10 LUKU.
Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. — Egyptiläinen säälii
Glaukusta. — Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista.
Muistettaneen vielä, että Nydia oli Arbakeen kehotuksesta seurannut egyptiläistä tämän kotiin. Keskusteltuaan täällä Nydian kanssa hän oli saanut tietää hänen epätoivoisesta ja katuvasta tunnustuksestaan, että Glaukus olikin saanut tuon kohtalokkaan lemmenjuoman sokean tytön eikä Julian kädestä. Toisenlaisena aikana egyptiläinen olisi löytänyt filosofista viehätystä etsiä sen oudon ja kaikkinielevän intohimon lähdettä ja syvyyttä, jota tuo omituinen tyttö, sokeana ja orjana oli sydämessään kasvattanut; mutta nykyisin hänen täytyi huolehtia vain itsestään. Ja kun Nydia parka tunnustuksensa jälkeen vaipui polvilleen hänen eteensä ja rukoili häntä parantamaan Glaukuksen entiselleen ja pelastamaan hänet — sillä lapsekkaan kokemattomana hän kuvitteli tuon synkän taitomiehen kykenevän suorittamaan molemmat — tuumi Arbakes itsekseen, mitenkä hän varmimmin voisi pitää Nydiaa vangittuna luonaan, kunnes kuulustelu oli pidetty ja Glaukuksen kohtalo ratkaistu. Sillä jos hän tähän asti tietäessään Nydian vain olevan selvillä lemmenjuoman salaisuudesta pelkäsi suunnittelemalleen kostolle olevan esteenä, jos tämä saisi vapaana kulkea — esiintyä ehkä todistajanakin — paljastaa sen tavan, millä Glaukuksen järki oli sumennettu, ja siten se rikos, josta häntä syytettiin, saisi liian paljon lieventäviä asianhaaroja — kuinka paljoa enemmän hänen nyt täytyi pelätä hänen todistustaan, kun tämä itse oli juoman antanut ja rakkautensa innoittamana, oman maineensakin uhalla tietysti pyrki virhettään korjaamaan ja rakastettuaan pelastamaan? Kuinka alentavaa olisikaan Arbakeen tapaisen miehen arvolle ja maineelle paljastua esiintymään Julian intohimon apurina ja olemaan Vesuviuksen noidan alhaisten taikuuksien kätyrinä! Vain toivo, että Glaukus tunnustautuu Apekideen murhaajaksi, olisi saanut hänet sellaisen nöyryytyksen kestämään, koska hänen oma turvallisuutensa siten olisi taattu ja hänen suhteensa Ioneen ehkä siten tulisivat hedelmällisemmiksi.
Nydia taas, joka sokeana ei paljoakaan tuntenut oikeata elämää ja joka orjana ja muukalaisena oli aivan vieras roomalaisen lain oikkuja käsittämään, ajatteli enemmän atenalaisen sairautta ja mielenvikaisuutta kuin rikosta, josta hän oli kuullut tätä syytettävän, tai vaaroja, joita lähestyvä kuulustelu saattoi tälle tarjota. Mitä tiesi tuo tyttörukka, jota ei kukaan puhutellut, ei kukaan säälinyt, mitä hän tiesi senaatista ja tuomiosta — lain leikistä — rahvaan julmuudesta — arenasta ja leijonan häkistä? Hän oli tottunut ajatuksissaan yhdistämään Glaukukseen kaiken, mikä hänestä oli kaunista ja erinomaista — hän ei voinut kuvitellakaan, että mikään muu vaara kuin hänen rakkautensa aiheuttama hulluus saattoi uhata tuota pyhää olentoa. Glaukus tuntui hänestä luodun nauttimaan kaikkia elämän suloja. Hän vain oli toisen onnellista elämänjuoksua häirinnyt, hän ei tiennyt, ei voinut uneksiakaan, että tuo kirkkaana välkkyvä voimakas virta oli solumassa pimeyttä ja kuolemaa kohden. Ja tehdäkseen jälleen kykyiseksi järjen, jonka hän oli sumentanut, ja pelastaakseen elämän, jonka hän oli ollut tuhota, hän nyt rukoili suuren egyptiläisen apua.
»Tyttöseni», Arbakes virkkoi omista mietteistään herättyään, »sinun täytyy jäädä tänne. Ei sinun ole sopivaa kuljeskella kaduilla ja joutua raakojen orjien kolhittavaksi ja kynnyksiltä potkittavaksi. Ymmärrän sinun lievän rikoksesi; tahdon tehdä voitavani sen korjatakseni. Odota täällä kärsivällisesti pari päivää, ja Glaukus paranee.» Sen sanottuaan hän kiiruhti huoneesta odottamatta toisen kiitoksia, työnsi salvan ovelle ja jätti vankinsa vartioinnin erään orjan tehtäväksi.
Yksinään ja uusia tuumia hautoen Arbakes odotti aamun valkenevan ja ryhtyi niihin toimenpiteisiin, jotka jo olemme nähneet, saadakseen haltuunsa myöskin Ionen.
Hänen ensimäinen, onnetonta napolitarta koskeva aikeensa oli, kuten hän oli Klodiuksellekin selittänyt, ehkäistä häntä pääsemästä Glaukuksen kuulusteluun ja estää häntä syyttämästä Arbakesta (minkä hän epäilyksettä tekisikin), joka jo aijemminkin oli yrittänyt raakaa väkivaltaa omalle holhokilleen; se syytös paljastaisi hänen Glaukusta vastaan tähtäytyneen kostonhimonsa — hänen juonittelevan ja petturinomaisen luonteensa — ja siten hänen syytöksensäkin, jonka hän oli singonnut atenalaista vastaan, joutuisi pahasti epäiltäväksi. Siitä asti, jolloin hän aamulla tapasi Ionen ja kuuli hänen kovalla äänellä syyttävän häntä — hän oli ollut varma, että häntä uhkasi vielä toinenkin vaara. Hän riemuitsi nyt, sillä hänen pyrkimyksensä olivat onnistuneet, sillä hänen intohimonsa ja pelkonsa esine oli nyt hänen vallassaan. Hän uskoi nyt enemmän kuin koskaan tähtien lupaaviin ennustuksiin. Ja kun hän kävi tapaamaan Ionea huoneessa, jonka hän oli tälle varannut salaperäisen talonsa yksinäisimpään kolkkaan — kun hän huomasi tämän toinen toistaan seuranneiden kohtaloniskujen musertamana heittelehtivän kouristuskohtauksesta toiseen, intohimoisesta kiivaudesta lamaantuneeseen väsymykseen, kaikkine hermostuneine vaihteluineen — ajatteli hän sittenkin enemmän hänen kauneuttaan, jonka muotoja eivät hulluudenpuuskatkaan vääristäneet, kuin hänen tuskaansa, jonka alkusyy hän itse oli. Turhamaisten, valoisasti ajattelevien miesten lailla, joita onni on myötäänsä suosinut jakamalla sekä rikkautta että lempeä, hänkin tuudittautui siihen mairittelevaan toivoon, että kun Glaukus on tuhottu, kun hänen nimensä on laillisen tuomion nojalla juhlallisesti kirottu, niin Glaukuksen rakkauden on ikipäiviksi haihduttanut Ionen veljen murhasta langetettu tuomio — ja Ionen taipumus muuttuu inhoksi; ja että hänen hellyytensä ja intohimoinen lempensä, kaikkien niiden taitojen tukemana, joiden mestarina hän osasi naisen mielikuvitusta ärsyttää, piankin raivaisivat hänelle tien siihen sydämeen, josta kilpailija vastikään olisi inhoten sysätty pois. Tällaista hän toivoi, mutta jos sekin petti, niin kuiskasi hänelle hänen raju ja kiihkeä intohimonsa: »Tulkoon mitä tulee, hän on ainakin nyt minun vallassani.»
Mutta joka tapauksessa häntä vaivasi nyt tuskallinen ja rauhaton tunne, joka panee vapisemaan paljastumisen mahdollisuutta ja joka aina esiintyy sellaisissakin rikollisissa, jotka eivät omastatunnosta tiedä mitään — pelätään itse teon seurauksia, ja sitä pelkoa on tapana sanoa rikoksen katumiseksi. Kampanian leuto ilma painoi raskaana hänen rintaansa, hän kaipasi pois seudusta, jossa vaaraa ei ollut haudattu iäksi yhdessä kuolleen kanssa. Ja kun hänellä nyt oli Ione, päätti hän heti kun oli nähnyt kilpailijansa viimeisen kuolonkamppailun siirtyä rikkauksineen ja Ionen, kalleimman aarteensa, kera johonkin etäisempään maahan.
»Niin», hän itsekseen haasteli mitellen yksinäisen huoneensa lattiaa, »niin, laki, joka antoi huostaan suojattini, sallii minun omistaa myöskin morsiameni. Yli meren me purjehdimme etsimään uusia nautintoja, ennen kokematonta hekumaa. Tähtieni turvissa, oman onneni merkeissä me saavumme niihin suuriin ja rikkaisiin maihin, jotka tietojeni mukaan vielä tuntemattomina ovat suunnattoman valtameren perukoissa. Siellä voi tämä lemmen lämmittämä sydän jälleen uhrata jotakin kunnianhimollekin — sinne, kansojen pariin, joita Rooman ies ei ole koskaan rasittanut, jotka eivät ole koskaan Rooman nimeä kuulleetkaan, sinne minä perustan valtakuntani ja teen siellä esi-isieni uskon jälleen kotoiseksi, uudistan kuolleen Teeben ajan, jatkan entistä uhkeammissa maissa kruunattujen isieni hallitusta ja herätän Ionen jalossa sydämessä kiitollisen tietoisuuden, että hän on jakanut kohtalonsa miehen kanssa, joka kaukana entisestä yli-ikäisestä, ränstyneestä orjien sivistyksestä on kohottanut jälleen arvoonsa kaiken suuren alku-ainekset ja yhdistänyt valtavaan henkeen profetan ja kuninkaan ominaisuudet.»
Tämän kilokomean yksinpuhelun jälkeen Arbakeen täytyi lähteä atenalaisen kuulustelutilaisuuteen.
Hänen uhrinsa valjut ja painuneet posket liikuttivat häntä vähemmän kuin hänen tarmokas esiintymisensä ja hänen otsansa rohkea asenne; sillä Arbakesta ei niinkään paljoa säälittänyt onnettomuus kuin miellytti rohkeus. Meissä herättää aina vastakaikua ominaisuus, jonka huomaamme toisessa samanlaisena kuin itsessämme. Sankari itkee vähemmän vihollisensa onnetonta kohtaloa kuin sitä lujuutta, jolla tämä sen kestää. Kaikki olemme ihmisiä, ja niin paheellinen kuin Arbakes olikin, oli hänessäkin osansa tätä yhteistä inhimillisyyden tunnetta. Jos hän olisi Glaukukselta saanut kirjallisen tunnustuksen, joka paremmin kuin muiden tuomio olisi hänet irrottanut Ionesta ja säästänyt Arbakeelta pelon joutua myöhemmin paljastetuksi, olisi egyptiläinen pannut kaikkensa liikkeelle pelastaakseen kilpailijansa. Jo nyt hänen vihansa oli lauhtunut — hänen kostonhimonsa viilennyt; hän murskasi saaliinsa, mutta ei kostaakseen, vaan koska se oli hänen tiellään. Siitä huolimatta hän oli entisen päättäväinen, jäntevä ja viekas suunnitelmaansa toteuttaessaan, musertaakseen miehen, jonka tuho oli välttämätön, jotta hänen aikeensa onnistuisivat. Ja lausuessaan näennäisen vastahakoisesti ja säälien todistuksensa, joka tuomitsi Glaukuksen, hän salaa ja papiston avustamana yllytti rahvaan kiihkoa, mikä oli omansa entistä enemmän estämään senaattia armahtamasta syytettyä. Hän oli käynyt Julian luona ja ilmaissut tälle Nydian tunnustuksen; hän oli taitavasti tyynnyttänyt ne omantunnon tuskat, jotka olisivat saaneet jälkimäisen mahdollisesti yrittämään armahdusta selittämällä ne syyt, jotka olivat Glaukuksen järjen sekottaneet. Tämä onnistui sitäkin helpommin, kun turhamainen Julia ei koskaan ollutkaan rakastanut Glaukusta itseään, vaan tämän onnea ja mainetta; hänessä ei ollut mitään tunnetta kaatunutta miestä kohtaan, niin, hän oikein riemuitsi ajatellessaan sitä nöyryytystä, joka oli tullut hänen vihaamansa Ionen osaksi. Koska Glaukuksesta ei kerran tullut hänen orjaansa, ei tämä myöskään saanut olla hänen kilpailijansa rakastaja! Siinä oli yllin kyllin lohdutusta hänelle. Huikentelevaisena ja kevytkenkäisenä hän alkoi nyt kuunnella Klodiuksen rohkeita ja vakavia kuiskauksia ja tuntui olevan taipuvainen menemään avioliittoon tuon halveksitun, mutta ylhäissyntyisen miehen kanssa julkisesti osottaakseen edellisen heikkoutensa ja voitetun intohimonsa toiseen. Kaikki asianhaarat hymyilivät Arbakeelle, — kaikki seikat pahensivat atenalaisen asiaa.