Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

KUUDES KIRJA.

I Luku.

Lempivän olinpaikka.

Erään Pohjois-Italian ihanimman järven rannalla oli Adrian di Castellon lempimaatila, minne usein rauhallisina hetkinä hänen mielikuvituksensa oli hellästi ikävöinnyt; sinne tuo nuori ylimys, erottuaan Neapelin lähetyskunnan ylhäisimmistä jäsenistä, oli vetäytynyt kovaonnisen Roomaan palaamisensa jälkeen. Useimmat hänen tovereistansa olivat liittyneet ylimyksiin; nuori Annibaldi, jonka uskalias ja kunnianhimoinen luonto oli lujasti kiintynyt tribuuniin, pysyi puolueettomana sekä läksi Campagnassa olevaan linnaansa eikä palannut Roomaan ennen Rienzin kukistumista.

Irenen lemmityn olinpaikka oli sangen soveltuvainen hänen surumielisille aatoksilleen. Vaikka se ei ollut täydellinen linnotus, se kuitenkin oli tarpeeksi luja kestääkseen vuoriston rosvojen ja naapuriston vähäpätöisten tyrannien hyökkäyksiä. Joku entisistä omistajista oli rakentanut sen muinaisten roomalaisten häviöönjoutuneitten kesäasuntojen raunioista, ja sen marmoriset patsaat ja sirotöiset kivitykset olivat läänitysajan harmajakivisten seinien ja vankkojen tornien siventämättömän sulon omituisena vastakohtana. Järveenpäin viettävältä, viheriäiseltä kunnaalta loi uljas rakennus synkän varjonsa kauas siintävälle selälle; sen vieressä, taustassa kohoavasta metsänpeittoisesta vuoristosta solui puron säännöttömästi polveileva juoksu — milloin lehvien kätkössä, milloin välkkyen näkyvissä ja keräytyen vihdoin leveäksi suvannoksi — jonka reunalla vähäinen suihkulähde jonkun unhoon joutuneen runoilijaylimyksen muistomerkki, puoleksi rappeutunein kirjoituksineen todisti menneitten klassillisten aikojen hienontunutta aistia: sekä purki sitten sammalten, jäkäläin ja tuoksuvien yrttien lomitse lyhyenä putaana liian vetensä järveen. Ja siellä Pohjolan jäykempien lehvien keskellä rehotti moni aikoja sitten istutettu aurinkoisemman Idän puu, joka ei ottanut surkastuakseen tuossa kultaisessa ilmanalassa, joka kuin äidin huolella kasvattaa melkein mitä luonnontuotetta tahansa. Paikka oli syrjäinen ja yksinäinen. Sinne etäisistä kaupungeista vievät tiet olivat monimutkaisia, vuorisia ja rosvojen hallussa. Muutamat hökkelit ja neljänneksen penikulman päässä viheriäisellä rannikolla oleva luostari olivat lähimmät asumukset, ja paitsi satunnaista toivioretkeläistä tahi eksynyttä matkamiestä, tuota yksinäisyyttä harvoin kukaan häiritsi. Se oli aivan sellainen paikka, joka tarjoaa lepoa maailmaan kyllästyneelle sekä vaalii muistoja, jotka uhkeassa viljavuudessa rehottavat intohimojen raunioilla. Ja se, jonka samalla sekä lempeä että itseensä turvautuva mieli voi kestää yksinäisyyttä, ei olisi koko maailmasta löytänyt ihanampaa ja rauhallisempaa tyyssijaa.

Mutta sellaiselle yksinäisyydelle Adrianin aikaisemmat unelmat eivät olleet omistaneet tuota paikkaa. Siellä, hän oli ajatellut, kirkas olento oli hallitseva — sieltä lempi oli löytävä satamansa, ja sinne, kun lempi vihdoin sieti häiriytyä, varallisuus ja synnynnäinen jalous kutsuisivat kaikki lempeimmät ja parhaimmat henget, joita oli alkanut liikkua Italian murheisessa povessa, luvaten toista, nuorempaa runollisuuden, tieteitten ja taiteitten valtakuntaa. Tuon nuoren ylimyksen jalolle ja romantilliselle, mutta hieman hajanaiselle ja toimettomalle luonteelle, joka paremmin olisi soveltunut tyyneen ja sivistyneesen, kuin myrskyiseen ja raakaan aikakauteen, kunnianhimo ei tarjonnut mitään niin ihanaa palkintoa kuin kirjallisen joutoajan ja henkisen levon. Hänen nuoruutensa oli Petrarcan vaikutus värittänyt, hänen miehuutensa oli haaveksinut onnellisemmasta Vauclusesta, josta Lauraakaan ei puuttunut. Unelmat, jotka olivat yhdistäneet tuon näkymön Irenen kuvaan, vielä loivat siihen hänen varjonsa; ja aika ja poissaolo vaan vaalivat hänen polttavia aatoksiaan, syvensivät hänen synkeämielisyyttään ja enensivät hänen lempeään.

Tuossa yksinäisessä paikassa — joka muistista kertoessanikin, sillä nämät silmät ovat sen nähneet, nämät jalat siinä astuneet, tämä sydän siinä auvoinnut — joka, sanon, tätä kertoessanikin tuntuu minusta (ja kenties suopeasta lukijastakin) mieluiselta ja tervetulleelta muutokselta toiminnan myrskyistä ja kunnianpyynnin vaiheista, jotka niin kauan ovat vallinneet kertomista — tuossa paikassa Adrian vietti talven, joka tuohon juovuttavaan ilmanalaan saapuu lempeänä vaihteluna. Maailman jyty saapui vain heikkona ja epäselvänä humuna hänen korviinsa. Hän sai vain vajanaisina ja ristiriitaisina tietoihinsa nuot uutiset, jotka ukkosen vasamana iskivät halki Italian, että tuo erinomainen ja suuremmoisia tavotteleva mies — tuo itsessään mullistus — joka oli herättänyt koko Europan ihailun, innostuneitten kirkkaimmat toiveet, suurten tuhlaavimman ylistyksen, itsevaltijaitten syvimmän kauhun, kaikkien vapaitten henkien hurjimmat pyrinnöt, — oli yht'äkkiä syösty vallastaan kirottuna, lainhylkynä. Tuo tapahtui lopulla Joulukuuta ja Maaliskuun alussa sai Adrian siitä tiedon eräältä pyhiinvaeltajalta, runsaasti kaksi kuukautta tapauksen jälkeen, Maaliskuun vuonna 1348, joka näki Europan ja eritoten Italian hirvittävimmän ruton hävittämänä, mitä historia tietää mainita, sekä uhrien lukuun että ylhäisyyteen nähden kamalimman, ja joka omituisesti liittyy muutamiin Boccaccion sulon ja Petrarcan kaunopuheliaisuuden kuvausten yhteyteen.

Toivioretkeläinen, jolta Adrian sai tiedon Rooman vallankumouksesta, ei tietänyt Rienzin eikä hänen perheensä seuraavista vaiheista. Tiedettiin vain että tribuuni vaimoineen oli päässyt pakenemaan; mihin, siitä ei kukaan ollut selvillä. Moni arveli että he jo olivat kuolleet, joutuneet epälukuisten rosvojen uhriksi, jotka heti tribuunin kukistumisen jälkeen olivat ryhtyneet harjoittamaan entistä tointansa, säästämättä ijäkästä tai heikkoa, rikasta tai köyhää. Kaikki, mikä koski entistä tribuunia, oli yleisen huomion esineenä, ja pyhiinvaeltajakin oli saanut kuulla että ennen Rienzin kukistumista hänen sisarensa oli lähtenyt Roomasta, mutta ei tiennyt mihin paikkaan hän oli saatettu.

Nuot uutiset herättivät Adrianin hänen uneksivasta elämästään. Irene oli joutunut siihen tilaan, jota hän kirjeessään oli rohjennut kuvailla — erotettuna veljestään, loistostaan sortuneena, turvatonna ja ystävittä. "Nyt", sanoi tuo jalo ja ylevämielinen lempijä, "nyt hän saattaa tulla omakseni tuottamatta tahraa nimelleni. Olkoot Rienzin viat mitkä tahansa, hän ei ole niistä osallinen. Hänen kätensä eivät punota heimoni verestä; ihmiset eivät saata sanoa että Adrian di Castello liittyy perheesen, jonka mahti on rakennettu Colonnan huoneen raunioille. Colonnat ovat palanneet — riemuitsevat — Rienzi ei ole mitään — kovaonni ja hätä yhdistävät minut tuohon naiseen, jota ne ovat kohdanneet."

Mutta kuinka panna toimeen nuot romantilliset päätökset — Irenen olinpaikan ollessa tuntemattomana? Hän päätti lähteä Roomaan hankkimaan tarvittavia tietoja; hän kutsui palvelijansa, joita ilahutti matkaan lähtö. Sota-asut otettiin esille varushuoneesta — lippu juhlasalista — ja kahden päivän vilkkaan hyörinän perästä vain palajavan kevään linnut häiritsivät suihkulähteen hiljaisuutta, jonka vaiheilla Adrian oli viettänyt monet haaveksivat hetkensä; ja öinen lamppu ei enää heittänyt yksinäistä valosädettään tornikammiosta aution järven selälle.

II Luku.

Etsivä.

Eräänä päivänpaisteisena, tukahuttavan helteisenä aamupäivänä nähtiin yksinäinen ratsumies vaeltavan tuota verratonta tietä, jonka ylänteiltä, viikunapuitten, viiniköynnösten ja oliivien joukosta matkustajan silmien eteen vähitellen aukenee Arnon ihana laakso ja Florensin kirkkojen tornit. Mutta matkustajan tavallinen ihastus ei loistanut tuon yksinäisen ratsastajan silmistä eikä Toskanan elämän tavallista toimeliaisuutta, hilpeyttä ja iloa valaissut tuo aamupäivän aurinko. Kaikki oli äänetöntä tyhjää ja hiljaista; taivaan valossakin tuntui olevan kivulias ja kauhea hehku. Tien varressa olevista mökeistä olivat muutamain ovet ja akkunat teljetyt muutamat auki, mutta nähtävästi ilman asukkaita. Auralla ei kynnetty, värttinä oli koskematta: juhdalla ja ihmisellä oli hirmuinen lepopäivä. Kiro, Kainin kiroa pimeämpi, painoi maata! Silloin tällöin joku yksinäinen, enimmäksen tummaan munkkiviittaan puettu olento samosi poikki tien, luoden matkamieheen kummastelevan katseen ja riensi eteenpäin kadoten johonkin suojaan, mistä kuului kuolevan heikko valitus, joka ilman ympärillä vallitsevaa hiljaisuutta tuskin olisi ulottunut kynnystä kauemmaksi. Matkustajan lähestyessä kaupunkia näkymö muuttui vähemmän autioksi, mutta vielä hirveämmäksi. Näkyi purjekankaisin tarkoin käärittyjä rattaita ja vankkuria täynnä sellaisia, jotka etsivät paosta pelastusta, unhottaen että rutto oli joka paikassa! Luurangoiksi kuihtuneitten hevoskulujen raskaasti vetää retuuttaessa noita ruumisvaunujen kaltaisia ajoneuvoja, joskus huuto rikkoi hiljaisuuden, ja ratsastajan hevonen hypähti tien viereen, kun toverien sydämettömästä itsekkäisyydestä joku onneton, jossa tauti oli puhjennut ilmi, suistettiin ajoneuvoista ja jätettiin tien varteen menehtymään. Eräät vankkurit pysähtyivät aivan portin edustalle ja muuan mies naamari silmillä tyhjensi sen sisällön tien vieressä olevaan vihertävään allikkoon. Siinä oli pukuja ja verhoja kaikenlaatuisia ja arvoisia, keikarin päärmättyjä manttelia, armollisen neidin myssyjä ja huntuja ja kerjäläisen repaleita. Katsellessaan naamioitetun tointa näki ratsastaja lauman laihtuneita, nälkäisiä sikoja juoksevan paikalle ravinnon toivossa, ja matkamiestä pöyristi ajatellessaan, mitä ravintoa ne lienevät vainunneet! Mutta ennenkuin hän ehti portille, ne elukoista, jotka olivat uutterimmin tonkineet saastutettua läjää, kaatuivat kuolleina toisten keskelle.

"Hoh hoo!" sanoi naamariniekka ja hänen hotto äänensä kuului vielä hotommalta naamarin takaa — "tuletko tänne kuolemaan, muukalainen? Ei uhkea samettiviittasi eivätkä kultakirjasi sinua gavocciololta [paisukkeita, taudin kauhea tuntomerkki] suojele. Jatka matkaasi, jatka matkaasi, — tänäpäivänä armaasi suuteloitten herkkupala, huomenna rotille ja madoille liian saastainen!"

Vastaamatta tuohon kamottavaan tervehdykseen Adrian, sillä ratsastaja oli hän, kulki edelleen. Portit olivat seljällään; se oli kaikista pelottavin merkki, sillä ensimmältä oli huolellisimmasti varoen estetty muukalaisia kaupunkiin pääsemästä. Kaikki huolenpito, kaikki varovaisuus, kaikki valppaus oli turhaa. Ja kolme kertaa yhdeksän vartijaa oli kuollut tuohon ainoaan paikkaan, ja upseeritkin, joitten tuli määrätä heidän seuraajansa olivat kuolleet. Lain ja järjestyksen, terveyshoitokunnat ja turvallisuusyhdistykset — kaikki oli kuolema lakkauttanut! Ja rutto oli tappanut tieteet ja taiteetkin, yhteiskunnalliset laitokset, sivistyksen sopusoinnun ja koneiston, aivan kuin ne olisivat olleet lihaa ja verta!

Yksinään ja hiljalleen vaelsi lempijä edelleen lemmenretkellään, päättäen löytää ja pelastaa kihlattunsa, ja läpi kauhujen erämaan opasti häntä (tuota uskollista ja oikeata ritaria!) tuon ihmeellisen intohimon autuas toivo, jaloimman kun se on jalo, katalimman, kun se on katala! Hän saapui tilavalle, palatsia ympäröimälle aukealle, jonka varrella Italian parhaimmat ja hienoimmat ylimykset tavallisesti asuivat. Muukalainen oli yksin, ja hänen oivallisen ratsunsa astunta tuntui kamottavalta ja tuskalliselta hänen korvissaan. Silloin, poiketessaan muutamasta kadunkulmasta, hän näki erään vaimon hiipivän eteenpäin lapsi sylissä ja toinen takertuneena hänen hameesensa. Hän piti suurta kukkakimppua sieramiensa edessä (yleinen, mutta turha keino tarttumista vastaan) ja jupisi lapsille, jotka valittivat nälkäänsä, — "kyllä, kyllä saatte ruokaa! Tarpeeksenne ruokaa, jos nyt kuljette eteenpäin. Mutta voi tätä kulkua!" — ja hän katseli ympärilleen, olisiko joku tautinen lähellä.

"Ystäväni", sanoi Adrian, "tietänettekö missä luostari —"

"Pois, mies, pois!" huusi vaimo.

"Voi", sanoi Adrian murheellisesti hymyillen, "näettehän etten vielä ainakaan levitä tautia!"

Mutta vaimo, pitämättä hänestä lukua, läksi pakenemaan; silloin muutaman askeleen päässä lapsi, joka piti hänestä kiinni, pidätti hänet.

"Äiti, äiti!" hän huusi, "olen kipeä — en jaksa liikkua."

Vaimo seisahtui, vetäsi syrjään lapsen nutun ja, nähtyään sen kainalossa pelottavat paisumat, hyljäsi oman lihansa ja pakeni kiljaisten pitkin toria. Kiljaus soi kauan Adrianin korvissa, vaikkei hän nähnyt sen luonnotonta syytä, — äiti ei pelännyt pienokaisensa, vaan itsensä puolesta. Luonnon ääntä ei kuultu tuossa ruumiskaupungissa enempää kuin itse haudassa! Adrian ratsasti eteenpäin rivakkaammin askelin ja saapui vihdoin komean kirkon edustalle. Ovet olivat selki seljällään; hän näki sisällä joukon munkkeja (kirkossa ei ollut muita Jumalaa palvelevia ja nekin naamarit silmillä), jotka olivat kokoontuneet alttarin ympärille ja lauloivat virttä Miserere Domine. — Italian hurskaimpana pidetyn kaupungin herranpalvelijat seurakunnatta!

Nuori ylimys pysähtyi ovelle ja odotti, kunnes jumalanpalvelus oli päättynyt ja munkit astuivat portaita myöten kadulle.

"Pyhät isät", sanoi hän heille, "saanko pyytää teidän hyvyyttänne neuvomaan minulle suorimman tien Santa Maria di Pazzin luostariin?"

"Poikani", sanoi joku noista muodottomista haamuista, joitten näköisiä ne olivat kääriliinojen kaltaisissa viitoissaan ja omituisissa naamareissaan, "jatka matkaasi ja Jumala olkoon kanssasi. Mainitsemasi pyhä luostari lienee nyt rosvojen tai hurjehtijoitten hallussa. Abbedissa on kuollut ja moni sisarista lepää hänen vieressään. Muut nunnat ovat paenneet ruttoa."

Adrian oli kirvota hevosensa seljästä, ja hänen vielä tuijottaessaan paikallaan tuo kolkko kulkue jatkoi matkaansa pitkin autiota katua veisaten juhlallisella äänellä munkkivirttä:

"Kautta Äidin, Pojan on
Ota kuolon tehoton;
Anteeks' anna velkamme,
Miserere Domine!"

Toinnuttuaan kauhistuksestaan Adrian lähti munkkien jälestä ja heidän lopetettuaan värsynsä hän puhutteli heitä jälleen.

"Pyhät isät, älkää minua noin jättäkö. Kenties luostarissa tiedetään jotakin hänestä, jota etsin. Sanokaa, mitä tietä pääsen perille."

"Älä kiusaa meitä, poikani", sanoi munkki, joka äsken oli puhunut.
"Pahaa tietää sinulle taivaan palvelijoitten rukousten häiritseminen."

"Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi! Suuret sovinnot olen suorittava, monet messut maksava; mutta etsin kallista ystävää — tieni — tieni —"

"Oikealle, kunnes saavut ensimmäiselle sillalle. Kolmannen sillan takana tapaat virran rannalla luostarin", sanoi toinen munkki, jota Adrianin kiihko liikutti.

"Jumalan siunaus, pyhät isät", jupisi Adrian ja kannusti ratsuaan neuvottuun suuntaan. Munkit eivät välittäneet hänestä enempää, vaan jatkoivat virttänsä. Hevosen kavioitten kalkkaessa vasten kivitystä kuului ratsastajan korviin rukoileva säe —

"Miserere Domine!"

Kärsimättömänä, toivottomana, Adrian ajoi täyttä laukkaa pitkin katua. Hän kulki poikki torin — se oli tyhjä kuin erämaa — synkkien, suljettujen katujen, joilla Guelfien ja Ghibellinein sotahuudot ennen olivat innostuttaneet Florensin ritarillista ylimystöä. Nyt olivat sekasin hautaholvissa ja kuopassa Guelfi ja Ghibellini, ritarin kannukset ja kerjuusauva. Tuon äänettömyyden rinnalla kansalaissodan kiljuntakin olisi ollut siunaus!

Ensimmäisen, toisen ja kolmannen sillan hän tapasi ja seisautti vihdoin ratsunsa luostarin muurien edustalle. Portti oli raollaan ja saranoilta putoamaisillaan; hän sitoi ratsunsa pielukseen, kulki pihan poikki ja saapui vastakkaiselle ovelle, joka vei päärakennukseen, sekä kateelliselle rautaristikolle, joka ei enää ollut saastaisen maailman esteenä. Siihen seisahtuessaan hetkiseksi henkeänsä vetämään ja hermostoansa tyynnyttämään, raaka nauru ja kovaääninen laulu, kirousten säestämä ja keskeyttämä saapui hänen korviinsa. Hän työnsi ristikkoisen oven syrjään, astui sisään ja melun johtamana hän saapui luostarin ravintohuoneeseen. Tuossa ankarain ja puhtaitten taivaan morsianten kokouspaikassa hän ennen abbedissan hallussa olleessa pöydän päässä näki kummallisen sekalaisen roistojoukkion, jossa ensi silmäyksestä päättäen näytti olevan kaikenarvoista ihmisluokkaa, sillä muutamain yllä olivat karkeat, jopa ryysyiset vaatteet, muutamien verhona uhkeat silkkiin ja samettiin kirjaellut viitat ja höyhentöyhtöiset päähineet. Mutta toinen silmäys riitti jo ilmaisemaan että kumppanukset olivat samallaista joukkokuntaa, ja että tuo silmiinpistävä komeus oli vaan vartijattomista palatseista tai isännättömistä myymälöistä riistettyä saalista, sillä sulkakoristeisten, jalokivistä välkkyvien hattujen alta näkyivät hurjat, pesemättömät ja parrottuneet naamat, joita kaihtavat pitkät kiharat, joita hiotun veitsen ja palkkalaiskäsivarren ammattiveljet olivat alkaneet kasvattaa, käyttääkseen niitä useasti naamarin verosta. Noitten nurjien mässäävien joukossa oli useita naisia, nuoria ja keski-ikäisiä, rumia ja kauniita, ja hurskasta Adriania pöyristytti nähdessään julkeitten porttojen yllä nunnien puhtaita vaatteita ja heidän alastomilla rinnoillaan pyhiä rukousnauhoja. Pöytä oli täynnä viinipulloja, herkullisia ruokia ja enimmäkseen jumalanpalvelukseen pyhitettyjä kulta- ja hopea-astioita. Kun nuori roomalainen hämmästyneenä seisahtui kynnykselle, niin mies, joka oli pitojen esimiehenä, kookas, mustaverinen roisto, kasvoissa syvä arpi, joka kävi hänen vasemman poskensa ja ylähuulensa poikki ja loi hänen karkeisiin piirteisinsä luonnottoman hirveän näön, ärjäsi hänelle:

"Astu sisään, mies — astu sisään! vai siinä mykkänä töllistät! Me olemme vierasvaraisia isäntiä ja kaikkien pitää saaman tervetuliaiset. Meillä on viiniä ja naisia. Herra piispan viiniä ja abbedissan naisia!

"Tää kuoleman laulu on voittoisen,
Sotajoukot se kaatavi henkäisten;
Se katkovi tyrmän ja linnain salvat,
Se hirttäjän kynsistä riistää halvat.
Oi terve sä rutto! Se rikkaan hyytää,
Jo köyhäkin kehtavi leipää pyytää.
Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko!
Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko!
Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle,
Eläköön kiroo maan — se on siunaus mulle!"

Ennenkuin nuo hirvittävät säkeet olivat päättyneet, Adrian jo lähti tuosta häväistystä huoneesta, huomaten ettei hän tuollaisten raivostuneitten parissa pääsisi tiedustelujensa perille ja pakeni kauhistuneena tuskin henkeänsä vetäisten, kunnes hän jälleen seisahtui pihalle kivuliaaseen, viimattomaan auringon paahteesen, joka näytti olevan sovelias sää niille tapahtumille, joita se valaisi. Hän päätti kuitenkin viivähtää tuossa paikassa ja yrittää vielä tiedustella, ja seisoessaan ulkona mietiskellen ja epätietoisena hän huomasi lähellä pienen kappelin, jonka kapeasta akkunasta heikosti kuullotti päivän himmentämä vahakynttiläin valo. Hän lähestyi sitä, astui sisään ja näki sen pyhäkössä yksinäisen, polvillaan rukoilevan nunnan. Kapealla käytävällä olevalla pöydällä, jonka kummassakin päässä oli pitkiä vahakynttilöitä palamassa, useista ruumiskääreistä näkyi kuoleman viihdyttämien vainajien epäselviä piirteitä. Adrian itse, johon paikan pyhyys ja murhe koski sekä tuon yksinäisen, itsekkäisyydelle vieraan kuolleitten vartijan liikuttava näkö, laskeutui polvilleen ja vaipui palavaan rukoukseen.

Hänen noustuaan, taakka sydämestään hieman huojentuneena, nunnakin nousi seisomaan ja pelästyi huomatessaan hänen.

"Onneton mies", sanoi hän äänellä, niin matalalla ja juhlallisella, että se kaikui kuin haamun suusta — "mikä kova kohtalo toi sinut tänne? Etkö näe vieressäsi ruton koskettamaa tomua — hengität ilmaa, joka tuhoaa! Pois täältä! Etsi hävityksen joukosta paikka, jossa musta vieras ei ole käynyt!"

"Pyhä neito", vastasi Adrian, "tuo vaara ei pelota minua — etsin häntä, jonka elämä on omaani kalliimpi".

"Ei tarvitse sinun sanoa minulle että olet äskettäin tullut Florensiin! Täällä poika luopuu isästään ja äiti hyljää lapsensa. Silloin kun elämä on toivottomin, nuot yhden päivän toukat takertuvat siihen, kuin se olisi kuolemattomuuden lunastus! Minua yksin ei kuolo kauhista. Kauan oltuani maailmasta erilläni, olen nähnyt sisaruskuntani perikadon — Jumalan huoneen häväistynä — sen alttarin kumottuna, miksi eläisin minä — viimeinen, jota rutto ei ole saanut valapattoiseksi eikä hengiltä!"

Nunna vaikeni hetkeksi, ja katsoen tarkastaen Adrianin tervettä muotoa ja murtumatonta vartaloa, hän huokasi raskaasti. — "Muukalainen, miksi et pakene?" hän sanoi. "Yhtä hyvin saattaisit täysinäisistä holveista ja kuoleman saastaisesta mädännyksestä hakea elossa olevaa kuin tästä kaupungista."

"Sisar ja siunatun Vapahtajan morsian!" sanoi roomalainen pannen kätensä ristiin — "yhtä sanaa rukoilen sinulta. Olet arvattavasti tämän häviöön joutuneen luostarin sisaruskuntaa! sano minulle, tiedätkö, onko Irene di Gabrini [Rienzin sukunimi oli Gabrini] — entisen abbedissan vieras, Rooman kukistetun tribuunin sisar — vielä elävien joukossa?"

"Oletko hänen veljensä?" sanoi nunna. "Oletko tuo laskenut aamun aurinko?"

"Olen hänen ylkänsä", vastasi Adrian suruisesti. "Puhu!"

"Voi liha! liha! kuinka olet voitolla viimeisiin asti, turmeluksen pitaalihuoneessakin!" sanoi nunna. "Turhamielinen! Ole ajattelematta maallisia liittoja; tee sovinto taivaan ja itsesi välille, sillä päiväsi ovat varmaan luetut!"

"Nainen!" huusi Adrian kärsimättömänä — "älä puhu minulle itsestäni äläkä herjaa siteitä, joiden pyhyyttä et voi tuntea. Minä kysyn sinulta vielä, niin totisesti kuin itse toivot armoa ja autuaaksi, onko Irene elossa?"

Nunna pelästyi nuoren rakastavan kiihkeyttä ja hetkisen kuluttua, mikä
Adrianista oli kuin vuosisata tuskallista epäilystä, hän vastasi:

"Neito, josta puhut, jäi elämään muitten kuoltua. Harvojen eloonjääneitten hajaantuessa eri tahoille, hän lähti luostarista — en tiedä mihin; mutta hänellä oli ystäviä Florensissa — joitten nimeä en tunne."

"Ollos siunattu, pyhä sisar! Kauanko sitten hän lähti luostarista?"

"Neljä päivää on kulunut siitä kuin rosvot ja portot anastivat Santa
Marian asumuksen", vastasi nunna vaikeroiden.

"Neljä päivää! — Etkö tiedä mitään enempää?"

"En — mutta maltappa, nuori mies!" ja nunna lähestyi sekä alensi äänensä käheäksi kuiskeeksi — "kysy Becchineiltä." [Florensissa tavallisesti samaan säätyyn kuuluvat kaupunkilaiset kantoivat vainajansa paarilla hautaan, mutta rutto oli luonut uuden elinkeinon, ja väestön alhaisin rupa oli äärettömästä maksusta ottanut kuljettaakseen uhrien jäännöksiä. Sellaisten miesten nimi oli Becchini.]

Adrian peräytyi säpsähtäen, teki hätäisesti ristinmerkin ja lähti mitään vastaamatta luostarista. Hän palasi hevosensa luokse ja ratsasti kaupungin liikkeettömään sydämeen. Ravintoloita ja majapaikkoja ei enää ollut, mutta kuolleitten ruhtinasten palatsit olivat elävälle muukalaiselle avoinna. Hän poikkesi niistä yhteen — avaraan, uljaaseen taloon. Tallissa hän tapasi rehua soimessa, mutta hevoset, jotka siihen aikaan Italian kaupungeissa merkitsivät sekä arvoa että varallisuutta, olivat ruokkijaansa tiessä. Jalosukuinen ritari ryhtyi hevoshoitajan toimeen, riisui raskaat tamineet, solmi ratsunsa häkkiin kiinni, ja kun uupunut elukka ympäröivistä hirmuista tietämättömänä, ahnaasti rynnisti ateriansa kimppuun, sen nuori herra kääntyi poispäin jupisten, "uskollinen palvelija ja ainoa toveri, säästäköön sinua rutto, joka ei ole säälinyt eläintä eikä ihmistä, ja vieös minä täältä sydämeltäni keventyneenä!"

Avara eteinen, yltympäri aseita ja lippuja — leveät marmoriportaat, joitten seinät olivat täynnä sen ajan kankeapiirteisiä ja räikeänvärisiä maalauksia, johtivat väljiin suojiin, joissa riippui sametti- ja kultakankaisia verhoja, mutta joissa haudan hiljaisuus vallitsi. Hän heittäytyi patjoille, joita oli kasattu keskelle huonetta, sillä hän oli ratsastanut koko aamun ja monta päivää perätysten sekä oli uupunut joka jäsenestään, mutta hän ei voinut levätä. Kärsimättömyys, murhe, toivo ja pelko jäytivät hänen sydäntään ja polttivat hänen suoniaan ja hetkisen turhaan yritettyään viihdyttää ajatuksiaan ja laatia varmempaa suunnitelmaa, kuin minkä sattumus ehkä hänelle tarjoisi, hän nousi ylös ja lähti kulkemaan läpi huoneitten epämääräisessä toivossa, jonka vaan sattumus saattoi tyydyttää.

Oli helppo huomata että hän oli lepopaikakseen valinnut jonkun ruhtinaan kodin, ja kaikki häntä ympäröivä loisto himmensi kerrassaan vähemmän sivistyneitten ja varakasten roomalaisten raa'an ja karkean komeuden. Tuossa oli soitikko, jonka kieliä oli äskettäin kosketeltu, ja kullattu kuvateos, kuin äskettäin avattu; tuossa olivat istuimet tuttavallisesti vieritysten, aivankuin neiti mielitiettyineen olisi siinä vast'ikään kuiskaellut.

"Samaan tyhjyyteen", ajatteli Adrian, — "kuin isännän, saattavat pian haihtua kutsumattoman vieraankin jäljet!"

Vihdoin hän saapui saliin, jossa oli pöydällä viinipulloja, lasisia maljoja ja yksi hopeainen, lakastuneita kukkia, homehtuneita hedelmiä ja paisteja. Toisella puolen akuttimilla verhotuista kaksoisovista päästiin avaraan porraskäytävään, joka vei rakennuksen takana olevaan vähäiseen puutarhaan, missä suihkulähde vielä pulputteli välkkyvänä ja eloisana — paitsi vierasta, ainoa elollinen esine! Portailla oli karmosiininkarvainen mantteli sekä sen vieressä naisen hansikas. Nuot jäännökset näyttivät kertovan lempivän sydämelle lempivän viimeisestä hyväilystä ja viimeisestä erohetkestä. Hän vaikeroitsi ääneensä, ja tuntiessaan olevansa kaikkien voimainsa tarpeessa hän täytti yhden maljoista puoleksi tyhjennetystä pullosta Kyypron viiniä. Hän siemasi sen — se virkisti häntä. "Nyt", hän sanoi, "toimeeni taasen, — lähdenpä retkelleni", kun hän yht'äkkiä kuuli raskasta astuntaa huoneesta, jonka hän oli jättänyt — se lähestyi — ja saliin saapasteli kaksi kookasta, pelottavan näköistä henkilöä. Ne olivat mustiin, karkeisin vaatteisin puettuja, käsivarret paljaina, kasvoilla suuret, muodottomat naamarit, jotka ulottuivat rintaan saakka ja joissa oli vaan kolme pientä aukkoa, näön ja hengittämisen varaksi. Colonna tarttui miekkaansa, sillä nuo oudot eivät olleet sellaisten näköisiä, joita tavallisesti saattaa huoletta katsella.

"Hei", sanoi toinen, "palatsi on saanut uuden vieraan tänään. Älä meitä pelkää, muukalainen, tilaa — ja tavaraakin on yllin kyllin kaikille, jotka nykyään oleskelevat Florensissa! Kas pirua, tuossa on yksi hopeapikari vielä — mistä se tulee?" Niin sanoen mies sieppasi maljan, jonka Adrian oli tyhjentänyt, ja pisti sen poveensa. Sitten hän kääntyi Adrianiin, jonka käsi yhä oli miekankahvassa, ja sanoi puhjeten nauruun, joka kuului tukahutetulta ja kumealta naamarin takaa — "emme me kenenkään kurkkuja katko, signor; Näkymätön meiltä ne vaivat säästää. Me olemme rehellistä väkeä, valtion virkamiehiä, ja tulimme vaan katsomaan, tarvitsisiko vaunujen poiketa tänne ensi yönä."

"Olette siis —"

"Becchiniä!"

Adrianin veri jähmettyi. Becchino jatkoi. — "Ja aiotteko asua tässä talossa sen ajan, kun viivytte Florensissa, signor?"

"Aion, jollei oikea haltija vaadi sitä itselleen."

"Hah haa! Oikea haltija! Rutto nyt on kaiken haltija! Menneellä viikkoa tässä palatsissa kolme uljasta seuraa asuskeli ja kaikki hautasin — kaikki! Hauska talo ja peräti tuottava. Oletteko yksin?"

"Olen, nykyään."

"Näyttäkää meille, missä makaatte, että tiedämme tulla noutamaan teitä.
Kolmeen päivään ette näy tarvitsevan meitä."

"Hauskoja tervetuliaisia!" sanoi Adrian! — "mutta kuulkaa. Oletteko yhtä vikkeliä löytämään elossa olevia, kuin hautaamaan kuolleita? Minä etsin täältä kaupungista erästä, joka, jos hänet löydätte, maksaa teille koko vuotiset maahanpanijaiset."

"Ei, ei! Se ei kuulu meidän ammattiimme. Yhtä helppo on hakea kadonnutta hiekkamurua meren rannalta kuin elävää olentoa teljetyistä taloista ja ammottavista haudoista; mutta jos maksatte köyhälle haudankaivajalle vähän ennakolta, niin pääsette ensimmäisenä uuteen ruumishuoneeseen — se valmistuu parhaiksi teidän tarpeeksenne."

"Tuossa!" sanoi Adrian heittäen lurjuksille muutaman kultakolikon — "ja jos tahdotte tehdä minulle ystävällisemmän palveluksen, niin jättäkää minä ainakin eläessäni rauhaan, tai säästän teiltä sen vaivan." Ja hän lähti huoneesta.

Puheliaampi Becchino seurasi häntä. "Te olette jalomielinen, signor, malttakaa; tarvitsette kai tuoreempaa ruokaa, kuin tuollaiset siivottomat tähteet. Minä pidän siitä huolen niin kauan — niin kauan kuin tarvitsette. Kuulkaa — ketä minun piti etsimäni?"

Tuo kysymys viivytti Adrianin lähdön. Hän mainitsi nimen ja selitti kaikki Irenen erityisominaisuudet sekä kuvaili katkerin mielin hiukset, kasvonpiirteet, vartalon, tuon armaan ja pyhän olennon, joka olisi runoilijan innostuksen aiheena saattanut olla, ja nyt oli haudankaivajan osviittana. Mutta tuo olento, joka ei ollut pyhä, pudisti päätänsä, kun Adrian oli lopettanut. "Viisisataa sellaista kertomusta kuulin ruton ensi päivinä, jolloin vielä oli sellaisia seikkoja kuin lempiviä ja lemmittyjä; mutta tuo oli herkkuluettelo, signor, ja Becchino parka olisi mielissään, jos saisi tavata, taikka vaikkapa haudatakin niin paljon suloa. Tahdon koettaa parastani; mutta käyttääksenne aikanne parhaiten, niin tietäisinpä sivumennen neuvoa teille monta armasta muotoa ja sorjaa vartaloa —"

"Pois, hornalainen!" murahti Adrian, "hulluutta kuluttaa aikaansa sellaisen parissa!"

Haudankaivajan nauru seurasi hänen askeleitaan.

Kaiken päivää kuljeskeli Adrian pitkin kaupunkia, mutta etsiminen ja tiedustelu olivat yhtä turhia; kaikki, joita hän kohtasi ja puhutteli, näyttivät pitävän häntä mielettömänä. Meluavat juopuneitten joukkiot, munkkikulkueet ja siellä täällä joku yksinäinen arka olento, joka vältti kaikkien lähestymistä ja puhetta, olivat ainoat, mitkä hän tapasi kulkiessaan noilla kolkoilla kaduilla, kunnes kellertävän harmaa aurinko vaipui kukkulain taakse ja pimeys peitti verhoonsa ruton äänettömät tiet.

III Luku.

Kukkia hautakumpujen vaiheilla.

Adrian huomasi Becchinon pitäneen huolta ettei nälkäkuolema ehtisi ennen ruttoa. Kuolleitten atria oli korjattu pois ja ruoat ja kaikenlaiset viinit täyttivät pöydän — yltäkylläisyys vallitsi silloin Florensissa! Hän nautti ravintoa, mutta säästäen, ja häntä kauhistutti laskeutua levolle vuoteisin, joitten uhkeitten esirippujen ääressä kuolema vast'ikään oli askaroinnut, sulki huolellisesti ovet ja akkunat, kääriytyi viittaansa ja asettui patjoille levähtääkseen siinä huoneessa, jossa hän oli syönyt illallisensa. Väsymys viihdytti hänen levottomaan uinahdukseen, josta hän yht'äkkiä havahti ajoneuvojen jyryyn ja kellojen kilinään. Hän kuunteli, kuinka ajoneuvot kulkivat hiljalleen ovelta ovelle, ja jyrinä vihdoin haihtui etäisyyteen. — Hän ei nukkunut enää sinä yönä!

Aurinko ei ollut ehtinyt korkealle, kun hän jälleen ryhtyi toimeensa, ja oli vielä varhaista, kun hän kulkiessaan erään kirkon ohitse näki kaksi uhkeasti puettua naishenkilöä tulevan pylväskäytävästä ja suurimmalla huomiolla katselevan häntä naamariensa läpi. Hän seisahtui ja toinen nainen sanoi: "olette uhkarohkea, kaunis herra, ette pidä naamaria ettekä liioin tule kukkain tuoksulta."

"En pidä naamaria, naiseni, sillä haluan tulla tunnetuksi: etsin näiltä poloisilta tienoilta muutamaa, jonka elämää elän."

"Hän on nuori, uljas ja nähtävästi jalosukuinen, eikä rutto ole koskettanut häneen; hän on aivan tarkotuksemme mukainen", kuiskasi toinen naisista toiselleen.

"Kerrot omat ajatukseni", vastasi hänen toverinsa, ja kääntyen Adrianiin hän sanoi: "etsitte jotakuta, johon ette ole vihitty, koska niin palavasti etsitte?"

"Se on totta."

"Nuori ja ihana, tummahiuksinen ja lumivalkea povi; vien teidät hänen luokseen."

"Signora!"

"Seuratkaa meitä!"

"Tiedättekö ken olen ja ketä etsin?"

"Tiedän."

"Onko tiedossanne tosiansa jotakin Irenestä?"

"On, seuratkaa minua."

"Hänen luokseenko?"

"Hänen luokseen — seuratkaa meitä!"

Naiset lähtivät edelleen, ikäänkuin päästäkseen pitemmistä puheista. Hämmästyneenä, epäillen ja kuin unessa Adrian seurasi heitä. Heidän pukunsa, olemuksensa ja toisen puhdas toskanankieli ilmaisivat heidän asemansa ja syntyperänsä, mutta kaikki muu oli arvotus, josta hän ei päässyt selville.

He saapuivat erään sillan luokse, missä hevoskantotuoli ja ratsu, jota palvelija piteli suitsista, olivat varalla, Naiset nousivat kantotuoliin ja toinen heistä käski Adriania seuraamaan ratsain.

"Mutta sanokaa" — hän alotti.

"Kyselemättä, signor!" sanoi hän maltittomana, "seuratkaa elossa olevaa ääneti, tai pysykää kuolleitten seurassa, kuinka haluatte."

Kantotuoli lähti liikkeelle ja Adrian nousi kummastellen ratsunsa selkään sekä seurasi omituisia tovereitaan, joiden kulku oli melkein rivakasta. Tultuaan sillan taakse he pian saapuivat loitolle ylängölle, ja kolkot muurit ja tyhjät kadut pian vaihtuivat maaseudun puihin ja kukoistaviin nurmikoihin. Näin puolen tunnin verran kuljettuaan, he poikkesivat tieltä viheriäiselle tanhualle ja näkivät yht'äkkiä ihanan palatsin edessään. Naiset laskeutuivat kantotuolistaan, ja Adrian, joka turhaan oli koettanut houkutella seuralaisiltaan tietoja, hyppäsi myöskin ratsunsa seljästä ja seurattuaan heitä avaran pihan poikki, jonka kummankin puolen täyttivät kukkaisvaasit ja oranjipuut, sekä läpi korkean eteisen rakennuksen perimmäiseen kylkeen, hän saapui armahimpaan paikkaan, minkä silmä milloinkaan on nähnyt tai runoilija milloinkaan ylistänyt. Se oli puutarha-sommitelma rehevintä vihantaa; kummankin sivun laakeri- ja myrttimajoista aukenivat clematisten ja ruusujen puoleksi kaihtamat näköalat, joitten kaarrosten takana kuvapatsaat ja välkkyvät suihkulähteet rajottivat maiseman; edustan nurmikolla nähtiin marmorijalustaisten kukkaisvaasien rivejä, ja tilavat ja loitot porraskerrokset häikäisevintä marmoria viettivät penger penkereltä, joista jokainen oli kaunistettu kuvapatsailla ja suihkulähteillä, puoliväliin korkeata, mutta verkkanousuista ja vihantaa kunnasta. Taampana Arno-laakson vaihtelevat, rehottavat lehdot, viinitarhat ja oliivipuistot, maatilat ja kylät halkileikkaamat hopeaisen virran, ja kaupunki rauhallisena, mutta hirmutonna, kohottaen kattojansa ja tornejansa auringon paisteessa. Kaiken värisiä ja äänisiä laululintuja, muutamat vapaina, muutamat kultaisten verkkojen sisällä, viserteli ylt'ympäri, ja nurmikon keskellä venyi neljä uhkeasti puettua, naamaritonta naista, joista vanhin näytti tuskin olevan kahtakymmentä vanhempi, ja viisi ritaria, nuorta ja uljasta, joitten jalokivistä kimaltelevat nutut ja kultaiset ketjut ilmaisivat heidän arvonsa. Viinejä ja hedelmiä oli viereisellä, matalalla pöydällä, ja soitikoita, shakkipöytiä nurmella huiskin haiskin. Niin suloista ryhmää ja niin viehättävää näkymöä ei Adrian nähnyt kuin yhden kerran, ja sen Italian hirmuisimmassa ruttopesässä! — sellaisen ryhmän ja sellaisen näkymön saatamme vielä tavata ihanan Boccaccion kertomuksista.

Nähdessään Adrianin saattajineen lähestyvän seurue nousi heti seisoalleen, ja yksi naisista, jonka päässä oli laakeriseppele, astui toisten eteen huudahtaen: "oivallista, Mariana, terve tultuanne takasin, viehättävät alamaiseni. Ja te, herrani, tervetuloa tänne."

Colonnan kaksi seuralaista oli riisunut naamarinsa ja toinen heistä, joka häntä ensin oli puhutellut, pudistaen pitkät, sysimustat kiharansa kirkkailta, hymyileviltä silmiltään ja poskelta, jonka synnynnäinen oliivinkarva nyt keveästi punastui, kääntyi hänen puoleensa ennenkuin hän ennätti vastata tervetuliaisiinsa. "Herra ritari", sanoi hän, "nyt näette, mihin olen teidät vietellyt. Myöntäkää että tämä on hauskempaa, kuin kaupunki, jonka jätimme. Katselette minua kummastellen. Nähkää, kuningattareni, kuinka sanattomaksi hovinne herättämä ihmettely on saattanut uuden ritarimme; vakuutan että häneltä hyvästi sanat sujuivat, kun me olimme hänen ainoat puhekumppaninsa, olinpa vielä pakotettu käskemään häntä vaikenemaan."

"Oi, etkö vielä ole kertonut hänelle sen hovin tapoja ja syntyä, johon hän on saapunut?" virkkoi laakeriseppele.

"En, kuningattareni, arvelin että mikään kertomus, ei saavuttaisi tarkotustaan sellaisessa paikassa, kuin Florens parkamme nykyään on. Olen tehnyt tehtäväni ja ja luovutan hänet teidän suosioonne!"

Näin sanoen neito sipsutteli keveästi poispäin ja ryhtyi keikaillen silittelemään kiharoitaan marmorialtaan vienossa kuvastimessa, jonka vesi reunain yli sirisi nurmelle; tuon tuostakin veikistellen vilkaisten vieraasen ja ollen kylläksi lähellä kuullakseen kaikki mitä puhuttiin.

"Ensiksikin, signor", sanoi nainen, jota oli puhuteltu kuningattareksi, "salli meidän tiedustaa nimesi, arvosi ja syntymäpaikkasi."

"Signora", vastasi Adrian, "vähän saatoin aavistaa tulevani tänne vastaamaan itseäni koskeviin kysymyksiin; mutta mikä teitä miellyttää kysyä, siihen täytyy minun mieltyä vastaamaan. Nimeni on Adrian di Castello, olen roomalaisen Colonnan huoneen jäsen."

"Uljaan huoneen uljas pylväs!" vastasi kuningatar. "Mitä tulee meihin, joihin nähden uteliaisuutesi lienee herännyt, niin tiedä että me kuusi Florensin naista, joitten sukulaiset ja holhoojat joko ovat paenneet tahi kuolleet, päätimme vetäytyä tähän palatsiin, jossa, jos kuolema tulee, se tulee puolet hirmuistaan riistettynä; ja kun oppineet sanovat että murhe tuota kauheata tautia suosii, niin näette että olemme liittoutuneet murheen vihollisiksi. Kuusi herraa tuttavistamme on liittynyt meihin. Vietämme aikamme, olkoon se pitkä tai lyhyt, huvituksissa, joita satumme löytämään tai keksimään. Soitossa ja karkeloissa, iloisessa haastelussa ja hilpeissä lauluissa, sen verran näkymön vaihtelua tuon ohessa kuin nurmikolta siimekseen, lehtokujista suihkulähteen partaille, niin kuluu aikamme ja niin valmistumme rauhallisesti nukkumaan ja suloista unta näkemään. Kukin naisista on vuorostaan keijukaishovimme kuningattarena, niinkuin tämä päivä on minun osani. Yksi laki on valtiolaitoksemme perustuksena — mikään murhe älköön pääskö luoksemme. Tahtoisimme elää ikäänkuin tuota kaupunkia ei olisi olemassa, ja ikäänkuin (lisäsi ihana kuningatar keveästi huoaten) nuoruus, sulo ja kauneus kestäisivät ijän kaiken. Yksi ritareistamme lähti mielettömästi päiväksi luotamme, luvaten palata; emme ole häntä sen koommin nähneet: emme tahdo arvata, mitä hänelle on tapahtunut. Oli tarpeellista täyttää hänen paikkansa; heitimme arpaa, kuka etsisi hänelle sijaisen, se lankesi noille naisille, jotka — eivät toivoakseni mielipahaksenne — toivat teidät tänne. Uljas herra, selvitykseni on valmis."

"Voi, armas kuningatar!" sanoi Adrian taistellen ankarasti, vaikka turhaan, katkeraa pettymystään vastaan — "en voi jäädä teidän onnelliseen piiriinne; olen itsessäni lakinne rikkomus. Mielessäni on vaan yksi ainoa murheellinen ja levoton ajatus, jonka rinnalla kaikki hilpeys näyttäisi jumalattomalta. Etsin elävien ja kuolleitten joukosta olentoa, jonka kohtalosta olen tietämätön; ja vaan ihanan saattajani suusta kuulemani sanat saivat minun vietellyksi suruisesta toimestani tänne. Salli minun, armollinen signora, palata Florensiin."

Kuningatar katsahti närkästyneenä tummasilmäiseen Marianaan, joka vastaukseksi loi yhtä merkitsevän katseen ja sitten äkkiä astui Adrianin luokse, sanoen:

"Mutta, signor, jos sittenkin olisin sanojeni niittänen, jos kykenisin rauhottamaan sinua tiedolla, että terveenä ja turvassa on — on Irene."

"Irene!" kertoi Adrian hämmästyneenä, unhottaen että hän ennen oli ilmaissut etsittävänsä nimen — "Irene — Irene di Gabrini, kerran kuuluisan Rienzin sisar!"

"Sama", vastasi Mariana vikkelään; "minä tunsin hänet, niinkuin sanoin. Ei, signor, en minä sinua petä. Totta on, etten voi viedä sinua hänen luokseen, mutta paras se onkin — hän lähti pois monta päivää sitten erääsen Lombardian kaupunkiin, johon ruton ei vielä sanota ennättäneen. No, jalo herra, eikö sydämesi keventynyt? Ja lähdetkö heti karkuun Ystävyyden, ja kenties", hän lisäsi luoden hellän katseen suurista, tummista silmistään, "Lemmen hovista?"

"Rohkenenko tosiaan uskoa sinua, signora?" sanoi Adrian ihastuksissaan, mutta vielä epäillen.

"Pettäisinkö uskollista rakastajaa, joka tunnut olevan? Usko pois. Ota vastaan, kuningatar, alamaisesi."

Kuningatar ojensi kätensä Adrianille ja talutti hänen toisten luokse, jotka vielä seisoivat lähellä ruohostossa. He tervehtivät häntä veljekseen ja pian suvaitsivat hänen hajamielisen kohteliaisuutensa, hänen miellyttävän ulkomuotonsa ja kuuluisan nimensä hyvittäminä.

Kuningatar taputti käsiään, ja seurue sijoittui nurmikolle jälleen. Kukin nainen mielitiettynsä viereen. "Sinä Mariana, ellet ole väsynyt", sanoi kuningatar, "otat soitikkosi ja viihdytät nuot äänekkäät heinäsirkat, jotka visertelevät vaateliaina, kuin olisivat satakieliä. Laulakaa, viehättävät alamaiseni, laulakaa; ja alotappas rakkaan ystävämme signor Visdominin laulu, se on kuin tehty jonkinlaiseksi vihkimävirren mukaiseksi niille, jotka olemme ottaneet hoviimme."

Mariana, joka oli asettunut Adrianin viereen, otti soitikkonsa ja lauloi muutamien etusävelten perästä sanat, jotka vajanaisesti käännettyinä olivat seuraavat:

Florentiiniläisen neidin laulu.

Sä nauti hetken riemussa,
Jos huomen synkistyypi,
Tai murhe linnas helposta
Pian kuolemalle myypi.

Me kuolon kaikki — murhe pois!
Sep' oiva herra vasta!
Jos kaiken päivän pilvet ois,
Sais yökin varhemmasta.

Sä lemmi — juhli — hulmua,
Se haudan ohje meillä!
Kun itse kumpus kuolema
Verhoopi laakereilla.

[Siihen aikaan Italiassa laakeri tavallisesti
istutettiin vainajien hautakummuille.]

Kun katsot lemmittyysi sie,
Saa silmäs kirkkahiksi —
Jos pyhäin osa riemu lie,
Näin valmistumme siksi.

Tuota laulua, joka nosti vilkkaita mieltymyksen osotuksia, seurasi eloisia kertomuksia, joiden sepittämisessä Italian novellinkirjoittajat olivat Voltairen ja Marmontelin esikuvana — kukin vuorostaan jatkaen esitystä ja yhtä taitavasti karttaen jokaista haikeata kohtaa tai apeata mielijohdetta, joka olisi saattanut muistuttaa kuoleman läheisyyttä noille viehättäville laiskureille. Minä muuna aikana tahansa nuoren di Castellon herran luonne ja ky'yt olisivat olleet omiansa loistamaan tuossa Arkaadian hovissa. Mutta nyt hän turhaan koetti häätää pilveä otsaltaan ja levottomuutta sydämestään. Hän pohti mielessään tuota tietoa, jonka oli saanut, kummasteli, arveli, toivoi ja pelkäsi, ja jos hetkeksi hänen mielensä kääntyi ympäröiviin oloihin, niin hänen luontonsa, joka oli liiaksi tosi runollinen tuon paikan valheelliselle tunteellisuudelle, kysyi itseltään, missä, paitsi kiiltävää kuorta ja armasta asemaa, tuo hilpeys, jota hän nyt vasten tahtoansa oli näkemässä, erosi Santa Marian luostarin rivosta mässäyksestä — kummallakin sama aihe, vaikka erilaiset tavat — kumpikin yhtä hermoton, yhtä itsekäs, kumpikin lyöden hirmun huviksi.

Ihanata Marianaa joka, niinkuin kuningatar oli maininnut, oli kadottanut kumppaninsa, ei lainkaan haluttanut menettää uutta ystäväänsä. Hän tavan takaa tyrkytti hänelle viiniä ja hedelmiä, ja tuon viattoman kohteliaisuuden ohessa hänen kätösensä hellästi viivähti Adrianin kädellä. Vihdoin lähestyi hetki, jolloin seurue vetäytyi palatsiin, päiväsydämen räkittävän helteen ajaksi — tullakseen auringon laskiessa jälleen iltaiselle suihkulähteitten viereen, karkelemaan, laulamaan ja kisaamaan soihtujen ja tähtien valossa lepohetkeen asti. Mutta Adriania ei haluttanut pitkittää tuota hauskuutta, ja tuskin ehdittyään huoneesen, johon hän saatettiin, hän päätti lähteä hiljaisuudessa pakkoon, mikä joka tapauksessa oli mukavin, eikä kenties epäkohteliain, tarjona oleva erokeino. Kun kaikki näytti olevan hiljaista ja vaipuneena lepoon, mikä tuona hetkenä on tavallista etelän asujamilla, hän lähti suojastaan, astui alas portaista, kulki poikki ulkopihan ja oli portissa, kun hän kuuli itseänsä kutsuttavan, äänellä, josta suuttumus ja hämmästys puhuivat. Hän kääntyi ja huomasi Marianan.

"Mitä nyt, signor di Castello, onko seuramme niin ikävä, sävelemme niin räikeitä vai otsamme niin ryppyisiä, että pakenette meitä kuin matkamies Beneventon noitia? Ei, eihän tarkotuksenne ole jättää meitä?"

"Ihana nainen", vastasi ritari hieman hämillään, "on turhaa että koetan lohduttaa surullista mieltäni ja tulla kelpaavaksi hoviin, mihin mikään murhe ei saa saapua. Lakinne uhkaa minua kuin rikoksellista — parempi on aikoinaan paeta kuin tulla tylysti karkotetuksi."

Puhuessaan hän yhä eteni ja olisi ehtinyt portista, ellei Mariana olisi tarttunut hänen käsivarteensa.

"Oi", sanoi hän hellästi, "eikö ole tummankirkasta silmää, eikö talven lumivalkeata povea, mikä voi korvata poissa olevan? Jää tänne ja unhota, niinkuin poissa ollessasi epäilemättä sinäkin unhotetaan!"

"Signora", vastasi Adrian arvokkaana ja silminnähtävästi halveksien, "en ole oleskellut tarpeeksi kauan näitten hirmujen seassa, jotta sydämestäni ja hengestäni olisi kaiken tunnollisuus sammunut. Nauti, jos saatat, ja poimi haudan tympeitä ruusuja, mutta minussa, mielessäni vielä kuoleman kauhut, ei kauneus herätä ihastusta, ja lempi — pyhäkin lempi — näyttää minusta pimentyvän kalman varjossa. Antakaa minulle anteeksi ja jääkää hyvästi."

"Lähde sitten", sanoi florentiiniläinen, jota tuo kylmyys pisti ja raivostutti, "lähde ja löytäös armaasi niiltä tienoilta, joissa filosofiasi niin hyvästi viihtyy. Pilaa vain tein sinusta silmitön hupsu, katsoessani omaa parastasi, kun kerroin että Irene — (sekö hänen nimensä?) — oli lähtenyt Florensista. Hänestä en tiedä mitään, enkä ole kuullut mitään, paitsi sinulta. Lähde takasin etsimään ruumishuoneet ja katsomaan vieläkö häntä rakastat!"

IV Luku.

Löydämme mitä etsimme, emmekä tiedä siitä.

Päivän paahtavimmassa helteessä ja jalan palasi Adrian Florensiin. Lähestyessään kaupunkia koko tuo äskeinen upea näytelmä tuntui hänestä kuin unennäöltä, kuin tenhottaren loihtimilta puutarhoilta ja lehtimajoilta, ja hän havahtui yht'äkkiä kuin rikoksellinen havahtunee tuomiontäytäntö-aamunaan, nähdessään hirsipuun ja surmamiehen, — siten palautti jokainen vainajien kaupunkia kohden vievä askel hänen hurjistuneita ajatuksiaan samalla sekä elämään että kuolemaan. Marianan viimeiset sanat soivat hänen sydämelleen kuin sanomakellot, Päivän helle, auertava taivas, pitkällinen väsymys, raukaisevat ponnistukset ja mielenliikutukset ynnä sen ohessa pettymyksen haikeus, kalvava tieto kalliitten hetkien korvaamattomasta hukasta ja toivottomuuden vaivat minkään järjellisen etsimissuunnitelman laatimisesta — kaiken tuon vaikuttaessa, kuume alkoi rajusti polttaa hänen suonissaan. Hänen ohimoitaan tuntui kiristävän vuoren paino, hänen huulensa kuivasi tuskallinen jano, hänen voimansa näyttivät äkkiä luopuneen hänestä ja hän töin tuskin laahusteli veltostuneita jäseniään edelleen.

"Minä tunnen sen", ajatteli hän, iljettävän kuvotuksen ja pudistelevan kauhun valtaamana, niinkuin luonto aina ponnistelee kuolemaa vastaan, "minä tunnen sen itsessäni — tuon Raatelevan ja Näkymättömän — tuhoni on tullut, enkä ole pelastanut häntä; eikä sama hautakaan meitä kätke!"

Mutta nuot ajatukset vaan antoivat oiva yltyä taudille, joka alkoi setkiä hänessä; ja ennenkuin hän ehti kaupungin piiriin, ajatuskykykin hyljäsi hänet. Ihmisten ja talojen kuvat kävivät hänen silmissään epäselviksi ja varjokkaiksi ja polttava kivitys tuntui epävakavaiselta ja kaventelevan hänen jalkainsa tieltä, hän rupesi houraamaan ja hoiperteli edelleen murahdellen yhteyttömiä, katkonaisia sanoja; harvat vastaantulijat pakenivat häntä kauhistuen. Munkitkin surullisine kulkueineen, väistyivät bene vobistaan jupisten horjuvaa tien varteen. Erään kadun kulmauksen koppelista neljä ryyppyistä Becchiniä iski läpi mustain naamareittensa silmänsä häneen, niinkuin korpikotka iskee erämaan kuolevaan matkamieheen. Eteenpäin hän vielä pyrki, levitellen käsiään kuin pimeässä hapuileva ja hämärin tunnoin tavotellen taloa, johon oli osunut asumaan, vaikka hänen tiensä vieressä oli portit seljällään monia, joissa yhtä hyvin olisi saattanut sekä elää että kuolla.

"Irene, Irene!" hän huudahteli, milloin epäselvällä äänellä, milloin rajusti kiljaisten, "missä olet? Missä? Tulen pelastamaan sinut, nuot saastaiset hornanhenget eivät saa sinua haltuunsa! Voi, kuinka ilma haisee kuolleitten lihalta! Irene, Irene! Lähtekäämme omaan palatsiini, taivaallisen järven rannoille - Irene!"

Hänen näin pimentyneenä houraillessaan kaksi naamareihin ja mantteleihin verhottua naishenkilöä ilmaantui yht'äkkiä läheisestä talosta.

"Turhuutta!" sanoi solakampi heistä, jonka tummansinisen, hopealla kirjaillun manttelin väri ja leikkaus, niinkuin tässä on tarpeellista ottaa huomioon, eivät olleet Florensissa käytettyjä, mutta tavallisia Roomassa, jossa ylhäisten naisten puvut olivat räikeitä karvaltaan ja erittäin avarapoimuisia — näin eroten toskanalaisen kuosin yksinkertaisemmasta ja sirotekoisemmasta vaateparresta — "turhaa paeta leppymätöntä ja varmaa kohtaloansa!"

"Ethän tahtone että jäisimme taloon, jossa on kolme ruumista viereisessä huoneessa, vaikka Florensissa on tyhjiä saleja yllinkyllin? Usko minua, ei meidän tarvitse pitkältä kulkea, ennenkuin keksimme turvallisemman asunnon."

"Tähän saakka olemme tosin ihmeellisesti säilyneet", huokasi toinen, jonka ääni ja vartalo ilmaisivat nuoruuden kukoistusta; "jospa vaan tietäisimme mihin paeta — mikä metsä, mikä vuorenvinkalo kätkee veljeni ja hänen uskollisen Ninansa! Nämät hirmut minun näännyttävät!"

"Irene, Irene! Jos olet Milanossa tahi jossakin Lombardian kaupungissa, miksi viivyn täällä? Hevoseni, hevoseni! Ei, ei! — Ei tuota kellohevosta eikä ruumisvaunuja."

Kiljaisten, hurjemmin kun tuo sairas mies milloinkaan, nuori nainen syöksähti seuralaisensa vierestä. Yksi askel näytti lennättävän hänen Adrianin luokse. Hän kävi hänen käsivarteensa — katsoi häntä kasvoihin — kauhistava tuli paloi hänen silmissään. "Se on tarttunut häneen!" (hän lisäsi syvällä, mutta tyynemmällä äänellä) — "rutto!"

"Pois, pois, oletko mieletön!" huusi hänen toverinsa, "pois täältä — älä koske minuun, olet koskenut häneen — tässä eroamme!"

"Auttakaa minua kantamaan häntä jonnekin; nähkää hän pyörtyy, kaatuu! — auttakaa minua, kallein signora, Jumalan armon ja rakkauden tähden!"

Mutta kokonaan itsekkään pelon omana, joka valtasi kaikki tuona viheliäisenä aikana, vanhempi nainen, vaikka luonnostaan ystävällinen, säälivä ja hyväntahtoinen, pakeni nopeasti ja katosi pian näkyvistä. Jäätyään kahden kesken Adrianin kanssa, joka kuumeen kouristelemana oli kaatunut maahan, tuon nuoren tytön voimat ja hermot eivät pettäneet häntä. Hän repäsi auki raskaan vaipan, joka oli hänen käsivarsiensa haittana ja heitti sen yltään, ja sitten nostaen ylös lemmittynsä kasvot - sillä kuka muu kuin Irene oli tuo hento nainen, jota kuoleman tartunta ei pelottanut? — hän tuki häntä vasten poveansa ja huusi jälleen apua. Vihdoin Becchinit, jotka olivat paatuneet ammatissaan ja siten paremmin kuin varovaisimmat säilyneet rutosta, verkalleen lähestyivät ennenmainitusta koppelista. — "Pikemmin, pikemmin, Kristuksen armon tähden!" sanoi Irene. "Minulla on paljon kultaa. Saatte hyvät palkinnot: auttakaa minua kantamaan hänet läheisimmän katon alle."

"Jättäkäähän meidän haltuumme, nuori neiti; olemme pitäneet häntä silmällä", sanoi toinen hautureista. "Me emme velvollisuuttamme laiminlyö."

"Ei, ei! Älkää koskeko hänen päähänsä — siitä minä pidän huolen. Minä autan teitä, niin — eteenpäin — mutta hiljaa!"

Noitten kammottavien virkakumppanusten avulla kantoi Irene Adrianin läheiseen taloon hellittämättä taakkaansa ja katsellen rakastetun suljettuja silmiä ja huulia, ikäänkuin tahtoen maanitella takasin eroavan hengen, ja sijoitti hänen vuoteeseen, josta hän, säilyttäen sellaisina hetkinä vain naisissa tavattavan mielenmaltin ja huolenpidon, mikä on heidän herkkätuntoisuutensa ylevänä vastakohtana, otatti pois uutimet ja verhot, joissa saattoi piillä uusia taudin itiöitä. Sitten hän joudutti heitä noutamaan uusia vuodevaatteita ja mitä lääkäriä tahansa, jota raha vielä saattoi viekotella velvollisuuteen, joka enimmäkseen oli luovutettu noille sankarien veljeskunnille, jotka, vaikka muutamien kelvottomien jäsenten rikokset ovat ne häväisseet nykyajan arvostelijan silmissä, kuitenkin olivat noina pimeinä aikoina parhaat, urhoollisimmat ja pyhimmät välittäjät, mitkä Jumala milloinkaan on valtuuttanut vastustamaan sortajaa — ruokkimaan nälkäistä — lievittämään kurjuutta. Ne yksin tuon tuhoavan ruton keskellä, joka oli kuin hornanhenki, päästetty irroilleen atoomeiksi murskaamaan kaikki, mikä yhdistää maailman hyveesen ja lakiin, ne yksin näyttivät heräävän kuin enkelin pasuunan äänestä, tuohon jaloimpaan Ristin ritariuteen — jonka uskonto on itsenuhraamista — jonka toivo on pitaalihuoneen tuolla puolen — jonka jalat jo kuolemattomuutta varten siivekkäinä, kulkevat vallottajan askelin kuoleman haudoilla!

Lemmen näin tehdessä velvollista palvelustaan — niin pitkin tuota katua, jolla Adrian ja Irene olivat viimeksi tavanneet toisensa — kulki laulaen, hoiperrellen, rähisten tuo irstaileva heittiöjoukko, joka oli tyyssijakseen ottanut Santa Maria di Pazzan luostarin, etupäässä roistojohtaja kummassakin käsivarressa nunna (joka ei enää ollut nunnapuvussa). "Eläköön rutto!" kiljui konna; "Eläköön rutto!" vastasivat mielettömät juopuneet.

"Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko!
Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko.
Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle,
Eläköön kiro maan — se on siunaus mulle!"

"Hei!" huusi johtaja pysähtyen, "katsos Margerita, tuosta saat korean vaipan, tyttöseni, hopeaakin siitä heitä kukkarosi täyteen, jos se joskus tyhjenisi; niin saattaa käydä, jos rutto kerran helpottaa."

"Ei", sanoi tyttö, jossa kaiken irstaisuuden ohessa oli säilynyt paljon vartalon ja muodon viehkeyttä, "ei, Guidotto; jos siinä on tarttumaa."

"Loruja, lapskultani, ei hopeasta mitään tartu. Heitä selkääsi vaan. Muuten sallimus on sallimus, ja kun sinun hetkesi on tullut, on muitakin keinoja kuin gavocciolo." —

Näin sanoen hän sieppasi viitan, heitti sen töykeästi hänen hartioilleen ja hoiperteli eteenpäin osittain mielissään löydöstä, osittain peljäten vaaraa; vähitellen hälveni kalmankarvaiseen ilmaan ja murheellisille kaduille tuo kurjimman hilpeyden laulu.

V Luku.

Erehdys.

Kolme päivää, kolme ratkaisevaa päivää oli Adrian voimatonna ja tajutonna. Mutta tuo vitsaus ei ollut tavannut häntä, niinkuin hänen harrasmielinen ja jalo hoitajansa oli varonut. Tauti oli polttavaa ja vaarallista kuumetta, suuren uupumuksen, levottomuuden ja hirveitten mielenponnistusten siittämää.

Ei ainoatakaan ammattirohtomiestä ollut saatavissa mutta hänen luonaan kävi joka päivä eräs hyväsydäminen munkki, etevämpi kenties parannustaidossa kuin moni, joka väitteli sen yksinoikeudekseen. Ja munkin pitkinä poissaoloaikoina, joihin hän monien muitten velvollisuuksiensa takia oli pakotettu, oli yksi aina saapuvilla, pään-alusta korjaamassa, otsaa silittämässä, valitusta kuulemassa, nukkuvaa valvomassa. Ja tuossa surettavassa toimessakin, kun hänen nimensä intohimoisten lemmenlauseitten keralla puhkesi tuskaisen potevan huulilta, morsiamen sydämen lävisti omituisen mielihyvän pistos, jota hän paheksui kuin se olisi ollut rikos. Mutta kaikkein vähimminkin maallinen rakkaus on itsekäs vastarakkauden hurmauksessa! Sanat eivät pysty kertomaan, sydän ei voi aavistaa, niitä sekanaisia tunnelmia, joiden valtaan hän joutui, hämärästi käsittäessään noista katkonaisista houreista että hänen tähtensä kaupunkiin oli tultu, kuolemanvaaraa uhmattu. Ja kumartuessaan intohimoisesti suutelemaan tuota polttavaa otsaa, hänen kyyneleensä virtasivat nopeaan yli hänen nuoruutensa epäjumalan, niitten synnyinlähteet olivat sellaiset, tutkimattomat ja lukemattomat, joita ei elämäikä voi itkeä kuiviin. Ei ainoakaan ihmisen eikä naisen sydämenvietti ollut koskematta; jumaloiva kiitollisuus, hellä ihmettely sellaisen rakkauden omistamisesta, ja samassa pitäen mitättömänä seikkana sellaisen rakkauden osottamisen — ikäänkuin kaikki hänen uhrauksensa olisi tietty asia — hänelle osotettu verraton hyve! Ja tuossa hän makasi oman pelottoman uskollisuutensa uhrina — hänestä riippuvana — häilyen elämän ja kuoleman vaiheilla tuo ylistettävä vaalittava — tuo ylpeiltävä, mutta holhottava, tuo säälittävä, mutta kunnioitettava — tuo pelastettava pelastaja! Ei milloinkaan ole yksi esine kerrallaan ainoalta sydämeltä vaatinut itselleen niin monia ja niin syvällisiä tunteita, tytön romantillista intoa — morsiamen harrasta jumaloimista — äidin hellää huolenpitoa lapsestaan.

Ja kummallista sanoa, tuon yksinäisen valvonnan kaikki ponnistukset — hän tuskin liikahti hänen luotaan, nautti ravintoa vaan, etteivät voimat pettäisi häntä — kykenemättä sulkemaan silmiään — vaikka hän samasta syystä olisi mielellään levähtänyt, kun hänen turvattinsa vaipui unosen helmaan — kaikki ruumiin ja sydämen rasitukset hän näytti ihmeellisesti kestävän. Ja pyhä mies ihmetteli joka käynnillään nähdessään holhottaren posken yhä pirteänä ja silmän yhä kirkkaana. Taikamaisessa uskossaan Irene ajatteli ja tunsi, että taivas oli lahjottanut hänelle ylönluonnollisen ky'yn pysymään tuolle pyhälle tehtävälle uskollisena; eikä hän tuossa mielipiteessään kokonaan pettynyt — sillä taivas oli lahjottanut hänelle jumalallisen mahdin istuttaessaan tuohon hellään sydämeen rakkauden lannistumattoman voiman ja tarmon! Munkki oli käynyt sairaan luona kolmantena iltana myöhään ja antanut hänelle voimallista rauhotusainetta. "Tämä yö", sanoi hän Irenelle, "on taudin ratkaisukohta: jos hän herää, niinkuin toivon, tajussaan ja valtimo rauhallisena, hän jääpi elämään; ellei, nuori tyttäreni, valmistaudu pahimpaan. Mutta jos huomaat taudin käänteessä jotakin huolestuttavaa, tai mikä tekisi minun läsnäoloni tarpeelliseksi, niin tästä paperikäärystä saat tietää, missä olen, jos Jumala minua varjelee jokaisena yön ja aamun hetkenä."

Munkki lähti pois ja Irene jäi hoidokkaansa luokse.

Adrianin uni oli ensimmältä herkkää ja keskettyvää — hänen kasvonsa, huudahduksensa, eleensä, kaikki todisti suurta, joko sielun tai ruumiin tuskaa; tuo näytti, mikä se kukaties olikin, elämän ja kuoleman hurjalta ja epätietoiselta taistelulta nukkujan ollessa voittosaaliina. Kärsivällisenä, ääneti ja hengittäen — vaan pitkäveteisin siemauksin Irene istui vuoteen pääpuolessa. Lamppu oli siirretty kammion äärimmäiseen päähän ja sen uutimien kaihtama valonsäde riitti luomaan näkyviin vain hänen hoidokkaansa kasvojen ulkopiirteet. Tuossa kauheassa epäilyksessä kaikki hänen mieltänsä siihen asti mylleröinneet ajatukset olivat viihtyneet ja vaiti. Hän tunsi vaan tuon sanomattoman pelon, jota harvojen meistä on onnistunut päästä kokemasta. Tuon musertavan painon, jonka alaisina tuskin voimme hengittää tai liikkua, tuon uhkaavan ja hyytävän laviinin, jonka alta emme voi väistyä, joka joka hetki saattaa yllättää ja haudata meidät. Koko elämän kohtalo oli tuon ainoan yön vaiheissa! Juuri silloin kun Adrian vihdoin näytti nukkuvan syvempään ja rauhallisempaan uneen, helähti ruumisvaunujen sanomakellojen soitto katujen kuolonhiljaisuudessa. Milloin vaieten, milloin uudelleen helisten, sen mukaan kuin vaunut pysähtyivät synkkien matkustajiensa varalle, ja tulivat yhä lähemmäksi joka pysäyksen perästä. Vihdoin hän kuuli järeitten pyörien seisahtuvan akkunan alle ja matalan äänen ärähtävän: "tuokaa ruumis ulos!" Hänen hiipiessään ovea telkeämään lampun alakuloinen valo tapasi Becchinein häämöttävät vartalot.

"Ette ole merkinnyt ovea, ettekä pannut ulos ruumista", sanoi yksi heistä äreästi; "vaikka tämä on kolmas yö! Hän on meidän omamme".

"Hiljaa, hän nukkuu — pois; rutto ei ole tarttunut häneen".

"Vai ei rutto?" murahti Becchino pettyneenä. "Luulin ettei muu tauti uskaltaisi loukata gavocciolon oikeuksia!"

"Lähtekää — tässä on rahaa; jättäkää me rauhaan!"

Ja hirveät ajurit poistuivat äreinä. Vankkurit lähtivät liikkeelle, kello soitteli merkkiään, kunnes tuo kamala hälytys vähitellen haihtui kuulumattomiin.

Kaihtaen kädellään lampun valoa, Irene hiipi vuoteen ääreen peljäten tunkeilijoitten melun häirinneen nukkunutta. Mutta tuo raudansitkeä uni oli kiristänyt hänen muotonsa kuin ruuvipihtiin. Hän ei hiiskahtanut — hän tuskin veti henkeään — Irene tunnusteli hänen valtimoansa, tuon näivettyneen käden levätessä peitteellä — se heikosti tykytti — hän rauhottui — siirsi valoneuvot syrjään ja vetäydyttyään kammion nurkkaan, hän otti kaulastaan pienen ristin, asetti sen pöydälle ja lähestyi katkerissa kärsimyksissään rukoillen Häntä, joka oli kuoleman kokenut ja joka — vaikka Taivasten Poika ja Seraphiimien Valtijas — oli myöskin rukoillut maallisissa vaivoissaan, että kalkki poistettaisiin.

Tuli aamu, ei niinkuin Pohjolassa, verkalleen ja läpi varjojen, vaan täydellisessä kunniassa, niinkuin tuon ilmanalan päivä tervehtii maata — kuin unestaan havahtuva jättiläinen. Yht'äkkinen hymy — säteilevä hehku — ja yö oli hälvennyt. Adrian yhä nukkui; ei ainoakaan jänner näyttänyt liikahtavan: uni oli entistäkin raskaampi, hiljaisuus kävi rasittavaksi. Nyt tuossa kuolonkaltaisessa tyrmistyksessä, yksinäinen vaalija hätääntyi. Aika kului — aamu koitui puolipäiväksi — ei vieläkään hiiskausta. Aurinko oli taivaan laella — munkkia ei kuulunut. Ja koskiessaan jälleen Adrianin valtimoon, hän ei tuntenut tykytystä — hän katseli häntä peljästyen ja hämmästyneenä, niin hiiskumaton ja kalpea eimikään elollinen saattanut olla. "Olikohan tuo tosiansa unta, eikö se saattanut olla —." Hän kääntyi poispäin hervahtaen ja tyrmistyneenä, hänen kielensä takertui hänen suuhunsa. Miksikä isä viipyi? Hän tahtoi lähteä hänen luoksensa — hän tahtoi kuulla pahimman — hän ei voinut odottaa enää. Hän vilkasi munkin jättämään paperikääryyn: "Auringonnoususta", siinä sanottiin, "olen dominikaanien luostarissa. Kuolema on korjannut monta veljeksistä." Luostari oli melkoisen matkan päässä mutta hän osasi tien ja pelko oli siivittävä hänen askeleensa. Hän loi ikävöitsevän silmäyksen nukkuvaan ja riensi talosta. "Pian näen sinun jälleen", hän kuiskasi. Voi! Mikä toivo osaa laskea hetken tuolle puolen? Ja kuka on vaativa omakseen tuota "jälleen?"

Hetkisen kuluttua Irenen lähdöstä aukasi Adrian pitkään huoaten silmänsä — muuttuneena ja toisena miehenä; kuume oli tiessään, elpynyt valtimo sykki heikosti tosin, mutta levollisesti. Hänen henkensä oli taasen hänen ruumiinsa herra, ja vaikka hän oli raukea ja heikko, niin vaara oli ohi ja elämä ja järki palanneet.

"Olen kauan nukkunut", hän jupisi: "voi sellaisia unelmia! Ja tuntui kuin olisin nähnyt Irenen, mutta en voinut puhua hänelle, ja koettaessani syleillä häntä, hänen muotonsa vaihettui ja vartalonsa laajeni ja jouduin saastaisen haudankaivajan kouriin. On myöhäistä — aurinko on korkealla — minun täytyy nousta liikkeelle. Irene on Lombardiassa. Ei, ei; se oli valhe, kurja valhe; hän on Florensissa, minun on jatkaminen etsimistäni."

Muistaessaan tuon velvollisuutensa hän nousi vuoteestaan — kummasteli voimattomuuttaan; alussa hän ei pysynyt pystyssä nojaamatta seinään, mutta vähitellen hän pääsi sen verran jäsentensä herraksi, että hän kykeni kävelemään, vaikka töin tuskin. Kalvava nälkä ahdisti häntä, hän löysi huoneesta hiukan helppoa ravintoa, josta hän ahneesti teki lopun. Ja melkein yhtä halukkaasti hän pesi heikontuneen ruumiinsa ja näivettyneet kasvonsa vedellä, jota oli käsillä. Hän tunsi itsensä virkummaksi ja voimistuneeksi ja alkoi pukea ylleen vaatteitaan, jotka olivat heitetyt kokoon hänen vuoteensa viereen. Hän katseli, kummastellen ja omituisesti itseään säälien, surkastuneita käsiään ja raajojaan ja alkoi ymmärtää että hän lienee sairastanut jotakin kovaa tautia, josta hänellä ei ollut tietoa. "Ja yksin", ajatteli hän, "eikä ketään minua hoitamassa! Luonto ainoana holhottarena! Mutta voi! Kuinka pitkä aika lienee kulunut, ja lemmittyni, Ireneni — pian, pian, en hetkeäkään enää menetä."

Hän tuli autiolle kadulle; ilma elvytti häntä, ja siunattu tuulenviima oli tuona aamuna virennyt, ainoa viikkokausiin. Hän kuljeskeli verkalleen eteenpäin, kunnes hän saapui avaralle torille, josta näkyi eräs Florensin pääporteista ynnä viikunapuut ja oliivilehdot taampana. Silloin eräs pitkävartaloinen pyhiinvaeltaja läheni häntä portilta päin; hänen huntunsa oli laskettu alas, ja hänen vallitsevat mutta murheelliset kasvonsa olivat näkyvissä, kasvot, joitten enemmän ankaran kuin hellän surumielisyyden varjostamiin yleviin piirteisin, lujaan otsaan, järkähtämättömään katseeseen Luonto näytti kirjoittaneen majesteettia, Kaitselmus onnettomuutta. Noitten kadun ainoitten kulkijoitten kohdatessa toisensa tuossa autiossa, hiljaisessa paikassa Adrian hämmästyneenä seisahtui yht'äkkiä ja virkkoi epäilevin äänin: "vieläkö uneksun, vai näenkö Rienzin?"

Pyhiinvaeltaja seisahtui kuullessaan nimen, ja katsellen pitkään nuoren ylimyksen kuihtunutta muotoa hän sanoi: "Olen se; joka oli Rienzi! Ja sinä kalvakas varjo, tässä Italian haudassako kohtaan iloisen ja korkean Colonnan? Voi nuori ystävä", hän lisäsi hellemmin ja ystävällisemmin "eikö rutto ole säästänyt Rooman jalointen kukkaa? Tule, minä julma ja ankara tribuuni, minä käyn hoitajaksesi: hän, jonka piti olla veljeni, saakoon vielä minulta veljen holhun."

Näin sanoen hän hellästi kietoi käsivartensa Adrianin ympärille, ja nuori ylimys, jota sääli ja hämmästys liikuttivat, nojautui ääneti Rienzin rintaa vastaan.

"Nuorukaisparka", jatkoi tribuuni, sillä koska hän oli pikemmin kukistunut kuin erotettu, häntä saatetaan vielä siksi kutsua, "minä olen aina pitänyt nuorista (veljeni kuoli nuorena) ja sinusta enemmän kuin useimmista. Mikä kova onni toi sinut tänne?"

"Irene!" sanoi Adrian änkyttäen.

"Niinkö todella! Oletko sinä Colonna ja annat vielä arvon sortuneelle? Sama velvollisuus toi minutkin Kuoleman kaupunkiin. Äärimmästä etelästä — poikki rosvojen vuoristojen — läpi vihollisteni linnotuksen — halki kaupunkien, joissa kuuluttajat korviini huusivat pääni hintaa — olen tullut tänne jalan ja yksin, Kaikkivaltijaan siipien suojassa. Nuori mies, olisit jättänyt tuon tehtävän hänelle, jonka elämä on taijottu ja jonka taivas ja maa vielä pidättävät määrättyyn tarkotukseen!"

Tribuuni sanoi tuon matalalla ja sisällisellä äänellä ja hänen kohotetusta silmästään ja juhlallisesta otsastaan näkyi, kuinka paljon hänen kovat kohtalonsa olivat syventäneet hänen yltiöpäisyyttään, vieläpä enentäneet hänen toiveittensa eloisuutta.

"Mutta", kysyi Adrian irtaantuen hellästi Rienzin käsivarresta, "tiedäthän siis, mistä Irenen löydämme, lähtekäämme yhdessä hänen luokseen. Älkäämme hetkeäkään hukatko; aika on verrattoman kallis ja silmänräpäys tässä kaupungissa vie usein ijankaikkisuuden partaalle."

"Totta", vastasi Rienzi heräten haaveiluistaan. "Mutta älä pelkää, minä olen uneksinut pelastavani hänet, sukuni helmen ja lemmikin. Ole pelkäämättä, minä en pelkää."

"Tiedätkö mistä etsiä?" sanoi Adrian kärsimättömänä, "luostarissa on perin toisellaisia vieraita."

"Voi, niin sanoo uneni!"

"Älä unista puhu", sanoi lempijä, "ellei sinulla ole muuta opasta, niin erotkaamme heti häntä etsimään. Minä lähden tuota katua, sinä vastakkaista, ja auringon laskiessa kohdatkaamme toisemme samassa paikassa."

"Jyrkkä mies!" sanoi tribuuni juhlallisena, "ole herjaamatta näkyjä, joissa taivas puhuu vertauksissa valituilleen. Sinä pyydät neuvoa inhimilliseltä viisaudeltasi, minä vähemmän luulotteleva, seuraan salaperäisen Kaitselmuksen käden viittaa, joka nytkin valopatsaana liikkuu silmäini edessä hirmujen korvessa. Niin tapaa minut tässä päivän laskiessa, niin näet kenen opas on varmin. Jos uneni puhuu totta, olen näkevä sisareni elossa, ennenkuin aurinko ennättää tuon kukkulan, P. Markuksen kirkon luona."

Rienzin ankara vakavuus herätti Adrianissa toivoa, jota hänen järkensä ei ottanut hyväksyäkseen. Hän näki hänen poistuvan uljain ja reippain askelin, ja hänen laahustava vaatteuksensa loi hänen ryhtiinsä vielä enemmän arvokkaisuutta; sitten hän poikkesi oikeanpuoliselle kadulle. Hän ei ollut ehtinyt puoliväliin, kun hän tunsi viitastaan nykäistävän. Hän kääntyi ja näki Becchinon ruman naamarin.

"Pelkäsin että olitte valmis ja että toinen oli tehnyt tehtäväni", sanoi haudankaivaja, "kun ette palannut vanhan ruhtinaan palatsiin. Ette erota minua toisista, näemmä; minä olen se, jota pyysitte etsimään —"

"Ireneä!"

"Niin, Irene di Gabriniä; lupasitte hyvän palkinnon."

"Saatte."

"Seuratkaa minua."

Becchino kulki edellä ja saapui pian erään talon eteen. Hän kolahutti kahdesti portinvartijan oveen, ja vanha akka raotti varovasti porttia. "Älä pelkää, hyvä eukko", sanoi haudankaivaja, "tämä on se nuori herra, josta puhuin. Sanoit että palatsissasi oli kaksi naishenkilöä, jotka kaikista sen asukkaista vaan jäivät henkiin, ja että niitten nimet olivat Bianca di Medici ja — mikä tuo toinen oli?"

"Irene di Gabrini, roomalainen neiti. Mutta sanoinhan että tämä on neljäs päivä siitä, kun he lähtivät talosta peljäten täällä olevia ruumiita."

"Sen teit — oliko signora di Gabrinin puvussa mitään merkillistä?"

"Oli, johan sen sanoin: sininen mantteli, jollaista en usein ole nähnyt, hopealla kirjaeltu."

"Oliko kirjaus tähtinen, hopeatähtinen", huudahti Adrian, "aurinko keskellä."

"Oli."

"Voi, voi! Tribuunin suvun vaakuna. Minä muistan kuinka kiittelin tuota manttelia ensi päivänä kun se oli hänen yllään — kihlauspäivänämme!" Ja ylkä heti oivalsi tuon salaisen tunteen, jonka yllystä Irene niin huolellisesti oli säilyttänyt tuon kallismuistoisen vaatteen.

"Etkö muuta tiedä heistä?"

"En mitään."

"Siinäkö kaikki, mitä olet saanut tietoosi, lurjus?" huusi Adrian.

"Malttakaa. Koetuksesta koetukseen on minun vieminen teidät, porras portaalta, voittaakseni palkintoni. Seuratkaa, signor."

Kuljettuaan useita katuja ja kujia Becchino seisahtui toisen, vähemmän uljaan rakennuksen edustalle. Taas hän kolahutti kolmasti vartijan ovea, ja ulos astui tällä kertaa vanha mies, surkastunut ja halvattu, jota kuolema ei näyttänyt kehdanneen korjata.

"Signor Astuccio", sanoi Becchino, "antakaa anteeksi, mutta sanoinhan että vaivannen teitä vielä. Tämä on se herra, joka haluaa tietää mitä usein olisi paras olla tietämättä — mutta se ei ole minun asiani. Tuliko eräs naishenkilö — nuori ja kaunis — tummatukkainen ja sorjavartaloinen tähän taloon, ruton ensi oireissa, kolme päivää sitten?"

"Kyllä, hyvinhän sen tiedät, ja vielä paremmin tiedät että hän kaksi päivää sitten läksi: hänestä oli vähän vaivaa, vähemmän kuin monista!"

"Oliko hänen yllään mitään silmiinpistävää?"

"Oli, oli, kiusallinen mies, sininen vaippa, hopeatähtinen."

"Lieneeköhän teillä aavistusta hänen entisistä oloistaan?"

"Ei muuta kuin että hän kovin houraili Santa Maria di Pazzin luostarista, rosvoista ja pyhäinhäväistyksestä."

"Oletteko tyytyväinen, signor?" kysyi haudankaivaja, voittoriemussaan kääntyen Adrianiin. "Mutta tyydytänpä teidät paremmin, jos teissä on rohkeutta. Haluatteko seurata?"

"Ymmärrän sinut täydelleen. Rohkeutta! Mitä on maan päällä enää peljättävää?"

Haudankaivaja jupisi itsekseen: "kyllä, jättää minut yksin. Minun pääni se jotakin maksaa. En pyydä minäkään herrasmiehiä sanojani tottelemaan. Päättäköön omilla silmillään mitä vaivani maksaa", ja suuntasi kulkunsa eräästä portista vähän matkan päähän kaupungista. Siellä, eräässä vajassa, istui kuusi hänen kauhistavaa toveriaan, lapiot ja kanget jalkain vieressä.

Opas kääntyi Adrianiin, jonka kasvot olivat rauhalliset ja epätoivossa järkähtämättömät.

"Uljas herra", sanoi hän rahtusen sääliväisesti viivytellen, "tahdotteko todella omin silmin ja sydämin tulla vakuutukseen? — Näky kenties peljästyttää, tarttuma tuhoaa — jollei tosiansa, niinkuin minusta näyttää, Kuolema jo ole kirjoittanut otsaanne, omani."

"Kovan-onnen ja murheen korppi!" vastasi Adrian, "etkö näe, että muuta en kauhistu kuin sinun ääntäsi ja näköäsi. Näytä minulle hän, jota etsin, olkoon hän elävänä tai kuolleena."

"Minä näytän hänen teille sitten"; sanoi Becchino äreästi, "sellaisena kuin hän kaksi yötä sitten annettiin haltuuni. Kasvonpiirteet saattanevat jo olla sileiksi lakaistut, sillä rutolla on kova luuta, mutta jätin hänen ylleen tuon, mistä näette ettei Becchino ole valehtelija. Tuokaa soihtuja tänne, veikot, ja nostakaa luukku. Älkää töllistäkö; herra hulluttelee, kyllä hän maksaa."

Adrianin koneentapaisesti seuratessa oppaitaan hänen silmäänsä odotti näky, jonka hirveä filosofia kuin pyörällä murskaksi musertaa kaiken kuolevaisten ylpeyden — tuon kuopan näky, johon maa kätkee kaiken, mikä maan päällä rehotti, suloili, riemuitsi!

Becchinit nostivat ylös raskaan luukun, alensivat soihtunsa (tuskin tarpeellista, sillä aukosta syöksähti kammottavana välkkyen polttavan auringon valo) ja viittasivat Adriania lähestymään. Hän seisoi manalan partaalla ja katsoi alas.

* * * * *

Onkalo oli avara ja syvä sekä pyöreämuotoinen, kuin tyhjän kaivon pohja. Maaseinään ylt'ympäri uurretuissa lokeroissa lepäsivät ruumisarkuissaan ruton alkuajan uhrit, jolloin Becchinon ammatti vielä ei kukoistanut, jolloin pappi saattoi ja ystävä suri vainajata. Mutta alhaalla, siellä oli iljettävä kauhistus! Sekasin viskottuina — muutamat alasti, muutamat jo mustenneissa ja mädäntyneissä kääriliinoissaan — viruivat viimeksi saapuneet vieraat, ripittämättömät ja siunaamattomat! Tulisoihtujen ja auringon valo levisi selvänä ja punertavana yli turmeluksen kaikkien asteitten, kalvakkaan sinertyneestä hipiästä ja turvonneesta ruhosta tahmaiseen, sekavaan läjään tahi paijaisin luihin, joista vielä roikkui, siruina ja riekaleina, mädäntynyt, musta liha. Monien kasvot olivat säilyneet melkein täydellisinä, muun ruumiin ollessa paljaana luuna: pitkät hiukset, ihmisen muoto, hirvittävän luurangon päässä. Siinä oli vakahainen lapsi, vielä äitinsä rinnoilla, siinä oli ylkä viruen poikki lemmittynsä armaitten jäsenten! Rotat (ja niitä vilisi noissa juhlapidoissa) herkesivät valon välähtäessä kauheasta ateriastaan, häiriytyneinä, mutta peljästymättä, ja tuhansittain niitä venyi ylt'ympäri, kankeina ja kuolleina, myrkkyisen ruokansa tappamina! Sinne myöskin riistettyään niistä kullan ja jalokivet, haudankaivajien hurja iva oli viskannut mennyttä arvoa puhuvat merkit — neuvosmiehen taittuneen puikon, kenraalin sauvan, piispan hiipan! Saastainen, siinteä hönkä oli asettunut kuin liha itse, sienettävänä, mätänä, seiniin ja — — —

* * * * *

Mutta kuka on kertova ne sanomattomat ja kuvittelemattomat hirmut, jotka vallitsivat palatsissa, missä Suuri Kuningas otti vastaan Ruton miekalla lannistetut vangit?

Mutta koko tuossa hovikunnassa — täynnä kauneutta ja jaloutta, nuorukaisen voimaa ja vanhuksen kunniaa, sankarin uljuutta ja oppineen viisautta, pilkkaajan ilkkua ja uskovaisen hurskautta — yhteen ainoaan kohtaan oli Adrianin katse kiintynyt. Erillään muista, vasta tulleena — pitkät kiharat tummina valuen kauas yli käsivarren ja rinnan — oli nainen kasvot osaksi poiskäännettyinä ja näkyväinen osa vainajan äidillekin tuntemattomana, — mutta yllään tuo kovaonninen vaippa, jossa, vaikka himmentyneinä ja mustuneina, vielä oli nähtävissä nuot vaakunatähdet, joita Rooman uljaan tribuunin nimen omistajat olivat käyttäneet. Adrian ei nähnyt enempää — hän horjahti haudankaivajain syliin. Herättyään hän vielä oli Florensin porttein ulkopuolella — venyi viheriällä nurmella — opas seisoi hänen vieressään — pidellen suitsista hänen ratsuansa, joka pureskeli rauhallisena mehevää ruohoa. Toiset lapiomiehet istuskelivat vajassaan.

"Vai jo virkositte! Arvelinkin että se vaan oli tuon lemun vaikutusta; harvat sen kestävät niinkuin me. Ja koska olette etsimistenne perillä ja ajattelin että jättänette nyt Florensin, jos teillä hiukkakin on järkeä jälellä, niin kävin noutamassa teidän oivan hevosenne. Minä olen ruokkinut sitä siitä saakka kuin lähditte palatsista. Luulin tosiansa että siitä olisi tullut minun omaisuuttani, mutta onhan niitä yllinkyllin yhtä hyviä. Nouskaa selkään, nuori herra. Minun tulee surku teitä, en tiedä miksi, paitsi että olette ainoa, jonka olen viikkokausiin nähnyt pitävän enemmän huolta toisesta kuin itsestään. Toivon että olette tyytyväinen, kun olen osottanut hiukan älyä tässä, heh, palveluksessanne, ja niinkuin minä olen tehnyt tehtäväni, tekin pitäisitte lupauksenne."

"Ystäväni", sanoi Adrian, "tuosta saat kylläksi kultaa, tullaksesi rikkaaksi, ja tuon jalokiven, jota kauppiailta saat kuulla ruhtinaitten kilvan ostelevan. Näytät rehelliseltä, ammatistasi huolimatta, muuten olisit ryöstänyt ja murhannut minut aikoja sitten. Tee minulle yksi palvelus vielä."

"Äiti parkani sielun kautta, teen."

"Ota tuo — tuo ruumis tuosta hirveästä paikasta. Hautaa se johonkin rauhalliseen ja syrjäiseen paikkaan — erikseen — yksin! Lupaatko? — vannotko? — hyvä! Ja nyt auta minua ratsuni selkään. Hyvästi Italia, ja ellen tästä iskusta kuole, niin tulkoon kuolema niinkuin tulee kunnian ja epätoivon — torvien soidessa ja lippujen liehuessa — uljaassa rintamassa, arvokkaan vihollisen vastassa! — Paitsi ritarinkuolemaa ei ole mitään elettävää jäljellä!"