4 LUKU.
Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä.
Ione oli niitä loistavia luonteita, jommoisia vain harvoin tapaamme todellisessa elämässä. Hänessä yhdistyivät täydellisesti harvinaisimmat hengenlahjat — nero ja kauneus. Eikä kellään ollut sellaisia älynominaisuuksia, joita hän ei itsessään tuntenut. Näemme mielellämme vaatimattoman ja kyvykkään yhtyneen, mutta missä hengenäly on voimakas, siellä ei ihailemamme vaatimattomuuskaan kykene kätkemään sitä siltä, jolla se on. Se on määrättyjen ominaisuuksien ylvästä itsetietoa, jota ei jokapäiväisellä ihmisellä ole tarjolle panna, joka nerolle antaa jonkinlaisen vaatimattoman, pidätetyn ja rauhattoman leiman, se hämmentää ja mairii teitä kun sen tapaatte. Ione kyllä tunsi arvonsa, mutta sillä viehättävällä tottuneisuudella, joka totta puhuen on vain hänen sukupuolensa etuja, hän kykeni — ja sellaisesta voivat vain harvat kyvykkäät miehet ylpeillä — hän kykeni herkkää älyään muovaamaan niiden mukaan, jotka häntä ympäröivät. Suihkukaivo pirskotti vettänsä rannalle, rotkoon, kukille; virkisti, hymyili ja hyväili kaikkialla. Siitä ylpeästä itsetietoisuudesta, joka aina sisältyy henkiseen etevämmyyteen, hän oli vapaa — se oli hänessä kehittynyt riippumattomuuden tunteeksi. Hän kulki siten omaa loistavaa ja yksinäistä polkuaan. Hän ei pyytänyt apua eikä neuvoa keltään iäkkäältä holhoojalta, hän totteli vain oman tahrattoman puhtautensa viettejä. Hän ei tiennyt mitään pakottavista ja ehdottomista siveysmuodoista. Hän laati ne oman vakaumuksena mukaan, mutta hän teki sen sellaisella herkällä ja naisellisella suloudella, niin erehtymättömän varmasti, että meidän täytyy sanoa, ettei hän muotoja loukannut, vaan sai ne itseään tottelemaan. Hänen sulojensa lähde oli ehtymätön — kaiken tavallisimmankin hän sai kauniiksi, hänen sanallaan, katseellaan tuntui olevan taikavoima. Joka häntä rakasti se astui aivan uuteen mailmaan — se jätti tämän kurjan ja ahtaan maan. Hän oli maassa, jossa hänen silmänsä näkivät kaiken ikäänkuin hypnotisoidun mediumin kautta. Kun Ione oli lähellä, oli hän kuulevinaan mitä vienointa soittoa, ja joutui tunnetilaan, jossa on niin vähän maista ja jommoiseen musiikki usein ihmisen johtaa — huumeeseen, joka hienostaa ja kohottaa, joka tosin vaatii kaikki aistit hereille, mutta joka samalla antaa niille henkevämmän leiman.
Hän oli aivankuin luotu johtamaan ja taikomaan erikoisia ja tavallista rohkeampia miehisiä luonteita. Häntä rakastaakseen vaadittiin kahta intohimoa: itserakkautta ja kunnianhimoa. Joka häntä jumaloi, sen täytyi pyrkiä korkealle. Ei ollut ihmeellistä, että hän täydellisesti kahlitsi ja alisti salataikaisen, mutta tulisen egyptiläisen hengen, miehen, jossa mitä väkevimmät intohimot asustivat. Hänen kauneutensa ja hengenälynsä yhdessä lumosivat hänet.
Eläen irrallaan muusta maailmasta hänen täytyi osata arvioida sellaista luonteenitsenäisyyttä, joka hänen laillaan pyrki vapautumaan ulkoisista seikoista. Hän ei huomannut tai hän ei tahtonut huomata, että sama eristäytyminen vierotti Ionen hänestä vielä enemmän kuin tavallisesta ympäristöstä. Ionen itsenäisyys erosi hänen yksinäisyydestään kuin vastakkaiset poolit — kuin päivä yöstä. Hän oli erakko mustien ja vakavien paheittensa, Ione kauniitten haaveilujensa ja puhtaan hyveensä vaikutuksesta.
Vaikka siis ei ollutkaan mitään kummallista siinä, että Ione oli niin täydellisesti vallannut egyptiläisen, niin omituista oli, että hän niin äkkiä ja eittämättä oli kahlinnut atenalaisen kirkkaan ja aurinkoisen sydämen. Glaukuksen oli hänen ikäänkuin auringonsäteistä kutoutuneen luonteensa iloisuus vienyt nautintoja hakemaan. Aikakautensa haihatteluissa temmeltäessään hän ei niinkään totellut rangaistavia taipumuksia kuin nuoruuden ja terveyden ilakoivia ääniä. Hänen luonteensa kirkkaus valaisi jokaisen rotkon ja kuilun, johon hän harhaillessaan joutui. Hänen mielikuvitusvoimansa sokaisi hänet, mutta hänen sydämensä oli turmeltumaton. Selvänäköisempänä kuin miksi hänen toverinsa häntä luulivatkaan hän huomasi heidän tavottelevan hänen rikkauksiaan ja nuoruuttaan, mutta rikkautta halveksien hän piti sitä vain nautinnon välineenä ja nuoruuden synnyttämä yhteistunne liitti hänet hänen tovereihinsa. Hän tunsi ainakin itsessään herätteet pyrkiä korkeammille tasoille kuin mitä nautinnoissa oli hänelle tarjolla. Mutta mailma oli silloin suuri vankityrmä, jonka päävartijana oli Rooman keisari; ja samat kunnon ominaisuudet, jotka vapaan Atenan aikoina olisivat hänen kunnianhimonsa saaneet työskentelemään, samat nyt orjuuden päivinä olivat tehneet hänestä toimettoman ja nautinnonhaluisen ihmisen, sillä silloisessa luonnottomassa ja pöhöttyneessä sivistysmailmassa oli kaikki jalompi tavottelu mahdotonta. Kunnianhimo saattoi mielivaltaisen ja loisteliaan hovin piireissä päästä vain liehäilyn ja viekkauden avulla voittoon. Ahneudesta oli tullut ainoa kunnianhimo — valtiontoimia ja provinsseja tavoteltiin vain nylkyä varten, ja koko hallitus oli vain ryöstön järjestelmää. Pikku valtioissa on kunnianhimolla toimiva ja mahdollisimman puhdas leima; toveripiirin rajat hiotuneemmat, isänmaanrakkaus tulisempaa. Pikku valtioissa yleinen mielipide on keskittynyttä ja ankaraa, jokaisen silmä tarkkaa toisen tointa; jokaisen julkiset puuhat ovat läheisesti liittyneet hänen yksityisiin suhteisiinsa; jokainen kohta hänen ahtaalla toimialallaan on lapsuudesta asti juontunut läheisesti kotiseudunmuistoihin; kansalaisten myötätunto on usein samaa kuin ystävien hyväilyt. Mutta suurissa valtioissa pääkaupunki on vain hovia; provinssit — useimmille tuntemattomia, tavoiltaan ja kieleltään emämaalle vieraita — eivät kuulu hänen isänmaallisten harrastustensa piiriin; niiden asukkaiden pyrkimykset eivät ole hänen omiaan. Hovista haetaan suosiota maineen asemasta; hovin ulkopuolella on yleinen mielipide kadottanut kaiken valtansa ja itsekkyydellä ei ole lainkaan vaakatasaajaa.
Italia, Italia — tätä kirjottaessani leijuvat sinun pilvesi ylläni, sinun meriesi laine loiskuu jalkaini alla — älä kuuntele noita vääriä oppeja, jotka tahtovat sinun kunniakkaat kaupunkisi, nuo entisiä tasavaltoja ikävöivät kaupungit yhdistää suureksi valtakunnaksi. Väärä, turmiollinen haaveilu! Vain osina on sinulla toivoa saada sukukuntasi uudennetuksi. Firenze, Milano, Venezia, Genova voivat elää vapaina vain jos jokainen niistä on vapaa. Mutta älkää uneksiko kokonaisen vapaudesta niin kauankun osat ovat ikeenalaisina. Sydän olkoon järjestelmän keskus, veri kiertäköön kaikkialla vapaana. Laajat valtakunnat ovat ränstyneen ja heikon jättiläisen kaltaisia, jonka aivot ovat pehmenneet ja jonka jäsenet ovat voimattomat ja joka väsymyksessään ja heikkoudessaan saa kärsiä rangaistuksen siitä, että hän on elämän ja terveyden luonnolliset vaatimukset jättänyt toteuttamatta.
Itseään tutkistellessaan ei Glaukus voinut parhaimpiakaan kykyjään muuten käyttää kuin koettamalla kaikki ihannoivalla mielikuvituksellaan antaa nautinnoille jotakin siroutta ja runonhohdetta. Toimeton rauha oli yhtä halveksittavaa kuin yhteiselämä loisien ja orjien kanssa; ja elintavat olivat ainakin hienostuneet, vaikka kunnianhimo ei ollutkaan jalostunut. Mutta kaikki mikä hänen olennossaan oli parasta ja kirkkainta, oli äkkiä herännyt kun hän tutustui Ioneen. Siinä oli vallotettava valtakunta, jommoista vain puolijumalat ovat arvoisia tavottamaan; siinä oli kunnia jota ei ainakaan tyhmänsekaisen yhteiskuntaelämän rokottava savu voinut mustata eikä noeta. Sillä tavalla rakkaus kaikkialla ja kaikkina aikoina on raivannut tilaa kultaisille alttareilleen. Ja sanokaa minulle, onko milloinkaan, maineen tavotteluun otollisimpinakaan hetkinä, mitään kohottavampaa ja ylväämpää kuin vallottaa ylevä sydän!
Niin oli siis käynyt, että hänen tunteensa häntä innoitti, että Ionen läsnäollessa hänen aatoksensa saivat kirkkaamman hehkun, että hänen henkensä tuntui herkemmältä ja näkyvämmältä. Yhtä luonnollista kuin oli hänen tunteensa yhtä luonnollista piti Ionen vastarakkauden olla. Nuorena, loistavana, kaunopuheisena, rakastuneena ja atenalaisena Glaukus oli hänelle kaiken runollisen näkyväinen kuva hänen isiensä maasta. He eivät olleet enää tämän surun ja murheen laakson lapsia, nykyhetki oli heistä kuin luonnon suurta juhlapäivää, niin säteilevä ja terveenraikas oli heidän nuoruutensa, kauneutensa ja lempensä. He tuntuivat irtaantuneen karkeasta, jokapäiväisestä mailmasta. He elivät todella saturnista, puolijumalien ja nymfien uneksivaa aikaa. Oli kuin elämän runous olisi heissä puhjennut kukkaan ja kehittynyt hedelmäksi ja heidän sydämiinsä loi Deloksen ja Kreikan aurinko viimeiset säteensä.
Mutta mitä riippumattomampi Ione elintavoissaan oli, sitä arempi ja säikkyvämpi hän oli itsetietoisessa omanarvontunteessaan. Egyptiläisen salaviittaukset eivät olleet syvästi vaikuttamatta häneen. Huhut Glaukuksen raakuudesta ja häikäilemättömyydestä loukkasivat häntä mitä syvimmin. Glaukus oli esiintymisellään heittänyt varjon hänen luonteelleen ja hänen elintavalleen, hänen rakkauttaankin oli pilkattu. Hän tunsi nyt vasta, kuinka yhtäkkiä rakkaus oli hänet yllättänyt. Hän punastui häveten heikkouttaan, jonka olemassaolon hän nyt vasta huomasi. Hän kuvitteli, että juuri tuo hänen heikkoutensa oli herättänyt Glaukuksessa halveksintaa. Hän tunsi sitä mikä jaloille luonteille on katkerinta — nöyryytystä. Hänen rakkauteensa oli vähemmän koskettu kuin hänen ylpeyteensä. Yhtenä hetkenä hän mutisi itsekseen moitteita Glaukukselle, kielsi hänet, suorastaan vihasi häntä, seuraavana hän oli valmis ratkeamaan intohimoiseen itkuun, sydän vaati oikeutensa takaisin ja katkeran tuskansa vallassa hän valitteli itsekseen: »Hän halveksii minua, hän ei rakasta minua.»
Egyptiläisen lähdettyä hän oli eristäytynyt yksinäisimpään huoneeseensa. Hän oli lähettänyt pois palvelijansa ja palauttanut ihailijajoukot oveltaan. Glaukuksella oli sama kohtalo. Hän kummasteli, mutta ei keksinyt syytä tähän. Hän ei voinut ajatella, että hänen Ionellaan — hänen kuningattarellaan ja jumalattarellaan — oli samoja naisellisia oikkuja, joista Italian lemmenrunoilijat niin katkerasti valittavat. Hän kuvitteli, että Ione oli niin paljo ylevämpi muita, turvautuakseen sellaisiin lemmentuskaa synnyttäviin keinoihin. Hän oli levoton, mutta ei toivoton, sillä hän tiesi yhä, että hän rakasti ja että häntä rakastettiin. Ja saattoiko hän parempaa taikaesinettä pelkoaan vastaan toivoa?
Yön synkimpinä hetkinä, kun katujen häly oli vaijennut ja vain kuunsäteet loistivat, hän hiipi sydämensä temppelin — Ionen talon edustalle[22] ja kunnioitti lemmittyään maansa ihanaan tapaan. Hänen ovensa hän koristi rikkain kukkakiehkuroin, joissa jokainen kukka huokui suloista intohimoa. Ja pitkinä kesäöinä hän lauloi lydialaisen luutun säestämänä lauluja, jotka hetken innoitusta olivat pakahtumallaan.
Mutta ikkuna ei auennut. Ei ystävällistä tervehdystä valaisemaan yön hämärää. Kaikki oli hiljaista ja pimeää. Hän ei edes tiennyt, kuunneltiinko hänen laulujaan ja hyväksyttiinkö hänen esiintymisensä.
Mutta Ione ei nukkunut eikä liioin korviaan tukkinut. Nuo ihanat äänet tunkeutuivat hänen huoneeseensa ja olivat hänet aivan masentaa. Kuunnellessaan hän ei muistanut mitä hänen rakastajastaan oli kerrottu. Mutta kun äänet olivat tauonneet ja hänen askeltensa kaiku häipynyt, lankesi taika samalla ja kiihtyneessä mielentilassaan hän piti tuota herkkää kunnianosotusta uutena loukkauksena.
Sanoin, että hän oli sulkeutunut kaikille. Mutta poikkeuksena oli Arbakes, joka oli ottanut hänen toimensa ja talonsa isälliseen huostaansa ja joka itselleen oli vaatinut vapautusta niistä tavoista, joita toisten tuli noudattaa. Hän tuli taloon elein, joista näkyi, että hänellä oli oikeus niin tehdä. Hän kävi tapaamassa Ionea hänen yksinäisyydessään ja kaikki tapahtui sellaisella hartaudella ja puolustamattomalla varmuudella, ikäänkuin sellaista oikeutta pitäisi katsoa aivan luonnolliseksi asiaksi. Ionen luonteen riippumattomuudesta huolimatta oli Arbakeen onnistunut saada itselleen salainen ja mahtava vaikutusvalta häneen. Ione ei voinut sitä vastustaa. Hetkittäin hän sitä halusi, mutta milloinkaan hän ei ollut varsinaisesti sitä yrittänyt tehdä. Arbakeen käärmeensilmä kahlitsi hänet, hän hallitsi häntä sellaisen miehen taikavoimalla, joka jo kauan on tottunut toisia tahtoonsa taivuttamaan: Tuntematta hänen todellista luonnettaan ja tietämättä mitään hänen salaa palavasta rakkaudestaan Ione tunsi häntä kohtaan sitä kunnioitusta, joka kyvyllä on viisautta, hyveellä pyhyyttä kohtaan. Hän piti häntä vanhanajan viisaan kaltaisena, joka inhimillisistä intohimoistaan vapautuneena on päässyt tiedon salaisuuksien perille. Hänestä Arbakes oli vähemmän maallinen olento kuten hän itse, vaan pikemmin joku salaperäisen ja pyhän menneisyyden oraakkeli. Hän ei rakastanut, vaan hän pelkäsi häntä. Hänen läsnäolonsa oli vastenmielistä hänestä. Se hämmensi hänen henkeään silloinkin kun Arbakes oli loistavimmalla tuulellaan. Hänen kylmä ja ylpeä luonteensa vaikutti korkealta vuorelta, joka peittää auringon varjoon. Mutta hän ei milloinkaan kieltäytynyt häntä vastaanottamasta. Hän oli tahdoton tuon vaikutuksen suhteen, joka herätti hänen rinnassaan, ehkei pelkoa, niin ainakin tuskaa jostakin liikkumattomasta, jostakin sietämättömästä.
Arbakes puolestaan oli päättänyt käyttää kaikki keinonsa saadakseen omakseen sen aarteen, jota hän niin himoitsi. Hän iloitsi ja riemuitsi onnistuttuaan uudelleen valtaamaan hänen veljensä. Siitä hetkestä asti, jolloin Apekides sortui aijemmin kuvaamamme juhlan ylelliseen aistihuumaan, oli hänen valtansa nuoreen pappiin ollut kaikkivoittava ja ehdoton. Hän tiesi, ettei kukaan ole niin sidottu kuin nuori ja tulinen mies, joka ensi kertaa on vapautunut aistiensa orjuudesta.
Kun Apekides aamulla heräsi syvästä unestaan, joka seurasi ihmeen ja nautinnon aistihurmaa, hän häpesi, kauhistui, säikähti. Hänen valansa puhtauteen ja pidättyväisyyteen kaikuivat hänen korvissaan; hänen kaipuunsa hyveelliseen elämään — kaikki oli nyt suistunut saastaiseen irstapyörteeseen! Mutta Arbakes tunsi tarpeeksi keinoja säilyttääkseen voittonsa hedelmät. Aistinautinnoista hän johdatti nuoren papin salaperäisen viisautensa lähteelle. Hän loihti toisen kummastuneitten silmien eteen Niilin synkän filosofian alkuaikaisia salaisuuksia — noita tähtitaivaalta poimittuja salaisuuksia ja oudon kemian ihmeitä, jotka noina aikoina, jolloin järki vielä oli vain mielikuvituksen palvelija, hyvin sopivat ylimaallisen magia-opin sisällykseksi. Hän oli nuoren papin silmissä kuolemaa uhitteleva, yliluonnollisin voimin varattu ihminen. Tuo kaihoava ja kestävä halu pyrkiä tietoon, joka ei ole tästä mailmasta — sama haluhan oli pienestä pitäen palanut papinkin mielessä — oli häikäissyt hänet, kunnes hän kokonaan hämmentyneenä oli kadottanut terveen arvostelukykynsä. Hän heittäytyi sokeana siihen virtaan, joka merkitsee kahta kiihkeintä inhimillistä intohimoa: nautinnonhalua ja tiedonjanoa. Hän ei voinut epäillä, että niin viisas saattoi erehtyä, että niin ylväs tahtoi häntä pettää. Metafysillisen siveysopin verkkoon kietoutuneena hän joutui niihin loppupäätelmiin, joiden avulla Arbakes koetti paheen todistaa hyveeksi. Hänen turhamaisuuttaan kutkutti kovin kun Arbakes oli pitänyt häntä kyllin arvokkaana toverikseen, vapauttaakseen vain hänet niistä laeista, jotka tavallista ihmistä sitovat, tehdäkseen hänet jumalallisesta osalliseksi, päästääkseen hänet yksinäisyytensä salaisten oppien ja magia-taikuuden perille. Olintuksen esittämän uskonnon puhtaat ja ankarat siveysajatukset, jotka jo olivat hänessä maaperää tavanneet, olivat nyt saaneet väistyä uusien himojen ryöpyn tieltä. Ja egyptiläinen, joka jonkun verran tunsi tuon totisen uskon opinkappaleita ja joka pian huomasi, mikä vaikutus sen tunnustajilla oli hänen suojattiinsa ollut, osasi nyt varsin taitavasti tuon vaikutuksen poistaa osaksi ivaleikillisin osaksi vakavin sanoin.
»Tämä usko», hän sanoi, »ei ole muuta kuin lainaa niistä monista allegorioista, jotka meidän vanhan ajan pappimme jo tunsivat. Huomaa», hän lisäsi erääseen hieroglyfi-kääröön viitaten, »huomaa näissä vanhoissa merkeissä kristillisen kolminaisuusopin alkuperä. Siinä on myös kolme jumalaa — Isä, Poika ja Pyhä henki. Huomaa, että tässä Pojan nimenä on Vapahtaja, huomaa, että hänen inhimillisyytensä merkkinä on risti.[23] Katso, tässä on Osiriin arvotuksellinen tarina — hän kuolee, hänet haudataan ja suurenmoista kutsumusta täyttääkseen hän nousee kuolleista. Näissä kertomuksissa me voimme nähdä esitettynä allegorian luonnon toiminnoista ja tähtitaivaan kiertokulusta. Mutta tuntematta tätä allegoriaa, ymmärtämättä sen merkkejä useat herkkäuskoiset kansat ovat niistä saaneet aiheen monenlaisiin uskontoihin. Ne ovat kulkeutuneet Indian tasangoille; ne ovat sekaantuneet kreikkalaisten haaveellisiin mietiskelyihin. Yhä laajeten ja saaden yhä uutta lisää, mitä kauemmaksi ne joutuivat ikivanhasta alkuperästään, ne ovat viimein tässä uskossa saaneet maallisen, karkean muodon, ja Galilealaisen tunnustajat ovat tietämättään vain Niilin taikauskon kertaajia.»
Siinä oli painava todistuskappale, joka vakuutti täydellisesti nuoren papin. Hänen, kuten kaikkienkin, oli välttämätöntä johonkin uskoa. Ja kokonaan ja vastustelematta hän antautui siihen uskoon, jota Arbakes hänelle opetti ja johon sisältyy kaikki se mikä inhimillisiä intohimoja herättää, turhamaisuutta mairii ja nautintoihin houkuttelee.
Kun tämä vallotus oli näin helposti suoritettu, saattoi Arbakes nyt täysin voimin ryhtyä toiseen, arvokkaampaan ja miellyttävämpään tehtävään ja hänen menestyksensä veljeä tavottaessaan näytti lupaavalta merkiltä voittoon sisarta vallotettaissa.
Hän oli tavannut Ionen aijemmin kuvaamamme mässäysyön jälkeen, siis päivänä, jonka edellisenä hän oli Ionen mieleen kylvänyt epäluulon myrkkyä omaa kilpailijaansa kohtaan. Seuraavinakin päivinä hän kävi Ionen luona ja aina hän sangen taitavasti muokkasi Glaukukselle epäotollista maaperää, ja varsinkin valmisti Ionessa sellaista alaa, johon hän juuri pyrki. Ylväs Ione koetti kaikin mokomin salata sitä mielenmasennusta, joka hänet oli vallannut, ja naisen turhamaisuudella on teeskentelytaitoa tarpeeksi pettääkseen tarkkanäköisimmänkin ja harhaan viedäkseen viekkaimmankin. Mutta Arbakes oli kyllin ovela kajotakseen toistamiseen samaan asiaan, sillä hän tiesi hyödyllisemmäksi siitä vain ohimennen sillointällöin huomauttaa. Hän tiesi, että puhumalla liian paljon kilpailijan virheistä toisen arvo vain siitä nousee lemmittymme silmissä. Viisain keino on niin vähän kuin mahdollista ilmaista vihaansa tai katkeruuttaan toista kohtaan; viisainta on toisesta rakastajasta puhua välinpitämättömällä äänellä ikäänkuin tuntuisi mahdottomalta, että tuota toista olleenkaan voitaisiin rakastaa. Varminta on salata ne haavat, jotka oma arvontunto on saanut ja huomaamatta esiintyä ratkaisevana tuomarina, jonka sana on kohtaloa. Siten menettelee kaikkina aikoina jokainen, joka naissuvun tuntee — ja niin menetteli nyt egyptiläinen.
Hän ei hiiskunut enää mitään Glaukuksen irstailuista. Hän mainitsi kyllä hänen nimensä, mutta ei useammin kuin Klodiuksen tai Lepiduksen. Hän tahtoi luokittaa heidät alhaisten ja mitättömien lajien joukkoon, olioina, joissa tosin on jotakin perhosmaista, mutta ei perhosen viattomuutta ja siroutta. Joskus hän kyllä ohimennen puhui jostakin itse keksimästään hurjastelusta, jossa he muka olivat olleet mukana. Toisinaan hän esitti heidät vastakohtina niille ylväille ja henkeville luonteille, jommoisiin hän Ionenkin luki. Ionen oletetun itserakkauden ja ehkä omansakin sokaisemana hän ei osannut kuvitellakaan, että Ione jo rakasti. Mutta hän pelkäsi vain, että Ionen tunteet Glaukusta kohtaan saattoivat helposti värähtää rakkaudeksi. Ja salaisesti hän kiristeli hampaitaan raivosta ja kademielestä ajatellessaan näennäisesti halveksimansa, vaarallisen kilpailijan nuoruutta, viehättäväisyyttä ja loistavaa esiintymistä.
Neljäntenä päivänä edellisen kirjan lopussa kerrotuista tapahtumista
Arbakes ja Ione istuivat kahden Ionen luona.
»Sinä pidät kotonasikin huntua», egyptiläinen huomautti, »se on aivan tarpeeton niitä varten, joita sinä kunnioitat ystävyydelläsi.»
»Mutta», sanoi Ione, joka todella koki huntuunsa kätkeä itkettyneet kasvonsa, »mutta Arbakeellehan, joka pitää arvossa vain henkeä, on samantekevää, vaikka kasvot ovat peitossa.»
»Minä pyrin tosin henkeen», egyptiläinen vastasi, »ja siksipä juuri näytä minulle kasvosi — sillä niistä minä vasta hengen tavotan.»
»Sinusta on tullut imartelija Pompeijin ilmapiirissä», Ione sanoi pakotetun iloisesti.
»Luuletko sinä, Ione rakas, että vasta Pompeijissa olen oppinut sinua kunnioittamaan?» Egyptiläisen ääni värähti; hän oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:
»Ihana kreikatar, rakkautta on muunkinlaista kuin kevytmielistä ja nuoruusvuosien — on rakkautta, jota ei silmin nähdä eikä korvin kuulla, vaan jossa henki on henkeen sulanut. Sinun esi-isiesi maanmies, lapsekas Plato uneksi sellaisesta rakkaudesta — hänen oppilaansa ovat yrittäneet seurata hänen jälkiään, mutta se rakkaus ei anna kaikunsa kuulua — sellaista rakkautta saavat kokea vain ylväät ja jalot sielut. Sillä ei ole mitään yhteistä tavallisten maallisten intohimojen kanssa, ei se säiky ryppyjä, muotojen täydellisyys ei sille ole välttämätöntä. Nuoruutta se tosin vaatii, mutta se vaatii tunteitten raikkautta, kauneuttakin se vaatii, mutta ajatuksen ja hengen. Sellaista on se rakkaus, oi Ione, jota kylmä ja ankarakin mies voi sinulle tarjota. Sinä pidät minua kylmänä ja suljettuna luonteena — sellaisen rakkauden uskallan laskea alttarillesi. Sinä voit sen punastumatta omistaa.»
»Ja sen nimi on ystävyys», Ione virkkoi. Hänen vastauksensa oli viaton, mutta siinä oli kaiku, joka ei tuntunut hyväksyvän Arbakeen ajatuksia.
»Ystävyys!» Arbakes huudahti kiivaasti »Ei! Sitä sanaa on niin usein käytetty väärin voidakseen enää tulkita niin pyhää tunnetta. Ystävyys! Sehän on side joka yhdistää hulluja ja huimapäitä. Ystävyys! Sehän yhdistää Glaukuksen ja Klodiuksen tapaisten alhaiset sydämet. Ystävyys! Ei, se on mainen taipumus, sana, jolla on huono kaiku ja alhaiset viljelijät. Tunne, josta minä puhun, on kotoisin tähdistä[24] — siinä on samaa salaista ja kuvaamatonta ikävöintiä, jota me tunnemme niitä katsellessamme — se hehkuu, mutta se puhdistaa — se on kuin öljylamppu alabasterimaljakossa — se levittää ihanaa tuoksua, mutta se hohtaa vain puhtaimmista astioista. Ei! Ei rakkautta eikä ystävyyttä Arbakeessa ole Ionea kohtaan. Älä kutsu sitä miksikään — mailmalla ei ole sille nimeä antaa, se ei ole maasta — maiset sanat ja käsitteet älkööt sitä saastuttako!»
Milloinkaan ennen ei Arbakes ollut uskaltanut näin pitkälle, mutta hän koetteli pohjaa askel askelelta. Hän tiesi käyttävänsä sanoja, jotka meidän platonista rakkautta ainakin ulkoisesti viljelevälle ajallemme olisivat käsitettäviä, mutta jotka vielä siihen aikaan kaikuivat tavattomilta ja vierailta, joihin ei vielä osattu yhdistää mitään selvää miellettä, ja joitten takaa hän saattoi olosuhteitten mukaan mennä joko eteen tai taaksepäin, aina kuinka toivo rohkaisi ja pelko lamautti. Ione vapisi, vaikka hän ei tiennyt miksi. Huntu verhosi hänen piirteensä ja kätki ilmeen, joka, jos Arbakes olisi sen nähnyt, olisi pelottanut ja raivostuttanut häntä. Hän ei todellakaan ollut Ionesta koskaan ollut niin vastenmielinen kuin nyt — hänen kaunopuheisen äänensä kaiku, joka tuntui kätkevän niin rumia aikeita, kuului nyt hänen korvissaan särkyneeltä. Hänen sielunsa oli juuri täyttänyt Glaukuksen kuva; ja toisen hellät sanat vain kuohuttivat ja raastoivat hänen mieltänsä. Mutta hän ei vielä aavistanut, että Arbakeen sanoihin oli kätkeytynyt paljo tulisempi intohimo kuin se platoninen tunne, jota ne tulkitsivat. Hän luuli, että toinen todella tarkotti henkistä tunnetta ja kiintymystä. Mutta eivät edes nämä tunteet ja tämä taipumus olleet hänen rakkautensa lähteet; ja saattoiko muuta kuin tätä tietä lähestyä hänen sydämensä alttaria?
Koettaen välttää tätä puheenainetta hän vastasi sentähden kylmällä ja välinpitämättömällä äänellä: »On luonnollista, että ketä hyvänsä Arbakes kunnioittaakin arvonannon tuntein, hän antaa tälle tunteelleen oman kokeneen viisautensa mukaisen muodon. On selvää, että hänen tarjoamansa ystävyys on puhtaampaa kuin jonkun toisen, jonka vikoja ja virheitä hänessä ei ole. Mutta sanohan, Arbakes, oletko hiljakkoin nähnyt veljeäni? Hän ei ole moneen päivään käynyt minua tervehtimässä; ja kun hänet viimeksi tapasin, säikähdin hänen ulkomuotoaan. Pelkään hänen hätäilleen valitessaan niin ankaran tehtävän ja että hän nyt katuu korjaamatonta tekoaan.»
»Ole rauhassa, Ione», Egyptiläinen vastasi. »Jonkun aikaa hän tosin oli hämmentynyt ja väsynyt; hänet olivat vallanneet samanlaiset epäilyt, jotka kaikkia yhtä tulisia luonteita vaivaavat, luonteita, joissa vuoksi ja luode niin voimakkaasti vaihtelevat, ja jotka äärimmäisestä jännityksestä äkkiä herpaantuvat. Mutta hän, Ione, hän tuli minun luokseni suruineen. Hän etsi henkilöä, joka hänet turviinsa ottaisi ja häntä rakastaisi. Minä olen hänen mielensä rauhottanut — olen hänen epäilyksensä hälventänyt — olen vienyt hänet viisauden kynnykseltä itse temppeliin ja sen jumalattaren kaikkivallan edessä hänen sielunsa on tyyntynyt ja nöyrtynyt. Älä pelkää, ei hän enää valintaansa kadu. Ne jotka Arbakeelle uskoutuvat, ne eivät hetkeäkään kadu.»
»Sanasi ilahduttavat minua», Ione virkkoi. »Rakas veljeni! Sinun tyytyväisyytesi tekee minutkin onnelliseksi.»
Keskustelu sai nyt toisen suunnan. Egyptiläinen tahtoi miellyttää, hän alentui suorastaan rupattamaan. Hänen monipuoliset tietonsa sallivat hänen tehdä kaikki asiat, joita hän kosketteli, huvittaviksi. Ja unohtaen hänen äskeisten sanojensa säröisen soinnun Ionekin joutui hänen älynsä taikavoiman tenhoon. Hänen käytöksensä tuli jälleen vapaammaksi ja hänen kielensä kerkeämmäksi. Ja Arbakes, joka oli tämän mielialan herättänyt, kiiruhti nyt sitä käyttämään hyväkseen.
»Et ole», hän sanoi, »vielä nähnyt taloni sisustaa; siellä on paljo sellaista, joka sinua huvittaisi. Siellä on monta huonetta, jotka selvittäisivät sinulle sen mitä niin usein olet minua pyytänyt kuvaamaan — egyptiläisen talon. Mutta sinä et saa pikkumaisen roomalaisen rakennustavan mukaan mitata sitä valtaavaa suuruutta, niitä väljiä tiloja, sitä juhlallista komeutta tai sitä ryhmittelyä mikä näkyy Theben ja Memfiin palatseissa. Mutta siellä ja täällä sinä sentään tapaat jotakin, joka auttaa sinua luomaan havainnollista kuvaa tuosta ikivanhasta sivistysmuodosta, joka sittemmin on koko mailman muovaillut. Omistaudu siis jonakin näistä ihanista kesäilloista nuoruutesi vakavalle ystävälle ja salli minun ylpeillä siitä, että ihailtu Ione on minun hiljaista asuntoani kunnioittanut käynnillään.»
Tietämättä tuon saman asunnon öitsilöistä mitään ja aavistamatta mikä vaara häntä uhkasi, Ione suostui arvelematta ehdotukseen. Seuraava ilta sovittiin vierailuajaksi. Ja egyptiläinen sanoi iloisin elein ja sydän hurjasta riemusta sykähtäen hyvästit Ionelle. Tuskin hän oli poistunut, kun Ionen luo tuli uusi vieras — mutta palatkaamme Glaukukseen.