4 LUKU.
Mihinkä kulkee rakkauden virta — mihin?
Kun nuoret sydämet saavat esteittä toisiaan rakastaa, ovat päivät kuin vuosia — kun päivä paistaa ja suunta on selvä — kun niiden lempi on onnellista ja molemminpuolista. Ione ei salannut enää Glaukukselta sitä kiintymystä, mitä tunsi häneen, ja nyt he eivät enää muusta puhuneetkaan kuin lemmestään. Nykyhetken hurman yllä väikkyivät tulevaisuustoiveet kuin kirkas taivas keväisten ketojen päällä. He kulkivat lohdullisissa ajatuksissaan kauas ajanvirran mukana, he suuntasivat matkansa välittämättä kohtalon laatimasta merikartasta, he elivät päivän odottaakseen uutta aamua. Heidän nuorille sydämilleen surut ja kuolema olivat tuiki tuntemattomia. Ehkä he rakastivat toisiaan sitäkin enemmän, koska olosuhteet eivät tarjonneet Glaukukselle muuta tavoteltavaa kuin lempeä, koska vapaan valtion kansalaiselle ominaisia intohimoja ei tällä atenalaisella ollut, koska hänen synnyinmaansa ei voinut hänelle tarjota mitään valtiollista työalaa, koska hänessä ei ollut kunnianhimoakaan rakkauden tasaajana ja senpätähden hänen henkensä ja sydämensä olivat niin tulvillaan vain lempeä. Heistä tuntui elämän rautakausi todella kultaiselta, heidän tehtävänään oli vain elää ja lempiä.
Pintapuolisesta tarkkaajasta, jota vain voimakaspiirteiset ja räikeästi sivellyt luonteet miellyttävät, tuntuvat tämäntapaiset rakastuneet liian jokapäiväisiltä. Sellaisten luonteitten kehityksestä, jotka tahallaan esitetään tavallisiksi, puuttuu lukijan mielestä erikoisuutta, ja ehkä todella teen näiden rakastuneiden luonteista epätodellisen kuvan, kun en selvemmin väritä heidän yksilöllisiä ominaisuuksiaan. Mutta ehkä myöhemmin viivähdän hetkeksi heidän onneauhkuvan kuvansa edessä, silloinkun he saavat tuta sen hirveän onnettomuuden ensi iskut, jota kohden he nyt kulkevat ja johon he ovat niin vähän valmistuneet. Heidän nykyinen hempeän iloinen elämänsä on mahdollisimman jyrkkänä vastakohtana sallimuksen myöhemmille oikuille. Eipä paljoa välitetä kukattomasta, hedelmättömästä tammesta, jonka luja ydin ja vahva runko kestää myrskyn, mutta huolehditaan kyllä myrtin hennoista oksista ja viiniköynnöksen heikoista karhista.
Oli elokuun puolitaival — seuraavaksi kuuksi oli heidän häänsä määrätty ja Glaukuksen oven pihtipielet olivat jo köynnöksin koristellut ja joka yö hän vei Ionen oven eteen uhkeita uhrilahjoja. Häntä ei nähty enää entisten iloisten toveriensa parissa, hän eli vain Ionen seurassa. Aamupäivin he paistattivat päivää ja soittivat ja lauloivat; iltaisin he jättivät kaupungin iloisen humun ja lähtivät veneretkelle merelle tai kuljeskelivat kohtalokkaan Vesuviuksen vehmailla, viinitarhapeitteisillä rinteillä. Ei merkkiäkään enää maanjäristyksestä, huolettomat pompeijilaiset unohtivat vallan, että he olivat saaneet lähestyvästä tuomiostaan niin hirveän varotuksen. Pakanallisen taikauskonsa sokaisemana Glaukus kuvitteli tuota maanjäristystä jumalien lähettämäksi pelastamaan, ellei juuri häntä, niin ainakin Ionen. Hän toimitti kiitosuhreja tämän uskonsa pyhäköissä ja Isiksenkin alttarin hän köynnöksin koristutti. Muistellessaan hehkuvaa ja elävää marmorikuvaa hän häpesi sitä vaikutusta, mikä sillä oli ollut häneen. Hän ymmärsi nyt hyvin, että kaikki oli ollut vain ihmisen keksimää taikuutta; sillä tulos vakuutti hänelle, ettei jumalattaren vihaa siinä ilmennyt.
Arbakeen he olivat kuullet vielä elävän. Sairasvuoteella maaten hän vähitellen toipui siitä iskusta, jonka hän oli saanut. Hän jätti rakastavat rauhaan. Mutta itsekseen hän hautoi koston hetkeä ja suunnitelmia.
Aamuisin Ionen kotona ja iltaretkilläkin Nydia oli heidän alituinen ja usein ainoakin toverinsa. He eivät huomanneet sitä salaista tulta, joka tyttörukkaa kulutti. Se tavaton rohkeus, jolla hän sekaantui heidän keskusteluunsa, hänen omituiset, usein itsepäiset oikkunsa jätettiin huomioittamatta kun muistettiin, minkä palveluksen hän oli heille tehnyt ja kuinka säälittävä hän onnettomuudessaan oli. Heidän kiintymyksensä häneen teki vieläkin suuremmaksi koko hänen olentonsa omituisuus, nopeat vaihtelut hurjasta kiihkosta kärsivään lempeyteen — sekotus suurta tietämättömyyttä ja kehittynyttä älyä — herkkyyttä ja kovuutta — lapsen tahatonta iloisuutta ja naisen kylmää ylväyttä. Vaikka hän ei tahtonutkaan ottaa vastaan hänelle tarjottua vapautta, sai hän kuitenkin aivan vapaasti liikkua, mennä minne halusi, hänen sanojaan ja tekojaan ei moitittu eikä sidottu; ihmiset tunsivat tuota kovanonnen kolhimaa, herkästi loukkaantuvaa tyttörukkaa kohtaan samaa huoltavaa ja ymmärtävää osanottoa mitä äiti tuntee sairaloista ja heikkoa lastaan kohtaan — he varoivat käyttämästä minkäänlaista pakkoa, silloinkin kun se olisi ollut hänen hyväänsä. Hän käytti saamaansa vapautta riistäytymällä irti niiden orjien hoivasta, jotka oli häntä palvelemaan määrätty. Nytkin niinkuin aijemmin suojattomina päivinäänkin hän kulki yksin vilkkaita katuja pitkin ainoana ohjaajanaan ohut sauvansa. Oli todella ihmeellistä huomata, kuinka notkeasti ja varmasti hän osasi välttää uhkaavan vaaran ja kuinka helposti hän löysi tiensä kaupungin sokkeloisimmissakin osissa. Mutta hänen suurimpia nautintojaan oli edelleenkin käyskennellä Glaukuksen puutarhassa kukkia vaalien — kukat ainakin palkitsivat hänen lempeän rakkautensa. Joskus hän uskalsi isäntänsä huoneeseenkin ja alotti keskustelun, mutta useimmiten hän äkkiä sen katkaisi, sillä Glaukus kykeni nykyään puhumaan vain — Ionesta, ja hänen huuliensa lausumana tuo nimi viilsi Nydian sydäntä. Usein hän katkerasti katui Ionen hyväksi tekemäänsä palvelusta — usein hän sanoi itsekseen: »Jos hän olisi langennut, ei Glaukus ehkä enää häntä rakastaisi», ja synkät ja rumat ajatukset raastoivat hänen rintaansa.
Jaloa pelastustyötään suorittaessaan hän ei ollut kokenut vielä mitään tuskia eikä aavistanut mikä häntä odotti. Hän ei ollut sitä ennen koskaan ollut mukana kun Glaukus ja Ione toisensa tapasivat, hän ei ollut ennen huomannut, että sama ääni, joka hänelle puhui ystävyyttä, saattoi toiselle huokua suurta lempeä. Sen tuskantunteen, joka oli hänen rintansa täyttänyt hänen huomatessaan, että Glaukus rakasti toista, hän oli aluksi masentanut ja vaijentanut. Mutta vähitellen mustasukkaisuus alkoi saada yhä rajumman ja rajumman muodon; siihen sekaantui vihaa — ja sisäiset äänet kuiskivat kostoa. Niinkuin näemme puunoksan kiinteän vihreän lehden tuulessa lepattavan ja maahan pudonneen, kuihtuneen lehden liikehtivän nopeasti, äkkiä myrskyn mukana kohouvan ylös ilmoihin — sinne tänne, levotonna, rauhatonna, niinpä onnellisten ja toivovien rakkauskin on vielä kokematon lentoyrityksissään — myrskyn raivo on silloin vain leikintekoa! Mutta sydän, joka jo on elämän vihreän kevään kuluttanut, joka on toivoton, joka ei enää tunne kesää suonissaan, sellainen sydän on särkynyt ja se joutuu saman myrskytuulen heiteltäväksi, joka hellii vain veljiään. Silla ei ole tarjolla oksaa mihin tarttua, se ajelehtii paikasta paikkaan — näin se kulkee myrskyn kynsissä, kunnes se on iäksi tomuksi muuttunut.
Yksin kestetty nuoruusaika oli Nydiasta tehnyt ennenaikojaan kovan luonteen; ehkä se rietas, jumalaton elämäkin, jonka keskeen hän vasten tahtoaan oli joutunut, oli kiihottanut hänen intohimojaan, vaikkei se ollutkaan hänen puhtauttaan tahrannut. Burbon mässäykset olivat herättäneet vain hänen inhoaan, egyptiläisen juhlat häntä kamottivat; mutta myrsky, joka kulki koskematta hänen ohitseen, oli ehtinyt kylvää häneen sentään jonkun turmeluksen siemenen. Koska pimeässä mielikuvitus herkimmin liikkuu, oli tuon onnettoman tytön sokeus omansa hänessä kasvattamaan mitä hurjimpia ja sairaloisimpia lemmenhaaveiluja. Glaukuksen ääni oli ensikuulemalta kaikunut hänen korvissaan ihanalta soitolta; toisen ystävällisyys oli syvästi vaikuttanut häneen. Kun Glaukus edellisenä vuonna oli ollut poissa Pompeijista, oli tyttö aarteina sydämeensä kätkenyt jokaisen hänen lausumansa sanan. Ja kun joku kukkaistyttöraukalle kertoi, että hänen ystävänsä ja suojelijansa oli Pompeijin loisteliaimpia ja hienoimpia nuoriamiehiä, oli hän aina tuntenut miellyttävää ylpeyttä muistellessaan häntä. Se toimikin, jonka hän oli Glaukukselta saanut nim. hoidella hänen kukkiaan, antoi vain lisää yllykettä hänen ajatteluilleen. Hän yhdisti hänen olemuksensa kaikkeen, minkä vain saattoi kuvitella todella ihanaksi, ja kun hän kieltäytyi selittämästä, minkälaiseen kuvaan hän vertasi Ionen kauneutta, tapahtui se osaksi siitä syystä, että hän oli jo Glaukukseen soveltanut kaiken mahdollisen lempeän ja kauniin. Jos joku lukijoistani on rakastanut juuri senikäisenä, että hän nyt sitä aikaa hymyten muistelee — aikana, jolloin mielikuvitus voittaa järjen, hän varmaankin myöntää, että tuo rakkaus kaikista kummallisista ja sokkeloisista herkullisuuksistaan huolimatta oli paljoa alttiimpi mustasukkaisuudelle kuin mitkään myöhemmät lemmensuhteet. Sen syitä ei ollut tarvis selittää; tiedän vain, että niin yleensä on laita. Glaukuksen palatessa Pompeijiin oli Nydia ehtinyt tulla vuotta vanhemmaksi. Kulunut vuosi suruineen, yksinäisine hetkineen, viettelyksineen oli voimakkaasti kehittänyt hänen henkeään ja sydäntään. Ja kun Glaukus viattomana sulki Nydian syliinsä pitäen häntä vielä täysilapsena, — kun hän suuteli hänen pehmeitä poskiaan, kun hän kietoi kätensä hänen värähtelevän vartalonsa ympärille, tunsi Nydia äkkiä, että se tunne, jota hän niin kauan ja viattomana oli vaalinut, oli rakkautta. Päästyään Glaukuksen avulla irti kahleistaan — totuttuaan häneltä turvaa hakemaan — totuttuaan, vaikkapa vain hetkeksi hengittämään samaa ilmaa kuin hän — tuuditeltuaan jo itseään yltäkylläisen sydämensä tuhansien onnellisten ja hurmaavien haaveilujen huumassa hän huomaa, että Glaukus rakastaakin toista; että hänet valitaan lähetiksi tuon toisen luokse; hän saa tuntea, kuinka mitätön asema hänellä sentään on ja että hän pysyy sellaisena koko ikänsä, vaikka hän ei ole sitä kokemattomana tähän asti huomannut — emme ihmettele, että hänen hurja ja intohimoinen luonteensa sellaisissa olosuhteissa harhautuu ja että näin kehittynyt rakkaustunne menettää alkuperäisen puhtautensa ja pyhyytensä. Toisinaan hän vain pelkäsi, että Glaukukselle selviää hänen salaisuutensa. Toisinaan häntä harmittikin, ettei sitä huomattu; sehän oli halveksinnan merkki — saattoiko hän kuvitella, että hänen taipumuksensa oli hänet viennyt niin kauaksi? Hänen tunteensa Ionea kohtaan vaihtuivat joka hetki kuin vuoksi ja luode, milloin hän rakasti häntä, koska hänkin, milloin taas vihasi, samasta syystä. Oli hetkiä, jolloin hän oli valmis hänet surmaamaan ja toisia, jolloin hän oli yhtä valmis oman henkensä uhraamaan hänen puolestaan. Tämäntapaisia ylpeitä ja häälyviä intohimonpuuskia oli ajanpitkään vaikeata kestää. Hänen terveytensä heikkeni hänen huomaamattaan — hänen askelensa kävivät epävarmemmiksi — usein hän itki, eikä itkukaan tuonut hänelle huojennusta. Tullessaan eräänä aamuna tavalliselle toimelleen atenalaisen puutarhaan hän tapasi Glaukuksen peristylen pylväistössä erään kaupunkilaiskauppiaan kanssa keskustelemassa. Kreikkalainen valikoi parhaillaan jalokiviä morsiamelleen. Hän oli jo järjestänyt hänen asuntonsa; jalokivetkin, joita hän valikoi, piti vietämän sinne — niillä ei aijottu koristaa Ionen ihania muotoja; samat kivet löytää vieläkin Pompeijin maastakaivettujen aarteitten joukosta Napolin »oppihuoneesta.»[35]
»Tulehan tänne, Nydia, pane syrjään astiasi ja tule tänne. Ota nämä koreudet minulta — kas noin, minä panen ne yllesi —. Eivätkö ne sovikin hyvin, Servilius?»
»Erinomaisesti!» jalokivikauppias vastasi; sillä kivet oli hyvin valikoitu ja mairivat ketä tahansa, siihenkin aikaan. »Mutta kun nuo renkaat välkkyvät jalon Ionen korvissa, niin huomaatpa, Bakkus vieköön, että minun taitoni voi kauneuttakin lisätä.»
»Ionen?» toisti Nydia, joka tähän asti oli hymyillen ja punastuen pitänyt Glaukuksen lahjaa.
»Niin», atenalainen vastasi leikitellen huolettomasti koristeilla. »Olen valikoimassa lahjaa Ionelle, mutta en ole vielä löytänyt kyllin arvokasta.»
Äkkiä hän vaikeni, sillä hän huomasi Nydian omituiset eleet. Hän näet riuhtaisi kaulaltaan kaikki korut ja viskasi ne lattialle.
»Mitä tuo on? Mitä, Nydia, eikö minun lahjani miellytä sinua? Olenko loukannut sinua?»
»Sinä kohtelet minua aina orjana ja lapsena», tessalitar vastasi, ja syvä huokaus pusertautui hänen rinnastaan. Hän kääntyi äkkiä ja katosi puutarhaan.
Glaukus ei yrittänytkään häntä estää; hän oli itsekin loukkaantunut. Hän jatkoi jalokivien tarkastelua ja niiden arvostelua — yhtä kiitti ja toista moitti ja lopuksi kauppias sai hänet ostamaan ne kaikki. Se onkin paras ratkaisutapa rakastuneelle, ja sen hyväksyy kuka tahansa — paitsi se, jonka morsiamena on Ione!
Päätettyään kaupat ja jäätyään yksin hän vetäytyi huoneeseensa, pukeutui, hyppäsi vaunuihinsa ja ajoi Ionen luo. Hän ei muistellut enää sokeaa tyttöä eikä hänen loukkaavaa käyttäytymistään, molemmat hän oli unohtanut.
Hän vietti aamupäivän ihanan napolittaren seurassa, käväisi sitten kylpylöissä, illasti (mikäli, kuten aijemmin jo olen huomauttanutkin, voimme roomalaisten kl. 3 i.p. suorittamaa coena-ateriaa illalliseksi kutsua) yksinään ravintolassa, sillä Pompeijissakin oli ravintoloita. Palattuaan kotiin muuttamaan pukua mennäkseen iltapäivällä jälleen Ionen luo hän kulki peristyleessään uneksien ja hajamielisenä kuten rakastuneet ainakin eikä ollut huomatakaan sokeata tyttöä, joka seisoi samalla paikalla, minne Glaukus oli hänet jättänyt. Mutta vaikka Glaukus ei häntä nähnytkään, tunsi tämä heti askeleista, kuka oli tullut. Hän ei ollut osannut aavistaa hänen paluuaikaansa. Päästyään mielihuoneeseensa, jonka ovi avautui peristyleen ja istahdettuaan miettiväisenä lepotuoliinsa Glaukus tunsi äkkiä aran kosketuksen tunikallaan ja kääntyessään hän huomasi Nydian, joka polvillaan ojensi hänelle kouran täyden kukkasia — miellyttävän ja vaikeasti hyljättävän rauhanuhrin. Hänen tummista, ylöstähdätyistä silmistään vierivät kyynelet.
»Olen sinua loukannut», hän virkkoi nyyhkyttäen, »ja ensi kertaa eläissäni. Tahdon mieluummin kuolla kuin tietää, että olet minuun tyytymätön. Sano, että annat minulle anteeksi! Katso! Olen jo korut koonnut. Olen ne pannut ylleni. En ikinä niistä luovu — ne ovat sinun lahjasi.»
»Nydia kulta», Glaukus vastasi ja nostaessaan hänet ylös hän suuteli hänen otsaansa, »älä ajattele sitä enää! Mutta, rakas lapsi, miksi niin äkkiä suutuit? En keksi syytä.»
»Älä kysy!» hän vastasi äkkiä punastuen. »Minä olen pelkkää oikkua ja vikaa. Sinähän tiedät, että olen vielä lapsi — sinä sanot sen niin usein. Ethän lapselta voi vaatia perusteluja jokaiseen hassutukseen.»
»Mutta ethän sinä kohta ole enää mikään lapsi, ja jos sinä haluat, että sinua kohdellaan naisena, niin sinun täytyy oppia hillitsemään outoja tunnepuuskiasi ja kiivaita mielijohteitasi. Älä luule, että sinua soimaan; en, minä puhun vain sinun onneksesi.»
»Se on totta», Nydia sanoi. »Minun täytyy oppia hallitsemaan itseäni. Minun täytyy salata, täytyy masentaa sydämeni tunteet. Se on naisen tehtävä ja velvollisuus. Hänen ainoa hyveensä on arveluni mukaan liehittely.»
»Itsensä hillitseminen ei ole vika, Nydiani», atenalainen vastasi. »Ja se hyve on tarpeen sekä miehelle että naiselle. Se on todellinen senaattorin toga, se on sitä kantavan henkilön ainoa arvonmerkki.»
»Itsehillintä! itsehillintä! Sinä puhut oikein. Sinua, Glaukus, kuunnellessani hurjimmatkin ajatukseni rauhottuvat ja tasaantuvat ja herkkä ilomieli valtaa minut. Ole aina minun neuvojanani, auttajanani!»
»Hyvä sydämesi on paras ohjaajasi, Nydia, kun olet oppinut tunteesi kahlehtimaan.»
»Ah! Sitä en koskaan opi», Nydia huokasi kyyneliään kuivaten.
»Älä sano niin! Vain ensi-yritys tuntuu vaikealta.»
»Olen tehnyt monta ensi-yritystä», Nydia vastasi lapsekkaasti. »Mutta oletko itse, neuvojani, huomannut sen niin helpoksi? Voitko sinä hallita, voitko salata rakkauttasi Ioneen?»
»Rakkautta! Nydia rakas! Ah! Se onkin toinen juttu», nuori elämäntuntija vastasi.
»Sitä arvelinkin!» Nydia virkkoi surumielisesti hymyillen. »Glaukus, otatko minun kukkaraukkani? Tee niillä mitä tahdot — voit antaa ne vaikkapa Ionelle», hän lisäsi hiukan arkaillen»
»En, Nydia», Glaukus vastasi ystävällisesti, huomatessaan toisen puheessa mustasukkaisuuden oireita, vaikka hän arveli kateuden olevan vain ärtyneen lapsen oikkuja. »En aijo antaa ihania kukkiasi kenellekään. Istu tähän ja sido niistä seppele, panen sen tänä iltana päähäni. Se ei ole ensimäinen, jonka nuo herkät sormet ovat sitoneet.»
Ihastuneena tuo tyttöraukka istahti Glaukuksen viereen. Hän otti vyöltään nipun kirjavia, kapeita nauhoja, joita käytettiin seppeleitten sidontaan ja joita hän aina piti mukanaan (koska seppeleet olivat hänen alaansa) ja ryhtyi taitavasti ja sirosti työhönsä. Hänen nuorilta poskiltaan kyynelet olivat jo kuivuneet, heikko mutta onnellinen hymy väreili hänen huulillaan. Lapsen lailla hän tunsi vain hetkeniloa; hän oli nyt sopinut Glaukuksen kanssa, tämä oli antanut hänelle anteeksi — hän sai nyt istua Glaukuksen vieressä — tämä silitteli hyväillen hänen silkinhienoa kassaansa — hänen hengityksensä lämmitti hänen poskiaan. Ione, tuo julma Ione ei ollut nyt mukana. Kukaan toinen ei ollut nyt jakamassa hänen hyväilyjään. Niin, hän oli onnellinen ja hän oli kaiken entisen unohtanut. Hän eli niitä harvoja, lyhyen ja tuskaisen elämänsä hetkiä, joita myöhemmin olisi voinut ihanina muistella. Perhosen lailla, jonka talviaurinko on hetkeksi houkutellut äkilliseen lämpöön liihottelemaan, kunnes yltyvä tuuli ja kiristyvä pakkanen ennen iltaa sen tuhoovat, Nydiakin nyt lämmitteli paisteessa, joka hänen edellisille tottumuksilleen vastakkaisena ei ainakaan jäätänyt. Ja vaisto, jonka olisi pitänyt häntä varottaa lämmön lyhytaikasuudesta, sai hänet siitä entistä iloisempana nauttimaan.
»Sinulla on kauniit kiharat», Glaukus virkkoi. »Ne lienevät kerran olleet äitisi ihastus.»
Nydia huokasi. Hän ei ollut varmaankaan orjana syntynyt, mutta hän vältti koskaan puhumasta vanhemmistaan, ja olkoon alhainen tai ylhäinen, varmaa vain on, että hänen syntyperästään eivät tienneet mitään hänen suojelijansa eikä kukaan muukaan tuossa kaukaisessa maassa. Hän tuli, tuo onnettomuuden ja salaperäisyyden lapsi kuin lintu, joka hetken räpyttelee siipiään huoneessamme; me näemme sen lentelevän sinne tänne, me emme tiedä, mistä se tulee ja mihinkä se jälleen lentonsa suuntaa.
Nydia huokasi ja virkkoi sitten hetken vaijettuaan ja vastaamatta hänen huomautukseensa:
»Mutta enkö pane liian paljo ruusuja seppeleeseen, Glaukus? Sanotaan niiden olevan sinun mielikukkiasi.»
»Ja niitä rakastavat aina ne, joissa runouden henki asuu. Ruusu on lemmenkukka ja saman kukan omistamme vaitiololle ja kuolemalle. Niinkauan kun elämällä vielä on jotakin arvoa, koristaa se meidän otsaamme, ja kun meitä ei enää ole, sirotellaan niitä meidän haudallemme.»
»Ah!» Nydia virkkoi, »jospa voisin tämän katoovan köynnöksen asemasta saada kohtalottarien käsistä sinun elämänlankasi ja pujottaa nämä ruusut siihen.»
»Kelpo tyttöni! Se toivomus on sinun kaunissointuisen äänesi arvoinen ja siinä piileikse todellista laulunhenkeä. Ja minkälaiseksi kohtaloni luontuukin, minä kiitän sinua.»
»Minkälaiseksi kohtalosi? Eikö se juuri viittaa kaikkeen valoisaan ja kauniiseen? Minun toivomukseni oli tarpeeton. Kohtalottaret osottautuvat sinulle yhtä suosiollisiksi kuin toivoinkin.»
»En olisi onnellinen, ellen rakastaisi, Nydia! Nuorena voin hetkeksi isänmaanikin unohtaa. Mutta kuka atenalainen voi miehenikäisenä muistella Atenaa sellaisena kuin se aikoinaan oli ja väittää olevansa onnellinen silloinkun Atena on raunioina — sortunut iäksi?
»Ja minkätähden iäksi?»
»Kuten tuhka ei enää uudestaan voi muuttua hehkuksi; — kuten rakkaus, joka on kerran kuollut, ei voi enää herätä eloon, ei myöskään kansa voi saada kadottamaansa vapautta takaisin. Mutta emmekö puhu sinulle käsittämättömistä asioista.»
»Minulle! — Oh! sinä erehdyt! Minäkin suren Kreikkaa; minun kätkyeni oli Olympoon juurella. Jumalat ovat tosin jättäneet vuoren, mutta heidän jälkensä ovat vielä näkyvissä — jumalat asuvat vielä heitä palvovien sydämissä ja tuossa ihanassa maassa. Minulle on kerrottu sen olevan kauniin, itse olen saanut hengittää sen leutoa ilmaa, jonka rinnalla tämänkin maan ilma tuntuu raa'alta — olen tuntenut sen maan auringon lämpöä, jonka rinnalla tämän maan aurinko hohtaa kylmää. Oh! Puhu minulle enemmän Kreikasta! Ymmärrän sinua hyvin, vaikka olenkin vain tällainen tyttöhupakko. Ja minusta tuntuu, että jos olisin kreikkalainen nainen, jonka kohtalo on suonut rakastaa ja jota rakastetaan, niin itse asestaisin rakastettuni uutta Maratonia, uutta Plataiaa varten. Niin, tämä käsi, joka nyt punoo ruusuja köynnökseen, sitoisi silloin sinulle oliviseppelen!»
»Jospa se päivä koittaisi!» Glaukus voihkaisi kiihtyneenä sokean tessalittaren innostuksesta. »Mutta ei! Aurinko on mailleen mennyt, ja yössä me saamme unohtaa entisen kunniamme — ja me voimme senohella nauttia elämästä — sido nyt ruususi valmiiksi!»
Mutta viimeiset sanansa atenalainen lausui luonnottoman iloisesti ja vaivuttuaan syviin aatoksiin hän vasta jonkun minuutin perästä lauluun, jota Nydia matalalla, hennolla äänellään lauloi. Laulu, jonka hän itse oli Nydialle opettanut, oli
Ilon ylistyslaulu.
1.
Ken laakerit saada sois
Uron uijahan, maineikkaan,
Nuo lehvät, mi kuihtuu pois
Hänen haudallaan?
Ken oksasen tohtisi taittaa ainoon,
Ja suojelushaltijat vaatia vainoon?
Niin, laakerit pyhät on nuo,
Jotk' urhollen taistonsa suo;
Mut kuihtuva ruusunen riemun mailla
Oma orjan ja vapaan on yhdell' lailla.
2.
Niin, muisto hautoja haipuvain
Vain kastaos kyyneleillä,
Ja vapaus varjoa olkoon vain,
Mutt' ilo on osana meillä.
Tule, solmios ilolle seppelehet,
Ilon ruusu on kukista armain,
Sen taattomme meille on suonehet
Varaks huolten vuosien varmain.
3.
Huipulla Phyleen vuoren,
Ylvähän, valkeapään
On astunta vaiennut urhon tään,
Ja hiljennyt aatos on huima,
Ja tyyntynyt tunto on tuima
Tuon hurmeen hyrskyvän, nuoren.
Glaukopis jättävi armahansa,
Ja jumalat meidät vainossansa,
Mut yhäti vierillä virtojen
Soi helke laulujen hopeisten,
Yölintu valveille kutsuu kuun,
Ja mettiset kiitävät karkeluun
Luo lehväin vihreän viinipuun.
Ei kaikkemme meilt' ole mennyt vielä,
Kun ilo on armaanamme,
Ja lempi, lohtumme tuskain tiellä,
Tuo taivainen tuttavamme.
4.
Niin, ruusuja seppeliks solmikaa!
Ilo ystävä yhä on meidän,
Yhä loistavi taivas ja hymyyvi maa,
Ilo ystävä yhä on meidän.
Mi oivaa, kaunoa, kirkast' on
Heloss' auringon, keskessä katveikon,
Kotimaastamme kerto'os suloin kielin,
Ja kaipuumme tyynnytä kerkein mielin!
Seppeliks ruusuja solmikaa!
Ne muistoja menneitä tarinoi,
Kotitienoon kuiskehet mullen soi,
Kun ruusut pöytäni purppuroi.