13 LUKU.
Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. — Joka itsensä sokaisee, sen sokeakin voi pettää. — Kaksi uutta vankia samana yönä.
Kärsimättömänä Nydia odotti yhtä kärsimättömän Sosian tuloa. Vahvistettuaan rohkeuttaan muutamilla täysinäisillä maljoilla parempaa viiniä kuin mitä hän oli pannut tarjolle hengelle, tuo herkkäuskoinen palvelija astui sokean tytön huoneeseen.
»Hyvä, Sosia, oletko valmistunut? Onko sinulla kulho puhdasta vettä?»
»On, mutta minä vapisen hieman. Oletko varma, etten näe haamua? Olen kuullut kerrottavan, etteivät sellaiset herrat ole erin kauniita eivätkä liioin kohteliaita.»
»Rauhotu! Ja oletko jättänyt puutarhan portin auki?»
»Kyllä; ja sen pieleen panin pienelle pöydälle kasan pähkinöitä ja omenoita.»
»Hyvä on; ja portti on nyt niin auki, että henki pääsee helposti kulkemaan?»
»Aivan varmaan.»
»No niin, avaa nyt tuokin ovi — aivan selälleen. Ja nyt, Sosia, anna minulle lamppu!»
»Mitä! Et suinkaan aijo sitä sammuttaa?»
»En, mutta minun täytyy sen liekin yli lausua muutamia loihtuja. Sillä liekissäkin asuu henki. Istu!»
Orja totteli. Kumarruttuaan hetkeksi lampun yli Nydia nousi ja lauloi matalalla äänellä seuraavat säkeet:
Loihtu ilman hengelle.
1.
Henki, sä lempimä ilman, veen,
Mun sanaani taivu nyt salaiseen!
Mä syntynyt oon Olympon mailla,
Oon taian-taitaja vertaa vailla.
Kuun taivahalta mä kutsua voin,
Kun liikkua lauluini lumon mä soin.
Mink' Egyptin taitavi oppineet,
Min Persian viisaat on virkkaneet,
On mun, mua kuulevi henget maan
Ja aaveet manalan mahdikkaan.
2.
Sä henki ilman huokuvan,
Sä käsky kuule loihtijan,
Kautt' itse Eryktho-taikurin,
Mi kuolleet kutsui henkihin;
Kautt' Ithakan viisaan valtiaan,
Mi lähtehet sai lausumaan,
Mi kätköiss' asuu aikain aamun;
Kautt' Eurydikeen valjun haamun,
Mi palas mailta tuonelan
Lumohon iki-laulajan,
Kautt' turmataikain kolkhisten
Ajoilta Argonautojen!
3.
Sä aave ilmain aukeoiden!
Sä tullos kiitoskutsun soiden!
Sä henkes voimat kätke veteen
Ja katseen aran loihdi eteen
Nuo vaiheet, jotka peittävät
Viel' aijat oudot, synkeät!
Sä joudu, aave tumma yön,
Ja salat täytä tenhotyön!
Tule, jo tule!
4.
Oot suurin taivahan ja maan,
Sun vertaas ei oo Rheakaan,
Ei valon ylhä valtias,
Ei tuonen herra kalvakas;
Ei itse Zeuskaan suurempaa
Oo saava konsa kunniaa,
Tule, jo tule!
»Haamu on varmaankin jo tulossa», Sosia virkkoi. »Tunnen hiuksissani jotain kahajavan.»
»Pane vesikulho maahan. Anna nyt liinasi ja salli minun sitoa silmäsi.»
»Ai, se taitaa kaikissa taikatempuissa olla välttämätöntä. Älä niin lujaan; hellävaroen — kas niin!»
»No, näetkö nyt mitään?»
»Näenkö, Jupiter avita! En yhtään mitään tässä pimeydessä.»
»Kysy nyt kolmasti kuiskaavalla äänellä hengeltä sitä, mihin haluat saada vastauksen. Jos kysymykseesi vastataan myönteisesti, kuulet veden kulhossa pärskyvän ja porisevan, ennenkuin henki siihen hengittää; jos vastaus on kielteinen, ei vesikään liiku.»
»Mutta et suinkaan sinä vain tee vedellä jotakin taikatemppua?»
»Minä panen kulhon jalkojesi alle — noin. Nyt en voi tietämättäsi veteen koskea.»
»Hyvä on —. Nyt siis, oi Bakkus, ole minulle armollinen. Sinä tiedät, että olen sinua palvonut enemmän kuin ketään muuta jumalaa, ja minä tahdon sinulle uhrata sen hopeisen maljakon, jonka viime vuonna sieppasin paksulta karptorilta (kellarimestarilta), jos sinä puolestasi puhut minusta jonkun hyvän sanan tuolle vettä lempivälle hengelle. Ja sinä — oi henki, kuule minua! Voinko jo ensi vuonna ostaa vapauden itselleni? Sinä tiedät — sillä koska asut ilmoissa, ovat linnut[88] sinulle kuiskineet tämän talon kaikki salaisuudet — sinä tiedät, että kolmen viimeisen vuoden aikana olen näpistellyt kaikenlaista, mikä eteeni on osunut, minkä rehellisesti — se on tiettyä! — olen voinut omistaa, ja sittenkin puuttuu loppusummasta vielä 2,000 sestertiota. Voinko, oi hyvä henki, saada tänä vuonna puuttuvan summan täyteen? Puhu! Ah! Pärskyykö vesi! Ei, kaikki haudan hiljaa. — Hyvä! Ellen tänä vuonna, saanko tulevana? — Ah! Kuulen jotakin, henki rapistelee jo ovella! Pian se tulee sisään. — Kahden vuoden perästä, tule jo — kahden — sehän on varsin kohtuullinen aika. Kuulenko jotakin? Kahden ja puolen, kolmen, neljän? Et paljoa lupaa, henki ystäväni! Kaikesta näkee, ettet ole nainen, sillä muuten et pysyisi niin kauan vaiti: Viiden — kuuden — kuudenkymmenen vuoden perästä! Pluto sinut periköön! Nyt en kysele enää!» Ja raivoissaan Sosia kaatoi kulhon, niin että vesi läiskyi lattialle. Suurella vaivalla ja vahvasti kiroten hän irrotti siteen, joka oli peittänyt hänen päänsä kokonaan — katsahti ympärilleen ja huomasi olevansa pilkkosen pimeässä.
»Mitä! haa! Nydia; lamppu on poissa. Ah, petturi, ja sinäkin olet tiessäsi, mutta kyllä saan sinut vielä kiinni — saat vielä tämän maksaa!»
Orja syöksähti ovelle; se oli ulkopuolelta teljetty; hän oli vuorostaan nyt vanki. Mitä tehdä? Hän ei tohtinut lujasti kolkuttaa eikä huutaa — sillä Arbakes voisi kuulla ja saisi selville, että häntä, Sosiaa, oli petetty; ja Nydia oli jo ehtinyt puutarhan portille ja livistänyt tiehensä.
»Mutta hän menee varmaankin kotiinsa tai johonkin muuhun paikkaan. Aamulla varhain orjien työskennellessä peristylessä huudan heidät avaamaan oven. Sitten lähden ja löydän tytön. Varmasti hänet löydän ja laahaan tänne, ennenkuin Arbakes tietää jutusta sanaakaan. Ah! Se on paras suunnitelma, Pikku vehkeilijä, sormeni kyllä tarraavat sinuun! Ja jättää minulle tänne vain vettä! Olisi se ollut edes viiniä, olisi hiukan ollut lohdutusta!»
Sillaikaa kun petetty Sosia valitteli kovaa kohtaloaan ja tuumi keinoja karanneen jälleen kiinni siepatakseen, oli Nydia sokeanomaisella varmuudella ja etenkin omalla tunnetulla taidollaan pujahtanut peristylestä, päässyt portille vievälle käytävälle ja aikoi juuri, sydän kuuluvasti jyskyttäen solahtaa portista vapauteensa, kun hän äkkiä kuuli lähestyvien askelien rapinaa ja kuuli Arbakeen pelottavan äänen takanaan. Hän pysähtyi hetkeksi epäröiden ja kauhistuen. Sitte hän äkkiä muisti, että oli toinenkin, harvemmin kuljettu käytävä, jota vain egyptiläisen salaisiin juhliin osaaottavat ihanat naiset käyttivät ja joka valtavan rakennusryhmän pohjakerroksesta vei ovelle, joka niinikään avautui puutarhaan. Ehkä se sattumalta oli auki. Tämän keksittyään hän muutti suuntansa, laskeutui ahtaita astimia myöden oikealle ja oli pian käytävän päässä. Ah! Ovi oli lukossa ja varmuuden vuoksi salvattu. Hän huomasi olevansa umpikujassa ja kuuli samassa takanaan Kalenuksen äänen ja heti sen jälkeen Arbakeen. Hän ei voinut jäädä tähän. He aikoivat nähtävästi samalle ovelle. Hän hypähti syrjään ja tunsi olevansa oudolla pohjalla. Ilma oli tunkkaista ja kylmää. Se rauhotti häntä. Hän luuli tulleensa johonkin tuon loistorakennuksen kellariin tai johonkin muuhun yksinäiseen loukkoon, johonka talon ylpeällä isännällä tuskin oli mitään asiaa; mutta taas hänen tarkka korvansa kuuli askelten töminää ja ääniä. Taas hän väistyi, ja hänen eteenpäin haparoivat kätensä tapailivat tuontuostakin suunnattomien pylväiden sileitä sivuja. Vaaran terästämällä kaksinkertaisella varovaisuudella hän hiipi pitkin pylväsriviä ja jatkoi matkaansa; ilma tuli yhä tympeämmäksi mitä alemma hän laskeutui, ja kun hän silloin tällöin pysähtyi hengähtämään, kuuli hän alati takanaan askelten ja haastelevien äänien kaikua. Äkkiä hän pysähtyi seinän eteen, joka sulki häneltä tien. Eikö ollut mitään nurkkaa, mihin piiloutua? Ei aukkoa? Ei suojaa? Ei ollut! Epätoivoisena hän väänteli käsiään. Kun äänet yhä lähenivät, pyörähti hän kulkemaan pitkin seinän kuvetta ja törmäsi äkkiä irtopylvääseen, joita sieltä ja täältä pisti esiin käytävän pohjasta, ja kaatui. Hän loukkasi itsensä pahasti; mutta ei menettänyt tajuntaansa; ei äännähtänytkään. Hän oli iloinen löytäessään vihdoinkin jonkunlaisen lymypaikan. Ja ryömittyään pylvään muodostamaan nurkkaukseen hän tiesi ainakin yhdeltä taholta olevansa suojattu. Hennon ja hoikan ruumiinsa hän kiersi niin pieneen käppyrään kuin taisi ja odotti hengähtämättä kohtalonsa ratkaisua.
Arbakes ja pappi matkasivat sillaikaa sille salaiselle aarrepaikalle, jonka rikkauksia egyptiläinen oli niin kehunut. He olivat avarassa maanalaisessa atriumissa eli hallissa. Matalaa holvikattoa kannattivat lyhyet paksut pylväät, joiden tekotapa osottautui siroja, kreikkalaisia muotoja vanhemmaksi. Yksinkertainen tuikkulamppu, joka Arbakeella oli kädessä, valaisi hämärästi kaljuja ja rosoisia seiniä, joihin hakkaamattomat kivet oli mätetty päällekkäin ilman minkäänlaista järjestystä. Holvin matelevat asujaimet tuijottivat tyrmistyneinä outoja vieraita ja sujahtivat sitten sukkelasti seinälokeroihinsa.
Kalenusta värisytti, kun hän katseli ympärilleen ja hengitti holvin tunkkaista, epäterveellistä ilmaa.
»Ja kuitenkin», Arbakes virkkoi hymyillen huomatessaan hänen kauhunsa, »nämä karut holvit kätkevät allensa rikkaan ylelliset varastonsa. Ne ovat kuin inhimilliset työskentelijät — me halveksimme heidän karkeuttaan, mutta ilman heitä ei tässä maailmassa olisi mitään ylpeyttä herättävää.»
»Ja mihinkä vie tuo vasen käytävä?» Kalenus kysyi. »Tässä synkässä haudassa se näyttää aivan loppumattomalta ja tuntuu vievän aina Hadekseen saakka.»
»Päinvastoin, se vie yläilmoille», Arbakes vastasi huolettomasti. »Me menemme oikealle, aarrekammioon.»
Pompeijin asutumpien talojen malliin halli jakaantui tästä kahteen siipeen eli käytävään, joiden pituus säkkipimeässä, lampun heikossa, lepattavassa valossa näytti aivan loppumattomalta. Ystävämme painuivat oikeankäden aulaan.
»Iloinen Glaukus pannaan huomenna vieläkin kosteampaan ja ahtaampaan komeroon kuin tämä onkaan», Kalenus virkkoi heidän sivuuttaessaan aivan läheltä sen irtopylvään, jonka luomassa varjossa tessalitar piileskeli.
»Niin, mutta sitä kuivemman ja tilavamman hän saa seuraavana päivänä arenalla. Ja ajatellapa», Arbakes jatkoi hitaasti ja venytellen — »ajatellapa, että yksi ainoa sana sinun suustasi pelastaisi hänet ja asettaisi Arbakeen hänen tilalleen.
»Sitä sanaa ei koskaan lausuta», Kalenus vakuutti.
»Oikein, Kalenus ystävä, ei koskaan», Arbakes vahvisti laskien tuttavallisesti kätensä papin olkapäälle. »Ja nyt, seis — olemme ovella.»
Vipajava liekki valaisi pientä, syvälle seinään työnnettyä, vahvasti raudoitettua ja lujin salvoin varustettua ovea. Arbakes otti vyöstään pienen renkaan, jossa oli kolme tai neljä vähäläntää, mutta paksua avainta. Oi, kuinka odotus ja ahneus saivatkaan Kalenuksen sydämen jyskyttämään, kun hän kuuli ruosteisten salpojen aukenevan!
»Astu sisään, ystäväni», Arbakes kehotti, »minä pidän lamppua korkealla, jottei kalleuksien välke vallan sokaisisi silmiäsi.»
Kärsimätöntä Kalenusta ei tarvinnut kahdesti kehottaa, ja hän astui oviaukkoon.
Tuskin hän oli yli kynnyksen ehtinyt, kun Arbakeen väkevä nyrkki lennätti hänet suinpäin eteenpäin.
»Sitä sanaa ei koskaan lausuta!» Arbakes sanoi äänekkäästi, ilkkuvasti nauraen ja työnsi oven salpoihin.
Kalenus oli suistunut monta astinta alaspäin, mutta tuntematta ensi hetkessä mitään tuskaa hän syöksyi heti ovelle; iski siihen väkevällä nyrkillään ja huusi — se oli pikemmin eläimen mölinää kuin ihmisääntä — kauheassa epätoivossaan: »Oh, päästä minut, päästä minut, en pyydä kultaasi!»
Hänen sanojensa voima jäi suureksi osaksi paksuun oveen, ja taas Arbakes alkoi nauraa hohottaa. Sitten hän polki kiivaana jalkaansa lattiaan ikäänkuin antaakseen kauan pidätetylle intohimolleen suurempaa vauhtia.
»Kaikki Dalmatian kultakaan», hän huusi, »ei voi sinulle antaa leivänpalastakaan. Näänny nälkään, konna! Sinun kuolemanhuutosi kaikuvat vain näitä tukevia seiniä vastaan. Eikä käytävän ilmakaan haasta maailmalle, kun sinä nälissäsi kalvat lihaa omasta ruumiistasi, että näin on tuhoutunut mies, joka oli Arbakeelle vaarallinen ja uskalsi häntä uhata. Hyvästi!»
»Oh, sääliä, armoa! Epäinhimillinen heittiö! Tämänkö sain —.»
Lauseen loppu ei enää kuulunut Arbakeen korviin, sillä tämä oli jo lähtenyt takaisin pimeää käytävää pitkin kulkemaan. Paksu, sammakkorumilas makasi liikkumattomana hänen edessään käytävällä. Lampun valo lankesi sen muodottomalle ruumiille ja lasimaisen jähmeille silmille. Arbakes väistyi tahtomatta eläintä vahingoittaa.
»Olet inhottava olento», hän sanoi melkein kuin itsekseen, »mutta sinä et voi tehdä minulle pahaa; sentähden saat olla rauhassa polullani.»
Kalenuksen raivonhuudot kuuluivat paksun oven läpi vaimeina Arbakeen korvaan. Hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisena.
»Tuo ei ole hyvä», hän tuumi, »en voi olla turvassa, ennenkuin tuo ääni on iäksi sammunut. Aarteeni ja kalleuteni eivät tosin ole tuolla, vaan päinvastaisessa siivessä. Kun orjani niitä kuljettavat pois, eivät he kuule hänen ääntänsä. Onko siis mitään pelättävää? Jos hän vielä kolmen päivän perästä elää, on hänen äänensä, isäni parran kautta, niin heikko, ettei sitä kuule hänen omassa haudassaankaan. Isis vieköön, nyt on kylmä! Täytyy kiiruhtaa kulauttamaan malja maustettua falernolaistani.»
Tunnoton egyptiläinen kietoi vaipan kiinteämmin ympärilleen ja lähti nopeasti yläilmoille.