he saivat kääntyneitä veljiä. Muistanpa isäni joskus puhuneen eräästä ihmeellisestä vieraasta, joka vuosia sitten kävi Atenassa; muistaakseni hänen nimensä oli Paavali. Isäni oli siinä joukossa, joka oli kokoontunut eräälle Aterian kuolemattomista kukkuloista kuulemaan mitä tällä Idän viisaalla oli sanottavaa. Joukko odotti hiljaa — siitä melusta ja hälinästä, jolla omia puhujiamme tavallisesti tervehdittiin, ei nyt merkkiäkään. Ja kun hän kukkulan korkeimmalle kiireelle noustuaan kohottautui mahtavana häntä hengähtämättä kuuntelevan joukon yli, valtasi hän, tuo salaperäinen vieras, jokaisen sydämen, ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan. Isäni kertoi, että hän oli pienikokoinen mies, mutta ylväät ja käskevät piirteet hänellä oli. Hänen pukunsa oli musta ja yksinkertainen. Laskeva aurinko — oli näet ilta — valaisi hänen muotojaan, kun hän eleittä, mutta hallitsevana seisoi puhujalavalla. Hänen piirteensä olivat kuihtuneet ja terävät niinkuin miehen, jota on onnettomuus kohdannut tai joka on kestänyt monenlaisen ilmaston ankarat vaivat. Mutta hänen silmänsä välkkyivät miltei ylimaallista tulta, ja kun hän kohotti kätensä puhuakseen, oli hänen eleissään majesteetillinen piirre, niinkuin Jumalan henki olisi hänessä asunut.
»'Atenan miehet!» hän kuuluu sanoneen. »Olen täällä huomannut alttarin, jonka otsakkeena on lause: Tuntemattomalle jumalalle. Te kunnioitatte tietämättänne sitä Jumalaa, jota minä palvelen. Siitä jumalasta, josta nyt ette mitään tiedä, tahdon teille puhua.'
»Sitten tuo juhlallinen mies oli selittänyt, ettei kaiken suuri Luoja — maan ja taivaan Herra asu ihmisten tekemissä temppeleissä; että Hän on kaikkialla, Hänen henkensä liikkuu ilmassa, jota me hengitämme, — meidän elämämme ja olemuksemme ovat Hänestä riippuvaisia. 'Luuletteko', hän huudahti, 'että Näkymätön voi olla teidän kulta- ja marmoripatsaanne kaltainen? Luuletteko, että Hän, joka on taivaan ja maan luonut, kaipaa teidän uhrejanne?' Sitten hän kuvaili niitä hirveitä aikoja, jotka lähestyivät, mailmanloppua, puhui kuolleista heräämisestä, minkä vakuudeksi on todistuksen antanut sen miehen ylösnouseminen, jonka oppia hän saarnasi.
»Kun hän oli lopettanut, puhkesi kauan pidätetty tyytymättömyys ilmoille ja filosofit, joita siellä täällä oli kuuntelevassa joukossa, murahtivat viisaan halveksintansa. Saattoi nähdä stoalaisen synkän otsan, kyynikon pilkallisen hymyn ja epikuurolaiset, jotka eivät itsekään usko Elysiumiimme, kulkivat naureskellen ja kevyesti ivaten joukon keskessä. Mutta suuren joukon sydämiin oli puhe syvältä koskenut; he vapisivat, vaikkeivät tienneet miksi, sillä tuo vieras oli puhunut sellaisen miehen äänellä ja valtavuudella, joka on Tuntemattomalta jumalalta todella saanut tehtävän Hänen uskoaan levittää.»
Ione oli kuunnellut hartaana. Ja kertojan vakavasta ilmeestä saattoi päättää, kuinka syvän vaikutuksen häneen oli tehnyt kertomus, jonka hän oli kuullut henkilöltä, joka pakanallisen Marsin kukkulalta oli saanut ensimäiset tiedot Kristuksen opista.