6 LUKU.
Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. — Erillään kulkeneet virrat yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen.
Kärsimättömänä utelemaan, oliko Julia saanut annetuksi hänen vihaamalleen kilpailijalle myrkkyjuoman ja mikä vaikutus sillä oli ollut, Arbakes päätti illan ehtiessä käydä hänen luonaan uteliaisuuttaan tyydyttämässä. Kuten jo olen huomauttanutkin, oli siihen aikaan tapana miesten pitää mukanaan vyöhön kiinnitettyjä vahatauluja ja piirrintä (stilus); vyö otettiin tavallisesti kotona pois. Tämä kirjallisiin töihin käytetty väline, stilus, oli samalla myöskin terävä ja vaarallinen ase. Sellaisella[74] Kassiuskin pisti Caesaria senaatin istunnossa. Arbakes otti siis vyönsä ja vaippansa ja lähti kotiaan tukien askeleitaan pitkällä sauvallaan, sillä hänen käyntinsä oli vielä jonkun verran horjuvaa (vaikkakin toivo ja kostonylty ja hänen oma syvä lääkeopillinen taitonsa olivat saaneet hänen terveytensä miltei ennalleen), Arbakes lähti Diomedeen asunnolle päin.
Ja kaunis on etelän kuutamo! Sen ilmastossa yö seuraa niin nopeasti päivää, että hämärä tuskin ja tuskin ehtii niiden välille siltaa rakentamaan. Hetkeksi vain taivas saa tummemman purppuranhohteen — tuhansin rusopilvet heijastuvat veteen — varjo voittaa pian valon — ja heti lukemattomat tähdet syttyvät taivaalle — kuu nousee — yö on valtiaaksi päässyt!
Välkehtien ja hennosti värähdellen kuun säteet valaisevat Kybelelle pyhitettyä, ikivanhaa puistoa — uhkeat puut, joiden iästä ei muistitietokaan voi mitään sanoa, luovat pitkät varjonsa maahan, ja niiden oksien lomitse vilkkuvat tähdet, rauhallisina ja tuttavallisina. Lehdon keskeltä kohoavan pienen pyhäkön häikäisevä valkeus on jyrkkänä ja miltei pelottavana vastakohtana ympäristön tummalle lehvistölle; se viittasi pyhyydellään ja juhlallisuudellaan siihen tarkotusperään, johon lehto oli vihitty.
Nopein ja varovin askelin Kalenus hiipi puiden katveessa ja saapui kappelin edustalle, ja taitavasti taivuttaen syrjään sen takaosaa peittävät oksat hän kätkeytyi tiheikköön. Kätkö oli niin täydellinen, ettei hänen tarvinnut pelätä kenenkään häntä huomaavan puitten takaa. Taas näytti kaikki rauhalliselta lehdossa; kaukaa vain kuului jonkun yöllisen mässääjän huutoja tai soiton säveleitä, sillä puheenaolevan seudun asukkaat silloin kuten nytkin harrastivat mielellään musiikkia kesäöitä kaduilla viettäessään, raikkaassa ilmassa ja kalpeassa kuunvalossa nautittiin näin leudosta päivästä.
Kukkulalta, jolle puisto oli raivattu, näkyi puitten lomitse kaukainen purppuranhohteinen meri, sen rannalla Stabiaeen valkoiset huvilat ja etäällä harmaat Lektiarian kalliot, jotka sulivat taivaan sineen. Juuri nyt ilmestyi komearyhtinen Arbakes puistikon laitaan, ja siinä hänen tielleen osui Apekides, joka oli tullut tapaamaan Olintusta.
»Hm! Apekides!» Arbakes huudahti tuntien ensi silmäyksellä papin, »viimeksi tavatessamme olit vihamieheni. Olen siitä asti halunnut sinua tavata, sillä toivon, että taas olet minun suojattini ja ystäväni.»
Kuullessaan egyptiläisen äänen Apekides säpsähti, pysähtyi paikalla ja katsahti häneen ilmein, joista huokui katkeraa halveksintaa ja kostonhimoa.
»Kurja petturi!» hän virkkoi vihdoin, »olet siis vielä kerran haudan välttänyt! Mutta älä luule, että sinun toistamiseen onnistuu kietoa minut verkkoihisi. Retiarius, olen asein varustettu sinua vastaan.»
»Vaikene!» Arbakes huudahti hiljaa, mutta tämän kuninkaitten jälkeläisen ylpeys oli saanut pahan iskun niistä loukkaavista sanoista, jotka pappi oli hänelle singonnut, sitä todistivat hänen vavahtelevat huulensa ja uhkaaviin ryppyihin vakoutunut otsansa. — »Vaiti! Puhu hiljemmin! Joku voisi kuulla sanasi, ja jos jonkun toisen korva kuin minun —.»
»Uhkaatko? — Mitä siitä, vaikka koko kaupunki olisi minua kuulemassa?»
»Esi-isieni henget eivät sallisi minun antaa anteeksi sinulle. Mutta jäähän ja kuule minua! Olet raivoissasi siitä, että aijoin tehdä väkivaltaa sisarellesi. — Ei, ei, rauhotu, rauhotu, hetkeksi vain, rukoilen sinua. Olit oikeassa; intohimo ja mustasukkaisuus olivat saaneet minut valtaansa — olen sitä hulluuttani katkerasti katunut. Anna minulle anteeksi; minä, joka en keltään kuolevaiselta ole armoa rukoillut, pyydän sinua nyt antamaan minulle anteeksi. Kuule, tahdon rikokseni korjata — pyydän sinulta sisaresi kättä. — Älä kauhistu — mieti, mitä on tuon kelvottoman kreikkalaisen tarjoama avioliitto minun esittämäni rinnalla! Mittaamatonta rikkautta — sukuperä, jonka rinnalla kaikki kreikkalaiset ja roomalaiset nimet ovat kuin eilispäivän lapsia — salaiset tiedot — mutta senhän kaiken jo tiedät! Anna minulle sisaresi, ja koko tuleva elämäni on vain hetken hairahduksen korjaamista!»
»Egyptiläinen, vaikkapa minä suostuisinkin, niin sisareni inhoo sitä ilmaakin, jota sinä hengität. Mutta minun on omatkin kärsimykseni unohdettava, annan sinulle anteeksi sen, että olet minua käyttänyt petoksiesi työaseena, mutta en koskaan sitä, että viettelit minut paheittesi rikostoveriksi — sinä — valapatto ja heittiö mies. Vapise! Juuri nyt valmistelen tuumaa, joka paljastaa sekä sinut että sinun väärät jumalasi. Sinun ylelliset ja kirkemäiset elintapasi tuodaan päivänvaloon — sinun mutisevat oraakkelisi tehdään naurettaviksi — Isiksen epäjumalankuva ja temppeli joutuvat ihmisten pilkan esineiksi — Arbakeen nimi leimataan häpeän merkillä. Vapise!»
Arbakeen otsalle kihonnutta vihan punaa oli seurannut kalmankalpeus. Hän katsoi ympärilleen varmistuakseen, ettei kukaan ollut näkemässä; ja sitten hän suuntasi tumman ja synkän katseensa pappiin sellaisin raivon ja uhkan ilmein, että jokainen, jota ei Apekideen lailla pyhä, tulinen into kannustanut, olisi sellaisesta katseesta sortunut. Mutta kääntynyt nuori mies kesti sen ja katsoi puolestaan rohkean halveksivasti Arbakesta.
»Apekides», egyptiläinen virkkoi matalalla, vapisevalla äänellä, »varo! Mitä aijot tehdä? Puhu — mieti, ennenkuin vastaat — onko viha saanut sinut liikaa kiirehtimään, vai onko sinussa kypsynyt joku varma päätös?»
»Minä puhun sen totisen Jumalan kutsumuksesta, jonka palvelija minä nyt olen», kristitty vastasi uljaasti, »ja vakuutettuna siitä, että Hänen armonsa turvissa inhimillinen rohkeus uskaltaa lopettaa sinun petoksesi ja väärän jumalasi palvonnan. Ennenkuin aurinko kolmasti on noussut, tiedät kaiken! Vapise, musta taikuri, ja hyvästi!»
Egyptiläisen rinnassa heräsivät yhtäkkiä kaikki ne rajut ja mustat intohimot, jotka hän oli perinyt esi-isiltään ja synnyinmaastaan, mutta jotka hän tähän asti oli osittain voinut kätkeä viekkaan tottuneisuutensa ja kylmän filosofiansa verhoon. Ajatus seurasi nopeasti toista. Hän näki edessään esteen, joka ehkäisi häntä laillisestakin avioliitosta Ionen kanssa. — Glaukuksen esitaistelija kamppailussa, joka jo kerran oli pirstonnut hänen suunnitelmansa — sama mies hänen nimensä häpäisijänä — sen jumalattaren paljastajana, jota hän palveli, vaikka hän ei häneen uskonutkaan — hänen omien petoksiensa ja hurjistelujensa ilmiantajana. Hänen rakkautensa, maineensa, elämänsäkin olivat nyt vaarassa — päivä ja hetkikin jo näkyi suunnitellun hänen kukistamisekseen. Hän huomasi toisen puheesta, että Apekides oli kääntynyt kristinuskoon; hän tunsi sen jäykän sitkeyden, joka kannusti tuon uskon tunnustajia. Tuossa oli hänen vihamiehensä. Hän tarttui stilukseensa — vihamies oli hänen vallassaan! He olivat nyt kappelin edustalla. Vielä kerran hän katsahti ympärilleen — hän ei nähnyt ketään lähettyvillä — hiljaisuus ja autius ikäänkuin houkuttelivat häntä tihutyöhön.
»Kuole siis, raivotuuminesi!» hän sopersi. »Pois este, joka on minun onnellisen kohtaloni tiellä!»
Ja juuri kun nuori kristitty oli kääntynyt poistuakseen puistosta, Arbakes kohotti kätensä korkealle Apekideen vasemman olan takaa ja työnsi terävän aseensa kahdesti hänen rintaansa.
Apekides kaatui sydämeen iskettynä — hän kaatui äänetönnä, valittamatta pyhän kappelin porrasastimelle.
Arbakes katseli uhriaan vielä hetken eläimellisen iloisena vihollisesta saamastaan voitosta. Mutta pian hän huomasi vaaran, joka häntä uhkasi. Hän pyyhki aseensa puhtaaksi pitkään ruohoon ja uhrinsa vaatteisiin, kietoi vaipan ympärilleen ja oli jo lähteä, mutta huomasikin edessään nuoren miehen, joka omituisen hoippuvin askelin oli tulossa häntä vastaan. Kirkas kuutamo valaisi täysin hänen kasvonsa, jotka tässä kalpeassa valossa näyttivät marmorinkelmeiltä. Egyptiläinen tunsi Glaukuksen. Onneton kreikkalainen lauleskeli hajanaisia pätkiä hymneistä ja pyhistä oodeista, kaikki sikin sokin.
»Haa!» egyptiläinen ajatteli huomaten heti toisen tilan ja arvaten sen hirveät syyt. »Hornanjuoma tehosi siis, ja sallimus on sinut lähettänyt tänne minun tuhotakseni kaksi vihollista yhtaikaa.»
Nopeasti, ennenkuin tämä ajatus ehti edes valmiiksi kypsyä, hän pujahti kappelin taakse ja piiloutui sitä suojaavaan pensastoon; täältä hän pälyili toista uhriaan, niinkuin tiikeri luolastaan tähyy saalistaan. Hän huomasi välähtelevän ja rauhattoman tulen atenalaisen kirkkaissa ja kauniissa silmissä; jäykät kouristukset väänsivät hänen piirteensä ja vääristivät hänen sinertävät huulensa. Hän huomasi, että kreikkalainen oli jo kadottanut järkensä. Mutta kun Glaukus saapui Apekideen ruumiin ääreen, josta tumma verivirta hiljalleen valui ruohoon, ei näin odottamaton ja kamottava näky voinut olla pysähdyttämättä häntä, niin sekaisin kuin hänen ajatuksensa pyörivätkin. Hän seisahtui, pani käden otsalleen ikäänkuin ajatukset kootakseen ja huudahti sitten: »Kuule, Endymion,[75] nukutko noin sikeässä? Mitä kuutar on sinulle kuiskinut? Sinä saat minut kateelliseksi, on aika jo herätä» — hän astui lähemmä nostaakseen ruumista.
Omaa heikkouttaan muistamatta egyptiläinen syöksyi lymypaikastaan, ja kreikkalaisen kumartuessa hän iski tämän kumoon kristityn ruumiin yli ja alkoi sitten keuhkojensa koko voimalla huutaa:
»Hei, kansalaiset! Apuun! Tänne! Tänne! Murhaa! Murhaaja pyhän temppelinne edessä! Apuun, tai murhaaja pääsee pakoon!» Huutaessaan hän painoi jalkapohjansa Glaukuksen rinnalle; turhaa varovaisuutta; sillä myrkyn vaikutuksesta ja iskun voimasta kreikkalainen makasi liikkumatta ja tajutonna, silloin tällöin vain kuului hänen huuliltaan katkonaisia, käsittämättömiä sanoja.
Seisoessaan paikallaan odottaen niiden tuloa, joita hän yhä huuteli apuun, Arbakes tunsi rinnassaan jonkinlaista katumusta, ehkä sääliä — rikkomuksistaan huolimatta hänessä silti oli inhimillisiä tunteita; Glaukuksen turvaton tila — hänen hapuilevat sanansa — hänen pimennyt järkensä liikutti egyptiläistä enemmän kuin Apekideen kuolema, ja hän sanoi puoliääneen:
»Kurja tomukasa! — ihmisjärki parka! Missä on nyt sinun henkesi? Voisin sinua armahtaa, kilpailijani! Mutta sallimusta täytyy totella — minun turvallisuuteni vaatii sinut uhrikseen.» Nyt hän huusi entistä lujemmin ikäänkuin epäröintinsä tukahduttaakseen; ja otettuaan Glaukuksen vyöstä stiluksen hän kastoi sen murhatun miehen vereen ja pani sen ruumiin viereen.
Pian saapuikin paikalle ihmisiä läähättäen, toisilla käsissään sainiot, jotka kuutamossa olivat aivan tarpeettomat, mutta joiden punerva, vipajava loimu sai puitten tummuuden entistä selvempänä piirtymään. He ympäröivät kohtauspaikan.
»Nostakaa tuo ruumis», egyptiläinen sanoi, »ja vartioikaa tarkoin murhaajaa!»
Ruumis käännettiin, ja suuri oli katselijoiden kauhu ja pyhä suuttumus, kun he tuossa elottomassa tomumajassa näkivät kunnioitetun Isiksen papin; mutta ehkä vieläkin suurempi oli heidän ällistyksensä huomatessaan syytetyn loistavaksi ja ihailluksi atenalaiseksi.
»Glaukus!» he huudahtivat yhteen ääneen. »Kuka olisi uskonut!»
»Olisin pikemmin luullut», muuan virkkoi naapurilleen, »että egyptiläinen itse on murhaaja.»
Paikalle saapui nyt kenturio, ja hänelle antoi kokoontunut joukko tilaa.
»Mitä? Verta vuodatettu? Kuka murhaaja?»
Kaikki osottivat Glaukusta.
»Haa! Mars avita, hänhän on itse kuin uhri. Ken häntä syyttää?»
»Minä», Arbakes sanoi ojentautuen ylväänä esiin, ja jalokivet, jotka hänen vaatteistaan välkähtivät arvon soturin silmiin, vakuuttivat tälle, että todistaja oli arvokas henkilö.
»Anteeksi — nimesi?» hän kysyi.
»Arbakes; se on luullakseni tuttu nimi Pompeijissa. Puistossa kävellessäni näin kreikkalaisen ja papin vakavasti haastelevan keskenään. Panin erikoisesti merkille edellisen horjuvat askelet, kiivaat eleet ja kovaäänisen esiintymisen; hän näytti joko tuiki humalaiselta tai sekapäiseltä. Äkkiä näin hänen tempaavan stiluksensa — syöksyin esiin — mutta liian myöhään tekoa ehkäisemään. Hän oli kahdesti osunut uhriinsa ja oli kumartunut ruumista tarkastamaan, kun minä kauhistuen ja inhoten tuollaista veritekoa iskin hänet maahan. Hän kaatui vastustelematta, mikä vielä enemmän vahvistaa epäilyksiäni, ettei hän ollut täysin tolkussaan tihutyötä suorittaessaan; sillä vastikään vaikeasta sairaudesta tervehtyneenä en voinut kovinkaan voimakasta iskua antaa, ja kuten tiedätte, Glaukus on nuori ja väkevä.»
»Hän avaa silmänsä — hänen huulensa liikkuvat!» soturi virkkoi. »Puhu, vanki! Mitä vastaat syytökseen?»
»Syytökseen — hahaha! Sepä oli hauska tapaus; kun se vanha noita-akka usutti käärmeensä kimppuuni ja Hekate nauroi suu ammollaan — mitä saatoin tehdä? Mutta olen sairas — minuun koskee — käärme on pistänyt minua. Viekää minut vuoteeseen ja hakekaa lääkäri. Vanha Asklepios[76] itse saapuu varmasti, kun hän kuulee, että olen kreikkalainen. Oi, auttakaa — auttakaa — minä palan! — kuolema ja kadotus, minä palan!»
Ja rajusti kiljahtaen atenalainen kaatui lähinnä seisovien syliin.
»Hän hourailee», upseeri virkkoi säälien, »ja raivonpuuskassaan hän surmasi papin. Onko kukaan muu läsnäolijoista nähnyt häntä tänään?»
»Minä olen», muuan sanoi. »Näin hänet aamulla. Hän kulki myymäläni ohi ja puhuttelikin minua. Minusta hän näytti yhtä terveeltä ja järkevältä kuin kuka tahansa meistä.»
»Ja minä näin hänet puoli tuntia sitten», toinen huomautti. »Hän kulki kadulla itsekseen mutisten samoin elein, jotka egyptiläinen vastikään kuvasi.»
»Todistajan lausunto siis vahvistuu, se on siis oikea. Hänet täytyy viedä preetorin eteen; vahinko, niin nuori ja niin rikas! Mutta rikos on kamala: Isiksen pappi, virkapuvussaan ja vanhimman temppelimme edessä murhattuna!»
Nämä sanat saivat joukon enemmän kuin tähän asti huomaamaan, mikä inhottava pyhyyden häväistys oli tapahtunut. Seisoskelijat värähtivät hurskaasta kauhusta.
»Ei ihme, että maa vapisee», muuan uskalsi, »kun se saa kantaa kamarallaan tuollaista konnaa!»
»Vankityrmään — pois!» kaikki huusivat.
Mutta äkkiä kuultiin läpitunkevan, iloisen äänen laulavan:
»Ha-ha, mikä ihana, huvittava näytäntö!» Laulaja oli sama nuori nainen, jonka keskustelun Medonin kanssa olemme jo esittäneet.
»Se on totta — tämähän sattuukin sopivasti kuin amfiteatterinäytäntöjä varten!» monet huudahtivat. Ja kun tämä muistettiin, hävisi katsojista kaikki sääli syytettyä kohtaan. Hänen nuoruutensa ja kauneutensa vain lisäsivät hänen kelpoisuuttaan arenataisteluihin.
»Tuokaa tänne joku lauta — tai kantotuoli, jos sellainen on saatavissa — ruumis viedä pois!» Arbakes virkkoi. »Isiksen pappia ei viedä temppeliin niinkuin tavallinen kaatunut gladiaattori korjataan arenalta.»
Joukko laski nyt Apekideen ruumiin kunnioittavasti maahan, kasvot ylöspäin, ja monet miettivät jo keinoja, miten viedä ruumiin niin, etteivät alhaiset kädet sitä saastuttaisi.
Kun joukko jo oli hajaantua mikä minnekin, tunkihe joukon läpi paikalle voimakas mies, ja kristitty Olintus seisoi aivan egyptiläisen edessä. Hänen katseensa viivähtivät hetkeksi kuvaamattoman kauhun ja tuskan elein surmatun verisillä kasvoilla, joilla vielä näkyivät väkivaltaisen, äkillisen kuoleman selvät jäljet.
»Murhattu!» hän sanoi. »Onko intosi vienyt tähän? Ovatko he keksineet sinun jalon aikeesi ja kuolemallasi ehkäisseet oman häpeänsä paljastamisen?»
Hän kääntyi äkkiä, ja hänen silmänsä kohtasivat egyptiläisen juhlalliset piirteet.
Kristityn katseessa ja asenteessa saattoi hyvin nähdä sen inhon ja vihan, mitä hän tunsi miestä kohtaan, jonka tiesi niin vaaralliseksi ja paheelliseksi. Mutta se katse oli kuin linnun, joka tuijottaa krokodiiliin — niin äänetön se oli ja kauhistunut. Mutta Olintus pääsi pian tämän äkillisen kauhuntunteen herraksi, hän osotti oikealla kädellään Arbakesta ja sanoi syvällä ja lujalla äänellä.
»Murhaaja on tuon ruumiin ääressä! Kuka on murhaaja? Astu esiin, egyptiläinen, sillä niin totta kuin Herra elää, minä uskon, että sinä olet murhamies!»
Arbakeen synkillä piirteillä häivähti hetkeksi levoton ja neuvoton ilme, mutta se väistyi heti uhman ja vihan tieltä, kun katselijat tämän odottamattoman ja kiivaan syytöksen kiihottamina kerääntyivät lähemmä noita kahta voimakasta esiintyjää.
»Tiedän», Arbakes virkkoi ylpeänä, »kuka syyttäjäni on, ja käsitän myöskin, minkätähden hän minua ahdistaa. Miehet ja kansalaiset, tietäkää siis, että tuo mies on kiihkeimpiä natsarealaisia eli kristittyjä, kuten he itseään nimittävät! Onko ihme, että hän pahansuopana syyttää egyptiläistä egyptiläisen papin murhasta!»
»Tunnen hänet! Tunnen sen koiran!» kuului useita ääniä. »Se on kristitty Olintus — tai paremminkin ateisti; hän kieltää jumalat!»
»Rauhottukaa, veljet», Olintus virkkoi arvokkaasti, »ja kuulkaa minua! Tuo murhattu Isiksen pappi oli ennen kuolemaansa kääntynyt kristinuskoon. Hän oli paljastanut minulle tuon egyptiläisen inhat paheet ja taikuudet — Isis-patsaan mutinat ja valheet. Hän aikoi tehdä paljastuksensa julkisesti. Hän, vieras, joka ei ketään loukannut, kuinka hänellä vihamiehiä? Kuka muu saattoi vaatia hänen vertaan kuin se, joka pelkäsi hänen todistustaan? Kuka tätä todistusta pahimmin pelkäsi? Egyptiläinen Arbakes!»
»Kuulkaa häntä!» Arbakes sanoi, — »kuulkaa häntä! Hän pilkkaa jumalia.
Kysykää, uskooko hän Isikseen?»
»Saatanko pahaan henkeen uskoa?» Olintus huomautti rohkeana.
Kauhun värähdys puistatti joukkoa. Mutta kristitty, joka oli varautunut alati kohtaamaan vaaroja ja joka hetken innostuksessaan unohti kaiken varovaisuuden, jatkoi:
»Takaisin, epäjumalan palvelijat! Tätä ruumista ei kuljeteta teidän turhamielisissä ja jumalaa häpäisevissä hautausmenoissanne. Meidän, Kristuksen seuraajien velvollisuutena on suorittaa viimeinen kunnianosotus kristitylle. Minä vaadin tämän tomun itselleni taivaan ja maan suuren luojan nimessä!»
Niin juhlallisin ja käskevin äänin ja korostuksin kristitty lausui nämä sanat, että joukko pelkäsi syytää häneen vihansa ja kiihkonsa tunteet, jotka heidän sydämensä olivat täyttäneet. Ja tuskinpa koskaan, — aina siitä asti, jolloin Lusifer ja pääenkeli kiistelivät Vapahtajan ruumiista — on maalarin nerolle tarjoutunut sopivampaa kuvausaihetta kuin minkä ylläesitetty joukkoryhmitys tarjosi. Tummat puut — uhkea temppeli — täysikuu valaisemassa murhatun ruumista — vinhasti edestakaisin liikehtivät tulisoihdut — katselijoiden monivivahteiset kasvonpiirteet — syrjään siirretyn atenalaisen tajuton ruumis — ja etualalla ennen kaikkea Arbakes ja kristitty — edellinen täydessä pituudessaan kohoten koko joukon yläpuolelle, kädet ryntäillä, otsa synkkänä, silmät uhmaa säihkyen, huulet uhkan ja ivan hymyssä; jälkimäisen ryppyiset ja elähtäneet piirteet ilmaisivat vielä käskevän luonteen majesteetillista voimaa, ankarat ja suorat piirteet, rohkea ja avoin katse, rauhallinen arvokkuus ja juhlallinen vakavuus, kaikki tämä teki todella sen ylhäisen, myötätuntoa herättävän vaikutuksen, jonka hän oli tahtonut herättää; vasemmalla kädellään hän viittasi ruumiiseen, oikea oli koholla taivaaseen.
Kenturio astui nyt esiin ja kysyi:
»Kuulehan, Olintus, tai mikä nimesi lienee, perustuuko Arbakeehen kohdistamasi syytös selviin todistuksiin vai onko se vain epäluulo?»
Olintus oli vaiti; egyptiläinen hymyili pilkallisesti.
»Sinä siis tahdot Isiksen papin ruumiin haudata natsarealaisella eli kristillisellä tavalla?»
»Tietysti.»
»Vanno siis tuon temppelin, Kybelen kuvapatsaan, Pompeijin vanhimman pyhän kautta, että tuo kuollut mies oli teidän uskolaisianne!»
»Petetty mies! Minä halveksin teidän epäjumalianne, inhoon teidän temppeleitänne! Kuinka siis voisin vannoa Kybelen nimeen?»
»Pois, pois tuo ateisti! Pois! Maa nielee meidät, jos me vielä hetkenkin siedämme pyhässä puistossa tuollaista jumalankieltäjää — kuolemaan!»
»Villipedoille!» kuului joukosta naisen ääni. »Meillä on nyt mies leijonalle ja toinen tiikerille!»
»Kun sinä, oi natsarealainen, siis kiellät Kybelen, niin mihinkä jumalaamme sinä uskot?» sotilas kysyi joukon huudoista välittämättä.
»Kuulkaa tuota pilkkaa!» joukko kiljui.
»Oi teitä, kuuroja ja sokeita!» kristitty jälleen puuttui puheeseen korottaen ääntänsä. »Voitteko te uskoa puisiin ja kivisiin kuviin? Kuvitteletteko, että niillä on silmät nähdä, korvat kuulla, kädet auttaa teitä? Onko tuo mykkä, ihmiskäden muovailema kuvapatsas todella jumalatar? — onko ihminen sen tehnyt? — Ah! Ihminen sen on luonut. Katsokaa! Huomatkaa itse sen avuttomuus — ja oma hulluutenne!»
Näin sanoen hän syöksyi kappeliin, ja ennenkuin katsojat aavistivatkaan, mihin hän pyrki ja mitä aikoi, hän sysäsi puisen kuvapatsaan jalustaltaan maahan.
»Katsokaa!» hän riemuitsi, »jumalattarenne ei kykene kostamaan puolestaan! Voiko tuollaista esinettä palvoa?»
Enempää hän ei saanut puhua. Niin rohkean julkea oli pyhän häväistys ja lisäksi Pompeijin pyhitetyimmällä paikalla, että hitaimmatkin raivostuivat. Kuin yhteisestä sopimuksesta joukko syöksyi puhujan kimppuun, ja ellei kenturio olisi ehtinyt väliin, olisi Olintus tuokiossa revitty palasiksi.
»Rauhottukaa!» soturi huusi käskevänä. »Viekäämme tämä hävytön pilkkaaja laillisen oikeusistuimen eteen! Olemme jo turhaan aikaa haaskanneet. Jättäkäämme molemmat rikolliset viranomaisille! Nostakaa papin ruumis kantotuoliin — kuljettakaa se hänen kotiinsa!»
Samassa astui esiin muuan Isiksen pappi.
»Minä vaadin tämän ruumiin itselleni, pappissäätymme tapojen mukaan.»
»Papin toivo täytettäköön», kenturio vastasi. »Kuinka on murhaajan laita?»
»Tajuton ja näyttää nukkuvan.»
»Ellei rikos olisi niin saastainen, säälisin häntä. Eteenpäin!»
Kääntyessään Arbakes kohtasi Isiksen papin katseen — se oli Kalenus. Ja jokin tuossa merkitsevässä ja synkässä välkkeessä sai egyptiläisen itsekseen mutisemaan:
»Lieneekö hän ollut murhatyön todistajana?»
Nainen astui joukosta esiin ja silmäili tarkasti Olintusta. »Jupiter avita, väkevä koljo! Nythän meillä on tiikerillekin miehensä. Kummallekin pedolle yksi.»
»Eläköön!» joukko tohisi, »mies leijonalle, toinen tiikerille! Mikä onni! Eläköön!»