9 LUKU.
Ione joutuu seikkailuun.
Jotkut jäivät jäljelle ottaakseen pappien mukana osaa hautajaisateriaan, mutta Ione palasi palvelijoineen surutaloon. Ja nyt (kun viimeiset velvollisuudet veljeä kohtaan olivat täytetyt) hänen henkensä heräsi surullisista unelmista ja hän ehti nyt ajatella rakastettuaan ja tätä vastaan suunnattua hirveää syytöstä. Kuten jo olemme sanoneet, hän ei hetkeäkään epäillyt tuota luonnotonta syytöstä todeksi, vaan häntä jäyti mitä synkin epäluulo itse Arbakesta kohtaan, ja hän tunsi, että velvollisuus ei vain hänen lemmittyään, vaan myöskin hänen murhattua veljeään kohtaan vaati häntä menemään preetorin luokse puhumaan epäilyksistään, vaikkei hänellä mitään todistuksia ollutkaan. Tiedusteltuaan palvelijoilta, jotka tähän asti olivat tahtoneet välttää lisäämästä hänen tuskiaan eivätkä olleet sanallakaan maininneet Glaukuksen tilasta, hän sai nyt kuulla, että tämä oli ollut vaarallisesti sairaana, että häntä vartioitiin Sallustuksen talossa ja että kuulustelupäivä oli jo määrätty.
»Jumalat armahtakoot!» hän huudahti, »ja olenko minä hänet näin kauan unohtanut? Onko näyttänyt siltä, kuin olisin hylännyt hänet? Oh, minun täytyy kiiruhtaa täyttämään velvollisuuteni — ilmottamaan, että minä, murhatun läheisin omainen, pidän häntä syyttömänä. Nopeaan! Nopeaan! Hoitamaan — vaalimaan — suojelemaan häntä! Ja elleivät he usko minua, elleivät he tahdo kuulla minun vakuutuksiani, jos he siitä huolimatta ajavat hänet maanpakoon tai tuomitsevat kuolemaan, niin tahdon ainakin jakaa saman kohtalon hänen kanssaan!»
Vaistomaisesti hän joudutti askeliaan, hapuillen sinne tänne tietämättä itsekään, minne aikoi; milloin hän ajatteli ensin käydä preetoria tapaamassa, milloin ensin kiiruhtaa Glaukuksen luokse. Hän kiiruhti eteenpäin, saapui kaupungin portin kautta pitkän kadun päähän. Talojen ovet olivat jo avoinna, mutta kaduilla näkyi vain aniharvoja kulkijoita; kaupungin elämä oli vasta heräämäisillään, mutta kas! eräässä kadunkulmassa hän huomasi useita miehiä seisomassa katetun kantotuolin vieressä. Niiden joukosta kohosi muhkea vartalo, ja Ione kirkaisi tuntiessaan miehen Arbakeeksi.
»Ihana Ione!» tämä virkkoi kohteliaasti ja olematta huomaavinaan hänen säikähdystään, »suojattini, holhokkini! Anna anteeksi, jos häiritsen sinua hurskaissa velvollisuuksissasi, mutta preetori, joka huolehtii sinun kunniastasi ja pelkää, että sinä liian rajusti sekaannut lähestyvään kuulusteluun, on tuntien sinun oudon asemasi (sillä sinä haluat tietysti velivainajallesi tehtävän oikeutta, mutta pelkäät samalla rakastettuasi rangaistavan), — sinun suojattoman ja ystävättömän tilasi ja jottei sinun tarvitsisi toimia ilman miehistä neuvojaa ja turvaa, viisaasti ja isällisesti uskonut sinut laillisen holhoojasi huostaan. Kas tässä kirjotus, jonka nojalla sinä joudut minun haltuuni!»
»Musta egyptiläinen!» Ione huudahti väistyen ylpeästi syrjään, »mene pois! Sinä juuri olet veljeni surmaaja! Vai sinun suojaasi, sinun veristen käsien holhottavaksi tahdotaan nyt sisar uskoa! Haa! sinä kalpenet! Omatuntosi paljastaa sinut! Sinä vapiset kostavan jumalan uhkaavan vasaran edessä. Poistu luotani ja jätä minut suruuni!»
»Tuska on järkesi hämmentänyt, Ione», Arbakes virkkoi vaivoin saaden äänensä pysymään rauhallisena. »Annan sinulle anteeksi. Huomaat lopultakin minut varmimmaksi ystäväksesi. Mutta julkinen katu ei ole oikea paikka neuvotteluille — minun lohduttaa sinua. Tänne, orjat! Tule, ihana suojattini, kantotuoli odottaa sinua.»
Ionen kauhistuneet palvelijat kokoontuivat hänen ympärilleen ja vaipuivat polvilleen hänen eteensä.
»Arbakes», vanhin heistä virkkoi, »menettelysi ei ole lainmukaista. Eikö ole kirjotettu, ettei vainajan omaisia saa yhdeksään päivään hautajaisista alkaen häiritä heidän kodeissaan eikä rikkoa heidän yksinäistä suruaan?»
»Nainen!» Arbakes vastasi käskevästi viitaten kädellään, »viedä hoidokki holhoojansa katon alle ei riko suruaikaa koskevaa lakia. Sanon sinulle, että minulla on preetorin suostumus. Tällainen viivytteleminen on sopimatonta. Nostakaa hänet kantotuoliin!»
Näin sanoen hän kiersi jäntevän käsivartensa pelästyneen Ionen ympärille. Tämä väistyi taaksepäin, katsoi häntä vakavasti silmiin ja purskahti sitten hermostuneeseen nauruun.
»Hahaha! Tämäpä mainiota — suurenmoista! Kelpo suojelija — isällinen laki! Haha!» Ja itsekin kauhistuen läpitunkevan ja mielipuolen naurunsa kamalaa kaikua hän lysähti tajutonna maahan. Arbakes nosti hänet heti kantotuoliin. Kantajat lähtivät liikkeelle, ja sillä tavalla onneton Ione vietiin itkevien orjattarien parista pois.