Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

SEITSEMÄS KIRJA.

VANKEUS.

I Luku.

Avignon. Kaksi hovipoikaa. Vieras kaunotar.

On erotus Shakespearen ja melkein jokaisen muun saman taiteen mestarin draamalla, siinä että ensinmainitussa loppuromahdus harvoin johtuu yhdestä ainoasta aiheesta — yhdestä selvästä ja yhtämittaisesta tapausten kehittymisestä. Vaihtelevat ja monimutkaiset vaikuttimet muodostavat lopullisen päätöksen. Ajan ja paikan rajoista riippumatta, kukin aika, kukin paikka kuvataan, esitetään meille toiminnan ja henkilöitten täsmällisine vaihdoksineen. Joskus huomio näyttää seisahtuvan, poikkeavan syrjään, tapaavan uusia, siihen asti tuntemattomia esineitä, tahi luonteenominaisuuksia, joihin siihen saakka on viitattu, vaan joita ei ole kehitetty. Mutta todella toiminta noin pysähtyessään vaan kokoaa, poimii ja kerää yhteen kaikki olojen vaiheet, jotka vievät tuohon suureen päätökseen: ja runoelman taide on vaan hyljätty historian uskollisuuden vuoksi. Kuka hyvänsä ryhtyy asettamaan maailman eteen ihmisen elämän ja aikakauden uskollista esitystä ja ulottaen dramatiikan epiikaksi levittää kertomuksensa yli vuosien vaiheitten, hän tuossa tietämättänsä huomaa olleensa Shakespearen osottelija. Uusia luonteita, jokainen vieden päätökseen — uusia näkymöitä, jokainen johtaen viimeiseen, ilmaantuu yhtämittaa hänen eteensä, joskus näyttäen lukijasta viivyttävän, niiden jouduttaessakin loppuromahdusta. Uhrikulkue vaeltaa eteenpäin, lisääntyen uusista tulokkaista, kadottaen monta, jotka siihen alussa liittyivät, kunnes vihdoin, samana kokonaisuudessaan, mutta jäseniltään erilaisena, joukko saavuttaa määrätyn alttarin ja uhrin.

On kulunut viisi vuotta edellisistä tapauksista, ja kertomukseni siirtää meidät Avignonin paavilliseen hoviin — tuohon rauhalliseen valtaistuimen paikkaan, johon P. Pietarin seuraajat olivat muuttaneet keisarillisen kaupungin ylöllisyyden, komeuden ja paheet. Päästyään turviin mahtavan ja raa'an ylimystön kavaluudesta ja väkivallasta, pyhän istuimen hovilaiset antautuivat juhlapäivän huumaukseen — heidän leponsa oli nautinnoille pyhitetty, ja Avignonissa nähtiin siihen aikaan Europan kenties iloisin ja hekumallisin seurapiiri. Clemens VI:n hieno aisti oli virittänyt tuulahduksen kirjallista sivistystä paikan karkeisiin huvituksiin, ja Petrarcan henki yhä raivasi tietänsä läpi melskeisten kokousten ja yökuntaisten mässäysten.

Innocentius VI oli vast'ikään seurannut Clemensiä, ja mitä vaatimuksia hänellä omaan oppiinsa nähden lienee ollutkin, hän ainakin piti arvossa toisten tietoja ja neroa, ja ajan sulokas turhantapaisuus aina yhdistyi huvien tavottelemiseen. Paikkakunnalla vallitseva turmelus oli liiaksi vakaantunut, jotta siihen olisi vaikuttanut Innocentiuksen esimerkki, joka itse oli tavoiltaan yksinkertainen ja elämältään esimerkiksi kelpaava mies. Vaikka Innocentius, samoin kuin hänen edeltäjänsä, noudatti Ranskan politiikkiä, hänessä asui itsepintainen ja ääretön kunnianhimo. Sydämestään tarkottaen kirkon parasta hän oli laatinut suunnitelman palauttaakseen ja vahvistaakseen sen järkytetyn ylivallan Italiaan, ja monilukuisten valtioitten tyranneja hän piti hengellisen kunnianhimonsa pääesteenä. Eikä tuo ollut Innocentius VI:n politiikki yksin. Niine poikkeuksineen, joita erityiset asianhaarat välttämättömästi vaikuttivat, paavinistuin, ylipäänsä, suosi Italian valtiollisia oikeuksia. Keskiajan tasavallat versoivat kirkon varjossa; ja siellä, niinkuin muuallakin, nähtiin, päin vastoin yleistä mielipidettä, että uskonto, vaikkapa häväisty ja nurinpuolinen, edisti kansalaisvapauden yleistä suojelusta — nosti alhaista ja vastusti sortajaa.

Tähän aikaan ilmestyi Avignoniin eräs merkillinen ja verraton kaunotar. Hän oli tullut vähäisen mutta uhkean seurueen keralla Florensista, ja ilmottanut olevansa neapelilaista syntyperää, erään ylimyksen leski kovaonnisen Johannan loistavasta hovista. Hänen nimensä oli Cesarini. Tultuaan paikkaan, jossa Venuksella oli ikivanha valtansa kristikunnan pesälinnassakin, jossa lemmellä oli elämän ensi sija ja kauneus oli mahti, signora Cesarini oli tuskin näyttäytynyt julkisesti, kun puoli Avignonin hienointa yleisöä oli hänen jalkainsa edessä. Hänen naispalvelijoilleen laitettiin kallisarvoisia lahjoja, ja valittavia serenaadeja kuului öisin hänen akkunansa alta. Hän antautui vapaasti kaupungin iloisiin huvitteluihin ja hänen sulonsa oli Petrarcan säkeitten keralla yleisen ihailun esineenä. Mutta vaikkei hän ollut kenellekään jyrkkä, ei kenkään saattanut väittää omakseen hänen hymyjensä etuoikeutta. Hänen maineensa oli vielä nuhteeton; mutta jos joku saattoi olla muita edellä, niin hän näytti pikemmin tehneen kunnianhimon kuin lemmen valinnan, ja Giles, sotainen kardinaali d'Albornoz, pyhän hovin kaikkivaltijas, jo ennusti voittoriemunsa hetkeä.

Oli sydänpäivä, ja ihanan signoran eteisessä odotteli kaksi kaunista ja komeasti puettua paaschia, tuota veljeskuntaa, josta siihen aikaan ylhäiset, molemmat sukupuolet, ottivat mielipalvelijansa.

"Uskoni kautta", huudahti toinen nuorista palvelijoista, työntäen syrjään noppapelin, jolla hän toverinsa kanssa oli koettanut kuluttaa aikaansa, "tämäpä kuiva oltava! Paras osa päivää jo mennyttä! Emäntämme ei pidä kiirutta."

"Ja minäkin puin uuden samettinuttuni ylleni", vastasi toinen, katsellen surkutellen komeuttaan.

"Älä turhias puhu, Giacomo", sanoi toveri haukotellen. — "Mitähän nyt uusia kuuluu? Onko hänen Pyhyytensä jo tullut järkiinsä?"

"Järkiinsä, onko hän ollut hulluna sitten?" kuiskasi Giacomo totisena.

"Mikä hän muu on, kun, vaikka on paavi, ei vielä huomaa, että olisi aika heittää naamari silmiltä? Siivo kardinaali — irstas paavi, se on se vanha sananlasku; jokin vika on sen miesparan päässä, jos hän noin erakkona pysyy."

"Aha, jo ymmärrän, mutta onpa toden totta hänen Pyhyydellään tarpeeksi sijaisia. Piispat kyllä pitävät huolen, etteivät naiset, taivas heitä siunatkoon, tule vanhanaikaisiksi; eikä Albornozkaan todista sananparttasi, mitä kardinaaleihin tulee."

"Totta, mutta Giles on taistelija, — kardinaali kirkossa, mutta sotilas sen ulkopuolella."

"Voittaako hän tämän linnan, luuletko, Angelo?"

"Linna on naispuolinen, mutta —"

"Mutta mitä?"

"Signora on luotu valtaan ennemmin kuin lempeen, olkoon hän kuinka kaunis tahansa. Hän pitää Albornozta ruhtinaana, mutta ei lempijänä. Millainen hänen askeleensa, se halveksii kultakankaitakin!"

"Kuule", huudahti Giacomo rientäen akkunaan, "kuule kavioitten kapsetta! Julkinen joukko!"

"Palaavat haukkajahdista", vastasi Angelo, katsellen halukkaasti ratsastajia, jotka kulkivat ohi pitkin kapeata katua. "Töyhdöt liehuvat, ratsut tepastelevat — katsos kuinka tuo keikari mielistelee naistaan!"

"Vaippansa näkyy olevan samankarvainen kuin minun", huokasi Giacomo.

Kun seurue oli hävinnyt ahtaitten katujen mutkiin ja naurunhohotusta ja hevosten astuntaa vielä heikosti kuului etäältä, kääntyi paaschien huomio synkkään, yhdennentoista vuosisadan vankkaan tapaan muurattuun torniin, joka uhkaavana kohosi heidän tarkastelevan katseensa edessä. Aurinko paistoi raukeasti sen kolkkoihin kylkiin, joihin sinne tänne oli jätetty ampumareikiä ja kapeita rakoja, pikemmin kuin akkunoita. Se oli jyrkkä vastakohta iloisen mielialan, katujen välkkyvien myymälöitten ja äsken ohitse kulkeneen hilpeän matkueen. Tuon vastakohdan nuorukaiset näyttivät tahtomattaan käsittäneen; he vetäytyivät pois ja katsoivat toinen toistaan.

"Tiedän ajatuksesi, Giacomo", sanoi Angelo, sievempi ja vanhempi heistä. "Ajattelet että tuo torni on ikävä asunto."

"Ja kiitän tähtiäni etten ole kylläksi ylhäinen tarvitakseni tuollaista häkkiä", lisäsi Giacomo.

"Sentäänkin", huomautti Angelo, "se pitelee erästä, joka synnyltään ei ole meitä korkeampi."

"Kerro minulle jotakin tuosta merkillisestä miehestä", sanoi Giacomo istuutuen, "olethan roomalainen ja sinun pitäisi tietämän."

"Olen!" vastasi Angelo oikaisten itsensä. "Minä olen roomalainen ja olisin synnynnalleni arvoton, ellen tietäisi mikä kunnioitus on Cola di Rienzin nimelle tuleva."

"Ja kumminkin sinun roomalaisesi olivat kivittää hänet, muistaakseni", mutisi Giacomo. "Kunniasta näyttää koituvan enemmän potkuja kuin rahaa. Tiedätkös", jatkoi paaschi äänekkäämmin, "tiedätkös, onko se totta, että Rienzi kävi Praagissa keisarin luona ja ennusti että edellinen paavi ja kaikki kardinaalit murhattaisiin ja valittaisiin italialainen paavi, joka lahjottaisi keisarille Sisilian, Kalabrian ja Apulian hallitsijan kultaisen kruunun [perätön, muutamien historioitsijain kannattama taru] ja hänelle itselle Rooman ja koko Italian kuninkaan hopeakruunun? Ja —"

"Vaiti!" keskeytti Angelo maltittomana. "Kuule minua, niin saat tietää kuinka asian laita on. Lähdettyään viimeksi Roomasta (tiedäthän että hän kukistuksensa jälkeen oli valepuvussa läsnä riemujuhlassa) tribuuni — —" Angelo vaikeni ja katseli ympärilleen, sekä jatkoi sitten poski hehkuen ja ääni innostuen, "niin tribuuni, joka oli ja on oleva — matkusti pyhiinvaeltajaksi puettuna, poikki metsäin ja vuorten, yöt päivät, sateessa ja myrskyssä, korven onkalot ainoana suojanaan, — tuo, jota hekuman raiskaamaksi sanotaan. Tultuaan vihdoin Böömiin hän ilmaisi itsensä eräälle Praagissa asuvalle florensilaiselle ja hänen avullaan hän pääsi keisari Kaarlen puheille."

"Viisas mies tuo keisari!" sanoi Giacomo, "tarkka kuin saituri. Hän vallottelee ostokaupalla ja hankkii torilta laakerinsa, — niinkuin veljelläni, joka palveli hänen luonaan, on tapana sanoa."

"Totta, mutta sanotaan myöskin että hän suosii kirjamiehiä ja oppineita — on järkevä ja kohtuullinen, ja paljon hänestä vielä toivotaan Italiassa! Keisarin eteen tuli, niinkuin sanoin, Rienzi. 'Tietäkää, suuri ruhtinas', hän sanoi, 'että minä olen se Rienzi, jonka Jumala asetti hallitsemaan Roomaa, rauhan, oikeuden ja vapauden mukaisesti. Minä hillitsin ylimykset, raivasin pois turmeluksen, palautin lain. Mahtavat vainosivat minua — ylpeys ja kateus karkottivat minut vallastani. Jos kohta te olette suuri, jos kohta minä olen sortunut, minä myöskin olen heiluttanut valtikkaa, ja olisin saattanut laskea päähäni kruunun. Tietäkää myöskin että olen, ehk'en laillisesti, teidän sukuanne, isäni oli Henrik VII:n poika [keisari Kaarlen setä]; teutoonilaista verta juoksee suonissani, jos kohta varhaisemmat elämäni vaiheet olivat ahtaat ja nimeni mitätön. Teiltä, oi kuningas, minä etsin suojelusta ja odotan oikeutta.'"

"Rohkea puhe, niinkuin vertainen puhuu vertaiselle", sanoi Giacomo; "hiukan luottelet kai tuota sanatulvaa."

"En tippaakaan; keisarin sihteeri kirjoitti muistiin joka sanan, ja jokainen roomalainen, joka ne on kerran kuullut, osaa ne ulkoa. Ennen oli jokainen roomalainen kuninkaan vertainen, ja Rienzi puolusti meidän arvoamme vakuuttaessaan omaansa."

Giacomo, joka järkevästi karttoi riitaa, tunsi ystävänsä heikon puolen, ja vaikka hän sydämestään piti roomalaisia kelvottomimpana räysäjoukkiona, mitä Italiasta saattoi löytyä, hän vain hypisteli rikkaa nutustaan ja virkkoi hieman maltittomin äänin: "No, jatka! Käskikö keisari hänen pois?"

"Eipäs! Kaarle ihmetteli hänen käytöstään ja neroaan, otti armollisesti hänen vastaan ja kestitsi häntä vieraanvaraisesti. Hän jäi muutamaksi aikaa Praagiin ja hämmästytti kaikki oppineet tiedoillaan ja kaunopuheliaisuudellaan."

"Mutta jos häntä noin kunnioitettiin Praagissa, mitä hän Avignoniin tuli vankeuteen?"

"Giacomo", sanoi Angelo hajamielisesti, "löytyy miehiä, joista me, jotka olemme toista luontoa ja rotua, harvoin saamme tolkkua, emmekä koskaan pääse selville. Ja sellaisista miehistä minä olen huomannut, että niissä rajaton luottamus omaan onneensa tai omaan henkeensä on mitä tavallisin ominaisuus. Tuo mielessään ja tuo tukenaan he syöksyvät vaaraan nähtävästi järjettöminä, ja vaarasta he leijailevat suuruuteen tahi vaipuvat kuolemaan. Niin on Rienzinkin laita; välittämättä tyhjistä kohteliaisuudenosotuksista ja kyllästyneenä näyttelemään pedantin osaa, kerran näyteltyään ruhtinaan osaa — vapaaehtoisesti, sanotaan, (vaikka toiset kertovat että Kaarle antoi hänet paavin legaatin haltuun) hän jätti keisarin hovin ja aseettomana, rahattomana, läksi oikopäätä Avignoniin!"

"Hullusti tehty!"

"Mutta joka tapauksessa hänen ainoa keinonsa kukaties", jatkoi vanhempi paaschi. "Kerran ennen kukistumistaan ja kerran hänen poissa ollessaan Roomasta paavin legaatti oli julistanut hänet pannaan. Häntä oli syytetty kerettiläisyydestä — panna oli vielä hänen päällänsä. Oli välttämätöntä että hän puhdistaisi itsensä. Kuinka maanpakolaisparka sen tekisi? Ei kukaan mahtava ystävä ruvennut kansan ystävän asiaa ajamaan; ei kukaan hovilainen puolustamaan häntä, joka oli ylimysten niskalle astunut. Hänen oma henkensä oli hänen ainoa ystävänsä, siihen yksin hän saattoi luottaa. Hän läksi Avignoniin puhdistamaan itsensä syytöksistä, ja epäilemättä hän toivoi että hänen puhdistuksestaan oli vain yksi askel hänen valtansa palauttamiseen. On muuten varma että keisaria oli vaadittu luovuttamaan Rienzi. Tuo mahdollisuus oli hänellä tarjona, sillä niin oli ennemmin tahi myöhemmin käypä — lähteä vapaana tahi lähteä kahleissa — joko roomalaisena tahi rikoksellisena. Hän valitsi edellisen. Kaikkialla missä hän kulki, nousi kansa joka kaupungissa, joka kylässä. Suuren tribuunin nimeä kunnioitettiin halki koko Italian. Häntä kiellettiin lähtemästä vaarojen pesäpaikkaan — häntä rukoiltiin suojelemaan itseänsä tuon maan hyväksi, jota hän oli koettanut kohottaa. 'Menen puolustamaan itseäni ja triumfoimaan', oli tribuunin vastaus. Suuria kunnianosotuksia valmistettiin hänelle kaupungeissa, joitten läpi hän kulki, ja sanotaan, ettei milloinkaan ole lähettiläs tahi ruhtinas saapunut Avignoniin niin suuren seurueen keralla, kuin se oli, joka saattoi näitten muurien sisälle Cola di Rienziä."

"Ja tultuaan perille?"

"Hän anoi päästä paavin puheille saadakseen kumota häntä vastaan tehdyt syytökset. Hän viskasi kannikkaansa niitten kopeitten kardinaalien eteen, jotka olivat hänet pannaan julistaneet. Hän pyysi tutkintoa.".

"Mitä paavi sanoi?"

"Ei mitään. Tuo torni on hänen vastauksensa."

"Jyrkkä vastaus."

"Mutta on pitempiäkin teitä ollut vankilasta palatsiin, ja Jumala ei luonut Rienzin kaltaisia miehiä tyrmiä ja kahleita varten."

Angelon sanoessa tuon kovaäänisesti ja koko sen innostuksen valtaamana, minkä kukistuneen tribuunin maine oli herättänyt Rooman nuorisossa, hän kuuli huokauksen takanansa. Hän kääntyi hieman hämillään, ja signora Cesarinin huoneen ovessa seisoi ylhäisen näköinen naishenkilö. Hän oli puettuna uhkeaan vaatteukseen, kulta ja jalokivet himmentyivät hänen tummain silmiensä loiston rinnalla, ja hänen tuossa seisoessaan pystyisenä ja valtaavana, ei milloinkaan enemmän näyttänyt otsa luodulta kuninkaallista kruunua varten — ei milloinkaan inhimillinen kauneus täydellisemmin toteuttanut sankaritar ja kuningatarihannetta.

"Antakaa minulle anteeksi, signora", sanoi Angelo epäröiden, "puhuin kovasti, häiritsin teitä; mutta olen roomalainen ja aineeni oli —"

"Rienzi!" sanoi nainen lähestyen, "se on sovelias aine liikuttamaan roomalaisen sydäntä. Ei mitään anteeksipyyntiä. Voi, jospa" — ja signora vaikeni äkkiä, ja jatkoi sitten muuttuneella ja arvokkaammalla äänellä — "jospa sallimus asettaa Rienzin takasin hänen oikeaan asemaansa, hän on tietävä mitä sinä hänestä ajattelet."

"Kun te, signora, joka olette Neapelista", sanoi Angelo omituinen korko äänessään, "noin puhutte maanpakolaiseksi joutuneesta, mitä tuntenen minä, jonka hallitsija hän oli?"

"Rienzi ei ole Rooman yksin — hän on Italian — maailman", vastasi signora, "ja sinä Angelo, joka uskallat puhua noin kukistuneesta, olet osottanut kuinka uskollisesti palvelet niitä, joilla on onni omistaa sinut."

Puhuttuaan signora katseli kauan ja tarkkaan paaschin alas käännettyä ja punastunutta muotoa, katsein, jotka olivat tottuneet lukemaan sielun kasvoista.

"Miehet usein pettyvät", sanoi hän surullisesti ja puoleksi hymyillen, "naiset harvoin — paitsi lemmessä. Tahtoisin että Roomassa olisi pelkkiä sinun kaltaisiasi! Riittää! Kuule! Eikö kavioin kapsetta kuulu pihalta?"

"Signora", sanoi Giacomo, vaippa teikarin tavoin sovitettuna hartioille, "näen monsignore d'Albornozen palvelijat. — Kardinaali itse on tullut."

"Hyvä!" sanoi signora, silmä kirkastuen, "odotan häntä!" Näin sanoen hän poistui ovesta, josta hän oli roomalaisen paaschin yllättänyt.

II Luku.

Erään sotilas-papin luonne. Keskustelu. Juonia ja vastajuonia.

Giles (eli Egidio), kardinaali d'Albornoz, oli tuon merkillisen ajan merkillisimpiä miehiä. Hän kerskasi polveutuvansa Aragonian ja Leonin kuninkaallisesta suvusta ja oli varhain astunut kirkon palvelukseen sekä melkein nuorukaisena jo saanut haltuunsa Toledon arkkihiippakunnan. Mutta ei mikään rauhallinen elämänrata, kuinka loistava se lieneekin ollut, riittänyt hänen kunnianhimolleen. Hän ei tyytynyt kirkon kunniaan, ellei se ollut taistelevan kirkon kunniaa. Maurilaissodassa ei kukaan espanialainen ollut enempää kunnostanut itseään, ja Alphonso XI, Castilian kuningas, oli tahtonut saada ritarimerkkinsä tuon sotaisen papin kädestä. Häneen kovasti kiintyneen Alphonson kuoltua, Albornoz lähti Avignoniin, jossa hän Clemens VI:lta sai kardinaalihatun. Innocentiuskin piti häntä suuresti suosiossaan, ja nyt kun hän aina oli paavin neuvostossa läsnä, oli jo hovissa liikkeellä huhuja, että sotavoimia kerättiin Albornozen lippujen juureen, pelastamaan paavin alueita epälukuisten tyrannien vallasta, jotka olivat niitä anastelleet. Rohkea, terävä, yritteliäs ja kylmäverinen — urhea kuin ritari, viekas kuin pappi — sellainen oli Gilesin, kardinaali d'Albornozin luonne.

[Tuota karskia kirkonmiestä kuvaa muuan kasku, joka kertoo, että Urbanus V erään kerran vaati häneltä tiliä rahasummista, jotka hän oli käyttänyt Italian tyranneja vastaan tekemäänsä sotaretkeen. Kardinaali näytti hänelle vaunut, jotka olivat hänen vallottamainsa kaupunkien ja linnotusten avaimia täynnä. "Tuossa on tilini", sanoi hän, "siitä näette mihin rahanne ovat hävinneet." Paavi syleili häntä, eikä vaivannut häntä enää tileillä.]

Jätettyään seuralaisensa eteiseen, Albornoz saatettiin signora Cesarinin huoneesen. Kardinaali oli keskikokoinen mies; Espanian tumma hipiä oli ajattelusta ja kunnianhimoisista tuumista valjennut kelmeäksi, mutta ankaraksi väriksi; hänen otsansa oli syvään uurrettu, ja vaikka Albornoz vielä oli parhaassa ijässään, hän olisi saattanut olla ikämiehen näköinen, ilman tuota astunnan lujuutta, nuorteata vartalon jäntevyyttä ja silmää, johon ajatus oli painanut tyyntä syvyyttä, hävittämättä mitään nuoruuden välkkeestä.

"Ihana signora", sanoi kardinaali kumartuen hänen kätensä yli ja osottaen suloa, mikä enemmän kuului ruhtinaalle kuin papille, "hänen Pyhyytensä käskyt ovat myöhästyttäneet minut siitä ajasta, jonka suosiollisesti määräsitte tervehdykselleni, mutta sydämeni on eronhetkestä saakka ollut luonanne."

"Kardinaali d'Albornozen arvon ja kunnian velvollisuudet", vastasi Signora irrottaen hiljaa kätensä ja istuutuen, "vaativat niin paljon hänen ajaltansa, että minusta tuntuu kuin hänen huomionsa viivähyttäminen vähemmän jaloissa ajatuksissa olisi jonkinlaista hänen maineensa kavaltamista."

"Oi, signora", vastasi kardinaali, "ei koskaan ole kunnianhimoni ollut niin jalosti suunnattu kuin nyt. Ja uljaampi osa olisi olla teidän jalkainne edessä kuin P. Pietarin valtaistuimella."

Hetkisen puna välähti signoran poskille, mutta se näytti yhtäpaljon suuttumuksen kuin turhamaisuuden punalta; ääretön kalpeus seurasi sitä. Hän oli vähän aikaa vaiti, ja luoden suuret ja ylpeät silmänsä rakastuneeseen spanialaiseen hän virkkoi matalin äänin:

"Herra kardinaali, en tahdo olla väärin käsittävinäni sanojanne, enkä myöskään panna niitä tavallisten korulauseitten laskuun. Olen kylläksi turhamainen uskoakseni että luulette puhuvanne totta kun sanotte rakastavanne minua."

"Luulette!" matki spanialainen.

"Kuulkaa minua", jatkoi signora. "Hänellä, jota kardinaali Albornoz kunnioittaa rakkaudellaan, on oikeus vaatia sen todistuksia. Paavin hovissa ken vetää hänen vallalleen vertoja? — Minä pyydän teitä sitä käyttämään hyväkseni."

"Puhukaa armahin signora, ovatko raakalaiset riistäneet tiluksianne näinä väkivaltaisina aikoina? Onko joku uskaltanut loukata teitä? Rikkauttako ja arvonimiä, niitäkö haluatte? — Valtani on orjanne."

"Ei, kardinaali, on seikka, joka on italialaiselle ja naiselle rikkautta ja kunnioitusta kalliimpi — se on kosto!"

Kardinaali säpsähti välähtelevää silmää, joka oli häneen luotu, mutta noitten sanojen henki sattui synnynnäiseen kieleen.

"Siinäpä", sanoi hän hetkisen päästä, "siinä ylhäinen sukuperä puhuu. Kosto on jalosukuisten hekuma. Orjat ja lurjukset antakoot loukkauksen anteeksi! Jatkakaa, signora."

"Oletteko kuullut viimeisiä uutisia Roomasta?" kysyi signora.

"Tietysti", vastasi kardinaali hiukan kummastellen, "olisimmepa kehnoja valtiomiehiä, jollemme tuntisi paavin vallan pääkaupungin tilaa; ja sydäntäni surettaa tuo onneton kaupunki. Mutta miksikä tiedustelette Rooman oloja — olettehan —"

"Roomalainen! Tietäkää, jalo herra, että minulla on syyni, minkätähden sanoin olevani Neapelista. Teidän tunnollisuudellenne paljastan salaisuuteni — olen Roomasta! Kertokaa minulle sen tilasta."

"Ihanaiseni", vastasi kardinaali, "pitihän tietämäni että tuo otsa ja olemus eivät olleet kevyestä Campaniasta. Pitihän järkeni sanoman minulle että niistä näkyi maailman valtijattaren leima. Rooman tila", jatkoi Albornoz vakavampana, "on pian kuvattu. Tiedätte että ky'ykkään, mutta röyhkeän Rienzin kukistuttua, Pepin, Minorbinon kreivi (Montrealen kätyri), joka oli antanut apuaan hänen karkottamiseensa, oli aikeissa luovuttaa Rooma Montrealen haltuun — mutta hänellä ei ollut voimia eikä älyä tarpeeksi, ja ylimykset ajoivat hänen tiehensä, samoin kuin hän oli ajanut tribuunin. Jonkun ajan kuluttua uusi kansanvillitsijä, Juhani Cerroni, vihittiin Capitolissa. Hän taas karkotti ylimykset, uusia mullistuksia seurasi — ylimykset kutsuttiin takasin. Rienzin heikko seuraaja kutsui kansan aseisin — turhaan; peloissaan ja toivottomana hän luopui vallastaan ja jätti kaupungin Orsinein, Colonnain ja Savellien esteettömän riehunnan saaliiksi."

"Tuon tiedän, jalo herra, mutta kun hänen Pyhyytensä oli noussut
Clemens VI:n istuimelle —"

"Sitten", sanoi Albornoz ja hänen kelmeä otsansa hieman synkistyi, "sitten seuraa kertomuksen mustempi osa. Kaksi senaattoria valittiin paavin suostumuksesta".

"Niiden nimet?"

"Bertoldo Orsini ja yksi Colonnoista. Muutaman viikon kuluttua elantovarojen korkea hinta alkoi purra roistoväen vatsaa — kansa nurisi, tarttui aseisin, piiritti Capitolin —"

"Hyvä, hyvä", huudahti signora taputtaen käsiänsä ja osottaen vilkkainta osanottoa kertomukseen.

"Colonna vain pääsi pakoon viheliäisessä valepuvussa; Bertoldo Orsini kivitettiin kuoliaaksi."

"Kivitettiin!"

"Niin, signora, suuren suvun jäsen, jonka veripisarakin oli kalliimpi kuin valtamerellinen plebeijiläistä sotkua. Nykyään on kaikki Roomassa epäjärjestystä, vallattomuutta, anarkiiaa. Ylimysten kiistat järkyttävät kaupunkia, ja ruhtinailla ja kansalla, väsyttyään noihin moniin hallintokokeisin, ei nyt ole muuta hallitusta kuin miekan pelko. Sellainen, ihanaiseni, on Rooman tila. Älkää huo'atko, se on paraikaa huolenpitomme esineenä. Se tulee korjatuksi; ja minä, signora, olen kenties oleva syntymäkaupunkinne rauhan palauttamisen onnellinen välikappale."

"On olemassa vaan yksi Rooman rauhan palauttamiskeino", vastasi signora äkkiä, "ja se on — Rienzin palauttaminen!"

Kardinaali säpsähti, "Signora", sanoi hän, "kuulenko oikein? —
Olettehan jalosukuinen — saatatteko toivoa plebeijin nousevan?
Puhuittehan kostosta ja nyt anotte armoa."

"Herra kardinaali", sanoi ihana signora vakavana, "en ano armoa: sitä sanaa ei ole sen huulilla, joka vaatii oikeutta. Jaloa verta olen — vieläpä muinaisen Rooman patriicien sukua, jonka polveutumisen rinnalla itse Aragonian korkea suku olisi eilispäiväistä. Ei, en tahtonut loukata teitä, monsignore; teidän suuruutenne ei johdu sukuluetteloista ja hautakivistä — teidän suuruutenne on omaa työtänne, ja jos suoraan puhuisitte, jalo herra, niin myöntäisitte, että ylpeilette vaan omista laakereistanne, ja että sydämessänne nauratte noita typeriä, jotka komeilevat vainajien lahoilla koruilla!"

"Runotar, profetissa, totta puhut", sanoi ylpeä kardinaali kiihkeästi, "ja äänesi on kuin tuon Maineen, josta nuoruudessani uneksuin. Puhu, puhu aina!"

"Sellainen", jatkoi signora, "sellainen kuin teidän ylpeytenne, on Rienzinkin oikeutettu ylpeys. Ylpeä siitä, että hän on oman suuren maineensa seppä. Sellaiset, kuin Rooman tribuuni on, me tunnustamme jalojen sukujen kanta-isiksi. Sukuperä ei tee heitä, mutta he tekevät sukuperän. Tarpeeksi siitä. Olen jalosukuinen, se on totta; mutta heimoni, samoin kuin monien muitten, on sortunut Orsinien ja Colonnain ikeen alla — heitä kostoni tähtää. Mutta minä olen parempi kuin italialainen signora — minä olen roomalainen nainen — itken verikyyneleltä onnettoman maani tähden. Minua surettaa, että tekin, jalo herra, — että barbaari, jos kohta ylhäinen, jos kohta suuri, suree Roomaa. Minä toivon että sen mahtavuus uudistuu."

"Mutta Rienzi uudistaisi vaan omansa."

"Ei niin, herra kardinaali, ei niin. Olkoon hän kunnianhimoinen ja ylpeä — suuret henget aina ovat — mutta hänen ainoakaan toiveensa ei ole Rooman menestyksestä poikennut. Mutta jättäkäämme sikseen kaikki ajatukset hänen eduistaan — niistä en puhu. Tahtoisitte palauttaa paavin vallan Roomaan. Senaattorinne eivät siinä onnistuneet. Kansanvillitsijät eivät myöskään — Rienzi yksin onnistuu; hän yksin pystyy pitämään ylimysten riehuvat intohimot kurissa — hän yksin kykenee johtamaan oikkuista ja huikentelevaa rahvasta. Vapauttakaa, palauttakaa Rienzi, niin Rienzin kautta paavi voittaa Rooman!"

Kardinaali oli vaiti hetken aikaa. Kuin haaveiluihin vaipuneena hän istui liikahtamatta, kaihtaen kasvojaan kädellään. Kenties hän salassa myönsi signoran mielipiteet valtioviisaammiksi kuin hän huoli hänelle tunnustaa. Nostaen päänsä vihdoin rinnaltaan, hän kiinnitti katseensa signoran tarkastelevaan muotoon ja virkkoi pakottaen itsensä hymyyn:

"Suokaa anteeksi, signora, mutta ollessamme tässä valtiomiehisillä, älkäämme unhottako että olen ihailijanne. Jos kohta neuvonne ovatkin älykkäitä, miksikä ne ovat niin kiihkeitä? Mistä tuo huolestunut osanotto Rienziin? Jos kohta kirkko, vapauttaessaan hänet, saisi liittolaisen, olenko minä varma, ettei Giles Albornoz nosta itselleen lemmenkilpailijaa?"

"Jalo herra", sanoi signora, "te olette minun ihailijani, mutta arvonne ei minua kiusaa — kultanne ei voi ostaa. Jos minua rakastatte, minulla on oikeus käyttää palvelustanne mihin toimeen haluan — se on ritariuden laki. Jos milloinkaan suon etusijan kuolevaiselle rakastajalle, niin suon sen sille miehelle, joka antaa takasin synnyinmaalleni sen sankarin ja pelastajan."

"Suloinen isänmaanystävä", sanoi kardinaali, "sananne rohkaisevat toivoani, mutta ne laimentavat kunnianhimoani; sillä mielelläni tahtoisin että lempi yksin, eikä palvelus, soisi minulle pyytämäni aarteen. Mutta kuulkaa, ihana nainen, arvaatte valtani liian suureksi: en voi pelastaa Rienziä — häntä syytetään kapinannostosta, hän on kerettiläisyydestä kirkonkirouksessa."

"Voitteko saada hänen tutkittavaksi?"

"Kenties, signora."

"Se on hänen vapautuksensa. Ja toimittaa hänen yksityisesti paavin puheille?"

"Epäilemättä."

"Se on hänen takasin asettamisensa! Siinä kaikki mitä pyydän!"

"Ja sitten, suloinen roomatar, on minun pyyntöni vuoro", sanoi kardinaali intohimoisesti, laskeutuen polvelleen ja tarttuen signoran käteen. Tuona hetkenä ylpeä signora tunsi olevansa nainen — hän punastui hän vapisi, mutta tuo ei ollut (jos kardinaali olisi voinut lukea tuon sydämen) intohimoa tai heikkoutta; se oli kauhua ja häpeää. Kärsivänä hän antoi kätensä kardinaalille, joka peitti sen suuteloilla.

"Näin tenhottuna", sanoi Albornoz nousten seisomaan, "en epäile menestyksestä. Huomenna tulen jälleen luoksenne."

Hän puristi hänen kättään sydämelleen — nainen ei tuntenut sitä. Hän huokasi jäähyväisensä — hän ei kuullut sitä. Pitkään hän katsoi ja hitaasti hän läksi. Mutta hetkistä ennen kuin signora tointui ja tunsi olevansa yksin.

"Yksin!" hän huudahti haikeasti, "yksin! Voi, mihin olen ryhtynyt — mitä olen sanonut! Uskoton ajatuksissakaan hänelle! Voi, en koskaan, koskaan! Minä, joka olen tuntenut hänen pyhäin huultensa suutelon — joka olen uinunut hänen kuninkaallisella sydämellään — minä! — Pyhä Äiti ole minulle suosiollinen ja anna minulle voimia!" hän jatkoi, katkerasti itkien ja lankesi polvilleen sekä vaipui hetkeksi rukoukseen. Sitten noustuaan ylös tyynenä, mutta kuolonkalpeana ja kyyneleet vuotaen raskaasti pitkin hänen poskiaan, hän astui akkunan ääreen; hän työnsi sen auki ja kumartui eteenpäin. Ehtooilma hiveli hellästi hänen ohimoltaan; se viivästi, se lievensi kuumetta, joka poltti sisällä. Uhkaavana kohosi hänen edessään synkässä varjossa torni, johon Rienzi oli lannistettu; hän katseli sitä kauan ja tarkasti, ja kääntyessään poispäin hän veti esiin hameensa poimuista vähäsen ja terävän tikarin. "Pelastettuani hänen kunniaan", hän jupisi, "tämä on pelastava minun häpeästä!"

III Luku.

Pyhiä miehiä — viisasta neuvottelua — oikeita päätelmiä — kehnoja perusteita.

Vaikka Espanian sotainen kardinaali oli rakastunut signora Cesarinin kauneuteen ja melkein yhtä paljon hänen ylevään henkeensä, lempi ei niinkään ollut hänessä vallitseva intohimo, kuin tuo kaiken elämän toiminnan täydellisen menestyksen kunnianpyynti, joka siihen saakka oli elähyttänyt hänen luonteensa ja viitannut hänen elämänratansa. Mietiskellessään signoran luota lähdettyään tuota hänen toivomustaan, saada Rooman tribuuni palautetuksi, hänen kokenut ja juurtajaksainen järkensä katsahti, mitä etuja hänen omille valtiollisille aikeilleen saattaisi koitua tuosta palveluksesta. Olemme nähneet että uusi paavi oli aikeissa ryhtyä hankkimaan takasin perintötiluksiansa, jotka kykenevät ja vihamieliset tyrannit olivat häneltä riistäneet. Tätä tarkotusta varten jo koottiin sotavoimia ja kardinaali oli salaisesti nimitetty niitten päälliköksi. Mutta nuot voimat eivät vastanneet yritystä, ja Albornoz oli suuresti riippuvainen asian moraalisesta voimasta, jonka tuli hankkia rekryyttejä lippujen juureen hänen kulkiessaan Italian valtioitten läpi. Rienzin ihmeellinen kohoaminen oli herättänyt ääretöntä innostusta kaikissa Italian valtioissa. Ja sitä oli vielä valtaavalla kaunopuheliaisuudellaan pitänyt vireillä ja tulistuttanut Petrarca, joka siihen aikaan, ollen suuremmassa mahdissa, mihin yksinäinen kirjamies milloinkaan, ennemmin tai myöhemmin on päässyt (Ferneyn viisaskin lukuunotettuna), oli pannut liikkeelle rohkeimman neronsa Rooman tribuunin hyväksi. Rienzin kaltainen seuralainen vaikuttaisi kardinaalin leirissä maneetin tavoin Italian nuorisoon ja yritteliäisyyteen. Lähestyessään Roomaa hän saattoi itse päättää, minkä verran oli järkevää päästää Rienzi paavillista valtaa edustamaan. Ja sillävälin roomalaisen vaikutusta? saattoi käyttää hyväkseen joko pelottamaan kapinallisia ylimyksiä tahi sovittamaan itsepintaista kansaa. Toiselta puolen kardinaali oli kyllin älykäs huomatakseen ettei mitään hyvää saattanut koitua Rienzin nykyisestä vankeudesta. Päivä päivältä se herätti syvempää ja yleisempää osanottoa. Hänen yksinäiseen tyrmäänsä puolet tasavaltalaisen Italian sydämiä olivat kääntyneinä. Kirjallisuus oli liittänyt uuden ja äkkiarvaamattoman ja sentähden mahtavan vieläpä epäsuhtaisen voimansa hänen asiaansa; ja paavi, joka ei uskaltanut ruveta hänen tuomarikseen, oli tullut hänen vihatuksi vanginvartijakseen. "Kansanmieleinen vanki", virkkoi kavala kardinaali itsekseen, "on vieraista vaarallisin. Tee hänestä jälleen palvelijasi, tai tuhoa hän vihollisenasi! Tässä tapauksessa en minä näe muuta valittavaa, kuin irtipäästämisen tahi puukon!" Näin mietiskellen tuo kyvykäs, syvästi aikansa macchiavellismiin perehtynyt vehkeilijä erotti valtiomiehestä lempijän.

Kääntyen sitten tuohon toiseen ominaisuuteen hän tuossa rakastettunsa vakavassa osanotossa tunsi ikäviä aavistuksia. Mielellään hän olisi jonkun isänmaallisuuden haaveilun tahi kostonpyynnin syyksi lukenut Cesarinin huoleksimisen, ja lemmittynsä jäykässä ja ylpeässä luonteessa oli paljon, mikä puolusti tuota uskoa. Mutta hänen oli tunnustaminen itsellensä mustasukkaisesti vaanivansa jotakin piilevää sivutarkoitusta, joka koski hänen turhamaisuuteensa ja säikäytti hänen lempeänsä. "Olkoon miten tahansa", hän tuumi kääntyen vastenmielisesti pelostaan, "minä saatan käyttää hänen omia aseitaan; voin saada Rienzin vapaaksi ja vaatia palkkaani. Jos se kielletään, sama käsi, joka avasi vankilan, saattaa jälleen ummistaa kahleet. Hänen huolessaan on minun valtani!"

Noita ajatuksia kardinaali yhä mietiskeli palatsissaan, kun hän yhtäkkiä kutsuttiin paavin luokse.

Paavin palatsissa ei vallinnut enää Clemens VI:n loistava ja hieno ylöllisyys, ja ivallinen kardinaali hymyili itsekseen etuhuoneitten kolkolle hiljaisuudelle. "Hän tahtoo näyttää esimerkkiä — tuo limogesiläisparka!" tuumi Albornoz, "ja saa vaan harmikseen huomata että mitättömin piispa saa hänen varjoon. Hän nöyryyttää itsensä ja luulee että nöyryys tarttuu".

Hänen Pyhyytensä istui pienen ja järeän, papereilla täytetyn pöydän ääressä, kasvot käsiin kätkettyinä. Huone oli yksinkertaisesti sisustettu; akkunan viereisessä pienessä lokerossa oli elefantinluinen ristiinnaulitunkuva ja sen alla pääkallo ynnä sääriluut, joita koristuksia useimmat munkit silloin käyttivät samassa tarkotuksessa kuin muinaisajan ihmiset — muistuttamaan elämän lyhyyttä ja sen vuoksi kehottamaan nauttimaan siitä parhaimman mukaan. Lattialla oli paavin alueitten kartta, jossa erittäinkin linnotetut paikat olivat selvästi näkyviin merkityt. Paavi kohotti hiukan päätänsä, kun kardinaalin tulo ilmoitettiin, ja hänen kasvoissaan näkyi avonainen, mutta tunteellinen ja hieman huolehtiva ilme.

"Poikani!" sanoi hän ystävällisesti vastaten spanialaisen nöyrään tervehdykseen, "tuskinpa saatoit aavistaa aamullisen pitkän keskustelumme jälkeen että uudet huolet näin pian vaatisivat neuvojesi tukea. Tosiansa, orjantappuraseppele pistää terävästi kolmenkertaisen kruunun alla, ja ikävöitsenpä usein entisen Toulousen professorin-istuimeni rauhallisuutta; elämäni on murhetta ja vaivaa".

"Jumalan tuuli puhaltaa keveämpänä kerittyyn karitsaan", huomautti kardinaali hurskaana ja säälivän vakavana.

Innocentius tuskin voi pidättää hymyään vastatessaan, "karitsa, joka ristiä kantaa, tarvitsee leijonan voimat. Sen jälkeen kuin erosimme olen saanut ikäviä tietoja; kurjeerimme ovat palanneet Campagnasta — uskottomien raivo on hirmuinen — Johan di Vicon voimat ovat lisääntyneet uhkaavassa määrässä, ja Europan peljätyin seikkailija taistelee hänen lippujensa alla".

"Puhuuko hänen Pyhyytensä?", huudahti kardinaali huolestuen, "Fra
Morealesta, P. Johanneksen ritarista?"

"En kenestäkään huonommasta soturista", vastasi paavi. "Minä pelkään tuon hurjan seikkailijan ääretöntä kunnianhimoa."

"Syystä kyllä, teidän Pyhyytenne", sanoi kardinaali kuivasti.

"Muutamia hänen kirjeistään on joutunut kirkon palvelijain käsiin; ne ovat tässä, lue ne, poikani."

Albornoz otti kirjeet ja luki ne tarkkaan; sitten hän laski ne pöydälle ja oli hetkisen ääneti ja hajamielisenä.

"Mitä ajattelet poikani?" sanoi vihdoin paavi kärsimättömänä.

"Ajattelen että kun Montrealen tulinen nero ja Johan di Vicon kylmä konnuus lyöttäytyvät yhteen, niin teidän Pyhyytenne ehkä vielä saa kadehtia, jollei professorintuolin rauhallisuutta, niin ainakin sen tuloja."

"Mitä, kardinaali!" sanoi paavi kiivaasti ja kiukun puna kohosi hänen kalpeille ohimoilleen. Kardinaali jatkoi tyyneesti:

"Noista kirjeistä päättäen, Montreal on kirjoittanut kaikille Italian vapaiden peitsien päälliköille ja tarjonnut korkeimman palkan, joka miehelle joka liittyy hänen lippuihinsa, sekä luvannut parhaimman ryöstösaaliin. Hänellä on suuremmoiset tuumat siis! — Minä tunnen miehen!"

"Mitä on tehtävä?"

"Se on selvä", sanoi kardinaali, jonka silmä välähti sotilaan tulta.
"Emme hetkeäkään saa hukata! Poikasi on heti lähteminen sotakentälle.
Ylös kirkon lippu!"

"Mutta olemmeko kyllin voimakkaita? Lukumme on pieni. Into laimenee,
Balduinin hurskautta ei enää ole!" —

"Teidän Pyhyytenne", sanoi kardinaali, "tiedätte että suurimmalla osalla ihmisiä on kaksi tunnussanaa — vapaus ja uskonto. Jos uskonto alkaa käydä riittämättömäksi, meidän on käyttäminen tuota epäpyhempää sanaa. 'Ylös kirkon lippu — ja alas tyrannit!' Julistakaamme puolueetonta lakia ja vapaata hallintoa, niin Jumalan avulla meidän leirimme saavuttua enemmän noilla lupauksilla, kuin Montrealen teltit tuolla tavallisemmalla huudolla 'palkkaa ja ryöstöä'."

"Giles d'Albornoz", sanoi paavi pontevasti, ja innostuneena kardinaalin luottamuksesta häneltä jäi tavanmukainen puhuttelusana sikseen, "minä luotan teihin sokeasti. Nyt kirkon oikea käsi — vast'edes, kenties, sen pää. Liian hyvin tunnen että arpa on langennut arvottomaan paikkaan. Seuraajani on korvaava puutteellisuuteni."

Ei posken väri, ei silmän välke ilmaissut paavin tutkivalle katseelle, minkä vaikutuksen nuot sanat tekivät kunniahimoisen kardinaalin poveen. Hän kumarsi nöyrästi ylpeätä päätänsä vastatessaan, "suokoon taivas että Innocentius VI kauan eläisi johtaakseen kirkkoa kunniaan. Giles d'Albornoz on vähemmän pappi kuin sotilas, ja hänessä taistelun tuoksina ja sotaorhin korske vaan herättävät niitä toiveita, joita hän aina rohkenee vaalia. Mutta onko teidän Pyhyytenne suonut palvelijansa tietää kaikki, mitä —"

"Ei", keskeytti Innocentius, "minulla on vielä yhtä pahaa tietävä sanoma. Tuo Johan di Vico — rutto häneen! — joka yhä kutsuu itseänsä (tuo kirkon kirooma konna) Rooman prefektiksi, on niin täyttänyt tuon onnettoman kaupungin kätyreillään, että olemme melkein menettäneet apostolien istuimen. Rooma, jossa kauan on vallinnut anarkiia, näyttää nyt olevan ilmi kapinassa. Ylimykset — Belialin pojat! — ovat kerran nöyryytetyt, se on totta, mutta kuinka? — Muuan Baroncelli, uusi villitsijä, julmin — verenhimoisin, mitä paholainen milloinkaan on suosinut — on noussut — on päässyt roistoväen avulla valtaan ja käyttää sitä, teurastaen kansaa ja solvaten paavia. Kansa on kyllästynyt tuon miehen rikoksiin (jota kykykään ei kaunista) ja sen huuto on yötä ja päivää 'Rienzi, tribuuni'!"

"Rooma on siis", sanoi kardinaali, "antanut anteeksi Rienzin viat, ja siellä vallitsee sama innostus häneen kuin muuallakin Italiassa?"

"Voi, niin on laita!"

"Se on hyvä, sitä olen ajatellut; Rienzi olkoon mukanani voittoretkelläni —"

"Poikani, tuo kapinoitsija, kerettiläinen —"

"Muuttuu teidän Pyhyytenne anteeksi annon kautta rauhalliseksi alamaiseksi ja puhdasoppiseksi katoolilaiseksi", sanoi Albornoz. "Ihmiset ovat hyviä tai pahoja, aina tarkotuksemme mukaan. Mitä väliä on hyveellä, joka on hyödytön, ja rikoksella, joka on hyödyllinen meille? Kirkon sotavoima lähtee tyranneja vastaan — se julistaa kaikkialla paavillisille kaupungeille kansanvaltaisten laitosten palauttamisen. Näettehän, teidän Pyhyytenne, että Rienzin, kansan lemmikin, vapautusta tervehditään teidän todenperäisyytenne vakuutteena — näettehän, teidän Pyhyytenne, että hänen nimensä on taisteleva edestämme — näettehän, teidän Pyhyytenne, että suurta villitsijää Rienziä tulee käyttää pikku villitsijän Baroncellin tuhoamiseksi. Meidän täytyy voittaa takasin roomalaiset. Kun he saavat kuulla että Rienzi on meidän leirissämme, niin, uskokaa pois, joukottain on karkureita saapuva tyrannien puolelta — uskokaa pois, emme milloinkaan enää kuule Baroncellistä."

"Aina älykäs", sanoi paavi mietteissään; "totta on, saatamme käyttää tuota miestä, mutta varoen. Hänen neronsa on pelottava —"

"Ja sentähden sovitettava; jos hänet vapautamme, hänestä on tehtävä meikäläinen. Kokemukseni on osottanut minulle, että, kun et lain voimalla pysty kansanvillitsijään, muserra hän kunnianosotuksilla. Älköön hän kauemmin olko kansan tribuunina. Antakaa hänelle patriicinen Senaattorin nimi, silloin hän on paavin virkamies."

"Tahdon miettiä tuota, poikani, — tuumasi miellyttävät, mutta huolestuttavat minua. Ainakin hän tutkittakoon, — mutta jos hän huomataan kerettiläiseksi —"

"Niin hän minun nöyrän neuvoni mukaan julistettakoon pyhimykseksi."

Paavi taivutti alas päätänsä, mutta koetus oli liian vaikea hänelle, ja hetkisen ponnisteltuaan, hän räjähti makeaan nauruun.

"Mene nyt, poikani", sanoi hän ystävällisesti taputtaen kardinaalin kelmeätä poskea. "Mene nyt. — Jos maailma kuulisi sinun, mitä se sanoisikaan?"

"Että Giles d'Albornozella on juuri tarpeeksi uskontoa muistaakseen että valtio on kirkko, mutt'ei liikoja unhottaakseen että kirkko on valtio."

Näihin sanoihin keskustelu päättyi. Samana iltana paavi määräsi että
Rienzille myönnettäisiin tutkinto, jota hän oli pyytänyt.

IV Luku.

Emäntä ja palvelija.

Puuttui kolme hetkeä puoliyöstä, kun Albornoz, ryhtyen jälleen lempijän toimiin, lähetti signora Cesarinille seuraavan kirjelmän:

"Käskynne on täytetty. Rienzin uskontunnustus tulee tutkittavaksi. Olisi hyvä, jos hän valmistelisi itseään. Soveltunee tuolle tarkotuksellenne, josta käsitykseni on hämärä, saattaa vangitun tietoon mikä olette — tuon armon aikaansaaja. Noin sokeasti jalo sydän voipi luottaa toiseen! Lähetän tämän tuojan mukana määräyksen, jonka nojalla joku palvelijoistanne päästetään vangitun kammioon. Olkoon teidän asianne, jos tahdotte, saattaa hänen tietoonsa tuo hänen kohtalonsa uusi vaihe. Voi, signora, olkoon onni yhtä myötäinen minulle ja suokoon minulle saman suosijan — huuliltanne on tuomioni lankeava."

Päätettyään tuon kirjeen Albornoz kutsui uskotun palvelijansa, erään espanjalaisen aatelismiehen, joka ei jalossa sukuperässään nähnyt mitään estettä kaikenmoisten kardinaalin käskyjen täyttämiselle.

"Alvarez", sanoi hän, "tuo signora Cesarinille kahdenkesken: hänen palvelijansa eivät tunne sinua. Sitten lähdet valtiovankilaan: tuon näytettyäsi päällikkö laskee sinut sisään. Pidä varalla, kuka käy vangitun Cola di Rienzin luona. Ota selvä hänen nimestään, tutkistele, mistä hän tulee. Ole tarkka, Alvarez. Tiedustele mistä syystä tuo Cesarini on huolissaan vangitun kohtalosta. Kaikki myöskin, mikä koskee häntä itseä, hänen syntyperäänsä, varallisuuttaan, sukuaan, olisi tervetullutta tietoa. Ymmärräthän? Hyvä. Varovaisuutta — sinulla ei ole mitään määräystä minulta, mitään tekemistä luonani. Olet vankilan virkamies, tahi paavin — mielesi mukaan. Anna tänne rukousnauha, sytytä lamppu ristiinnaulitun kuvan eteen; pane tuo jouhipaita tuohon sota-asuun. Tahdon että näyttäisi siltä kuin koetettaisiin sitä salata! Sano Gomezelle että dominikaani päästetään sisälle."

"Noissa munkeissa on intoa", jatkoi kardinaali itsekseen, kun Alvarez täytettyään hänen käskynsä oli poistunut. "Ne polttaisivat ihmisen — mutta raamatun päälle! Ne tulee sovittaa itseensä, jos kolmenkertainen kruunu todella on voittamisen arvoinen.; jos se olisi minun, niin lisäisinpä siihen kotkan sulan."

Ja vaivuttuaan tulevaisuuden aatoksiin tuo rohkea mies unhotti intohimonsa esineenkin. Todellisessa elämässä, määrättyyn ikään tultuaan, kunnianhimoiset miehet tosin rakastavat, mutta se on vaan välinäytöstä. Ja useimmilla miehillä on tosiaan elämässä kiivaampia, vaikk'ei lukuisempia puuhia kuin lemmenpuuhat. Lempi on joutilaan tointa, mutta toimeliaan joutoa.

Signora Cesarini oli yksin, kun kardinaalin lähetti saapui, ja tuskin hän oli kirjoittanut hänen mukaansa muutamia kiitollisuutta ilmaisevia rivejä, jotka näyttivät jaottavan kaikki varokeinot, joilla signoran kylmyys tavallisesti oli ympäröinnyt hänen ylpeytensä, kun hän kutsui paaschi Angelon luoksensa.

Lähestyvän yön hämärä vallitsi huoneessa, kun nuorukainen astui sisään, ja hän erotti vaan himmeästi signoran uhkean vartalon piirteet; mutta hänen äänestään hän huomasi hänen olevan syvästi liikutetun.

"Angelo", sanoi hän lähestyen, "Angelo —" ja hänen äänensä petti hänen. Hän vaikeni ikäänkuin henkeänsä vetääkseen ja jatkoi sitten, "sinä yksin olet palvellut meitä uskollisesti; sinä yksin olet seurannut meitä retkillämme, maanpaossa, — sinä yksin tiedät salaisuuteni — sinä seurueestani olet ainoa roomalainen! — Roomalainen! Tuo oli kerran suuri nimi. Angelo, se nimi on langennut, mutta vaan sentähden, että roomalaisen suvun luonto ensin lankesi. Ylpeä se on, mutta horjuva; riehuva, mutta pelkuri; uljas lupaamaan, mutta rehellisyydeltään mädännyt. Olet roomalainen, ja vaikka olen kokenut uskollisuuttasi, niin syntymäsi epäilyttää minua vilpistä."

"Signora", sanoi paaschi, "olin lapsi, kun otitte minut palvelukseenne, ja olen nyt vasta miehuuden rajalla. Mutta vaikka lienenkin vielä poika, niin tahtoisinpa uhmata uljaimman ritarin tahi rauhanrikkojan peistä puolustaakseni Angelo Villanin uskollisuutta hänen hallitsijattarelleen ja synnyinmaalleen."

"Voi, voi!" sanoi signora katkerasti, "niin ovat tuhannet suvustasi sanoneet! Mitä he ovat tehneet? Mutta tahdon luottaa sinuun, niinkuin olen aina luottanut. Tiedän että tavottelet mainetta, että sinussa on nuorukaisen puhdas ja kirkas kunnianhimo."

"Olen orpo ja äpärä!" virkkoi Angelo töykeästi. "Ja olot ärsyttävät minua toimintaan, tahtoisin voittaa oman nimeni."

"Ja olet voittava", sanoi signora. "Vielä näemme ajan, jolloin saat palkintosi. Mutta nyt ole vikkelä. Tuo tänne yksi paaschipuvuistasi — vaippasi ja päähineesi. Sukkelaan, äläkä virka hiiskaustakaan kenellekään siitä mitä olen sinulta pyytänyt."

V Luku.

Tornin asujain.

Yö läheni lähenemistään, ja kolkon tornin ylimmässä kammiossa, joka oli Cesarinin palatsin akkunoita vastapäättä, istui yksinäinen vanki. Vähäinen lamppu paloi kivipöydällä hänen edessään, luoden valonsa avattuun raamattuun sekä noihin ankariin, mutta haaveellisiin muinaisen Rooman mahtavuuden kertomuksiin, jotka Liviuksen nero jalosti historiaksi. Kahleet riippuivat tornin, kupulaesta, pitäen vangittua ahtaalla, mutta myönsivät kuitenkin hänen jäsenilleen tarpeeksi vapautta mittelemään suurinta osaa kammiosta. Vihertävät ja kosteat olivat seinäin jykevät paateret, ja korkealla olevasta ahtaasta aukosta virtasi kuunvalo, uinuen sankassa varjossa yli karkean lattian. Kolkassa oleva vuode täydensi huoneen kaluston. Sellainen oli kuukausia ollut kopeimpien ylimysten voittajan ja maailman uljaimman kaupungin hekumallisen diktaattorin asuinpaikka!

Huolet ja matkat, aika ja kommellukset olivat tehneet vaikutuksensa Rienzin persoonaan. Hänen vartalonsa suhteet olivat varhaisemman miehuuden taneasta voimasta laajentuneet, hänen kirkkaan valjakkaa poskeansa peitti kivulias, pettävä hehku. Noissa tutkisteluissaankaan, vaikka hän näytti niihin vajonneen, ja vaikka tuo luettava oli hänen yltiöpäisyyteen saakka intoilevan mielensä mukaista, hänen katseensa ei voinut kiintyä riveihin yhtä vakavasti kuin ennen. Kirjoista oli tenhotiessään. Silloin tällöin hän liikahti levottomana, hypähti pystyyn, istuutui jälleen sekä päästeli katkonaisia huudahduksia, kuin pahaa unta näkevä mies. Tuon tuostakin hänen silmäyksensä kärsimättömästi siirtyi ylöspäin, ylt'ympäri, ja noissa suurissa syvissä silmissä paloi merkillinen, välähtelevä tuli, joka olisi saattanut katsojassa herättää epämääräistä, selittämätöntä pelkoa.

Angelo oli pääasiallisesti oikein kertonut Rienzin kukistumisen jälkeiset myöhemmät vaiheet. Hän oli ensin Ninan ja Angelon kanssa lähtenyt Neapeliin ja päässyt vähäksi aikaa Ludvigin, Unkarin kuninkaan epävakaiseen suosioon. Tuo ankara, mutta jalomielinen hallitsija oli kieltäytynyt luovuttamasta mainehikasta vierastaan Clemensin haltuun, mutta samalla selittänyt olevansa kykenemätön säilyttämään häntä turvassa. Ollen salaisessa yhteydessä Roomassa olevien puoluelaistensa kanssa, pakolainen sitten etsi suojaa Monte Maiellan onkaloissa asuvien erakoitten luota, jossa hän yksinäisyydessä ja mietiskelyissä vietti kokonaisen vuoden, paitsi tuota aikaa, jonka hän oli käyttänyt Florensin matkaansa. Käyttäen hyväkseen Rooman riemujuhlaa, hän pyhiinvaeltajaksi puettuna oli matkustanut läpi laaksoin ja vuoristoin, missä vielä oli viljalta muinaisen Rooman kolkkoja raunioita, ja tultuaan kaupunkiin hänen levoton ja kunnianhimoinen henkensä ryhtyi puuhaamaan uusia salaliittoja, mutta turhaan. Kardinaali Ceccano laski hänen toisen kerran kirkon kiroukseen, ja jättäessään taas kaupungin pakolaisena, hän pudistaen tomun jaloistaan ja nostaen kätensä kohti noita muureja, jotka vielä ovat Tarqvinien todistajina, hän huusi — "olet kunnioittanut minua ruhtinaanasi — vainonnut minua uhrinasi — Rooma, Rooma, vielä olet ottava minut vastaan vallottajana!"

Yhä pyhiinvaeltajaksi puettuna hän onnellisesti samosi läpi Italian keisari Kaarle Böömiläisen hoviin, jossa hän vastaan otettiin niinkuin hovipoika oli kertonut, joka nähtävästi oli ollut paikalla. On epäiltävää kuitenkin, oliko keisari kohdellut häntä niin ritarillisesti kuin Angelon kertomuksesta näkyy, vai oliko hän luovuttanut Rienzin paavin kätyrien haltuun. Varmaa on joka tapauksessa että kukistuneen tribuunin matka Praagista Avignoniin oli kuin riemuretkeä. Hänen kummalliset kohtalonsa — hänen murtumaton henkensä — tuo uusi mahti, jolla järki ihmeellisesti oli voittanut alaa nousevan sukupolven mielissä — Petrarcan kaunopuheliaisuus ja tuo tavallinen mielensuosio; jonka kukistunut suuruus yleensä saa osakseen — kaikki tuo yhdessä teki Rienzistä aikakautensa sankarin. Ei ainoakaan kaupunki, johon hän saapui, olisi ollut uhmaamatta piiritystä hänen turvaamisekseen — ei ainoakaan talo olisi ollut suojaamatta häntä — ei ainoakaan käsi olisi ollut iskemättä iskua hänen puolustuksekseen. Kieltäytyen kaikista avun tarjouksista, halveksuen jokaista paon tilaisuutta, masentumattoman toivonsa innostamana ja vahvasti uskoen kohtalonsa ylevyyteen, tribuuni läksi Avignoniin — ja joutui vankityrmään!

Sellaiset ovat hänen ulkonaiset vaiheensa lyhyesti ja pikaisesti kerrottuina; mutta kuka on sanova mitä sisällä tapahtui, kuka kertova sydämen hirveän historian — kuka kuvaava nuot tunteitten ja ajatusten rajut vaihdokset — suuttuneen mielihaikean — kolkon murheen — ylpeän pettymyksen, joka suretti, milloinkaan hävittämättä, tuon suuren hengen tarmoa? Kuka on sanova mitä lienee kärsitty Maiellan erakkomajoissa — tuon hävinneen valtakunnan autioilla kunnailla, jonka hän unelmissaan oli uudistava — barbaarilaiskuningasten hoveissa, ja ennen kaikkia palatessaan hyljättynä ja valepuvussa, kristityn maailman kansajoukkojen seassa, entisen valtansa paikkaan? Minkä muistojen vallassa, kuinka hurjistunein ja polttavin ajuin! Mitä lieneekään Avignonin vankikomeroissa mietiskellyt mies, joka oli syössyt kaikkeen yltiöpäisyyden vimmaan — neljä intohimoa, joista jokainen ylenmääräisenä yksin olisi ollut riittävä runtelemaan vankimman järjen — intohimoa, joita itsessään on vaikeinta yhdistää toisiinsa — tuo vapauden ja samalla vallan — tiedon ja samalla uskonnon haaveksija — innoittelija — himoitsija!

"Niin", jupisi vanki, "tuo teksti on lohduttavaa — lohduttavaa. Niitä, jotka oikeassa ovat, ei aina sorreta." Pitkään huoaten hän verkalleen työnsi raamatun syrjään, suuteli sitä hartaasti ja oli hetkisen ääneti ja mietteissään; ja sitten kuullessaan hiljaista rapinaa kopin nurkasta, hän virkkoi hellästi, "voi ystäväni, toverini, rotat, niitten aika on nyt — olen mielissäni että säästin niille leipää!" Hänen silmänsä kirkastui huomatessaan nuot omituiset eläimet, joita pujahteli esiin seinän raosta ja pelkäämättä hiiviskeli hänen luokseen. Hän heitti niille muutamia leivänmuruja ja tarkasteli hymyillen niitten hyppyjä. "Manchino, valkonaamainen lurjus! se pitää puolensa. Ha, ha! se on etevämpi — se johtaa muita ja joutuu ensimmäisenä kiikkiin. Kuinka se on pureskeleva rautaista seinää, tuo kelpo poika, ja sill'aikaa kurja lauma töllistää etäällä, vapisee ja pelkää, eikä ikinä auta! Yhdistetyin voimin ne kyllä saattaisivat murtaa häkin ja vapauttaa johtajansa! Voi teitä viheliäisiä syöpäläisiä, syötte leipääni ja jos kuolema minut tapaisi, karkaisitte raatoni kimppuun. Pois!" ja hänen läiskäyttäessään käsiään, kahleet kilahtivat ja hänen vankeutensa kumppanit katosivat samassa.

Tuo omituinen ja vallaton hilpeys joka asui Rienzissä ja jota tuhman jäykät roomalaiset olivat pitäneet narrimaisuutena, oli yhä säilyttänyt entisen ilmeensä hänen kasvoillaan ja hän nauroi ääneensä nähdessään itikkain rientävän piilopaikkoihinsa.

"Hiukan melua ja kahleitten kilinää — hyi, aivan kuin ihmiskunta!" Hän vaipui äänettömyyteen ja vetäen verkalleen eteensä Liviuksen eloiset kertomukset hän virkkoi: "hetki puoliyöhön! — paremmat hereisen unelmat kuin nukkuneen. Historia kertoo, kuinka miehet ovat nousseet — vieläpä kansatkin — surullisemminkin langettuaan kuin Rienzi tai Rooma!"

Hetken perästä hän näytti vajonneen lukemiseensa, ja niin kiinteästi hän oli toimessaan, ettei hän kuullut askelia, jotka kierreportaita myöten lähenivät hänen kammiotaan. Vasta silloin Rienzi, kummastellen että häntä noin tavattomana hetkenä häirittiin, nosti silmänsä, kun vartijat kiersivät suunnatonta avaintaan ja uksi ulvahti saranoillaan. Ovi sulkeutui jälleen, ja hän lampun himmeässä valossa huomasi henkilön, joka nojautui seinään, ikäänkuin tukeakseen itseään. Hän oli päästä jalkoihin kääriytynyt sen aikuiseen pitkään viittaan, joka, ynnä leveä, höyhentöyhtöinen hattu, salasi vieraan kasvonpiirteetkin.

Rienzi katsoi pitkään ja tutkivasti. "Puhukaa", hän sanoi, laskien kätensä otsalleen. "Pitkällinen yksinäisyys lienee huumannut minut tahi teidän olentonne, hyvä herra, huikaisee. En tunne teitä, en — tiedä — olenko varma —" ja Rienzin tukka nousi pystyyn hänen hitaasti kohotessaan seisomaan — "olenko varma että elävä olento seisoo edessäni? Enkelit ovat ennenkin astuneet vankiloihin. Voi! eipä milloinkaan ole enkelin lohdutusta paremmin tarvittu."

Vieras ei vastannut, mutta vanki näki hänen povensa kohoilevan viitan alla; äänekkäät nyyhkytykset tukahuttivat hänen puheensa, ja vihdoin ikäänkuin väkivaltaisesti ponnistaen itseään, hän syöksähti eteenpäin ja vaipui tribuunia jalkoihin. Salaava hattu ja pitkä viitta putosivat permannolle — naisen kasvot katsoivat ylös läpi intohimoisten, kiiltävien kyynelten — naisen käsivarret syleilivät vangin polvia! Rienzi tuijotti ääneti ja liikahtamatta kuin kivi. "Taivaan voimat ja pyhimykset!" hän jupisi vihdoin, "vieläkö minua kiusaatte? — oletko hän? — ei, ei — mutta puhu!"

"Armaani — jumaloimani — etkö minua tunne?"

"Olet — olet!" huudahti Rienzi hurjasti, — "olet Ninani — puolisoni — oma — —"

Hänen äänensä tukahtui. Toinen toisensa syleilyssä nuot poloiset näyttivät hetkeksi kadottavan jälleenyhtymisen autuuden tunnonkin. Se oli tiedoton, syvä, hurmaus, jonka läpi jotakin unenkaltaista vain heikosti ja epäselvästi häämöttää.

Vihdoin toinnuttuaan — vihdoin tultuansa järkiinsä — ensimmäisten katkonaisten huudahdusten, riemun ensimmäisten hurjien hyväilyjen perästä. — Nina kohotti päänsä puolisonsa povelta ja katsahti suruisena hänen? muotoaan. — "Voi, mitä olet kokenut siitä kuin erosimme! — mitä siitä hetkestä, jolloin rohkean sydämesi ja hurjan kohtalosi ajamana jätit minut keisarilliseen hoviin, etsiäksesi jälleen kruunua ja löytääksesi kahleet! Voi, miksi huolin käskyistäsi — miksi annoin sinun lähteä yksin? Kuinka usein matkallasi epäilyksessä, vaarassa, tämä povi olisi saattanut olla lepopaikkasi, tämä ääni kuiskata lohtua sielullesi! Oletko terve, herrani — Colani? Valtimosi lyö nopeammin kuin ennen — otsasi on uurteinen. Voi, sano minulle olevasi terve!"

"Terve", virkkoi Rienzi hajamielisenä. "Luulenpa niin! — Sairas mieli huumaa kaiken ruumiin raihnauden. Terve — kyllä! Ja sinä — sinä ainakaan et ole muuttunut, ellei kauneutesi uhkeammaksi. Laakeriseppeleen kunnia ei ole kuihtunut kulmiltasi. Vielä sinä —" sitten keskeytti hän yht'äkkiä — "Rooma — kerro minulle Roomasta! Ja sinä — kuinka tulit tänne? Voi, kenties tuomioni on laskettu, ja armosta suotu minun nähdä sinut kerran vielä, ennenkuin telottaja minut sokasee. Minä muistan, se suosio myönnetään pahantekijöille. Silloin kun minä olin elämän ja kuoleman herra, minäkin sallin halvimman rikoksellisen jättää hyvästi ne, jotka olivat sille rakkaita."

"Ei — ei niin, Cola!" huudahti Nina, laskien kätensä hänen suulleen.
"Tuonpa sinulle ilahuttavampia uutisia. Huomenna sinua kuulustellaan.
Tuomioistuin on sinulle suosiollinen. Olet pääsevä vankeudestasi."

"Voi, sano se vielä kerta!"

"Sinua kuullaan, Colani — sinun täytyy päästä vankeudestasi!"

"Ja Rooman tulla vapaaksi! Suuri Jumala, minä kiitän sinua!"

Tribuuni vaipui polvilleen, ja milloinkaan ei ollut hänen sydämestään kohonnut hartaampaa ja itsekkäisyydestä vapaampaa kiitosrukousta. Kun hän taasen nousi, koko mies näytti muuttuneelta. Hänen silmässään oli jälleen sen entisen syvän ja tyynen mahdin ilme. Majesteetti kuvautui hänen otsallaan. Maanpaon murheet olivat unhotetut. Eloisissa ajatuksissaan hän vielä kerran seisoi maansa vartijana, — ja sen hallitsijana!

Nina katseli häntä hartain kunnioituksin, jotka sulattivat hänen turhamaisemmat ja karkeammat ominaisuutensa kaikeksi vienoimman naisen hellyydeksi. "Sellainen", hän ajatteli, "oli hänen katseensa kahdeksan vuotta sitten, kun hän jätti neitsytkammioni, täynnä mahtavia tuumia, jotka Rooman vapauttivat — sellainen hänen katseensa, kun hän päivän koettaessa ryömivien ylimysten ja polviaan notkistavan kansan joukossa asteli tuossa kaupungissa, jonka hän oli tehnyt valtaistuimeksensa!"

"Niin, Nina", sanoi Rienzi kääntyen ja kohdaten hänen silmäyksensä. "Sieluni sanoo minulle että hetkeni on lähellä. Jos he tutkivat minua julkisesti, he eivät uskalla minua langettaa — jos he minun vapauttavat, he eivät uskalla olla minua takasin asettamatta. Huomenna, sanoit, huomenna?"

"Huomenna, Rienzi; ole valmis!"

"Olen — voittoriemuun! Mutta kerro minulle, mikä onnellinen sattuma toi sinut Avignoniin?"

"Sattuma, Cola!" sanoi hän hellästi nuhdellen. "Saatoinko viipyä turvallisessa joutilaisuudessa Praagissa, tietäessäni sinun kuihtuvan paavin vankikomeroissa? Keisarin hovissakin sinulla oli puolueesi ja suosijasi. Raha oli helposti hankittu. Läksin Florensiin — salasin nimeni — tulin tänne juonittelemaan, vehkeilemään voittamaan vapautesi tai kuolemaan kanssasi. Voi! eikö sydämesi sanonut sinulle että aamuin illoin uskollisen Ninasi silmät vartioivat tätä kolkkoa tornia, ja että yksi ystävä, vaikkakin mitätön, ei koskaan voinut luopua sinusta?"

"Suloinen Nina! Mutta — mutta — Avignonissa mahti ei taivu kauneuden edessä palkatta. Muista, on olemassa pahempi kuolema kuin elämänloppu."

Nina kalpeni. "Ole pelkäämättä", hän sanoi matalalla, mutta lujalla äänellä, "ihmisten huulien sanovan että Rienzin puoliso hänet vapautti. Ei kukaan tässä irstaassa hovissa tiedä että olen puolisosi."

"Vaimo", sanoi tribuuni synkästi, "huulesi karttelevat vastausta, jota etsin. Turmeltuneena aikanamme ja turmeltuneessa maassamme sinun ja meidän sukupuolemme häpeällisesti unhottavat minkä pitaalin vähinkin tahra tartuttaa vaimon kunniaan. Uskon että sydämesi ei milloinkaan solvannut minua; mutta jos heikkoutesi, kuolemani pelko solvaisisi minut, olisit katkerampi Rienzin vihollinen kuin Colonnain miekat. Nina puhu!"

"Voi, jospa sieluni voisi puhua!" vastasi Nina. "Sanasi ovat sulosäveliä minulle, ja jokainen ajatukseni kaikuu niistä. Koskisinko tuota kättä, kohtaisinko tuota katsetta, enkä tietäisi että kuolema olisi sinulle häpeätä kalliimpi! Rienzi, viimeksi erotessamme murheen ja toivon vaiheilla, mikä oli sanomasi minulle?"

"Muistan sen hyvin", vastasi tribuni. "'Jätän sinut', sanoin, 'keisarin hoviin, nerollasi vireillä pitämään suurta asiaamme. Sinussa on nuoruutta ja kauneutta — ja hovissa on tunnottomia konnia. En varota sinua; se olisi sinulle ja minulle arvotonta. Mutta minä jätän sinulle kuoleman vallan.' Ja sitten, Nina —"

"Kätesi vapisten antoivat minulle tämän tikarin. Elän — tarvitseeko minun muuta sanoa?"

"Jalo, lemmitty Ninani, se on kylläksi. Pidä tikarisi vielä."

"Pidän, kunnes tapaamme toisemme Rooman Capitolissa."

Kevyt kolkutus kuului ovelta; Nina verhoutui salapukuunsa.

"Kohta lyö puoliyö", sanoi vartija ilmaantuen kynnykselle.

"Tulen", sanoi Nina.

"Ja sinä valmista ajatuksesi", hän kuiskasi Rienzille: "asesta koko huikaiseva nerosi. Voi! taasko eroamme? Kuinka sydämeni surkastuu!"

Kynnyksellä seisova vartija katkasi eronhetken katkeruuden. Valepaaschi painoi huulensa vangitun kättä vastaan ja läksi kammiosta.

Vartija jäi hetkeksi jälelle ja laski pöydälle pergamentin. Se oli hovista tullut, tribuunin tutkintoa koskeva paituu.

VI Luku.

Pappi ja sotilas.

Laskeutuessaan portaita alas Nina kohtasi Alvarezen.

"Kuuleppas soma paaschi", sanoi spanialainen iloisesti, "nimesihän on Villani, sanoit — Angelo Villani — luulenpa tuntevani sukulaisesi. Suvaitseppas, nuori herra lähteä kanssani tuonne kammioon tyhjentämään yömaljanen armaasi terveydeksi; mielelläni kuulisin, miten vanhat ystäväni elelevät."

"Toisella kertaa", vastasi vale-Angelo vetäen viittansa tarkemmin kasvoilleen; "on myöhäistä — minun on kiire."

"Jopa joutavia", sanoi spanialainen, "et minusta hevillä pääse", ja hän tarttui tukevasti paaschin hartioihin.

"Päästäkää irti minä!" sanoi Nina kiivaasti ja melkein itkien, sillä hänen lujat hermonsa olivat vielä kiihotuksissa. "Vartija, henkesi uhalla — portti auki!"

"Tuota tuittupäätä", tuumi Alvarez, oudoksuen moista paaschissa löytyvää arvokkaisuutta; "ei, ei ollut tarkotukseni loukata sinua. Saanko käydä huomenna luonasi."

"Kyllä huomenna", sanoi Nina pyrkien tiehensä. "Lähden tästä sentään", virkkoi Alvarez, "saattamaan sinua kotiin — saammehan jutella tiellä."

Niin sanoen ja huolimatta luullun paaschin estelemisistä hän seurasi Ninaa. "Emäntäsi", sanoi hän välinpitämättömästi, "on ihmeen kaunis; hänen mitättömin toivomuksensa on Avignonin jaloimman miehen laki. Lienee kotosin Neapelista — onko hän? Mykkäkö sinä olet, kaunis nuorukainen?"

Paaschi ei vastannut, vaan ripeästi astuen ja hitaan spanialaisen pahasti hengästyessä, hän kiiruhti poikki vähäsen aukean, joka oli tornin ja signora Cesarinin palatsin välillä. Eivät saaneet Alvarezen puuhat esiin tavuakaan vastahakoiselta kumppanilta, ja saavuttuaan palatsin portille, hän huomasi itsensä tylysti jätetyksi muurien ulkopuolelle.

"Rutto tuohon poikaan!" sanoi hän purren huuliansa; "jos kardinaali toimittaa yhtähyvin asiansa, kuin hänen palveliansa, jumal'auta, monsignor on onnen mies!" Vitkastellen palasi spanialainen kotiinsa, eikä häntä lainkaan haluttanut kohdata Albornozta, joka, samoin kuin monet etevät miehet, arvosteli tarvitsemiensa ihmisten kykyjä täsmälleen menestyksen mukaan. Hänelle suodun vapauden nojalla hän astui kardinaalin huoneesen jotenkin töykeästi ja huomasi hänen vakavasti keskustelevan erään ritarin kanssa, jonka pitkät, ylöspäin kierretyt viikset sekä vaipan alta välkkyvä haarniska näyttivät ilmaisevan sotaista ammattia. Mielissään tuosta lykkäyksestä, Alvarez nopeasti poistui; ja todella kardinaalin ajatukset tuona hetkenä ja tuona yönä liikkuivat peräti toisellaisilla kuin lemmen aloilla.

Keskeytys kuitenkin vaikutti Albornozen ja vieraan keskustelun lyhenemiseen. Jälkimäinen nousi seisoalleen.

"Luulen", sanoi hän, ripustaen uumalleen lyhyen ja leveän miekkansa, jonka hän puhelun ajaksi oli laskenut viereensä — "luulen, herra kardinaali, rohkenevani katsoa välimme onnellisesti ratkaistuksi. Kymmenentuhatta floriinia, niin veljeni jättää Viterbon ja lennättää Komppanian ukonvaajan Riminin alueille. Teidän puolestanne —"

"Minun puolestani menneeksi olkoon", sanoi kardinaali, "kirkon sotavoima ei astu veljenne aseitten tielle — välillämme on rauha. Sotilaat ymmärtävät toisensa!"

"Ja Giles d'Albornozen, Aragonian kuninkaallisen suvun heimolaisen sana on kardinaalin rehellisyyden takuuna", vastasi ritari hymyillen. "Teidän edelliseen ominaisuuteenne nähden, jalo herra, olemme asioissa."

"Tuossa käteni" vastasi Albornoz, joka oli liiaksi valtioviisas huoliakseen pistoksesta. Ritari kohotti sen kunnioittaen huulilleen, ja hänen helisevä astuntansa pian haihtui kuuluvista.

"Voitto!" huudahti Albornoz, levittäen kätensä. "Voitto, nyt olet minun!"

Näin sanoen hän nousi äkkiä, sovitti paperinsa rautaseen lippaasen ja avattuaan verhojen takaisen salaoven, hän astui kammioon, joka pikemmin oli munkkikopin, kuin ruhtinaan asunnon näkönen. Kehnon lavitsan yläpuolella riippui miekka, tikari ynnä karkea Neitsyen kuva. Kutsumatta Alvarezta kardinaali riisuutui ja oli hetken kuluttua nukuksissa.

VII Luku.

Vaucluse ja sen genius loci. Vanha tuttava tavataan.

Seuraavana aamuna varhain nähtiin edellisessä luvussamme lukijalle esitetty ritari vantteran normannilaisheponsa seljässä ratsastavan verkalleen pitkin viheriää, ihanaista polkua, muutaman penikulman päässä Avignonista. Vihdoin hän saapui raivaamattomaan, romantiseen laaksoon, jonka lävitse juoksi tuo suloinen virta, jonka nimelle Petrarcan säkeet ovat luoneet sen armaan maineen. Kallionlohkareitten ja tuhansilla villikukilla siroteltujen ruohonpäisten äyräitten lomitse solui kiteinen Sorgia. Etäämpänä maisema kävi kolkomman ja karumman näköseksi. Laakson näyttivät ahtavan ja sulkevan tuhatmuotoiset, kummannäköiset kalliot, joitten rinteillä kohahteli tuhansittain välkkyviä puroja. Ja näkymön synkimmässä kohdassa maa yht'äkkiä levisi somaksi, viljellyksi puutarhaksi, jonka keskellä tuuheitten lehvien varjossa pilkottihe vähänen, herttainen asumus — paikan erakkomaja. Ratsastaja oli Vauclusen laaksossa, ja hänen silmiensä edessä Petrarcan puutarha ja asunto! Mutta välinpitämättömänä liiti hänen silmäyksensä tuossa pyhässä paikassa ja itsetiedottomasti se hetkeksi pysähtyi yksinäiseen henkilöön, joka mietiskellen istui virran partaalla. Iso koira haukkui ratsastajaa tuon aamupäivän laiskottelijan vieressä. "Kelpo eläin ja mainio haukku!" tuumi matkamies; hänestä koira näytti paljoa paremmin huomiota ansaitsevalta kuin sen herra. Ja sitten — samoinkuin vähäpätöisten ihmisten joukko kulkee huomaamatta ja liikutuksetta niitten ohi, jotka jälkimaailma on tunnustava heidän aikakautensa tulimajakoiksi — ratsastajan katse siirtyi runoilijasta pois.

Kolmasti siunattu nimi! Kuolematon florentiiniläinen! [Tuskin tarvinnee mainita että hänen sukuperänsä, eikä synnyntänsä, oikeuttaa meitä kutsumaan Petrarcaa florentiiniläiseksi.] Ei lempijä, eikä runoilija ole mielessäni kumartaessani pyhälle muistollesi — kunnioittaessani sinua sellaisena, jota olisi pyhäinhäväistys esittää näillä arvottomilla sivuilla — paitsi nimeltä ja varjona; vaan tuo ensimmäinen, joka milloinkaan vakuutti kansalle ja ruhtinaalle kirjallisuuden ylevän majesteetin, joka Nerolle vaati etuoikeuden vaikuttaa raitioihin, hillitä mielipiteitä, vallita ihmissydämiä ja valmistaa tapauksia, elostamalla intohimoja ja opastamalla ajatusta! Mitä (vaikka se heikosti tunnetaan ja hämärästi nähdään) — mitä olemme sinulle velkaa, jos tieto nyt on valta, jos järki on profeetta ja kaitselmus, joka ennustaa ja tuomitsee tulevaisia asioita! Suurimmalle ja mitättömimmälle meistä, joitten kynä on sekä valtikka että miekka, halpasukuinen florentiiniläinen arkki-airueena on tasottanut tietä ja valmistanut tervetulijaisia. Niin, vähäpätöisinkin jälkeläisistä — hänkin, joka purkaa kiitollisuuttaan — on ikuinen velallisesi! Kuinka suuri on kunniasi, kun työsi, olkoon ne vaatimattomat, löytävät kuulijakunnan kaikkialla, missä kirjallisuutta tunnetaan, maan-äärissä saarnaten unhoon joutuneitten mullistusten siveysoppia ja sirottaen palatseihin ja turuille siemeniään, jotka kypsyvät hedelmiksi, silloin kun kylväjän käsi on tomu, ja hänen nimensäkin, kenties, hukkunut! Sillä voi! harvat ovat ne, joitten nimet säilynevät hautaa kauemmin; mutta ajatukset jokaisen miehen, joka kirjoittaa, käyvät kuolemattomiksi — toiset omistavat, vievät eteenpäin, ylentävät ne; ja miljoonain mielet, tuntemattomat, aavistamattomat, kutsutaan yhden kuolemattomuutta valmistamaan! —

Aivan toisellaisissa aatoksissa, niihin verraten, joita Petrarca myöhempinä aikoina herättää, ritari jatkoi matkaansa.

Laakso oli jäänyt kauas taakse ja tiehyt käynyt yhä epäselvemmäksi, kunnes se loppui metsään, jonka tiheitten lehvien lomitse auringon säteet kirmaten murtivat tiensä. Vihdoin metsä aukeni väljäksi nurmikoksi, jonka laidalla jyrkkänousuinen törmä kohosi ilmoille, kiireellä muinaisen linnan rauniot. Matkamies laskeusi maahan — talutti hevosensa rinnettä ylös, ja saavuttuaan raunioille hän jätti ratsunsa ruohottuneesen ja pensaikkoa versovaan, katottomaan suojaan; sitten hän hieman vaivaloisesti nousi ahtaita ja vajanaisia portaita sekä saapui vähäseen huoneesen, joka oli muita vähemmän rapistunut ja jonka katto sekä lattia vielä olivat kunnossa. Allaan vaippansa ja tukien miettiväisenä päätään kädellään, loikoi permannolla pitkävartaloinen, keski-ikäinen mies. Ritarin astuessa sisään hän riemastuen hyppäsi pystyyn.

"No, Brettone, olen lukenut hetket — mitä kuuluu?"

"Albornoz suostuu."

"Hauskoja uutisia! Annat minulle uutta eloa. Pardieu, nytpä veikkoseni, murkina maittaa. Muistit kaiketi että olen nälkään nääntymäisilläni?"

Brettone veti esiin viittansa alta kelpo viininassakan sekä siedettävästi evästetyn vasun, ja raunioitten asujain ryhtyi sangen hartaasti muonavaroihin. Kumpanenkin soturi oikasihe pitkäkseen maahan, kestaillakseen parhaimpansa mukaan sekä rupattaen iloisesti joka suuntäyden lomassa.

"Äläppäs hätäile, Brettone, olet jo hotkassut enemmän puolen piirakasta; lykkääppäs vähän sitä tännekin päin. Vai on kardinaali suostuvainen. Mitä sorttia sekin, lienee? Pystyväinen mies, kuulemma!"

"Vilkas, terävä ja innokas, silmä tulinen, ei tarvitse monia sanoja, kun on perillä."

"Ei ole hänestä papiksi sitten; hyvä sissi pilattu. Mitä kuulit hänen sotavoimistaan? No, no, älä huoli sitä viiniä niin persotella."

"Niitten on niin näin laita. — Hän toivoo rekryyttejä Italiasta."

"Mitä arvellee hän Roomasta? Sinne, veljeni, sinne sieluni kallistuu. Noista pikku kaupungeista ja pikku tyranneista en välitä, käyköön niitten kuinka tahansa. Mutta paavi ei saa palata Roomaan. Rooman täytyy tulla omakseni. Tuon uuden valtakunnan pääkaupungin, tuon uuden Attilan saaliin! Siellä kaikki seikat ryhmittyvät edukseni! — paavin poissaolo, keskisäädyn heikkous, rahvaan köyhyys, ylimysten mieletön ja julma raakuus ovat kauan sitten tehneet Roomasta helpoimman, mutta kunniakkaimman vallotettavan."

"Rukoile taivasta, veljeni, ettei kunnianhimosi sinua viimein paiskaisi perikatoon; sinä aina hukkaat maan näkyvistäsi. Tosiansa, äärettömän rikkautemme avulla saattaisi —"

"Meistä tulee jotakin suurempaa kuin Vapaita Veikkoja, tänään kenraaleja, huomenna seikkailijoita. Muistatko kuinka normannin miekka voitti Sicilian ja kuinka äpärä Wilhelmi teki Hastingsin kentällä sauvastaan valtikan? Tahdonpa sanoa sinulle, Brettone, tuossa hajallisessa Italiassa kruunut ovat aidanseipäissä taitavan käden noukata ne peitsensä kärkeen. Minun suuntani on määrätty; muodostan kauniimman armeijan Italiassa ja voitan sillä Capitolista valta-istuimen. Hassu olin kuusi vuotta sitten! — Olisin sen sijaan että lähetin tuon hullun rahjuksen Minorbinin Pepinin, itse jättänyt unkarilaisen ja lähtenyt sotureineni Roomaan, niin Rienzin kukistusta olisi seurannut Montrealin nousu. Pepin viekastettiin, ja hän viskasi otuksen pois ajettuaan sen kumoon. Leijona ei usko enää ajoa sakaalille!"

"Mainitsit Rienzin kohtalon, Walter, ota siitä oppia."

"Rienzin", vastasi Montreal, "minä tunnen tuon miehen! Rauhallisina aikoina ja rehellisen kansan parissa hänestä olisi tullut suuren hallitsijasuvun kanta-isä. Mutta hän unissaan hankki lakeja ja oikeuksia ihmisille, jotka halveksivat edellisiä eivätkä halua suojata jälkimäisiä. Me, jotka olemme rajumpaa rotua, tiedämme että uusi valta-istuin on rakennettava läänitys- eikä kansalaistietä; ja kaupunkiin meidän on vieminen leirimme. Rahvaan kädestä tuo uljas tribuuni sai valtansa, — rahvas sen häneltä veikin; minä voitan sen miekalla ja miekka kädessä sen pidänkin!"

"Rienzi oli liian julma, hänen ei olisi pitänyt suututtaman ylimyksiä", sanoi Brettone, mielien lopettaa viinilekkerin, mutta veljen kova käsi tempasi sen häneltä, ehkäisten aikomuksen.

"Huh", sanoi Montreal, päättäen kulauksensa pitkään henkäykseen, "hän ei ollut tarpeeksi julma. Hän koetti olla oikeatuntoinen sekä olla tekemättä erotusta jalosukuisen ja talonpojan välillä. Hänen olisi pitänyt raivata ylimykset sukupuuttoon, juurta jaksain ja vesoineen päivineen. Mutta sitä ei pystykään kukaan italialainen tekemään. Se on pidätetty minulle."

"Ethän teurastaisi kaikkia Rooman jaloimpia?"

"Teurastaisi! En teurastaisi, mutta anastaisin heidän tiluksensa ja lahjottaisin ne uudelle ylimystölle, Pohjolan reippaalle ja rajulle ylimystölle, joka ymmärtää suojella ruhtinastaan ja tahtoo suojella häntä, joka on heidän oman voimansa lähde. Mutta kylläksi siitä. Ja puhuessamme Rienzistä — yhäkö häntä vankeudessa kiusataan?"

"Minä tänä aamuna ennen lähtöäni sain kummia kuulla. Koko kaupunki oli liikkeellä, kansaa joka kadunkulmassa. Sanottiin Rienzin asiaa tutkittavan tänään, ja hänen tuomariensa nimistä pääteltiin hänen vapaaksi pääsemistänsä varmaksi."

"Haa! Tuon sinun olisi pitänyt kertoa minulle oitis."

"Sotisiko se tuumiasi vastaan, jos Rienzi asetettaisiin takasin
Roomaan?"

"Hm; en tiedä — syvää ajatusta ja älykkäitä toimenpiteitä tarvittaisiin. En mielelläni lähtisi tästä paikasta, ennenkuin saan kuulla mitä päätetään."

"Olisi ollut viisainta ja varminta, Walter, että olisit jäänyt soturiesi luokse ja uskonut minulle kokonaan tämän seikan suorittamisen."

"Eikä", vastasi Montreal; "olet rohkea poika ja mielevä — mutta minun pääni on näissä asioissa parempi kuin sinun. Mutta", jatkoi ritari alentaen äänensä ja kaihtaen kasvojaan kädellään, "olen luvannut tehdä toivioretken tuon rakkaan virran rannalle. Voi, minua! — Mutta kaikkea tuota, Brettone, sinä et ymmärrä — äläkä siitä huoli. Mitä turvallisuuteeni tulee, niin saatuamme tuon Albornozen aneen, en paljoa pelkää, vaikka tulisinkin ilmi; sitä paitsi olen floriinien tarpeessa. Täällä on tässä maassa saksalaisia, jotka voisivat syödä italialaisen armeijan suuruksekseen, jotka halusta pestaisin joukkooni, mutta heidän päällikkönsä vaitelevat käsirahoja — nylkyrit! — Mitenkä kardinaalin floriinit maksetaan?"

"Puolet nyt — puolet kun joukkosi ovat Riminin edustalla!"

"Riminin! Tuo ajatus hioo miekkani. Muistatko, kuinka tuo kirottu Malatesta ajoi minut Aversasta, hajotti leirini ja pani minut antamaan kaiken saaliini hänelle? Siinä raukeni vuosikausien työ! Ilman sitä lippuni liehuisi nyt St. Angelossa. Tuon velan olen maksava tulella ja miekalla, ennenkuin kesä on lehtensä varistanut!"

Montrealen kauniit kasvot kävivät pelottaviksi hänen tuota sanoessaan; hänen kätensä puristivat miekan kahvaa ja hänen voimakas ruhonsa huojui huomattavasti, merkiten noita rajuja ja armottomia intohimoja, jotka rosvoukselle ja kostolle omistetun elämän ohessa olivat turmelleet luonnon, joka alkujaan oli täynnä sekä sääliä että provencelaisen ritarin tosi urheutta.

Sellainen oli tuo hirmuinen mies, joka nyt (nuoruuden hurjuus talttuneena sekä kunnianhimo karaistuna ja kohdistettuna) kilpaili Rienzin kanssa Rooman herruudesta.

VIII Luku.

Väenkokous. Tutkinto. Tuomio. Soturi ja hovipoika.

Seuraavana iltana oli suuria väkijoukkoja koossa Avignonin kaduilla. Oli Rienzin tutkinnon toinen päivä, ja joka hetki odotettiin päätöksen julkaisua. Muukalaisten joukossa, joita kaikista maista oli kokoontunut tuohon paavillisen loiston pesäpaikkaan, mielenjännitys oli suuri. Italialaiset, ylhäisimmätkin, olivat tribuunin puolella, ranskalaiset häntä vastaan. Kunnon avignonilaisia ei paljoa liikuttanut mikään, joka ei tuottanut rahaa taskuihin; ja jos hiljaisesti olisi pantu äänestys toimeen, niin epäilemättä valtava enemmistö olisi vaatinut vangitun polttamista, pitäen sitä erinomaisena keinottelutilaisuutena.

Väkitungoksessa oli muuan kookas, yksinkertaiseen ja ruostuneeseen rautapaitaan puettu mies, jonka ritarillinen olemus kuitenkin teki hänen sota-asunsa törkeyden hieman epäiltäväksi; hänen päässään ei ollut kypäriä, vaan leveäröytäinen nahkahattu, jollaista siihen aikaan etelän kuuman ilmanalan matkamiehet tavallisesti pitivät. Musta tilkku peitti hänen toisen poskensa melkein kokonaan; ja hän oli täydellisesti julman soturin näkönen, jota sota oli kovasti kolhinut sekä mumisen että rahakukkaroon nähden.

Paljon pilaa laski hilpeä rahvas kurjan miekkamiehen kustannuksella; ja vaikka hatunlieret kaihtoivatkin hänen silmiänsä, hänen suupielissään liikkuva veikeä, iloinen hymy ilmaisi hänen kykenevän ymmärtämään ivaa.

"Minä" sanoi joku joukosta (rikas milanolainen) "olen kotosin valtiosta, joka oli vapaa, ja tahdon että kansanmiehelle suodaan oikeutta."

"Amen", sanoi eräs vakava florensilainen. "Sanotaan", kuiskasi muuan nuori pariisilainen opiskeleva vieressään seisovalle lakitiedeitten tohtorille "että hänen puolustuksensa oli mestarillinen."

"Hänellä ei ole oppiarvoa", vastasi tohtori, epäillen. "No, no, ystäväni, miksi tyrkit minua? Revit viittani." Tuo sanottiin eräälle kuljeksivalle laulajalle, joka soitikko kainalossa kiivaasti tunki eteenpäin.

"Pyydän anteeksi, arvoisa herra", sanoi laulunlaatija, "mutta tämäpä tapahtuma, joka laululle sopii! Vuosisatojen kuluttua — maan äärissä — laulu ja legenda kertovat Cola di Rienzin, Petrarcan ystävän ja Rooman tribuunin kohtaloita!"

Nuori ranskalainen opiskeleva kääntyi sukkelaan katsomaan laulajaa, hehku valjakoissa kasvoissa. Hän ei ajatellut Rienzistä samaa, kuin hänen maamiehensä yleensä, hän tunsi että uusi ajanjakso oli tulossa maailmaan, kun laulaja siten puhui järjen eikä sodan sankareista.

Samassa mittavan soturin selkään jyskytettiin kiivaasti.

"Pyytäisin sinua, suuri herra", sanoi kimakka, käskevä ääni, "siirtämään ruhoasi hiukan syrjään — en näe lävitsesi, ja mielelläni tahtoisin että silmäni olisivat ensimmäisinä näkemässä Rienziä, kun hän palaa oikeussalista."

"Kaunis paaschi", virkkoi soturi leppyisesti, tehden tietä Angelo Villanille, "et ole aina pääsevä perille maailmassa käskemällä väkevämpääsi. Vanhemmaksi tultuasi uhkaat heikkoa ja mielistelet voimallista."

"Sitten täytyy minun vaihtaa luontoa", vastasi Angelo (joka oli ruumiiltaan lyhytläntä, eikä vielä täysin varttunut), koettaen yhä kurkottaa itseänsä väkijoukon päitten yli.

Soturi katseli häntä hyväksyen ja huokasi; kummallinen liikutus vavahutti hänen huuliaan.

"Puhut oikein", sanoi hän hetken päästä. "Suo anteeksi kysymykseni töykeys, oletko Italiasta? Kielessäsi olen tuntevinani Rooman murteen, mutta olen nähnyt näkösesi kasvonpiirteet tällä puolen Alppeja."

"Vai niin, veikkoseni", virkkoi paaschi ylpeästi, "mutta, kiitos
Taivaan, olenkin Roomasta."

Samassa kova huuto kuului lähinnä oikeussalia olevasta väkijoukosta. Torventoitotukset sen jälleen viihdyttivät syvään äänettömyyteen, ja paavin vartiomiehet, joita oli asetettu oikeustalon edustalle, oikasivat itsensä sekä peräyttivät rahvasta askeleen verran taapäin.

Torvien vaiettua kuului julistajan ääni, mutta hänen sanansa eivät ulottuneet siihen paikkaan, missä Angelo ja soturi seisoivat; ja vain mahtava riemuhuuto, joka kajahti ylt'ympäri laajaa väkijoukkoa — akkunoista huiskuvat huivit — katkonaiset huudahdukset, jotka kulkivat suusta suuhun, ilmaisivat paaschille, että Rienzi oli vapautettu. "Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa!" huoahti paaschi suruisena.

"Ja saatkin", sanoi soturi, ja nostaen pojan syliinsä hän jättiläisen voimin tunkeutui eteenpäin sekä puskien elävän virran oikealle ja vasemmalle hän suuntasi kulkunsa vartijain viereen, josta Rienzi oli kulkeva.

Paaschi, puoleksi mielissään, puoleksi harmissaan, sätkytteli vastaan, mutta huomattuaan sen turhaksi hän tyytyi ääneti asemaansa, mitä hän piti syvänä arvonsa alennuksena.

"Ei väliä", virkkoi soturi, "olet ensimmäinen jonka milloinkaan vapaasta tahdosta laskin päälleni; ja sen tein nyt kauniin muotosi vuoksi, mikä muistuttaa eräästä, jota rakastin."

Mutta nuot viimeiset sanat lausuttiin hiljaa, ja pojalta, jonka silmät tapailivat Rooman sankaria, ne jäivät huomaamatta. Samassa Rienzi tulikin; kaksi paavin oman seurueen jäsentä kulki hänen sivullaan. Hän liikkui verkalleen, kansan tervehdyshuutojen raikuessa, katsomatta kummallekaan puolelleen. Hänen olemuksensa oli vakava ja rauhallinen, ja paitsi hänen poskensa punaa, ei hänessä näkynyt mitään riemun tai liikutuksen merkkiä. Kukkia putoili joka parvekkeelta hänen tielleen; ja saavuttuaan avarammalle kohdalle, missä maa oli hieman ylevää, ja missä hän täydellisesti oli ympärillä olevien talojen näkyvissä, hän seisahtui — ja paljastaen päänsä hän tunnusti osakseen tulleen mielensuosion, katsein - elein — joita ei kukaan, joka ne näki, milloinkaan unhottanut! Ne muistuivat mieliin tuossa iloisessa, huikentelevassa hovissakin, Rienzin elämän viimeisen sanoman sinne saapuessa. Ja Angelo, kykkien soturin hartioilla, muisteli — mutta älkäämme kiiruhtako kertomuksen edelle.

Kolkkoon torniinsa ei Rienzi kuitenkaan palannut. Hänen asumuksensa oli valmistettu kardinaali Albornozen palatsiin. Seuraavana päivänä hän päästettiin paavin puheille, ja saman päivän illalla hän julistettiin Rooman senaattoriksi.

Mutta soturi oli laskenut Angelon maahan, ja paaschin lausuessa hänelle jäykät kiitoksensa, hän keskeytti hänet murheellisella mutta ystävällisellä äänellä, mikä suuresti kummastutti paaschia; niin huonosti se soveltui miehen karkeaan ja halpaan ulkomuotoon.

"Eroamme", hän sanoi, "vieraina, sorea poika, ja sanoessasi olevasi Roomasta, ei ole syytä, miksi sydämeni olet saanut lämpimäksi; mutta jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen, — käänny —" ja hänen äänensä aleni kuiskeeksi — "Walter de Montrealin puoleen."

Ennenkuin paaschi tointui hämmästyksestä, minkä tuo peljätty nimi oli vaikuttanut, jota hän varhaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu kammomaan, P. Johanneksen ritari oli hävinnyt väkijoukkoon.

IX Luku.

Albornoz ja Nina.

Mutta niiltä silmiltä, jotka ennen kaikkia, jospa vilahdukseltakin, himoitsivat nähdä vapautettua vankia, oli tuo hekuma kielletty. Yksinään kammiossaan Nina odotteli tutkinnon päätöstä. Hän kuuli rajut huudot, tuhansien astunnan kaduilta, hän tunsi että voitto oli saatu; ja hän, jonka sydän kauan oli ollut pakahtua, puhkesi intohimoisiin kyyneleihin. Angelon palattua hän sai tietää kaikki, mitä oli tapahtunut; mutta kuullessaan että Rienzi oli pelottavan kardinaalin vieraana, hänen riemunsa melkoisesti laimentui. Tuo järistys, jonka varmuus, olkoon se onnellinenkin, synnyttää astuessaan epätiedon sijaan, ynnä kardinaalin tulon pöyristävä pelko, vaikuttivat niin voimallisesti hänen ruumiisensa, että hän kävi kolmeksi päiväksi huolestuttavan sairaaksi; ja vasta viidentenä siitä päivästä, joka näki Rienzin Rooman senaattorin arvoon asetettuna, hän oli tointunut tarpeeksi, laskeakseen Albornozen luoksensa.

Kardinaali oli joka päivä tiedustellut hänen terveyttään, ja noissa tiedusteluissa hänen rauhaton mielensä oli huomaavinaan vihjauksen niitten tekemisen oikeuteen. Sillä aikaa oli Albornozen ajatuksilla ollut kylläksi muuta työtä. Saatuaan kauhean Montrealen maksusta jättämään Johan di Vicon palveluksen, tuon kirkon ky'ykkäimmän ja julmimman vihollisen, hän oli päättänyt marssia niin kiivaasti kuin mahdollista tuon tyrannin alueille, antamatta hänelle aikaa hankkia apua muilta palkkalaisseikkailijajoukoilta, joiden urheudella Italiassa oli oivalliset markkinat. Kooten sotavoimia, hankkien rahaa, ollen keskusteluissa monilukuisten vapaavaltioitten kanssa sekä solmiten liittoja Avignonin hovissa vastaisten ja kunniarikkaampien tuumainsa varaksi, kardinaali siedettävän maltillisena vuotteli aikaa, jolloin hän signora Cesarinilta saattoi vaatia palkintoa, minkä hän piti itselleen tulevana. Sillävälin hän oli ensi kertoja keskustellut Rienzin kanssa ja, teeskennellen kohteliaisuutta vapaaksi päästetylle tribuunille, kutsunut hänet vieraakseen, saadakseen selvän tuon vastaisen palvelijansa ja aseensa luonteesta ja pyrinnöistä. Tuo ihmeellinen ja taikainen taito, minkä sen aikuiset historioitsijat todistavat, jolla Rienzi valtasi kaikki, joitten kanssa hän tuli tekemisiin, olkoot he olleet luonnonlaadultaan, asemaltaan, mielipiteiltään kuinka erilaisia tahansa, ei ollut pettänyt häntä hänen keskustellessaan paavin kanssa. Niin uskollisesti hän oli kertonut Rooman todellisen tilan, niin johdonmukaisesti hän oli pohtinut sen onnettomuuden syyt ja parannuskeinot, niin elävästi selittänyt omat kykynsä sen olojen järjestämiseksi, niin loistavasti hän oli kuvannut ne urat, jotka tuosta järjestämisestä urkenivat kirkon parhaaksi ja paavin eduksi, että Innocentius, vaikka hän oli tarkka ja kiero mies, sekä hieman epäillen arvaeli maallisia sattumia, kokonaan hurmaantui roomalaisen kaunopuheliaisuudesta.

"Onko tuo se mies", kerrotaan hänen sanoneen, "jota kaksitoista kuukautta olemme pitäneet vankina ja rikoksentekijänä? Hänenpä hartioillaan kristillisen valtakunnan sopisi levätä!"

Keskustelun päätyttyä hän kaikin suosion- ja kunnianosotuksin oli antanut Rienzille senaattorin, elikkä, todenteolla, Rooman varakuninkaan arvon, sekä alttiisti myöntynyt kaikkiin tuumiin, mihin yritteliäs Rienzi taasen oli ryhtynyt — sekä voittaakseen takasin kirkon tilukset, että myöskin levittääkseen seitsenkukkulaisen kaupungin ylivaltaa Italiassa.

Albornoz, jolle paavi kertoi keskustelun sisällön, alkoi hieman kadehtia tuota suosiota, joka niin äkkiä oli tullut uuden senaattorin osaksi, sekä läksi heti kotiin tultuansa vieraansa puheille. Sydämessään herra kardinaali, joka oli ponteva toiminnan mies, piti Rienziä pikemmin viekkaana kuin viisaana — pikemmin menestyneenä kuin suurena — pedantin ja kansanvillitsijän sekotuksena. Mutta kauan ja perinpohjaisesti keskusteltuaan uuden senaattorin kanssa, hänkin mukaantui hänen lumoavaan mestarineronsa luotteisin. Vasten tahtoaan Albornoz tunnusti itselleen että Rienzin kohoaminen ei ollut sattumuksen asia; ja vielä vastemmin tahtoaan hän älysi että senaattori oli mies, jota hän saattoi pitää vertaisenaan, mutta ei voinut ohjata suosikkinaan. Ja häntä kovin epäilytti, oliko viisasta asettaa häntä valtaan, jota hän näytti kykenevän käyttämään ja ymmärtävän laventaa. Vielä hän ei katunut osaa, mikä hänellä oli ollut Rienzin vapauttamisessa. Hänen läsnäolonsa oli tuiki tarpeellinen leirissä, joka oli ohuesti väestetty. Ja hänen vaikutuksellaan kardinaali enemmän kuin koskaan toivoi saavansa roomalaiset liittymään yritykseensä, voittavansa takasin P. Pietarin tilukset.

Rienzi, joka ikävöitsi nähdäkseen jälleen Ninansa, jonka tutkinto ja poissa-olo, kuin uudet häät, olivat tehneet hänelle armaaksi, ei osannut arvata minkä nimellisenä hän kulki Avignonissa; ja hänen asuessaan kardinaalin luona, missä häntä tarkasti, mutta kunnioittaen pidettiin silmällä, ei Ninalla ollut mitään likenemisen tilaisuutta. Muutamat puoleksi ivalliset sanat, joilla Albornoz oli viittaellut Avignonin mainiointa kaunotarta hänen menestyksensä, vaikuttimeksi, täyttivät hänen epämääräisellä levottomuudella, jota hän ei tohtinut tunnustaa itselleenkään. Mutta tuo volto sciolto, joka, kuten yleensä italialaisissa valtiomiehissä, salasi kaikki, mitkä olivat pensieri stretti, — sokasi täydellisesti kardinaalin mustasukkaisen ja ilveksensilmäisen tarkkaamisen. Eikä Alvarezkaan ollut paremmin kyennyt tyydyttämään herransa uteliaisuutta. Hän oli tosin käynyt paaschi Villanin luona, mutta tuon äreän ja itsepäisen pojan kopea käytös oli katkassut kaikki ristikuulustelun yritykset. Ja kaikki, mistä hän oli päässyt selville, oli että oikea Angelo Villani ei ollut se Angelo Villani, joka oli käynyt Rienzin luona.

Toivoen vihdoinkin saavansa tietää kaikki, sekä sellaisen intohimon ja sellaisen toivon tulistamana, jota hän kykeni tuntemaan, Albornoz läksi Cesarinin palatsiin.

Hän tavanmukaisen kohteliaasti saatettiin hänen huoneesensa. Signora oli kalpea, ja sairauden jäljet olivat nähtävinä hänen kuvapatsaankaltaisissa piirteissään. Hän nousi seisomaan Albornozen astuessa sisään, ja hänen lähestyessään hän notkisti polvensa ja nosti hänen kätensä huulilleen. Hämmästyneenä ja ihastuen tuosta tavattomasta vastaan-otosta, kardinaali kiiruhti ehkäisemään moista alistumista; tarttuen hänen kumpaankin käteensä, hän tavotti hellästi painaa niitä sydämelleen.

"Ihanaiseni!" hän kuiskasi, "jospa tietäisit, kuinka olen surrut sairauttasi — ja kuitenkin se on jättänyt sinut suloisemmaksi, niinkuin sade vaan virkistää kukkasta. Oi! onnellinen minä, jos olen täyttänyt pienimmänkään toiveesi, ja silmistäsi vast'edes saan etsiä enkelin opastamaan ja paratiisin palkitsemaan."

Nina irrottaen kätensä, viittasi kardinaalia istumaan. Istuutuen itse vähän matkan päähän, hän sitten puhui arvokkaana ja silmät maahan luotuina.

"Jalo herrani, teidän välityksenne sekä hänen oma viattomuutensa vapauttivat tuosta linnasta Rooman kansan valitun hallitsijan. Mutta vapaus on pienin jaloista lahjoistanne; suurempi on uljaan nimen puhdistus sekä oikeutetun kunnian takasin-anti. Siitä jään teille ikuiseen velkaan, siitä, jos synnytän lapsia, ne ovat oppivat siunaamaan nimeänne; siitä historioitsija, joka kertoo tämän ajan tapahtumia ja Cola di Rienzin kohtaloja, on lisäävä uuden seppeleen jo voittamiinne laakereihin. Herra kardinaali, lienen hairahtunut. Lienen loukannut teitä — saattanette syyttää minua naisen kavaluudesta. Älkää puhuko, älkää oudoksuko — kuulkaa minua loppuun. Minulla on vain yksi puolustus, sanoessani pitäneeni luvallisina kaikki keinot, paitsi häpeää, pelastaessani Cola di Rienzin hengen ja menestyksen. Tietäkää, jalo herra, että hän, joka teille nyt puhuu, on hänen puolisonsa."

Kardinaali oli liikahtamatta ja ääneti. Mutta hänen kelmeä muotonsa punastui ohimoista kaulaan ja hänen ohuet huulensa värähtivät ja vääntyivät surkeaan ja karvaasen hymyyn. Vihdoin hän nousi istualtaan vitkalleen, ja virkkoi intohimosta vapisevin äänin:

"Hyvä on, signora. Giles d'Albornoz on siis ollut Rooman plebeiji-demagoogin narrina, hänen nousunsa astuinlautana. Minulla vain kujeilitte päästäksenne omien tarkotustenne perille, ja Espanian kardinaalista ja Aragonian kuninkaallisen suvun ruhtinaasta tehtiin silmänkääntäjän vehkeitten ase! Signora, teitä ja miestänne saattaisi tosiaan syyttää kunnianhimoisista —"

"Herjetkää, jalo herra", sanoi Nina, sanomattoman arvokkaana; "olkoon teitä miten tahansa loukattu, siihen minä yksin olen syypää. Viimeiseen keskusteluumme saakka Rienzi ei tiennyt minun olevankaan Avignonissa."

"Viimeisessä keskustelussamme, signora (hyvä että muistutatte!), teimme muistaakseni eräänlaisen sopimuksen. Minä olen täyttänyt osani — vaadin teitäkin täyttämään. Kuulkaa minua! Minä en luovu vaatimuksestani. Yhtä helposti kuin revin tämän hansikkaan, saatan myöskin repiä pergamentin, joka julistaa miehenne Rooman senaattoriksi. Vankila ei ole kuolema, sen ovi saattaa kahdesti aueta."

"Herrani — herrani!" huusi Nina kauhistuen, "älkää niin solvaisko jaloa luontoanne, suurta nimeänne, pyhää arvoanne, ritarillista vertanne. Olettehan Espanian ritarillista heimoa, teidän eivät ole nuo pimeät, halvat, leppymättömät paheet, mitkä tahraavat tämän onnettoman maan mitättömiä tyranneja. Te ette ole Visconti — ette Castracani — ette voi loata laakereitanne kostamalla naiselle. Kuulkaa minua", hän jatkoi, langeten yht'äkkiä hänen jalkainsa eteen, "miehet kiehtovat, pettävät sukupuolemme — itsekkäisissä tarkotuksissa; he saavat anteeksi — uhreiltaankin. Pettelinkö minä teitä väärällä toiveella? Olkoon — mikä oli pyrintöni — mikä puoleni? — mieheni vapaus — isänmaani pelastus. Nainen, — voi, jalo herra, sukupuolenne liian harvoin ymmärtää hänen heikkouttaan tai hänen suuruuttaan! Jos kohta hän hairahtuu — on kokonaan inhimillinen muihin nähden — Jumala hänelle lahjottaa tuhannet hyveet tuota yhtä varten, jota hän rakastaa! Tuosta rakkaudesta yksin hän juo jalomman luontonsa. Jumaloimansa sankarin varaksi hänellä on kyyhkyn vienoisuus — pyhimyksen hartaus; hänen vaaransa turvaksi, hänen kovanonnensa torjumiseksi hänen huikenteleva mielensä imee itseensä käärmeen terävyyden — hänen heikko sydämensä leijonan rohkeuden! Tuo se hänen poissaollessaan sai minun salaamaan kasvojeni hymyihin, jotta kodittoman tribuunin ystäväin ei tarvitsisi olla hänen kohtalostaan toivottomia — tuo minut läpi rosvoisten metsäin toi valvomaan tuohon yksinäiseen torniin kiiluvia tähtiä — tuo minun askeleeni johti vihatun hovinne mässäyksiin — tuo minun sai pelastusta etsimään sen jaloimmasta päälliköstä — tuo vihdoin on avannut tyrmän oven vangitulle, joka nyt asuu saleissanne; ja tuo, jalo kardinaali", jatkoi Nina, nousten seisomaan ja laskien kätensä sydämelleen, — "tuo, jos kiukkunne etsii uhria, on innostuttava minua kuolemaan valituksetta — mutta häpeättä!"

Albornoz seisoi kuin maahan puuntuneena. Hämmästys — liikutus — ihastus — kaikki työskentelivät hänen sydämessään. Hän katseli Ninan välähteleviä silmiä ja kohoilevaa povea, kuin muinais-ajan soturi haltioissaan olevaa profetissaa. Hänen silmänsä olivat kuin taijotut kiini häneen. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä petti hänet.

Nina jatkoi:

"Niin, jalo herra; nuot eivät ole turhia sanoja! Jos kostoa etsitte, se on vallassanne. Tehkää tekemättömäksi, mitä olette tehnyt. Antakaa Rienzi vankikomeroille takasin, niin olette kostanut; mutta ette hänelle. Jokainen Italian sydän on käypä hänelle toiseksi Ninaksi! Minä olen syyllinen ja minä kärsivä. Kuulkaa valani — samana hetkenä, jolloin Rienzille uutta vääryyttä tehdään, tämä käsi on oleva tuhoojani. — Jalo herra, en rukoile teitä enää!"

Albornoz oli syvästi liikutettu. Nina oikein päätti hänestä, erottaessaan ylpeän spanialaisen Italian raa'oista ja heltymättömistä mässäreistä. Huolimatta hänen pyhitettyä kaapuansa tahraavasta haureellisuudesta — huolimatta pahinten aikojen pahimpain luonteitten joukkoon viskatun, karkean, juonittelevan, epäilevän miehen kasvavasta tunnottomuudesta — hänessä oli paljon jälellä heimonsa ja isänmaansa ritarillista kunniantuntoa. Vievä ajatus ja rohkea henki koskettivat hänen sydämensä synnynnäistä kieltä, ja sitä enemmän, kun hän oli vain harvoin niitä tavannut leireissä ja hoveissa saamiensa kokemusten aikana. Ensi kertaa elämässään hän tunsi nähneensä naisen, joka olisi saattanut avioliitollakin tyydyttää hänet sekä opettaa hänelle tuota uljasta ja uskollista lempeä, josta Espanian runoniekat olivat laulaneet. Hän huokasi, ja yhä katsellen Ninaa, hän lähestyi kunnioittaen häntä, notkistui polvilleen ja suuteli hänen hameensa lievettä. "Signora", hän sanoi, "tahtoisinpa voivani uskoa, että olet täydellisesti arvostellut luonteeni oikein, mutta olisinpa todella kaikkeen rehellisyyteen mahdoton ja jalolle synnynnälle arvoton, jos minussa vielä piilisi ainoakin ajatus sinun kaltaisesi naisen rauhaa ja hyvettä vastaan. Ihana sankaritar", — hän jatkoi — "niin rakastettava ja niin puhdas — niin uljas ja niin hellä — olet avannut minulle ihanimman sivun, minkä nämät silmät milloinkaan ovat tavanneet ihmiskunnan tahraisessa kirjassa. Löytäös onni, mikäli elämä sen voi antaa; mutta henget, sinun kaltaisesi, pesivät kotkan tavoin vuorilla ja myrskyn riehunnassa. Älä pelkää minua enää — älä ajattele minua enää — paitsi joskus, kuullessasi ihmisten puhuvan Giles d'Albornoz'estä, sano'os omassa sydämessäsi", — ja kardinaalin huulilla liehui ylenkatseellinen hymy — "hänessä kaikki miehelle arvokkaat tunteet eivät kuoleutuneet, kun kunnianhimo ja sallimus hänet verhosivat papin messupaitaan."

Espanialainen oli lähtenyt, ennenkuin Nina ehti vastata.