5 LUKU.
Lemmenjuoma — sen teho.
Kun Glaukus palasi kotiinsa, näki hän Nydian istuvan puutarhan pylväistössä. Tämä oli odotellut hänen kotonaan jo kauan ja luullut hänen pian tulevan. Tuskaisena, pelokkaana, kärsimätönnä hän oli päättänyt käyttää ensimäistä sopivaa tilaisuutta koetellakseen lemmenjuomaa, mutta yhtäkaikki hän kauhistui sitä ratkaisevaa silmänräpäystä.
Poltteisen rohkeana, sydän jyskyen, posket hehkuen Nydia siis oli vuottanut Glaukuksen paluuta. Tämä saapui käytävään ensimäisten tähtien tuikahtaessa taivaankumussa ja ilman vielä väreillessä purppuranhohdettaan.
»No, lapseni, minuako olet vuotellut?»
»En, olen hoivannut kukkia ja olen hieman lepäillyt.»
»Tänään on ollutkin kuuma päivä», Glaukus virkkoi istahtaen pylväsrivin sivulla olevalle penkille.
»Varsin lämmin.»
»Kutsutko Davuksen tänne? Viini on saanut minut lämpenemään ja haluan jotakin vilvottavaa juodakseni.»
Siinäpä äkkiä ja odottamatta se suotuisa tilaisuus, jota Nydia oli kaivannut. Ja Glaukus itse vapaasta tahdostaan sen hänelle tarjosi. Hän hengitti huohottaen. »Tahdon itse», hän sanoi »valmistaa sinulle kesäjuoman, josta Ionekin niin pitää — hunajan ja viinin sekotusta, jään jäähdyttämää.»
»Kiitos», huoleton Glaukus virkkoi. »Jos Ione kerran siitä pitää, on se minulle kyllin hyvää, vaikka se olisi myrkkyä.»
Nydian otsa synkistyi, mutta heti hän jälleen hymyili. Hän poistui hetkeksi ja palasi pian täysinäinen malja kädessä. Glaukus otti sen häneltä. Mitä olisikaan Nydia antanut saadakseen hetkeksikin näkönsä kirkkaaksi — voidakseen tarkata toivonsa ensimäistä täyttymistä — huomatakseen kuvittelemansa rakkauden ensimäiset ulkonaiset merkit — saadakseen vieläkin hartaammin kuin persialaiset tervehtiä sitä nousevaa aurinkoa, jonka hänen herkkäuskoinen sydämensä uskoi voivan hänen pimeää yötään valaista! Aivan toisenlaiset olivat siinä seisovan sokean tytön ajatukset ja tunteet kuin tuon turhamaisen pompeijittaren, Julian, samanlaisissa olosuhteissa. Minkälaiset köyhät ja kevyet intohimot olivat täyttäneetkään jälkimäisen sydämen! Mikä alhainen kateus, mikä pikkumainen kostonhimo, mikä matalan voitonriemun kaipuu olivatkaan sen tunteen ominaisuuksia, jota sanotaan rakkaudeksi! Mutta tessalittaren metsäläissydämessä kaikki oli puhdasta, ehjää, tahatonta intohimoa — harhautunutta, epänaisellista, rajua, mutta ei kehnoa. Tulvillaan rakkautta, yhtä voimakasta kuin elämä itse, kuinka hän saattoikaan vastustaa kiusausta koettaa tavottaa vastarakkautta!
Hän nojautui seinää vasten, ja hänen äsken niin hehkuvat kasvonsa olivat nyt lumenvalkeat; ja hennot kädet jäykässä puristuksessa, huulet avoinna, silmät maahan luotuina hän odotti, mitä Glaukus ensimäiseksi sanoisi.
Glaukus oli nostanut juoman huulilleen, hän oli jo neljänneksen siitä tyhjentänyt, kun hän äkkiä huomasi Nydiassa tapahtuneen oudon muutoksen, hänen, kummallisen, tuskaisen ilmeensä, ja hän herkesi heti juomasta, ja pitäen maljaa yhä huulillaan hän huudahti:
»Mitä, Nydia! Huomaan, että olet sairas! Kasvosi sen sanovat! Mikä lapsiraukkaani vaivaa?» Puhuessaan hän pani kulhon pöydälle ja nousi lähestyäkseen tyttöä, mutta silloin hän äkkiä tunsi jäätävän kylmyyden kouristavan sydäntään, ja sitä seurasi heti huimaava pyörrytys hänen aivoissaan. Lattia tuntui vajoavan hänen altaan — hän oli kohouvinaan ilmaan — väkevä ja kuvaamaton riemu täytti hänen mielensä — hän tunsi itsensä liian kevyeksi maakamaralla pysymään — hän halusi itselleen siivet — niin, hänestä tuntui kuin hänellä ne jo olisi. Tahatonna hän puhkesi äänekkääseen remahtavaan nauruun. Hän taputti käsiään, hypähteli, hän oli kuin Pythonin[70] riivaama. Yhtä nopeasti kuin tämä odottamaton kohtaus oli tullut, yhtä pian se osittain katosikin. Hän tunsi nyt veren kiertävän suonissaan rajuna ja kuumeisena; se oli kuin virta, joka on sulkunsa puhkaissut ja nyt kiitää valtamerta kohti. Hänen korvissaan pauhasi valtava jyske; se oli särkeä hänen otsansa; ohimosuonet paisuivat, ikäänkuin ne eivät enää jaksaisi salvata hurjaa ja yhä paisuvaa virtaa; sitten oli musta seitti putoavinaan hänen silmilleen — ei kuitenkaan läpinäkymätön, sillä tumman verhon takaa kuulsivat seinät selvinä ja niille maalatut kuvat alkoivat aavemaisesti elää ja liikkua. Mikä omituisinta, hän ei tuntenut minkäänlaista kipua; hän ei kaatunut eikä horjahtanutkaan siinä hirveässä raivon puuskassa, joka hänet oli vallannut. Uusi tunneala oli valoisa ja elävä — hän oli saavinaan jäseniinsä aivan uutta nuoruuden hehkua. Hän oli tulemallaan hulluksi — mutta hän ei sitä itse tiennyt!
Nydia ei ollut vastannut hänen ensimäiseen kysymykseensä — hän ei kyennyt puhumaan. Glaukuksen hurja ja kauhea nauru oli hänet havahduttanut hänen intohimoisesta haaveilustaan. Hän ei voinut nähdä toisen uhkaavaa asentoa — ei huomata hänen horjuvia ja vaappuvia askeleitaan; mutta hän kuuli hänen sanansa, nuo katkonaiset, irralliset, ajatuksettomat sanat, joita valui hänen huuliltaan. Hän kauhistui — kiiruhti Glaukuksen luo, ja hapuillen käsillään hän kosketti hänen polviaan ja niitä syleillen puhkesi hillittömään itkuun.
»Oi, puhu minulle! Puhu! Ethän minua vihaa? — Puhu, puhu!»
»Valon jumalatar auttakoon — ihana maa tämä Kypro! Haa! He täyttävät meidät viinillä veren asemesta! Nyt ne avaavat tuon faunin suonet näyttääkseen, kuinka se kuohuu ja käy! Tule tänne, ilakoiva vanha jumala! Sinä ratsastat vuohipukilla, hoo! kuinka pitkä, silkinhieno karva sillä onkaan! Se on yhtä arvokas kuin kaikki partilaiset juoksijat yhteensä. Mutta sana sinulle — tämä sinun viinisi on liian väkevää meille kuolevaisille. Oi! Kuinka ihanaa! Ei liiku oksa! Metsän vihreät laineet ovat tavottaneet Zefyroon[71] ja hukuttaneet hänet! Ei tuulenleyhkääkään lehtiä lepattamaan — ja minä näen unetarten lasketuin siivin nukkuvan liikkumattoman tammen oksilla. Ja edelleen näen sinisen vesisuihkun kimaltelevan tyynessä ilmassa, suihkukaivon — pärskyvän suihkukaivon! Ah! Sinä et saa himmentää minun kreikkalaisen aurinkoni valoa, vaikka sinä laajalle levitteletkin notkeita ja hopeisia käsivarsiasi! Ja mikä ihana olento pilkistääkään tuolta tiheiköstä! Sehän väikkyy kuin kuunvalo! — Sillä on tammenlehväinen seppele päässään. Kädessä sillä on astia, josta hän sirottaa ympärilleen neilikoita ja ohuita näkinkuoria ja välkkyvää vettä. Oh! Katsokaa noita kasvoja! Voiko koskaan nähdä senvertaisia? Kas! Me olemme kahden, vain minä ja hän olemme avarassa metsässä. Eikö päilykin hymy hänen huulillaan — hän liikahtaa, vakavasti ja raskaasti. Haa! Pois! — Se on nymfi! — Se on joku noista hurjista Napoeista.[72] Joka sellaisen näkee tulee hulluksi — pois! Voi minua! Hän katselee minua!»
»Oi! Glaukus, Glaukus! Etkö tunne minua? Älä riehu noin hurjana tai sanasi tappavat minut!»
Uusi käänne näytti nyt tapahtuvan onnettoman atenalaisen järkytetyssä ja sekaisessa mielessä. Hän laski kätensä Nydian silkinkiiltävälle tukalle, silitteli sen kiharia, katsoi häntä tarkaten kasvoihin ja ikäänkuin hänen murskautuneessa ajatusketjussaan vielä olisi ollut yksi tai pari ehjää rengasta, näyttivät Nydian piirteet tuoneen hänen mieleensä Ionen, ja tätä muistellessaan hänen raivonsa vain yltyi, ja voimakkaana ja helähtävän intohimoisena se purkautui sanoiksi:
»Vannon Venuksen, Dianan ja Junon nimeen, että olen valmis kantamaan harteillani koko maailman niinkuin maanmieheni Herakleskin (ah! kurja Rooma! kaikki todella suuri on lähtöisin Kreikasta. Ei sinulla olisi jumaliakaan, ellet meiltä olisi saanut!) — Sanon, niinkuin maanmieheni Herakleskin ennen minua, Ionen ainoasta hymyilystä olen valmis hukuttamaan maan alkukaaokseensa. Ah, ihana lemmittyni», hän lisäsi kuvaamattoman syvällä ja valittavalla äänellä, »sinä et rakasta minua. Olet vihoissasi minulle. Egyptiläinen on panetellut minua — et tiedä, kuinka monta tuntia olen talosi edessä vuotellut — et tiedä, kuinka kauan olen tähtiä tarkannut toivoen, että sinä, minun aurinkoni, vihdoinkin nousisit — ja sinä et rakasta minua, sinä hylkäät minut! Oh! Älä jätä minua nyt! Tunnen, että elämäni on lyhyt, anna minun viimeiseen asti katsella sinua! Olen kotoisin sinun isiesi ihanasta maasta — olen noussut Eylen kukkulalle — olen Ilissuksen olivilehdoissa poiminut hyasintteja ja ruusuja. Sinä et saa lähteä luotani, sillä sinun isäsi olivat minun isieni veljiä. Sanotaan tätäkin maata ihanaksi, sen ilmaa puhtaaksi, mutta minä otan sinut mukaani — Haa! Musta olento, miksi kohoat kuin pilvi minun ja minun omani väliin! — sinun otsallasi asuu kalma hirveän rauhallisena — huulillasi on kaikkituhoova hymy — sinun nimesi on Orkus, mutta maanpinnalla sinua sanotaan Arbakeeksi. Katso, minä tunnen sinut! Pois! synkkä varjo, sinun taikasi ovat turhat!»
»Glaukus! Glaukus!» Nydia äännähti tuskansa, katumuksensa ja epätoivonsa lannistamana vaipuen tajutonna lattialle.
»Kuka kutsui?» Glaukus virkkoi matalalla äänellä. »Ione, olitko se sinä? — He ovat vieneet hänet pois — minä tahdon hänet pelastaa — missä on tikarini? Haa! Tässä on! Ione, tulen sinut pelastamaan! Saavun! Saavun!»
Ja yhdellä hyppäyksellä atenalainen syöksyi pylväistöstä, kulki läpi koko talon ja ryntäsi nopein, vaikka horjahtelevin askelin kaupungin valaistuille kaduille. Kauhea juoma poltti tulen lailla hänen suonissaan, sen vaikutusta oli ehkä lisännyt hänen aijemmin nauttimansa viini. Yöllisten hurjastelijoiden oikkuihin tottuneet kaupunkilaiset antoivat hymyillen ja viittilöiden hänelle tietä; he luulivat tietysti, että Bromios-jumala,[73] jota Pompeijissa uutterasti palveltiin, oli saanut hänet valtaansa; mutta ne, jotka toistamiseen katsahtivat häneen, jäykistyivät kauhusta, ja hymy kuoli heidän huulilleen. Glaukus kulki vilkasliikkeisten katujen kautta ja suunnaten vaistomaisesti kulkunsa Ionen taloa kohti hän joutui autiompaan kaupunginosaan ja saapui vihdoin Kybelen ihanaan lehtoon, jossa Apekideen piti tavata Olintus.