5 LUKU.
Kilpikonna parka. — Nydian uusi virka.
Aamuauringon säteet valaisivat sitä pientä ja tuoksuista puutarhaa, joka oli erotettu atenalaisen talon peristylestä. Glaukus itse loikoili väsyneenä ja huoletonna viridariumin pehmeällä ruohikolla ja ohut verho oli pingotettu hänen suojakseen kesäauringon polttavia säteitä vastaan.
Kun tuo ihana rakennus tuhkasta kaivettiin, löydettiin sen puutarhasta kilpikonnan kuori.[25] Se oli ollut talon asukkaita. Tuo eläin, tuo outo eläinmailman jäsen, jolta luonto tuntuu riistäneen kaikki elämännautinnot paitsi toimetonta ja uneliasta tietoisuutta omasta olemassaolostaan, oli asustanut puutarhassa jo vuosia ennen kuin Glaukus oli talon ostanut; yli ihmismuistin se oli siellä ollut ja muistitarina sanoikin sen olleen aivan uskomattoman vanhan. Talo oli ostettu ja myyty — omistajat olivat vaihtuneet — kokonaiset sukupolvet olivat kasvaneet ja hautaan menneet — ja yhä vain kilpikonna laahasi laiskaa ja epämiellyttävää olemustaan puutarhassa. Maanjäristyksessä, joka kuusitoista vuotta sitten oli tuhonnut monta kaupungin julkista rakennusta ja säikkyneet asukkaat ikäänkuin poispyyhkäissyt, oli Glaukuksen talokin kauheasti viottunut. Talon silloiset omistajat olivat monta aikaa talosta poissa ja kun he palattuaan puhdistivat viridariumin tuhonjätteistä, löysivät he kilpikonnan elossa ja hävityksestä piittaamattomana. Se näytti elävän ihanaa elämää hitaasti virtaavassa veressään ja tuskin huomattavissa liikkeissään. Mutta se ei ollutkaan niin toimeton kuin näytti. Sillä oli säännöllinen ja ainatoistuva kävelymatka; tuuma tuumalta se kulki kotoisen asuma-alansa halki kuluttaen kuukausia samaan kiertokulkuun. Se oli kestävä matkustaja — tuo kilpikonna! Kärsivällisesti ja ponnistellen se taivalsi itsepiirtämänsä päivämatkat välittämättä rahtuakaan, mitä ympärillä tapahtui — itsekseen elävä filosofi! Oli jotakin suurta sen yksinäisessä itsenäisyydessä! — aurinko, jonka lämmössä se itseään paistatti — vesi jossa se päivittäin kylpi — ilma, jota se verkalleen hengitti — olivat sen ainoita ja muuttumattomia nautintoja. Tuon ihanan ilmaston säävaihtelut eivät sitä lainkaan liikuttaneet. Se kääriytyi kuoreensa — niinkuin hurskas ihminen hartauteensa — niinkuin viisas tietoonsa — niinkuin rakastunut toivoonsa.
Se oli tunteeton ajan melskeille ja tapahtumille — se oli oman aikansa kuva — hidas, säännöllinen, kestävä; ympärillä temmeltävät intohimot eivät siihen ulottuneet — kuoleman poluillakin se pysyi muuttumattomana. Kilpikonna parka! Vain tulta syöksevä vuorenpurkaus, vain halenneen maan järinä kykeni tuhoamaan tuon sitkeän elämänvoiman! Säälimätön kuolema, joka ei säästä loistoa eikä kauneutta, kulki rauhallisena olion ohi, jonka elämään se niin vähän pystyi muutosta tuomaan.
Tätä eläintä kohtaan elämäniloinen ja vilkas kreikkalainen tunsi mitä syvintä ihailua ja osanottoa, ehkä juuri siinä ilmenevän vastakohdan vaikutuksesta. Hän saattoi tuntikausia tarkata sen hidasta laahautuvaa kulkua filosofoiden sen omituista rakennetta. Hän halveksi sitä, kun hän itse oli iloa täynnä, hän kadehti sitä, kun suru häntä ahdisti.
Nytkin hän sitä katseli, huomasi, kuinka sen matka ruohossa hiljalleen eistyi, vaikka se itse näytti liikkumattomalta, ja hän puheli itsekseen:
»Kotka pudotti kiven kynsistään arvellen kuoresi silla murskaavansa; kivi musersikin runoilijan pään. Siinä on kohtalon vertauskuva! Typerä otus! Sinulla oli isä ja äiti; ehkä sinulla, ammoin sitten, oli puoliso. Rakastivatko sinun vanhempasi, vai rakastitko itse? Kiersikö sinun hidas veresi voimakkaammin kun matelit rakkaasi rinnalla? Onko sinulla lainkaan tunteita? Tunsitko kaipausta, jos elämänkumppanisi oli viereltäsi poissa? Tunsitko jotakin kun hän oli sivullasi? Mitä antaisinkaan, kun saisin kuulla sinun panssaroidun rintasi tarinan — saisin nähdä sinun heikot halusi toiminnassa — tarkata niitä pikkuseikkoja, jotka sinulle tuottavat iloa ja surua. Mutta luulenpa, että varmastikin tuntisit Ionen läsnäolon! Hänen mukanaan ilma ikäänkuin lämpenisi ympärilläsi, aurinko helakammin paistaisi. Minä kadehdin sinua nyt, sillä sinä et tunne, että hän on poissa, ja minä — niin, toivoisin olevani sinunlaisena niinä hetkinä, jolloin en häntä näe! Epäily, pahat aavistukset ryntäävät kimppuuni! Miksei hän tahdo nähdä minua! Päiviä on kulunut enkä ole hänen ääntään saanut kuulla. Ensi kertaa elämä tuntuu minusta tyhjältä. Olen kuin vieras, joka on yksin jäänyt juhlaan — valot ovat sammuneet, kukat kuihtuneet. Ah, Ione, jospa aavistaisit, kuinka sinua rakastan!»
Näistä lemmenhaaveiluista Glaukuksen herätti Nydia. Hän tuli kevein, mutta varovin askelin pitkin tablinumin marmorilattiaa. Hän kulki oviholveikon kautta ja pysähtyi kukkien luo, jotka reunustivat puutarhaa. Hänellä oli kädessä vesiastia ja hän valeli nääntyviä kukkia, jotka näyttivät saaneen kirkkaamman värin hänen lähestyessään. Hän kumartui hengittämään niiden tuoksua. Hän siveli niitä arkaillen ja hyväillen. Hän kosketti niiden oksia, olisiko joku kuihtunut oksa tai joku mataava toukka häiritsemässä niiden kauneutta. Ja kun hän siinä kulki kukasta kukkaan, vakavin ja nuorekkain elein ja siroin liikkein, oli vaikeata kuvitella puutarhan jumalattarellekaan taitavampaa palvelijatarta.
»Nydia, lapseni!» Glaukus virkkoi.
Hänen äänensä kuullessaan Nydia pysähtyi — kuunnellen, punastuen, syvään hengittäen, puoliavoimin huulin hän käänsi päänsä siihen suuntaan, josta ääni kuului. Hän pani vesiastian syrjään ja kiiruhti hänen luokseen — ja ihmeellistä oli nähdä, kuinka varmasti hän kulki kukkien lomitse ja osasi lyhintä polkua pitkin uuden isäntänsä luo.
»Nydia», Glaukus sanoi silitellen lempeästi hänen tuuheata, kaunista tukkaansa, »sinä olet nyt ollut kolme päivää minun kotijumalieni suojeluksessa. Ovatko ne sinulle hymyilleet? Oletko onnellinen?»
»Ah, niin onnellinen!» orjatar huokasi.
»Ja nyt», Glaukus jatkoi, »kun sinä nyt jotenkin olet toipunut entisestä paikasta saamistasi muistoista — ja kun olet saanut uudet vaatteet (hän kosketti hänen kirjailtua tunikaansa), jotka paremmin sopivat sinun hennolle varrellesi — ja kun sinä, rakas lapsi, nyt olet tottunut onneen, jota jumalat sinulle alati suokoot, niin aijon pyytää sinulta jotakin.»
»Ah! Mitä voin tehdä hyväksesi?» Nydia kysyi kätensä ristiten.
»Kuule», Glaukus virkkoi, »ja niin nuori kuin oletkin, tulee sinusta minun uskottuni. Oletko koskaan kuullut Ionen nimeä?»
Sokea tyttö hengähti syvään ja kalveten vaaleaksi kuin joku peristylen pylväistä hän vastasi ponnistellen ja hetken vaitiolon perästä.
»Olen! Olen kuullut hänen olevan Napolista kotoisin ja kauniin.»
»Kaunis! Hänen ihanuutensa häikäisee päivän! Napolista! Ei, hän on kreikatar! Vain Kreikka voi sellaisia muotoja synnyttää. Nydia, minä rakastan häntä!»
»Niin arvelinkin», Nydia vastasi rauhallisena.
»Minä rakastan, ja sinun pitää se hänelle kertoa. Aijon lähettää sinut hänen luokseen. Onnellinen Nydia, sinä pääset hänen huoneeseensa — saat nauttia hänen äänensä musiikista — saat paistatella hänen aurinkoisessa ilmapiirissään!»
»Mitä! Kuinka! Lähetätkö minut pois?»
»Sinä menet Ionen luo», Glaukus vastasi äänessään sävy: »Mitä enempää voit halutakaan?»
Nydia purskahti itkuun.
Nousten ylös Glaukus veti hänet luokseen rauhottaen häntä veljellisin hyväilyin.
»Lapseni, Nydiani, sinä et vielä tiedä, mikä onni sinua odottaa. Hän on ystävällinen ja lempeä ja vieno kuin keväänhenkäys. Hänestä tulee sinun nuoruutesi sisar — hän osaa arvostella sinun suuria kykyjäsi — hän osaa rakastaa sinun yksinkertaisia sulojasi niinkuin ei kukaan muu, sillä hänellä on itsellä samaa. Itketkö vielä, lapsi rukka? En tahdo sinua pahottaa. Etkö halua tehdä minulle mieliksi?»
»Tahdon, jos vain voin sinua hyödyttää. Käske! Katso, en itke enää, — olen rauhallinen.»
»Sinä olet jälleen minun oma Nydiani», Glaukus jatkoi suudellen häntä kädelle. »Mene sitten hänen luokseen! Jos ei sinua siellä miellytä, jos olen sinua pettänyt, niin palaa takaisin. Minä en anna sinua kellekään, minä vain lainaan. Taloni on aina sinulle turvapaikkana, lapsi kulta. Ah! Jospa se voisi kaikkia turvattomia ja onnettomia hoivata! Mutta jos minun sydämeni oikein puhuu, niin pian minä saan sinut jälleen, lapseni. Minun taloni on pian Ionenkin ja sinä asut yhdessä meidän kanssamme.»
Kauhun ele värähti sokean tytön kasvoilla, mutta hän ei itkenyt enää — hän oli tyyntynyt.
»Mene siis, Nydiani, Ionen taloon — annan sinulle näyttää tien. Ota mukaasi ihanimpia kukkia mitä löydät, annan sinulle maljakon niitä varten; sinä pyydät anteeksi niiden arvottomuutta. Otat mukaasi myöskin sen kitaran, jonka eilen sinulle annoin, ja josta sinä osaat loihtia niin ihania säveleitä. Sinä annat hänelle tämän kirjeen, johon satojen ponnistelujen jälkeen olen koettanut ajatukseni painaa. Kuuntele jokaista äänensävyä, tarkkaa jokainen värähdys ja kerro minulle kun jälleen tapaamme, antaako se musiikki minulle toivoa vai täytyykö minun pelätä. Nydia, en ole moneen päivään nähnyt Ionea; siinä eristäytymisessä on jotakin salaperäistä. Minä epäilen ja pelkään. Tutki — sinähän olet nopsa, — ja sinun hellyytesi minua kohtaan tehköön tarkkanäköisyytesi kymmenkertaisen teräväksi — tutki tämän epäystävällisyyden syitä. Puhu minusta niin usein kuin tilaisuuden saat, kaikukoon huulillasi alati minun nimeni. Anna hänen pikemmin aavistaa kuin selvästi huomata, kuinka syvästi minä häntä rakastan. Huomaa, huokaako hän sinun puhuessasi, vastaako hän sinulle ja jos hän ei kaikkea hyväksy niin mikä äänensävy on hänen sanoissaan. Ole minun ystäväni, toimi minun parhaakseni ja ah! kuinka hyvin sinä siten korvaatkaan sen vähän mitä minä olen sinun puolestasi tehnyt! Sinä ymmärrät minut, Nydia; sinä olet vielä lapsi — olenko sanonut jotakin sellaista mitä et käsitä?»
»Et.»
»Ja sinä tahdot auttaa minua?»
»Tahdon.»
»Tule sisään, kun olet kukat poiminut, minä annan sinulle maljakon, josta puhuin. Hae minut Ledan huoneesta! Ethän ole enää suruissasi, kultaseni?
»Glaukus, olen orja. Saako suru ja ilo minua liikuttaa?»
»Sanotko niin! Ei, Nydia, ole vapaa! Vapautan sinut. Nauti siitä niinkuin tahdot ja anna anteeksi minulle, että halusin sinulta palvelusta.»
»Sinä olet loukkaantunut. Ah! Toivon, etten vapauteni uhallakaan sinua pahottaisi, Glaukus. Holhoojani, pelastajani, suojelijani, anna anteeksi sokealle tyttö. paralle! Häntä ei pahota, vaikka hänen täytyykin sinut jättää, jos hän siten voi sinulle onnea tuottaa.»
»Palkitkoot jumalat sinun hyvän sydämesi!» Glaukus sanoi syvästi liikutettuna ja aavistamatta, minkä tulen sytytti, hän suuteli uudelleen häntä otsalle.
»Annathan anteeksi minulle», Nydia sanoi, »etkä enää puhu minulle vapaudesta; minun onneni on olla orja. Olet luvannut, ettet minua kenellekään lahjota —.»
»Niin olen.»
»Ja nyt menen kukkien luo.»
Vaijeten Nydia otti Glaukuksen kädestä rikkaasti jalokivin koreillun maljakon, jossa kukkien väriloisto ja tuoksu keskenään kilpailivat; kyyneletönnä hän kuunteli hänen jäähyväissanojaan. Kun tämä oli vaijennut, epäröi hän hetken — hän tuskin uskalsi vastata hänelle — hän tarttui toisen käteen — painoi sen huulilleen — veti hunnun kasvoilleen ja riensi nopeasti pois. Hän pysähtyi vasta kynnyksellä, ojenteli käsiään ja äänteli itsekseen:
»Kolme onnellista päivää — kuvaamattoman onnen päiviä olen elänyt sitten kun sinut näin, siunattu kynnys! Asukoon rauha iäti tässä talossa senjälkeen kun minä olen mennyt. Ja nyt minun sydämeni ei enää koskaan sinusta erkane ja ainoa toivo mikä minulla vielä on, on — kuolla!»