3 LUKU.
Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi.
»Hei, te kelpo pojat!» Lepidus huudahti astuessaan kumartuen Burbon talon matalasta ovesta sisään. »Olemme tulleet katsomaan, kuka teistä lanistallenne enimmän kunniaa tuottaa.»
Gladiaattorit nousivat pöydästä ja seisoivat nyt kunnioittavassa asennossa noiden kolmen hienostelijan edessä, joita pidettiin Pompeijin iloisimpina ja rikkaimpina nuorina miehinä ja joiden puoltolause amfiteatterimaineelle oli sangen painava.
»Pulskia miehiä!» Klodius virkkoi Glaukukselle, »nuo kelpaavat kyllä gladiaattoreiksi.»
»Vahinko, etteivät he ole sotilaita», Glaukus vastasi.
Hauska oli nyt tarkata herkuttelevaa ja mukavuutta rakastavaa Lepidusta, joka kaikissa juhlatilaisuuksissa näytti yksinpä auringonvaloa kaihtavan — joka kylvyissä tuskin sieti ilmanvetoa — jonka luonteesta tuntui kaikki luonnollinen surkastuneen ja harhaan joutuneen ja vääntyneen jonkinlaiseksi epäiltäväksi naismaiseksi ja keinotekoiseksi — outoa oli nähdä saman Lepiduksen nyt täynnä tarmoa ja elämää valkoisilla ja tyttömäisillä käsillään koettelevan gladiaattorien tukevia olkapäitä, tutkivan pienin nipistyksin heidän paisuvia, ruskettuneita ja raudankovia lihaksiaan, aivan vajonneen ihailemaan sitä miehevyyttä, mitä hän elinaikansa oli kaikin mokomin tahtonut itsestään karkottaa.
Samoin näemme nykypäivinäkin Lontoon maitopartaisten salonkiteikarien tungeskelevan Fivescourt'in sankarien ympärillä, olemme nähneet heidän ihailevan ja tarkastelevan ja vetoja lyövän, olemme nähneet tragikoomillisissa asenteissa rinnakkain kaksi sivistysmailman äärimäistä vastakohtaa — huvituksia janoovat ja heidän orjansa — orjista kurjimmat — julmia ja itsensä myyviä, miehiä, jotka voimaansa kauppaavat kuin naiset sulojaan, villejä petoja, mutta vielä alhaisempia kuin nämä, sillä jälkimäiset eivät sentään raatele toisiaan rahasta!
»No, Niger, kuinka sinä ottelet?» Lepidus tutkaili, »ja kenen kanssa?»
»Sporus on minut haastanut», tuo hurja jätti vastasi. »Minä toivon, että siitä tulee kamppailu elämästä ja kuolemasta.»
»Ah, ihan varmasti», Sporus vahvisti tihrusilmiään välähyttäen.
»Hänellä on miekka, minulla verkko ja kolmikärki. Siitä tulee harvinainen taistelu. Luulen, että eloonjäänyt saa tarpeeksi säilyttääkseen voitonseppeleensä arvon.»
»Ole huoletta, Hektorini, me täytämme kukkaron», Klodius virkkoi. »Katsokaamme, — sinä taistelet Nigerin kanssa? — Glaukus, veto — minä takaan Nigerin.»
»Enkö sitä sanonut!» Niger huudahti riemuissaan. »Jalo Klodius tuntee minut. Saat pitää itseäsi jo kuoleman omana, Sporukseni.»
Klodius otti vahataulunsa. »Kymmenen sestertsian[20] veto. Mitä arvelet?»
»Olkoon menneeksi», Glaukus sanoi. »Mutta kuka tuo on? En ole häntä ennen vielä nähnytkään», ja hän osotti Lydonia, jonka jäsenet olivat solakammat kuin hänen toveriensa ja jonka eleissä oli jotakin siroa, suorastaan jotakin ylhäistä, jota hänen ammattinsa ei ollut vielä ehtinyt tyystin hävittää.
»Se on Lydon, nuori alottelija, joka tähän asti on käytellyt vain puumiekkaa», Niger vastasi alentuvasti. »Mutta hänessä on oikeata verta ja hän on haastanut Tetraideen.»
»Hän haastoi minut», Lydon oikaisi. »Minä otin haasteen vastaan.»
»Ja kuinka te ottelette?» Lepidus kysyi. »Odota, poikani, vielä hetki ennenkuin käyt Tetraideen kanssa kamppailuun.»
Lydon hymyili halveksivasti.
»Onko hän kansalainen vai orja?» Klodius virkkoi.
»Kansalainen. Me olemme kaikki kansalaisia täällä», Niger vastasi.
»Ojenna käsivartesi, Lydonini!» Lepidus virkkoi tuntijanilmein.
Luoden tovereihinsa merkitsevän katseen Lydon ojensi paljaan käsivartensa, joka, vaikkei ollutkaan niin paksu ja lihakas kuin toisten, kuitenkin oli niin lujatekoista lihasrakennetta, niin kauniin sopusuhtaisesti kehittynyt, että nuo kolme tarkastelijaa yhtaikaa lausuivat ihmettelynsä.
»Hyvä, mies, mikä ase sinulla on?» Klodius virkkoi vahataulu kädessä.
»Me alotamme kestuksella ja jatkamme, mikäli olemme hengissä, miekoin», Tetraides vastasi terävästi ja katseessa kateensekainen välke.
»Kestuksella!» Glaukus huudahti. »Siinä teet väärin, Lydon. Kestus on kreikkalaista lajia, tunnen sen hyvin. Sinun pitäisi sitä varten olla väkevämpi, olet liian laiha — hylkää kestus.»
»En voi», Lydon sanoi.
»Mikset?»
»Olen sen jo sanonut — hän on minut haastanut.»
»Mutta hän ei vaatine juuri tuota asetta.»
»Minun kunniani sitä vaatii», Lydon vastasi ylpeänä.
»Minä lyön vetoa Tetraideesta, kaksi yhtä vastaan, kestus voittaa»,
Klodius sanoi. »Sopiiko, Lepidus? Ja miekoista sama veto.»
»Vaikka panisit kolme yhtä vastaan, en sittekään tule mukaan», Lepidus sanoi. »Lydon ei koskaan pääse miekkoihin asti. — Sinä teet pilaa minusta.»
»Mitä sanot sinä, Glaukus?», Klodius virkkoi.
»Hyväksyn kolme yhtä vastaan.
»Kymmenen sestertsiaa[21] siis kolmeakymmentä vastaan.»
»Niin.»
Klodius merkitsi vedon vahatauluunsa.
»Anteeksi, jalo suojelijani», Lydon virkkoi matalalla äänellä
Glaukukselle, »kuinka paljon arvelet voittajan saavan?»
»Kuinka paljon? Ehkä seitsemän sestertsiaa.»
»Oletko varma, että se on niin paljo?»
»Ainakin niin paljo. Mutta häpeä! — kreikkalainen ajattelee aina kunniaa eikä rahaa. Oi, roomalaiset, aina te olette roomalaisia!»
Gladiaattorin ruskeat posket punehtuivat.
»Älä käsitä minua väärin, jalo Glaukus. Minä ajattelen kumpaakin. Mutta en koskaan olisi ruvennut gladiaattoriksi muun kuin rahan vuoksi.»
»Oi, epäkelpoa sinua. Hävetkösi! Rahanahne ei ole koskaan sankari.»
»En ole rahanahne», Lydon sanoi ylpeänä ja vetäytyi huoneen toiseen päähän.
»Mutta en näe Burboa, missä on Burbo? Minun täytyy puhua Burbon kanssa», Klodius huudahti.
»Hän on tuolla sisällä», Niger vastasi viitaten vastapäätä olevaan oveen.
»Ja missä on Stratonike, se vanha hyväkäs?» Lepidus kysyi.
»Mitä? Hän oli juuri täällä ennenkuin te saavuitte. Mutta hän kuuli tuolta sisältä jotakin epäilyttävää ja hän meni sinne. Polluks avita! Vanhalla Burbolla on ehkä tuolla takahuoneessa joku naikkonen. Kuulin äsken naisen äänen kirkuvan. Tuo vanha akka on mustasukkainen kuin Juno.»
»Hoo, mainiota!» Lepidus huudahti nauraen. »Tule, Klodius, menkäämme jakamaan saalis Jupiterin kanssa! Ehkä hän on löytänyt Ledan.»
Samassa heidän korviinsa tunkeutui luja tuskan- ja kauhunhuuto.
»Oi, säästäkää minua! Minähän olen vain lapsi. Olen sokea, — eikö siinä ole rangaistusta kyllin?»
»Oi, Pallas auttakoon! Minä tunnen tuon äänen. Sehän on minun kukkastyttö raukkani», Glaukus huudahti ja syöksyi samalla huoneeseen, josta huuto kuului.
Hän tempaisi oven auki. Hän näki Nydian vääntelehtivän tuon hurjistuneen noita-akan kynsissä; ja vereen tahraantunut nuoranpätkä oli jälleen koholla — se oli äkkiä pysähtynyt.
»Raivotar!» Glaukus kiljahti temmaten vasemmalla kädellään Nydian toisen otteesta, »kuinka voit siten kohdella tyttöä — omaa sukupuoltasi, lasta! — Nydiani, lapsirukkani!»
»Oi, sinäkö se olet — oletko Glaukus?» kukkastyttö huudahti riemuiten. Kyynelet kuivuivat hänen poskelleen, hän hymyili, hän vaipui Glaukuksen rinnoille, hän suuteli hänen vaatteitaan häntä syleillessään.
»Ja kuka sinä olet, sinä hätiköivä vieras, joka tunkeudut vapaan naisen ja hänen orjansa väliin? Jumalat auttakoot! Huolimatta hienosta tunikastasi ja paksuista tuoksuistasi, epäilen sittenkin, ettet ole roomalainen, miekkoseni.»
»Ei niin rajusti, emäntäni — ei niin rajusti!» Klodius sanoi astuen
Lepiduksen kanssa nyt sisälle. »Tämä on minun ystäväni ja henkiveljeni.
Et saa kieltäsi pieksää häntä vastaan niin tuimasti. Ihanaa. sataa
kiviä!»
»Anna minulle minun orjani!» amatsooni kirkui tarttuen voimakourillaan kreikkalaista rintaan.
»En, vaikka kaikki raivottaret, sinun sisaresi tulisivat sinua auttamaan», Glaukus vastasi. — »Älä pelkää, Nydia kulta, ateenalainen ei koskaan hylkää onnettomia.»
»Kuulkaa!» Burbo virkkoi nousten. »Turhaa melua yhdestä orjasta. Päästä tuo nuori mies — vaimo, anna hänen mennä; hänen tähtensä jääköön tämä tuhma juttu toistaiseksi.» Näin sanoen hän tempaisi, tai paremmin laahasi hurjistuneen vaimonsa pois.
»Tänne tullessamme», Klodius sanoi, »oli täällä vielä joku muukin.»
»Hän on poistunut.»
Ja Isiksen pappi oli todella pitänyt aikaa sopivana pujahtaa tiehensä.
»Oh, hän oli minun ystäviäni, juomaveikko, rauhanihminen, joka ei rakasta tällaisia kotiriitoja», Burbo sanoi huolettomasti. »Mutta mene, lapsi, sinähän revit muuten nuoren herran tunikan, kun häntä niin rajusti syleilet. Mene, olet anteeksi saanut.»
»Oi, älä hylkää — älä hylkää minua!» Nydia valitteli likistyen yhä kiinteämmin atenalaiseen.
Liikutettuna toisen avuttomasta tilasta ja tuntien mielihyvää siitä, että tyttö turvautui hänen apuunsa, kreikkalainen istahti eräälle karkeatekoiselle tuolille. Hän nosti tytön polvilleen, kuivasi hänen olkapäästään veren hänen pitkillä hiuksillaan, suuteli kyynelet pois hänen poskiltaan, kuiskasi hänen korvaansa niitä tuhansia lohdunsanoja, joilla me tyynnytämme lapsen tuskan. Ja niin kauniilta hän näytti tässä miellyttävässä lohduttajantoimessaan, että Stratonikekin tunsi piston julmassa sydämessään. Hänen olemuksensa tuntui jalostavan tuon matalan ja pimeän majan — nuorena, kauniina, mainehikkaana hän tuntui olleen luotu tekemään hyljättyjä sydämiä onnellisiksi!
»Kukapa olisi uskonut, että sokeaa Nydiaa noin kunnioitetaan!» tuo vanha akka sanoi kuivaten kulmiaan.
Glaukus katsahti Burboon.
»Mies hyvä», hän sanoi, »tämä on sinun orjasi. Hän laulaa kauniisti ja osaa hyvin hoitaa kukkia. Tahdon lahjottaa sellaisen orjan eräälle ylhäiselle naiselle. Tahdotko myydä hänet minulle?» Tätä sanoessaan hän tunsi, kuinka ihastuksen värähdys kävi tyttöparan lävitse; hän hypähti pystyyn, työnsi sekaisen tukkansa kasvoiltaan ja katsahti ympärilleen ilmein kuin hän näkisi.
»Myydä Nydiamme — ei käy päinsä», Stratonike virkkoi jyrkästi.
Nydia lysähti kokoon huokaisten ja tarttui jälleen suojelijansa vaatteisiin.
»Mitä tyhmyyksiä!» Klodius virkkoi käskevänä. »Teidän täytyy minua totella. Mitä, mies, mitä, vanha vaimo! Jos minua loukkaatte, niin oma se on häviönne. Eikö Burbo ole minun serkkuni Pansan klientti? Enkö minä ole amfiteatterin ja sen sankarien puhetorvi? Jos minä sanon sanankin, on teidän viinitupanne kiinni, ettekä te myy senjälkeen enää mitään. — Glaukus, orja on sinun.»
Burbo raapi korvallistaan aikalailla nolonnäköisenä.
»Tyttö on minulle arvokkaampi kuin painonsa kultaa.»
»Sano hintasi, olen rikas», Glaukus sanoi.
Vanhat italialaiset olivat samanlaisia kuin nykyisetkin — kaikki oli heillä kaupan, saati tuollainen sokea tyttöparka.
»Maksoin hänestä kuusi sestertsiaa, nyt hän on kahdentoista arvoinen»,
Stratonike mutisi.
»Maksan kaksikymmentä. Lähtekäämme heti viranomaisten luo ja sitten saat tulla noutamaan rahat kotoani.»
»En olisi tyttöä myynyt sadastakaan», Burbo vetistellen virkkoi, »ellen olisi tehnyt jalon Klodiuksen mieliksi. Ja sinä tahdot kai Pansalle puhua amfiteatterin designatorin paikasta, jalo Klodius. Se on varsin sopiva toimi minulle.»
»Sinä saat sen», Klodius vakuutti ja lisäsi kuiskaten Burbolle: »Tuo kreikkalainen voi olla sinun onnesi. Rahaa vuotaa hänestä kuin seulasta. Merkitse tämä päivä valkealla liidulla, Priamukseni!»
»An dabis?» Glaukus sanoi käyttäen tavallisia ostajan sanoja myyjälle.
»Dabitur, Burbo vastasi.
»Kuinka, saan siis lähteä kanssasi — sinun kanssasi? Oi, mikä onni!»
Nydia saneli miltei itsekseen.
»Saat, lapsi kulta, saat. Ja raskain työsi tästä lähtien on laulaa kreikkalaisia lauluja Pompeijin ihanimmalle naiselle.»
Tyttö hypähti, hänen äsken niin iloiset piirteensä synkkenivät, hän huokasi syvään ja tarttuen pelastajansa käteen hän virkkoi:
»Minä arvelin pääseväni kanssasi sinun taloosi.»
»Niin käykin nyt. Tule, me hukkaamme aikaa!»