8 LUKU.
Vanhanajan hautajaiset.
Arbakeen näin puuhatessa asuivat suru ja kuolema Ionen talossa. Oli sen päivän aattoilta, jolloinka murhatun Apekideen maallinen tomu piti juhlallisin hautausmenoin maanpoveen kätkettämän. Ruumis oli viety Isiksen temppelistä hänen lähimmän elossaolevaa sukulaisensa luokse ja Ione oli saanut yhtaikaa kuulla sekä veljensä kuolemasta että syytöksestä, joka oli singottu hänen rakastettuaan vastaan. Ensimäinen ankara mielenliikutus, joka ei anna tilaa muille tunnelmille ja orjien vaitiolo olivat ehkäisseet häntä saamasta heti tietää siitä hirveästä kohtalosta, joka odotti hänen lemmittyään. Hän ei tiennyt mitään toisen sairaudesta, mielenviasta ja lähestyvästä kuulustelusta. Hän tiesi vain syytöksen, ja juoruja hän ei uskonut. Mutta kun kerrottiin, että Arbakes oli kantaja, vakuuttautui hän yhä varmemmaksi siitä, että egyptiläinen itse oli syyllinen. Mutta se suuri ja tärkeä merkitys, mikä vanhanajan ihmisten mielestä oli kaikilla läheisen omaisen kuolemaan kohdistuvilla uskonnollisilla tavoilla, oli saanut hänetkin tähän asti uhraamaan kaiken aikansa juuri tähän puuhaan. Ah! Hänen ei ollut suotu suorittaa sitä hentoa ja liikuttavaa palvelusta, joka on läheisen omaisen tehtävä, hengittää itseensä kuolevan viimeinen henkäys — hänen poisliitelevä sielunsa; mutta hän oli sulkenut hänen yhä avoimet silmänsä ja vääristyneet huulensa, oli valvonut hänen pyhitetyn ruumiinsa ääressä, kun se puhtaaksi pestynä ja öljyin hierottuna lepäsi juhlapuvussaan norsunluisella vuoteella — oli huoneen koristanut lehvin ja kukin ja pannut kynnykselle uudet uhkeat kypressinoksat. Ja näissä toimissa, itkuvirsissä ja rukouksissa Ione unohti kaiken muun. Miellyttävimpiä vanhoja tapoja oli viedä nuoren ruumis aamuhämärässä hautaan; sillä siten luultiin kuolemaa hennoimmin tulkittavan, ja runollisesti he kuvittelivat, että Aurora, joka lempii nuoruutta, on vainajan ryöstänyt saadakseen häntä syleillä, ja vaikka tämä myytti ei nyt sopinutkaan murhattuun pappiin, säilytettiin silti vanha tapa ennallaan.[80]
Tähdet vaalenivat jo harmahtavalla taivaalla ja yö alkoi vähitellen hämärtyä aamuksi, kun musta, äänetön joukko seisahtui Ionen talon edustalle. Pitkät, ohuet sainiot, jotka valju aamu sai kalpeilta näyttämään, loivat vipajavaa valoa joukkoon ja saivat siten syntymään juhlallisen ja jännittyneen mielialan. Ja äkkiä alkoi kuulua hidasta ja surullista soittoa, jonka kaiku kiiri pitkin autioita ja elottomia katuja; ja naiskuoro (jota roomalaiset runoilijat usein nimittävät praeficae'ksi) viritti tibioin ja myysialaisten luuttujen säestämänä seuraavan laulun:
Hautausvirsi.
Yl' kynnyksen, jot' oksat kypressin
Nyt kaunistaa, ei ruusut kirkkahat,
Sun saatamme me tuonen majoihin,
Me, kyynelöivät viime vierahat.
On outo eessäs taivaltaasi tie,
Mi tummaan päätyy maahan varjojen,
Se takaisin ei kulkijaansa vie,
Mi virran synkän ehti äyräillen.
Ei naurut, laulut siellä sullen soi,
Ei riemua suo siellä päivä, yö,
Vain Argon immet työssään vaikeroi,
Titanin maksaa tuonen lintu syö,
Sisyfos vaivoin paattaan vierittää,
Mi vuorelt' alas luisuu uudestaan,
Ja Tantalosta jano näännyttää,
Ja Geryon-jätti tempoo tuskissaan.
Nuo siellä näät sä varjot kalvakat,
Ja Pluton synkän, kammokatseisen;
Sä veneeseen jo tummaan tuijotat,
Mi yli vie sun virran vainaiden.
Siis tulkaa, viime ystävyyden-työ[81]
Me hälle suokaamme jo joutuisaan!
Jo kiihkeänä kutsuu soihtuin vyö,
Hän rukoellen oottaa rannallaan.
Kun laulun sävelet olivat haipuneet pois, jakaantui joukko kahtia, ja purppurakatoksella suojatuilla paareilla kannettiin Apekideen ruumis ulos jalat eteenpäin. Mustiinpuettujen soihdunkantajien saattama designaattori eli juhlallisten menojen ohjaaja antoi merkin ja kulkue lähti hitaasti liikkeelle.
Edellä kulkivat soittajat juhlallista marssia kaiuttaen — vienoäänisempien soitinten rauhallisen sävyn katkaisi usein sururumpujen raskas ja hurja räminä; sitten seurasi tilattu laulukuoro laulaen hautausvirsiään; naisäänien joukosta kuului myöskin poikien laulua, niiden hento nuoruus oli räikeänä vastakohtana kuolemanajatukselle. Mutta koomilliset henkilöt ja archimimus (joiden tehtävänä oli kuvata kuollutta elävänä) — jotka tavallisesti olivat mukana hautaussaattueessa —, oli jätetty pois tästä hautauksesta, joka osanottajissa oli omansa herättämään niin hirveitä muistoja.
Viimeksi tulivat Isiksen papit valkeissa vaatteissaan, paljain jaloin ja pitäen tähkiä käsissään. Ruumiin edessä kuljetettiin vainajan ja hänen atenalaisten esi-isiensä kuvia. Ja aivan paarien takana käveli, orjattariensa parissa vainajan ainoa elossa oleva sukulainen — paljain päin ja hajahapsin, kasvot marmorinkalpeina, mutta ryhdikkäänä ja rauhallisena; vain silloin tällöin, kun musiikin herättämä herkkä ajatus sai hänet erikoisesti tuntemaan surunsa taakan, hän peitti kasvonsa käsillään salatakseen kyynelensä; sillä hänen luonteensa ei ollut purkaa rajusti tuskaansa hurjin elein, raskain huokauksin, jotka ovat luonteenomaisia heikkotahtoisemmille. Siihen aikaan kuten ainakin kaikki syvä tunne oli äänetöntä ja rauhallista.
Noin saattue kulki kaupungin katuja ja saapui kaupunginportin kautta muurin ulkopuolelle »Hautojen tielle», jonka matkailija vielä nytkin näkee.
Polttorovio oli tehty karsimattomista petäjänpölkyistä alttarintapaiseksi, ja oksien lomissa olivat tarvittavat poltinaineet; ja rovion ympärillä tummat kypressit humisivat hautauslauluaan.
Kun paarit oli laskettu polttoroviolle, asettui joukko sen toiselle sivulle ja Ione nousi ylös ja seisoi hetken liikkumatta ja ääneti hengettömän ruumiin ääressä. Vainajan piirteistä oli kadonnut väkivaltaisen kuoleman jättämä vääntynyt ilme. Iäksi olivat haihtuneet kauhu ja epäily, intohimoinen sisäinen taistelu, uskonnollinen pelko, menneisyyden ja nykyhetken kamppailu, tulevaisuuden toivo ja pelko! — missä nyt näkyi tuolla salaperäisen rauhan tasaamalla otsalla ja liikkumattomilla huulilla jälkeäkään niistä intohimoista, jotka kerran olivat innoittaneet tuon pyhitettyyn elämään pyrkineen nuoren miehen mielen? Sisar katseli viimeistä kertaa veljeään, eikä ääntäkään kuulunut joukosta. Oli jotakin kamottavaa, mutta samalla rauhottavaa tuossa vaijennassa; ja se loppuikin yhtäkkiä — kauan pidätetyn epätoivon huutoon.
»Veljeni, veljeni!» orpo tyttöparka huudahti heittäytyen paareille, »sinä, joka et maan matosellekaan tehnyt pahaa — ketä vihamiestä sinä saatoit ärsyttää? Oi, tähänkö siis on tultu? Herää! Herää! Me kasvoimme yhdessä — näinkö me eroamme? Et ole kuollut — nukut vain! Herää, herää!»
Hänen läpitunkevan äänensä sävy liikutti katselijat sääliin, ja he puhkesivat vihlovaan valitukseen. Se pelästytti, toinnutti Ionen; hän katsahti nopeasti ja tyrmistyneenä ympärilleen, ikäänkuin olisi vasta nyt huomannut muitakin olevan mukana.
»Ah!» hän huoahti, »me emme olekaan yksin!»
Hetken perästä hän nousi ja hänen kalpeat, kauniit kasvonsa olivat jälleen tyynet ja rauhalliset. Hennoin vapisevin käsin hän avasi vainajan silmäluomet;[82] mutta kohdatessaan toisen lasittuneen elottoman katseen, kiljahti hän kuin olisi nähnyt edessään aaveen. Pian hän kuitenkin tointui ja yhä uudestaan ja uudestaan hän suuteli vainajan silmiä, huulia, otsaa ja otti koneellisesti ja haluttomasti veljensä temppelin ylipapilta soihdun.
Äkkiä puhjennut soitto, virinnyt laulu ilmottivat, että pyhä liekki oli sytytetty.
Tuulen hymni.
1.
Tullos pilvitanhuiltas,
Tuuli, ilman valtias!
Pyhä meillen aina oot,
Kun he sua kutsukoot,
Läntisnä jos mailla liidät,
Taikka kaakon siivin kiidät,
Tai yl' vetten yltyväin
Idäst' ennät temmeltäin,
Taikka ko'ista kukkain kulet,
Konsa syttyy taivaan tulet,
Lempeänä liehuen,
Nymfein kera kuiskien.
2.
Taukoo kotvaks karkelusta,
Saaos sulo-suitsutusta,
Ehompaa kuin konsanaan
Tempen rinteell' uhrataan,
Taikka Kypron lehväin alla,
Taikka Rhodon rantamalla.
Hurmotuoksut sulle suomme
Tulviellen sulle tuomme
Myrhaa, nardust', thymosta,
Kohoomaan koht' taivasta.
3.
Tuuli ylhä, iäinen,
Lähde elon kaikkien,
Lahjamme sä ota vastaan,
Suomaas on mi ainoastaan!
Herää, liekki läikykäs,
Herää, tuuli, huimaks tullen!
Liekki, saaos lempimäsi
Tuuli, saa mi kuuluu sullen!
4.
Jo saapuu tuuli syöksyen;
Kas kuinka tuleen se jo tarttuu,
Mi kasvaa räiskyin, hulmuten,
Ja korkeaksi kohta karttuu.
Ja liekit leimuu, huimenee,
Ja tuulen humu tuimenee.
Kiertää tulikielekkeet,
Ja säihkyin lentää säkeneet;
Jättiläiseks yltyy
Liekit, kunnes kyltyy
Vihdoin lepäämään
Syliin tuulispään.
Kas, kuin luonnon mahdit nuo
Lempens' surmaksensa suo!
5.
Sylkyttäkää suitsukkeita,
Soinnuttakaa kanteleita!
Irti kahlehista maan
Ynnä kuolon kalvakkaan
Tyrmästä jo nouskosi,
Liekin käet sua hautavi.
Henki, kirpos kahleesi!
6.
Kuin tuulet vapaat vaeltaa
Halk' ilman merten aukeain,
Niin elon tuskat unhottain
Sun sielus siivittyä saa.
Ah, Styksin tumman jättäen
Sä kiitää saathan riemuiten
Jo lehtoon heljään autuaitten,
Miss' osan sulomman te saitten.
Et orja tuonen oo, et maan.
Sä sielu, vapaa oot. Ja me?
Taakkamme koska taukookaan?
Sun luokses konsa saavumme?
Ja nyt kohosi ylös pilviin ratiseva liekki. Se valaisi kirkkaiksi tummat kypressit. Kipinät lentelivät yli korkean muurin, ja varhain työssään ahertavat kalastajat huomasivat kummakseen, että meren laineet äkkiä saivat punaisen hehkun.
Mutta Ione seisoi yksinään, erillään joukosta, ja kasvot käsien peitossa hän ei huomannut liekkejä, kuullut valitushuutoja eikä soittoa. Hänet oli vallannut vain yksi tunne: yksinäisyyden. Hän ei ollut vielä päässyt siihen rauhottavaan mielialaan, jolloin me tunnemme, ettemme olekaan yksin — että vainajatkin voivat olla luonamme.
Tuulenviri auttoi roviolle asetettujen poltinaineiden tehoa. Hetki hetkeltä liekki pieneni, leimahti jälleen, tuprusi kipinöitä ja vihdoin kuoli kokonaan — elämän vertauskuva. Joka vastikään oli ollut täynnä elämänhaluista toimintaa ja tulta, oli nyt muuttunut kuolleeksi tuhkakasaksi.
Viimeisen hehkun sammuttivat orjat; tuhka koottiin. Poltetun ruumiin jäännökset sekotettiin harvinaisimpaan viiniin ja kallisarvoisimpaan tuoksunesteeseen ja pantiin hopeiseen uurnaan, joka juhlallisin menoin sijotettiin läheiseen, tien varrella olevaan hautakappeliin; mukaan pantiin pieni, kyynelien täyttämä pullo ja pikkuraha, joka oli aijottu vihaista lauttamiestä varten.[83] Hautakappeli koristettiin kukin ja köynnöksin, alttarille sytytettiin pyhä tuli, ja seinillä riippui liekehtiviä lamppuja.
(Mutta kun seuraavana päivänä pappi saapui uusin, tuorein lehvin hautakappeliin, huomasi hän, että joku tuntematon käsi oli sen pakanalliselle laitteille laskenut vihreän palmunoksan. Hän jätti sen paikoilleen tietämättä, että se oli kristittyjen hautausmerkki).
Kun ylläkuvatut menot oli suoritettu, pirskotti muuan praeficae'istä kolmasti jokaista mukanaollutta puhdistavalla laakerinoksalla sanoen viimeisenä sanana:
»Ilicet!» (menkää!) — Ja juhlallisuudet olivat lopussa.
Mutta ennenkuin erottiin laulettiin vielä tuo liikuttava hyvästijättö-laulu »Salve Eternum»[84] itkien ja moneen kertaan.
Salve eternum.
1.
Hyvästi, oi sielu vapaa!
Hyvästi, oi uurna pyhä!
katseet, kaihoin etsein yhä
Kallistamme, ah, ei tapaa.
Tuonen rauha-rannoille
Kiiruhdit jo eellämme.
Mutta hetket nopsaan vaihtuu,
Esirippu eestä haihtuu.
Salve, salve!
Uurna kallis, hyvästi!
Hyvästi, sä tuhka pyhä!
Salve, salve!
2.
Ilicet — ire licet —
Seurata miks saa me emme?
Hautas olkoon sydämemme!
Suloisesti lepää siellä,
Yhtyämme tuonen tiellä.
Lohdun minkä meille suo
Pisarat nuo pyhän veen?
Väikkyänsä miksi luo
Soihdut sumun kyyneleen?
Muistoas ei murra aika,
Taukoo ei sen pyhä taika.
Kalma riisti kaikkemme,
Varjo vain on elomme.
Salve, salve!
3.
Ilicet — ire licet!
Sammuu soihdut, värjyvät,
Äänet ilmaan häipyvät,
Elementit omans' saa,
Sulle aamu aukeaa.
Varjoin kesken väikkyen
Autuaitten kenttää kuljet,
Sieltä tänne silmäten
Lempes sydämiimme suljet.
Salve, salve!
Hetkeks ruusut huoneessas
Heloaan vain soivat,
Kypressit sun kummullas
Aina vihannoivat.
Salve, salve!