7 LUKU.
Lukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. — Ystävyyttä koetellaan. — Vihamielisyys heikentyy. — Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä rakastava on sokea.
Ilta alkoi jo hämärtää, ja pompeijilaisten iloiset huvittelupaikat alkoivat nopeasti täyttyä. Yökulkijain piirteissä saattoi nyt nähdä tavallisesta poikkeavaa vakavuutta. Haasteltiin pienissä ryhmissä ja joukoissa, ikäänkuin siten saataisiin hälvennetyksi sitä osaksi tuskallista, osaksi nautintoa antavaa mielialaa, jonka keskustelun aihe oli omansa heissä herättämään. Oli kysymys elämästä ja kuolemasta.
Muuan nuori mies kiiruhti Fortunan temppelin pylväistön ohi — ja niin nopeasti, että hän vauhdillaan antoi aikamoisen iskun kunnon kansalaisen, Diomedeen, lihakkaaseen ja uhkeaan ruumiiseen, tämä kun oli juuri menossa esikaupungissa olevaan huvilaansa.
»Kas tuotakin!» kauppias huudahti vaivoin säilyttäen tasapainonsa. »Missä silmäsi ovat? Vai luuletko, ettei minussa ole tuntoa? Jupiter auttakoon! Oletpa iskenyt minun parempaan osaani, toinen samanlainen pukkaus, ja minun henkeni vaeltaa Hadeessa!»
»Ah, Diomedes, sinäkö se oletkin? Anteeksi varomattomuuteni. Olin hajamielinen, sillä mietiskelin juuri elämän vaihtelevaisuutta. Glaukus parka, ah! Kukapa olisi uskonut!»
»Mutta sanohan minulle, Klodius, ottaako senaatti todella asian tutkiakseen?»
»Ottaa. Rikos on kuulemma aivan erikoista laatua, joten senaatin itsensä täytyy se käsitellä, ja siksipä liktorit saavatkin Glaukuksen käsiinsä.[77]
»Häntä tutkitaan siis julkisesti?»
»Saat olla varma. Missä olet ollut, kun et sitä tiedä?»
»Olen juuri tullut Napolista, jonne lähdin asioille päivää jälkeen murhan — kauheata, että rikos sattui samana yönä, jolloin hän oli vieraanani!»
»Hänen syyllisyyttään ei käy epäileminenkään», Klodius huomautti yliolkaisesti. »Ja kun tämäntapainen raskas rikos tutkitaan ennen tavallisia pikkurikkomuksia, ehtii tuomio langeta jo ennen amfiteatterikilpailuja.»
»Kilpailuja! Suuret jumalat!» Diomedes huudahti kauhusta värähtäen. »Ei suinkaan häntä tuomita pedoille viskattavaksi — niin nuorta ja rikasta!»
»Niin käy, mutta hänhän onkin kreikkalainen. Jos hän olisi roomalainen, löydettäisiin tuhansittain lieventäviä seikkoja. Tuollaisia muukalaisia voi kyllä heidän onnensa päivinä sietää, mutta onnettomuuksien heitä kohdatessa emme saa unohtaa, että he oikeastaan ovat orjia. Me, ylhäissyntyiset, olemme tosin aina helläsydämisiä; ja hänen kohtalonsa tulisi aikalailla siedettäväksi, jos me saisimme hänet tuomita, ja mitä on, meidän kesken sanoen, joku Isiksen pappi? — mitä Isis itse? Mutta roskaväki on taikauskoista; se vaatii verta pyhänsä häväisemisestä. On vaarallista olla mukautumatta yleiseen mielipiteeseen.»
»Entä se jumalankieltäjä — kristitty, natsarealainen tai mikä hänen nimensä on?»
»Oh, se koira rukka! Jos hän uhraa Kybelelle tai Isikselle, niin hänet armahdetaan. Ellei, niin tiikeri hänet saa. Melkein luulen niin käyvän, mutta tuomio sen asian ratkaisee. Me puhumme, vaikka uurna vielä on tyhjä. Ja kreikkalainenkin voinee välttää oman kirjaimistonsa kuolemaa uhkaavan Th:n.[78] Mutta tarpeeksi jo tästä ikävästä asiasta. Kuinka ihana Julia jaksaa?»
»Kiitos, hyvin.»
»Tervehdykseni hänelle. Mutta kuuntele! Tuo ovi narisee saranoillaan; se on preetorin talo. Ken sieltä tulee? Polluks avita, sehän on egyptiläinen! Mitä asiaa hänellä lienee julkiselle ystävällemme?»
»Nähtävästi hänellä on ollut jotakin sanottavaa murhasta», Diomedes sanoi. »Mutta mikä lienee ollut rikoksen aihe? Glaukushan aikoi juuri mennä naimisiin murhatun sisaren kanssa.»
»Niinpä kyllä. Jotkut väittävät Apekideen olleen sitä avioliittoa vastaan. Heidän välillään kuuluu olleen ankara torailu. Glaukus oli humalassa — niin, hän oli aivan tajuton, kun hänet maasta nostettiin, ja kuuluu olevan vielä nytkin — viinikö, pelkoko, katumusko, furiatko vai öiset remut sen ovat aiheuttaneet, sitä en tiedä.»
»Mies parka! Onko hänellä hyvä asianajaja?»
»Paras — Gaius Pollio, taitava puhuja. Hän on jaellut rahoja kaikille rappiolle joutuneille ihmisille ja ylhäissyntyisille tuhlareille, jotta he pukeutuisivat rääsyihin ja kuljeskelisivat ympäri kaupunkia vannoen Glaukukselle ystävyyttä ja sulattaakseen kansalaisten kivisydämiä sääliin (Glaukus tuskin sentään viitsii tällaisten miesten kanssa edes haastella, vaikka he tekisivät hänestä keisarin! — Olen oikeamielinen hänelle, hän oli todellinen ylimys seuraa valitessaan). Mutta sellaiset puuhat ovat muutenkin turhia. Isis on juuri nykyisin erikoisessa kansansuosiossa.»
»Nytpä juolahtaakin mieleeni. Minulla on paraikaa tavaroita
Aleksandriassa. Niin, Isistä pitää suojella.»
»Niin oikein. Hyvästi nyt, vanha ystävä. Tapaamme toisemme taas pian. Ellei niin käy, meidän täytyy silloin amfiteatterissa lyödä vedot. Glaukuksen onnettomuus on saanut kaikki laskuni sekaisin! Hän oli uskaltanut vedon Lydonin, gladiaattorin hyväksi; minun täytyy nyt tehdä aivan uudet taulukot. Vale!»
Klodius jätti hitaan Diomedeen vaeltamaan kotiaan kohden ja kulki itse eteenpäin hyräillen itsekseen kreikkalaista laulua ja täyttäen yöilman hienoilla tuoksuilla, joita levisi hänen lumivalkeista vaatteistaan ja aaltoilevista kiharoistaan.
»Jos», hän mietiskeli, »Glaukus heitetään leijonan eteen, ei Julialla enää ole ketään parempaa rakastajaa kuin minä olen; ehkä hän silloin suostuu minuun — ja luulenpa, että minun täytyy naida hänet. Jumalat auttakoot! Peli ei tahdo enää oikein luistaa — minun sormiani tarkataan jo kovin epäluuloisesti nappulapussia ravistaessani. Kirottu Sallustus uhkaa milloin hyvänsä minut paljastaa, ja jos saadaan selville, että norsunluun alla on lyijyä, niin hyvästi silloin hyvät illalliset ja hyvätuoksuiset kirjeet. — Klodius on silloin mennyttä miestä. Parempi on naida, heitän pelin ja etsin onneani (tai ehkä paremmin Julian onnea) keisarin hovista.»
Tällaisia kunnianhimoisia (mikäli Klodiuksen kaltaisen miehen aikeista voi tätä jaloa nimeä käyttää) suunnitelmia hautoen peluri huomasi äkkiä jonkun lähestyvän. Hän kääntyi ja näki edessään Arbakeen tummat piirteet.
»Terve, jalo Klodius! Anteeksi, että häiritsen, mutta etköhän voisi sanoa minulle, missä Sallustus asuu?»
»Se on vain jonkun askelen päässä tästä, viisas Arbakes. Entä onko
Sallustuksella tänäiltana joku juhla?»
»En tiedä», egyptiläinen vastasi, »en minä ainakaan ole niitä, joita hän tahtoo nähdä seurassaan. Mutta tiedäthän, että Glaukus, murhaaja, on nyt siinä talossa.»
»Ah! Tuo hyväsydäminen epikuurolainen uskoo kreikkalaisen viattomuuteen. Nytpä muistankin, että hän meni takuuseen Glaukuksen puolesta ja vastaa hänestä siksi, kunnes tuomio langetetaan.[79] Sallustuksen talo onkin hauskempi kuin vankila, varsinkin tuo forumin vankityrmä. Mutta minkätähden menet tapaamaan Glaukusta?»
»Mitä, jalo Klodius, eikö ole tehtävämme koettaa pelastaa häntä. Rikkaan henkilön tuomitsemisella on aina paha vaikutus. Puhuisin mielelläni hänen kanssaan — olen kuullut hänen jo tointuneen — ja tiedustelisin hänen rikoksensa syitä. Ne ovat ehkä senluontoisia, että ne tekevät helpommaksi häntä puolustaa.»
»Sinä olet jalosydäminen, Arbakes!»
»Jalomielisyyteen on viisaan pyrittävä», egyptiläinen virkkoi vaatimattomasti. »Missä onkaan Sallustuksen talo?»
»Näytän sinulle tien, jos tahdot jonkun askelen viipyä seurassani. Mutta kerro, mitä on tullut siitä tyttöraukasta, jonka atenalainen aikoi naida — murhatun papin sisaresta?»
»Ah! Hän on kuin järkensä kadottanut. Toisinaan hän kiroo murhaajan — sitten vaikenee äkisti — huudahtaa jälleen: 'Mutta miksi kiroon häntä? Oi, veljeni! Glaukus ei ole murhaajasi — en koskaan sitä usko!' Sitten hän taas alkaa, taas vaikenee, jälleen kauhistuneena mutisee itsekseen: 'Mutta jos se sittenkin on hän!'»
»Onneton Ione!»
»On hyvä kumminkin, että hautausvelvollisuudet ovat estäneet häntä liian paljoa ajattelemasta Glaukusta ja itseään; ja sekavien tunteittensa vallassa hän ei ole vielä huomannut, että Glaukusta on julkisesti syytetty ja että hän joutuu oikeusistuimen eteen. Vasta kun hautajaiset ovat ohi, pystyy hän muuta ajattelemaan. Ja silloin, pelkään, on hänen ystäviensä melko epämieluista katsella, kuinka hän yrittää pelastaa veljensä murhaajaa.»
»Sellainen häväistysjuttu olisi saatava ehkäistyksi.»
»Toivon sitä varten jo ryhtyneeni muutamiin varokeinoihin. Olen hänen holhoojansa ja olen juuri saanut asianomaisen luvan viedä hänet hautajaisten jälkeen talooni. Siellä hän on, jumalat sen suokoot, hyvässä turvassa.»
»Olet tehnyt oikein, viisas Arbakes. Ja tuossa on Sallustuksen talo. Jumalat sinua suojelkoot! Mutta odotahan, Arbakes — miksi sinä elät niin salassa ja yksinäsi? Sanovat, että voit olla hyvinkin iloinen — mikset salli minun johtaa sinua Pompeijin nautintoihin? Uskallan vakuuttaa, että tunnen ne paremmin kuin kukaan muu.»
»Kiitän sinua, jalo Klodius, sinun johdollasi voisin ehkä filyraan pukeutua, mutta minun ikäisenäni ollaan jo huonoja oppilaita.»
»Oh, ei pelkoa! Olen seitsenkymmenvuotiaitakin opastanut. Sitäpaitsi rikkaat eivät koskaan ole vanhoja.»
»Imartelet. Piakkoin ehkä muistutan sinua lupauksestasi.»
»Saat koska tahansa käskeä Markus Klodiusta. Ja nyt: vale!»
»No niin», egyptiläinen puheli itsekseen, »en ole verenhimoinen mies. Tahdon pelastaa tuon kreikkalaisen, jos hän rikoksen tunnustettuaan luovuttaa minulle Ionen iäksi ja vapauttaa minut paljastamisen pelosta. Ja minä voin hänet pelastaa pakottamalla Julian puhumaan lemmenjuomasta, mitä seikkaa varmasti pidetään lieventävänä asianhaarana. Mutta jos hän kieltää rikoksensa, häpeää Julia tunnustaa mitään, ja hänen täytyy kuolla — kuolla, koska hän on minun kilpailijani elävänä — kuolla, koska hän edustaa minua kuolleena! Tunnustaneeko hän? Eiköhän häntä saisi vakuutetuksi siitä, että hän on houreissaan verityön tehnyt? Sellainen tunnustus takaisi minulle paremman turvan kuin hänen kuolemansa. Hm! Meidän täytyy koetta yrittää.»
Astellen kapeaa katua Arbakes saapui Sallustuksen talolle. Portin edessä hän huomasi kadulla pitkin pituuttaan makaavan tumman, viittaan kääriytyneen olennon.
Niin hiljaa se makasi ja niin oudon hämärä se oli ulkopiirteiltään, että joku muu kuin Arbakes olisi tuntenut taikauskoista pelkoa, että siinä nyt oli joku noista julmista lemuureista, jommoisia kaikkialla kummittelee niiden talojen kynnyksien edessä, joissa ennen ovat asuneet. Mutta Arbakes ei välittänyt sellaisista haamuista.
»Nouse!» hän virkkoi koskettaen jalallaan maassa makaavaa, »olet tielläni.»
»Haa! Kuka olet?» olento huudahti kimakalla äänellä, ja kun hän oli noussut, valaisi tähtien tuike hänen kalpeat kasvonsa ja tessalialaisen Nydian valottomat silmät. »Kuka olet? Tunnen sinun hirveän äänesi.»
»Sokea tyttö! Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Hyi! Onko tämä nyt sopivaa sinunlaisellesi ja ikäisellesi? Kotiisi, tyttö!»
»Tunnen sinut», Nydia virkkoi matalalla äänellä, »olet egyptiläinen Arbakes». Sitten aivankuin äkillisestä päähänpistosta hän heittäytyi toisen jalkoihin ja syleillen hänen polviaan hän huudahti rajuin, intohimoisin elein: »Oi, pelottava ja mahtava mies, pelasta hänet! — pelasta! Hän ei ole vikapää — minä olen syyllinen. Hän makaa tuossa talossa sairaana — kuolevana, ja minä — minä olen kaikkeen syynä. Eivätkä tahdo päästää minua sisälle — he ajavat sokean tytön ulos. Oi, paranna hänet! — Sinä tunnet varmasti jonkun ruohon — jonkun taian — jonkun vastajuoman — sillä lemmenjuoma on hänen järkensä sumentanut.»
»Vaiti lapsi! Tiedän kaikki. — Unohdat, että seurasin Juliaa noita-akan asunnolle. Todennäköisesti hän on juoman antanut, mutta hänen maineensa vuoksi sinun täytyy olla vaiti. Älä itseäsi syytä, mikä tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Sillävälin käyn katsomassa syytettyä — ehkä hänet vielä voi pelastaa. Kotiisi!»
Arbakes riistihe irti epätoivoisen tessalittaren syleilystä ja kolkutti lujasti ovelle.
Hetken perästä työnnettiin raskaat salvat sisäpuolelta syrjään ja ovenvartija kysyi puoliavoimesta ovesta, kuka ulkona oli.
»Arbakes. — Tärkeää asiaa Sallustukselle. Koskee Glaukusta. Tulen preetorilta.»
Unelias, haukotteleva vartija päästi komean egyptiläisen sisälle. Samassa syöksähti Nydia esiin. »Kuinka hänen laitansa on?» hän huudahti. »Sano minulle — sano!»
»Ah, tyttöriepu, oletko yhä siellä? Häpeä! Hän on kuulemma jo tajuissaan.»
»Jumalille kiitos! Ja sinä et tahdo päästää minua sisään? Ah, minä rukoilen sinua —»
»Päästääkö sinua? En. Saisinpa olkapäilleni kauniin tervehdyksen, jos sinunlaisiasi laskisin taloon. Mene kotiisi!»
Ovi lyötiin kiinni, ja Nydia istahti raskaasti huoaten toistamiseen kylmille kiville, ja peittäen vaippaan kasvonsa hän jatkoi raskasta valvontaansa.
Arbakes astui trikliniumiin, jossa Sallustus paraikaa illasti vapautetun suosikkiorjansa kera.
»Mitä! Arbakes! Ja tähän aikaan! — Ota tämä malja!»
»Ei, kunnon Sallustus. Tulen asioille, en nauttimaan. Kuinka suojattisi jaksaa? Kaupungilla puhutaan, että hän jälleen on tolkussaan.»
»Ah, se on totta», hyväntahtoinen mutta kevytmielinen Sallustus vastasi pyyhkien silmäkulmaltaan kyynelen, »mutta hänen hermonsa ovat vielä niin ärtyneet ja voimansa murtuneet, että vain vaivoin tunnen entisen loistavan ja iloisen toverini. Mutta outoa on, ettei hän itse voi mitenkään selittää, mikä aiheutti hänen äkillisen mielenhäiriönsä. Hän muistaa vain hämärästi, mitä on tapahtunut ja väittää juhlallisesti vastoin sinun todistustasi, viisas egyptiläinen, olevansa viaton Apekideen murhaan.»
»Sallustus», Arbakes virkkoi vakavana, »ystäväsi asemaa tarkastaessa tulee ottaa huomioon erikoisia seikkoja. Ja jos me saamme hänet tunnustamaan rikoksensa ja sen vaikuttimet, voi vielä paljon toivoa senaatilta, sillä kuten tiedät, senaatilla on valta höllentää tai tiukentaa lakia. Sentähden olen ollut neuvottelemassa kaupungin korkeimman viranomaisen luona ja saanut häneltä luvan keskustella tänä yönä yksityisesti atenalaisen kanssa. Tietänet, että huomenna pidetään ensimäinen kuulustelu.»
»Hyvä on», Sallustus sanoi, »olet itämaisen nimesi ja maineesi arvoinen, jos hänestä saat mitään irti, mutta voithan yrittää. Glaukus parka! — Ja hänellä kun oli niin mainio ruokahalu! Nyt hänelle ei enää kelpaa mikään!»
Tämä ajatus liikutti syvästi tuota hyväsydämistä epikuurolaista. Hän huoahti ja käski orjiensa täyttää maljan.
»On myöhä», egyptiläinen huomautti. »Salli minun heti tavata ystäväsi!»
Sallustus suostui ja näytti tietä pieneen huoneeseen, jota ulkopuolelta kaksi uneliasta orjaa vartioi. Ovi aukeni. Arbakeen pyynnöstä Sallustus poistui, ja egyptiläinen oli yksin Glaukuksen kanssa.
Kapean vuoteen ääressä paloi sirolla jalustalla, jommoiset siihen aikaan olivat niin tavallisia, pieni lamppu. Sen liekit valaisivat atenalaisen kalpeita kasvoja, ja Arbakestakin liikutti se muutos, mikä niillä oli tapahtunut. Raikas väri oli kadonnut, poski oli kuopalla, vavahtelevat huulet valjut, ankara oli ollut taistelu järjen ja hulluuden, elämän ja kuoleman välillä. Glaukuksen nuoruus ja voima oli voittanut. Mutta hengen tuoreus — elämän elämä, sen kunnia ja mehu — oli iäksi hävinnyt.
Egyptiläinen istahti vuoteen ääreen. Glaukus makasi yhä mykkänä huomaamatta häntä. Pitkän vaijennan jälkeen Arbakes vihdoin virkkoi:
»Glaukus, olemme olleet vihamiehiä. Tulen luoksesi yksinäni ja yön hiljaisena hetkenä — ystävänäsi, ehkä pelastajanasikin.»
Niinkuin metsäkauris säikkyy tiikerin tieltä, niin Glaukuskin hypähti pystyyn kauhistuen kuulemaansa terävää ääntä ja nähdessään äkkiä vihamiehen edessään. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja kummallakaan ei sillä hetkellä ollut voimaa väistää toisen katsetta. Väri tuli ja katosi atenalaisen poskilla ja egyptiläisen pronssinhohteinen poski sai kalpeamman häivän. Vihdoin syvästi huokaisten ja otsaansa tarttuen Glaukus kääntyi poispäin, käpertyi kokoon ja mutisi:
»Uneksinko yhä vielä?»
»Et, Glaukus, olet hereillä. Tämän oikean käden ja isäni pään kautta vannon, että näet edessäsi miehen, joka voi henkesi pelastaa. Kuule! Tiedän, mitä olet tehnyt, mutta tiedän myöskin lieventävät asianhaarat, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Olet murhaaja — se on totta, himomurhaaja; älä kiellä — älä tuijota — nämä silmät ovat nähneet. Mutta voin sinut pelastaa. — Voin näyttää toteen, kuinka sinä menetit järkesi ja lakkasit olemasta vapaasti ajatteleva ja toimiva ihminen. Mutta kyetäkseni sinut pelastamaan sinun täytyy rikoksesi tunnustaa. Allekirjota tämä paperi, jossa tunnustat surmanneesi Apekideen, ja sinä vältät kamalan kohtalosi.»
»Mitä sanoja ne ovat? — Murhaaja ja Apekides! Enkö itse nähnyt hänen makaavan verissään maassa? Ja sinä tahdot minulle vakuuttaa, että minä olen ollut murhaaja! Mies, sinä valehtelet! Pois luotani!»
»Älä kiivastu, Glaukus, älä hätäile. Teko on todistettu. Sinä tietystikään et enää muista, mitä houreissasi olet tehnyt, että olet tehnyt sellaista, mitä selvin järjin et edes ajatellut. Mutta salli minun virkistää lamaantunutta muistiasi. Tiedäthän, että kuljitte papin kanssa kiivaasti väitellen keskenänne hänen sisarestaan; tiedät, että hän oli kiivas, ja puoleksi natsarealaisena hän tahtoi kääntää sinutkin ja hän käytti purevia sanoja, hän moitti elintapojasi ja vannoi, ettei sallisi sinun menevän avioliittoon Ionen kanssa, ja silloin sinä raivoissasi suoritit äkillisen tihutyösi. Kas niin, muistatko nyt? Lue tämä papyruslehti; siihen on kirjotettu samaa — vahvista se nimelläsi, ja sinä olet pelastettu.»
»Barbaari, anna tänne se kirjotettu valhe, jotta saan sen repiä palasiksi! Minäkö Ionen veljen murhaaja! Minäkö tunnustaisin, että olen hiuskarvaakaan taittanut siltä, jota hän rakastaa! Salli minun mieluummin kuolla tuhat kertaa!»
»Vaiti!» Arbakes virkkoi matalalla ja sähisevällä äänellä. »On vain yksi vaihtoehto — tunnustuksesi ja allekirjotuksesi tai amfiteatteri ja leijonan kynnet!»
Suunnatessaan katseensa kärsivään Glaukukseen huomasi egyptiläinen ilokseen, mikä vaikutus hänen viimeisillä sanoillaan oli. Kauhu kouristi atenalaisen piirteitä — hänen huulensa vavahtivat — kammon ja kummastuksen ilme häivähti hänen otsallaan ja silmissään.
»Suuret jumalat!» hän hiljaa huudahti. »Mikä muutos onkaan tapahtunut! Joku päivä sitten oli elämäni ruusuista ilakoimista — Ione oli minun — nuoruus, terveys, lempi takasivat minulle auvon autuuden, ja nyt — kipu ja tuska, hulluus, häpeä ja kuolema! Ja minkätähden? Mitä olen tehnyt? Oh, olen varmaankin yhä hullu!»
»Kirjota, ja olet pelastettu!» egyptiläinen virkkoi lempeällä äänellä.
»Kiusaaja, en koskaan!» Glaukus kirahti raivon puuskassaan. »Et tunne minua, et tunne atenalaisen ylvästä mieltä! Kuoleman äkkikuva minua hetkeksi kamotti, mutta pelko on jo ohi. Häpeä elää iäti! Kuka senvuoksi nimensä antaa pelastaakseen ajallisen elämänsä? Kuka vaihtaa kirkkaat ajatukset pimeihin päiviin? Kuka tahtoo itsensä myydä ja olla tahrattuna kunnian ja rakkauden silmissä? Ja jos onkin joku sellainen raukka, joka sellaista tietä tahtoo nauttia jonkun vuoden lisää tätä kurjaa elämää, älä luule, egyptiläinen, tahrainen barbaari, löytäväsi sellaista miehestä, joka on polkenut samaa ruohoa kuin Harmodius ja hengittänyt samaa ilmaa kuin Sokrates. Mene! Anna minun elää tarvitsematta halveksia itseäni — tai kuolla ilman pelkoa!»
»Ajattele tarkemmin! Leijonan kynsiä! Hurjan joukon hohotuksia! Sen ilonihkuisia katseita, kun se näkee sinun raadellut jäsenesi! Nimeäsi halveksitaan! Ruumiisi jää hautaamatta! Häpeä, josta tahdot päästä, on iäti nimeesi sidottu.»
»Erehdyt! Sinä olet hullu! Häpeä ei ole koskaan siinä, että toiset lakkaavat kunnioittamasta, vaan siinä, että itse halveksii itseään. Menetkö nyt? Sinua katsella on inhottavaa! Olen aina sinua vihannut, nyt sinua halveksin!»
»Menen», Arbakes sanoi häveten ja raivostuneena, mutta samalla säälien ihaillen uhriaan. »Menen. Näemme toisemme vielä kahdesti. Kerran oikeussalissa — toisen kuolemasi ovella. Hyvästi!»
Egyptiläinen nousi hitaasti, kietoi vaipan ympärilleen ja lähti. Hän tapasi Sallustuksen, jonka silmät jo olivat alkaneet taistella viinin synnyttämän uneliaisuuden kanssa. »Hän on vielä tolkuton tai uppiniskainen. Ei ole mitään toivoa.»
»Älä sano niin», Sallustus sanoi. Hänellä ei ollut kaunaa atenalaisen syyttäjää vastaan, sillä hän itsekään ei ollut liian vakavaryhtinen mies, ja hän oli enemmän liikutettu ystävän onnettomuudesta kuin vakuutettu hänen syyttömyydestään. »Älä sano niin, egyptiläiseni. Sellainen kunnon maljankallistaja on kaikin mokomin pelastettava. Bakkus Isistä vastaan.»
»Saamme nähdä», egyptiläinen vastasi.
Naristen avautuivat salvat — ovi oli auki. Arbakes oli avoimella kadulla, ja Nydia parka yhä istui odottamassa.
»Tahdotko hänet pelastaa?» hän huudahti tarraten hänen käteensä.
»Lapsi, seuraa minua kotiini. Tahdon puhua sinulle — hänen asiastaan tahdon kanssasi haastella.»
»Ja sinä tahdot pelastaa hänet?»
Sokean tytön harovaan korvaan ei tullut vastausta. — Arbakes oli mennyt eteenpäin. Nydia epäröi hetken, ja sitten hän seurasi äänetönnä egyptiläistä.
»Minun täytyy ottaa huostaani tuo tyttö», tämä itsekseen tuumi. »Hän ei saa kenellekään hiiskua lemmenjuomasta. Ja turhamainen Julia kyllä varoo paljastamasta itseään.»