12 LUKU.
Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon.
Toinen ilta kuulustelusta oli kulumassa, ja oli käsillä jotenkin se hetki, jolloin Sosia aikoi lähestyä pelottavaa Tuntematonta, kun puutarhan portille, jonka orja todella oli jättänyt auki, ilmestyi — ei mikään salaperäinen maan tai ilman henki, vaan ruhoruumiinen ja varsin maallinen Kalenus, Isiksen pappi. Hän ei välittänyt tarjolla olleista hedelmistä, vielä vähemmän viinistä, jotka hurskaan Sosian mielestä olivat tarpeeksi hyviä sille näkymättömälle vieraalle, jota houkuttelemaan ne oli esille pantu. »Nähtävästi uhri puutarhan jumalalle», Kalenus arveli: »Isäni pään kautta! Ellei tuota jumalaa paremmin palvella, tekisipä se oikein heittäessään koko suojelustoimensa. Ah! Ellei meitä pappeja olisi, kävisi jumalien laihasti elää. Ja nyt Arbakeen luokse. Kuljen kyllä ajohiekalla, mutta sen alle kätkeytyy räjähtävä miina. Egyptiläisen elämä on vallassani — kuinka paljon hän siitä maksanee?»
Näin itsekseen aprikoiden hän kulki avoimen pihan yli peristyleen, jossa sinne tänne asetetut palavat lamput heikensivät pimeän yön valtaa; ja eräästä pylvähikköön avautuvasta huoneesta astui äkkiä Arbakes hänen eteensä.
»Hoo! Kalenus — minuako etsit?» egyptiläinen virkkoi jonkun verran hämillään.
»Sinua, viisas Arbakes. Toivon, ettei käyntini tule sopimattomaan aikaan?»
»Eikö mitä — vastikään vapautettu orjani Kallias aivasti kolmasti oikealla puolellani. Aavistin siitä, että joku onnellinen tapahtuma minua odottaa — ja kas nyt! jumalat ovat lähettäneet luokseni Kalenuksen!»
»Emmekö mene huoneeseesi, Arbakes?»
»Kuten tahdot; mutta yö on kirkas ja vilpas — tunnen jäsenissäni vielä heikkouden merkkejä äskeisestä sairaudestani — ulkoilma virkistää minua — kävelkäämme puutarhassa — saamme olla siellä yhtä häiritsemättä kuin sisällä.»
»Sopii hyvin», pappi vastasi, ja molemmat ystävät kävelivät edestakaisin terassilla, joka marmorimaljakkoineen ja nuokkuvine kukkineen kohoutui puutarhasta.
»On ihana yö», Arbakes sanoi — »sininen ja kaunis kuten silloinkin, kun kaksikymmentä vuotta sitten näin ensi kerran Italian rannat. Kalenus, aika tavottaa meidät — nauttikaamme elämästä niinkauan kuin jaksamme!»
»Sinä kaikkein viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata», Kalenus virkkoi odottaen vain sopivaa tilaisuutta purkaakseen raskaan taakkansa ja tuntien juuri tänä iltana tavallista suurempaa kammoa Arbakesta kohtaan, koska toisen alentuvainen äänensävy oli omansa sitä lisäämään — »sinä viimeisenä saat kulunutta elämääsi soimata. Sinulla on suunnattomat rikkaudet — järkkymätön terveys — onnellinen lempi — kulumattomat nautinnot — ja juuri tällä hetkellä kostonhimon riemu.»
»Tarkotat atenalaisen juttua. Niin, huomenna kohtalo hänet tuomitsee kuolemaan. Senaatti ei armahda. Mutta sinä erehdyt; hänen kuolemastaan ei minulla ole muuta iloa kuin että se vapauttaa minut kilpailijasta tavotellessani Ionea. En tunne muuta vihaa tuota onnetonta murhaajaa kohtaan.»
»Murhaajaa!» Kalenus toisti hiljaa ja jotakin tarkottaen ja tutkivasti tähystellen Arbakesta. Tähdet valaisivat kalpeina ja vakavina profeettansa ylpeitä piirteitä, mutta ne eivät huomanneet niissä mitään muutosta. Kalenus käänsi häveten silmänsä muuanne ja jatkoi nopeasti. »Murhaaja! Ei mikään vahinko, että häntä rikoksesta syytetään, mutta sinä tiedät ihmisistä parhaiten, että hän on viaton.»
»Selitä tarkemmin», Arbakes virkkoi kylmästi, sillä hän oli jo valmistunut kuulemaan varmaksi sen mitä oli aavistanut.
»Arbakes», Kalenus virkkoi alentaen äänensä kuiskaukseksi, »olin pyhässä puistossa kätkössä lehvistössä, joka ympäröi kappelia. Kuulin ja näin kaikki, mitä tapahtui. Näin aseesi lävistävän Apekideen sydämen. En moiti tekoa — se tuhosi vihamiehen ja uskonluopion.»
»Tiedät siis kaiken», Arbakes sanoi kuivasti. »Aavistin sitä. Olitko yksin?»
»Yksin!» Kalenus huudahti hämmästyen egyptiläisen mielenmalttia.
»Ja minkätähden olit kätkeytynyt tuona hetkenä puistoon?»
»Koska olin kuullut Apekideen kääntyneen kristinuskoon — koska tiesin, että hänen piti siellä kohdata rajuluontoinen Olintus — koska heidän siellä piti laatia valmiiksi suunnitelmansa paljastaakseen rahvaalle jumalattaremme pyhät mysteriat — olin siellä tehdäkseni heidän aikeensa turhiksi.»
»Oletko kenellekään kertonut mitä näit?»
»En, opettajani. Salaisuus on kätketty palvelijasi rintaan.»
»Mitä! Eikö edes hengenheimolaisesi Burbo tiedä asiasta mitään? — Sano totuus!»
»Jumalten nimessä —»
»Oh! Tunnemme toisemme — mitä jumalat meille merkitsevät?»
»Kostosi pelon nimeen siis — hän ei tiedä mitään.»
»Ja minkä vuoksi olet tähän asti salaisuuttasi säilyttänyt? Miksi olet odotellut siihen asti, kunnes atenalaisen kuolemantuomiota odotetaan, ennenkuin tulet minulle kertomaan, että Arbakes on murhaaja? Ja näin kauan epäröityäsi miksi sen nyt ilmaiset?»
»Koska — koska —» Kalenus sammalsi nolona ja kalpeana.
»Koska», Arbakes keskeytti ystävällisesti hymyillen ja taputtaen pappia tuttavallisesti olalle — »koska, Kalenus ystävä, (katso nyt, tahdon lukea sydämestäsi ja selittää tekosi syyt) — koska sinä ensin tahdoit antaa minun kuulustelussa sekaantua sellaiseen vyyhteen, etten löytäisi mitään tietä sieltä pois. Silloin voitaisiin minut todistaa vikapääksi ei vain murhaan, vaan myöskin valapattoisuuteen ja ilkeämieliseen pahuuteen. Ja kun näin olisin joutunut verenhimoisen roskajoukon vimmaisen vihan esineeksi, ei rikkaus eikä valta silloin kykenisi pelastamaan minua joutumasta sen uhriksi. Ja nyt sinä tulet salaisuuksinesi, vähää ennen kuin oikeus on tuomionsa lausunut, ilmaisemaan, että sinä huomisaamulla voit yhdellä ainoalla sanalla sotkea kaikkein halpamielisimmin kudotun verkon. Olet tullut yhdennellätoista hetkellä hieromaan kauppaa vaitiolostasi, ilmottamaan, että yritykseni kansanvihaa kiihottaa voivat sinun todistuksesi nojalla tulla minulle itselleni vieläkin vaarallisemmiksi ja että ei Glaukukselle, vaan nimenomaan minulle leijonan kita on apposen ammollaan. Eikö niin?»
»Arbakes», vastasi Kalenus, jonka luontainen rohkeus nyt oli tyystin hävinnyt, »olet todella loihtija, luet ihmisen sydämestä kuin kirjasta.»
»Se on virkaani», egyptiläinen vastasi ystävällisesti hymyillen. »No niin, vaikene, ja kun kaikki on ohi, teen sinut rikkaaksi.»
»Anteeksi», pappi ehätti sanomaan, sillä ahneus, hänen pääominaisuuksiaan, kuiskasi hänelle, ettei hän saisi jäädä tulevien lupauksien varaan, »anteeksi, sanoit äsken oikein: tunnemme toisemme. Jos tahdot minut pysymään vaiti, täytyy sinun antaa jotakin etukäteen voidakseni uhrata Harpokrateelle.[87] Jotta ruusu, vaitiolon ihana kukka, saisi kestävät juuret, täytyy sinun vielä tänä yönä antaa kultavirran sitä kastella.»
»Kuinka sukkelaa ja runollista», Arbakes vastasi yhä edelleen entisellä lempeällä äänellä, jonka oikeastaan olisi pitänyt varottaa ja pelottaa hänen ahnetta toveriaan. »Etkö jaksa odottaa huomiseen?»
»Miksi lykkäystä? Luulet ehkä, että pelkään saavani moitteita, kun niin myöhään esitän todistukseni annettuani viattoman niin kauan kärsiä, ehkä senvuoksi aikailet. Ja eikö nykyinen epäröintisi ole huono merkki vastaisesta anteliaisuudestasi.»
»Hyvä on, Kalenus, mitä vaadit minut maksamaan?»
»Henkesi on kallis ja rikkautesi suuri», pappi vastasi irvistäen.
»Entistä sukkelampaa ja runollisempaa. Mutta sano — mikä on hinta?»
»Arbakes, olen kuullut, että jossakin salaisessa kammiossa, sen oskilaisen holveikon alla, jolla sinun muhkea talosi lepää, on kasottain kultaa, maljakoita ja jalokiviä, joiden arvo kykenee kilpailemaan edesmenneen Neeron rikkauksien kanssa. Sinun kultakasasi ei paljoakaan vähene, vaikka teetkin minusta Pompeijin rikkaimman papin.»
»Tule, Kalenus!» Arbakes virkkoi hyväntahtoisella ja rehellisen vakavalla äänellä, »olet vanha ystävä ja ollut uskollinen palvelija. Sinä et halunne tuhota elämääni, varsinkin kun tahdon palkkio-odotustasi lyhentää. Menkäämme yhdessä aarrekammioon, josta puhuit. Silmiäsi häikäisee lukemattomien kultaharkkojen välke ja arvaamattoman kallisarvoisten jalokivien hohto. Ja tänä yönä saat palkkionasi kantaa aarrekammiosta niin paljon kuin yhdellä kerralla jaksat. Kun olet huomannut, mitä ystäväsi omistaa, et liene niin hullu, että tahdot sen tuhoa, jota onnetar näin suosii. Kun Glaukusta ei enää ole, saat toistamiseen tehdä matkan aarrekammioon. Enkö toimi rehellisesti ja ystävänä, mitä?»
»Oh, suurin, paras ihmisistä!» Kalenus huudahti ilosta miltei itkien, »voitko antaa anteeksi epäoikeutetut epäilykseni jalosta luonteestasi, henkesi ylevyydestä?»
»Vaiti! Menkäämme heti oskilaiseen holveikkoon!»