Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni

by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

KYMMENES KIRJA.

BASALTTILEIJONA.

I Luku.

Vihamieliset tähdet varjostavat toisensa kuoleman kartanolla.

Piirityksen neljäntenä päivänä ja lyötyään takasin noitten miltei voittamattomien muurien turviin Orsinin ruhtinaan johtamat ylimysten sotavoimat, senaattori palasi telttiinsä, missä Roomasta saapuneet viestit odottivat häntä. Hän vilkasi ne hät'hätää lävitse; mutta jokainen sisälsi uutisia, jotka kauemmin olisivat viivyttäneet vaaroihin tottumattomamman miehen silmää. Yksi kertoi että Albornoz, jonka siunaus oli vahvistanut hänet senaattorin arvoon, oli erityisen suosiollisesti ottanut vastaan Orsinein ja Colonnain lähettiläät. Hän tiesi että kardinaali, jonka tuumat liittivät hänet Rooman patriiceihin, toivoi hänen kukistumistaan, mutta hän ei peljännyt Albornozta; kenties hän sisimmässä sydämessään odotti että paavin legaatti ryhtyisi johonkin julkiseen väkivaltaisuuteen, joka vieroittaisi hänet kokonaan kansasta.

Vielä sai hän tietää senkin, että hänen lyhyenä poissaolo-aikanaan Pandulfo di Guido oli kahdesti puhutellut kansaa, ei senaattorin hyväksi, vaan surkeasti valittaen Rooman kaupan lamausta sen rikkaampien ylimysten poistumisen seurauksena.

"Sen takia hän siis on luopunut minusta", sanoi Rienzi itsekseen.
"Pitäköön varansa!"

Sitä seuraavat tiedot koskivat häneen syvästi. Walter de Montreal oli julkisesti saapunut Roomaan. Tuo tunnoton rosvo, jonka ryöstösaalista kaikki Europan pankit olivat väärällään — jonka Komppania oli kuninkaan armeija — jonka äärettömän, perus-aatteettoman kunnianhimon hän hyvästi tunsi — jonka veljet olivat hänen leirissään petoksesta jo enemmän kuin epäiltyinä: — Walter de Montreal oli Roomassa!

Senaattori joutui aivan suunniltaan tuosta uudesta vaarasta; sitten hän virkkoi hampaitaan kiristellen:

"Olet leijonan luolassa, tiikeri!" Hetken perästä hän jatkoi: "Yksi harha-askel, Walter de Montreal, eikä Suuren Komppanian luustoiset kourat sua tempaa helvetistä! Mutta mitä minä voin tehdä! Palatako Roomaan — Montrealen tuumat eivät ole ilmi — ei mitään syytöstä häntä vastassa! Minkä verukkeen nojalla minä saatan luopua piirityksestä? Palestrinan jättäminen on ylimysten voittoriemu — Adrianin hylkääminen, asiani alennus. Joka hetki, jonka olen poissa Roomasta, hautoo petosta ja vaaraa. Pandulfo, Albornoz, Montreal — kaikki työskentelevät vastaani. Nyt tarkka ja luotettava urkkija liikkeelle — aivan niin, tulipa mieleeni — Villani! Hei, Angelo Villani!"

Nuori kamaripalvelija ilmaantui.

"Luulenpa", sanoi Rienzi, "usein kuulleeni että olet orpo?"

"Olen, herrani: vanha augustinolainen nunna, joka hoiti lapsuuttani, kertoi minulle monet kerrat että vanhempani ovat kuolleet. Molemmat he olivat jalosukuisia, herrani; mutta minä olen häpeän lapsi. Ja minä usein puhun ja aina ajattelen sitä, muistuttaakseni Angelo Villanille, että hänen on voittaminen nimi itse."

"Nuori mies, palvele minua niinkuin olet palvellut, niin, jos elän, sinun ei tarvitse kutsua itseäsi orvoksi. Kuule minua! Tarvitsen ystävän — Rooman senaattori tarvitsee ystävän — vain yhden ystävän — armias Jumala! vain yhden ainoan!"

Angelo lankesi polvelleen ja suuteli herransa viittaa.

"Sanokaa palvelijan. Olen liian halpa Rienzin ystäväksi."

"Liian halpa! — Jumalan edessä ei mikään ole halpa, ellei katala sielu ylhäisten arvonimien alla. Minulle, poikani, on olemassa vaan yksi aateluus ja Luonto kirjoittaa sen valtakirjan. Niin, kuulethan joka päivä noitten provencelaisten veljestä Walter de Montrealesta — suurten rosvojen suuresta päälliköstä."

"Kyllä, herrani, ja olen nähnyt hänen."

"Hyvä, hän on Roomassa. Vain jokin rohkea tuuma — jokin kannatettu ja tarkoin suunniteltu konnankoukku on saattanut saada tuon rosvon julkisesti saapumaan Italian kaupunkiin, jonka aluetta hän muutama kuukausi sitten raivasi tulella ja miekalla. Mutta hänen veljensä ovat lainanneet minulle rahaa — ovat olleet apuna palatessani, — omissa tarkotuksissaan tosin, mutta minun näennäinen riippuvaisuuteni suo heille tosi vallan. Nuot Pohjolan miekkamiehet leikkaisivat kurkkuni poikki, jos Suuri Kapteeni käskisi. Hän toimii otaksumansa heikkouteni varalta. Minä tunnen hänen vanhastaan. Epäilen — luen hänen aikeensa, mutta en voi niitä todistaa. Todistuskappaleitta en voi jättää Palestrinaa, en lähteä syyttämään enkä kiiniottamaan häntä. Sinä olet älykäs, ajatteleva, terävä — lähtisitkös Roomaan? — pitämään öin päivin varalla hänen toimiaan — ottamaan selkoa, käykö hänen luonaan Albornozen tai ylimysten lähettiä, onko hän Pandulfo di Guidon kanssa keskusteluissa — lyhyesti, vartioimaan hänen asuntoaan yöt päivät. Hän ei pidä salakähmästä, tehtäväsi on vähemmän vaikea kuin miltä se näyttää. Ilmoita Signoralle kaikki, mitä saat tietää. Toimita tietoihini uutisesi joka päivä. Tahdotko ottaa tuon tehtäväksesi?"

"Kyllä, herrani."

"Heti sitten ratsun selkään! — ja muista että paitsi sydämeni puolisoa minulla ei ole Roomassa ainoatakaan uskottua."

II Luku.

Montreal Roomassa.

Vaara, joka Montrealen tulosta uhkasi Rienziä oli tosiansa hirvittävä P. Johanneksen ritari oli vienyt sotavoimansa Lombardiaan ja luovuttanut sen Venetsian valtion käytettäväksi sen sodassa Milanon arkkipiispaa vastaan. Tuosta palveluksesta hän otti äärettömän maksun, sekä sai talveksi mukavasti majoitetuksi joukkonsa, jolle hän seuraavaksi kevääksi valmisteli suurenmoisia tehtäviä. Jätettyään Palestrinan salaa ja valepuvussa, Montreal pienen seurueensa keralla, joka Tivolissa liittyi häneen, läksi Roomaan. Hänen näennäisenä tarkotuksenaan oli osaksi onnitella palannutta senaattoria, osaksi periä rahat, jotka hänen veljensä oli lainannut Rienzille.

Hänen salaisen tarkotuksensa olemme jo osittain nähneet; mutta tyytymättä ylimysten kannatukseen, hän suunnattoman rikkautensa turmelevilla keinoilla toivoi saavansa muodostetuksi kolmannen puolueen, omien vastaisten aikeittensa varaksi. Rikkaus todella tuona aikana ja tuossa maassa tuskin vähemmän osteli kruunuja, kuin Rooman keisarikunnan viimeisinä päivinä. Ja monissa perinnöllisten kiistojen kuluttamissa kaupungeissa puolueviha oli yltynyt siihen määrään, että vieras tyranni, jos hänessä oli tahtoa ja kykyä karkottaa toinen puolue, sai ainakin ajaksi toisen allensa. Hänen jälempi menestyksensä oli suuresti sen mukainen, kuinka hän pystyi säilyttämään asemansa kaupunkilaisista riippumattomilla voimilla, ja oliko hänen rahastonsa siinä kunnossa, ettei se kaivannut veron kammottua apuväkeä. Mutta ollen enemmän ahnaita kuin kunnianhimoisia, enemmän julmia kuin jänteviä, tuollaiset vallanriistäjät tavallisesti kukistuivat kouristavaan pakkoverotukseen tai tarpeettomaan verilöylyyn.

Montreal, joka tyynin ja tarkastelevin silmin oli seurannut aikansa epälukuisia vallankumouksia, luuli voivansa välttää noita erehdyksiä. Ja niinkuin lukija jo on huomannut, hän oli perinpohjaisesti ja älykkäästi päättänyt lujentaa anastuksensa ihka uudella ylimysrodulla, joka, palvellessaan häntä Pohjolan läänitys-ehdoilla ja aina valmiina puolustamaan häntä, koska se siten valvoi omaa parastaan, auttaisi häntä pystyttämään, ei yksinäisen tyrannin mätää ja hataraa kyhäystä, vaan uuden, lujan ja ehjän ylimysvallan järkkymätöntä linnaa. Siten suuret hallitsijahuoneet olivat perustetut Pohjolassa, missä kuningasta, vaikka hän näennäisesti oli ylimysten ohjissa, tosiasiassa tuki yhteinen etu, sekä masennettua väestöä että vieraita hyökkäyksiä vastaan.

Sellaiset tuumat mielessä — liidellen vielä väljemmillä, vain Alppien rajoittamilla kunnian ja voiton kentillä — Suuren Komppanian päällikkö katseli seitsenkukkulaisen kaupungin pylväitä ja kaarroksia.

Pelko ei haitannut hänen ajatustensa pitkää virtaa. Hänen veljensä olivat Rienzin palkkalaisarmeijan johtajia — tuo armeija hänen kätyrinsä. Rienziin nähden hänellä oli velkojan oikeudet. Näin hän yhtä puoluetta vastaan piti itsensä turvattuna. Mitä paavin ystäviin tulee, hän oli saanut yksityisiä, vaikka varovaisia kirjeitä Albornozelta, joka vaan tahtoi käyttää häntä hyväkseen saadakseen ylimykset takasin, ja hänen ja viimeksimainittujen sopimuksen tunnemme ennaltaan. Siten hän luuli pystyvänsä juonittelemaan ja tekemään tutkimuksiaan kummassakin puolueessa ja valitsemaan kummastakin tarvitsemiaan aineksia.

Montrealen julkinen ilmaantuminen Roomaan herätti tavatonta huomiota. Ylimysten ystävät levittivät huhuja että Rienzi oli Suuren Komppanian liitossa ja että hän aikoi myydä keisarillisen kaupungin barbaarilaisrosvojen ryöstettäväksi. Tuo hävyttömyys, jota Montreal (jota vastaan paavi kertaa useammin oli sinkauttanut pannakirjojaan) oli osottanut ilmaantumalla Kirkon pääkaupunkiin, kävi vielä röyhkeämmäksi muisteltaessa tribuunin ankaraa oikeudentuntoa, joka oli julistanut sodan kaikkia Italian rosvoja vastaan, ja tuo uhkarohkeus sovitettiin siihen tosiseikkaan, että hurjan provencelaisen veljet olivat Rienzin palauksen välikappaleet. Niin nopeaan levisi epäluulo läpi kaupungin, että pelkkä Montrealen läsnäolo olisi riittänyt muutamassa viikossa kukistamaan senaattorin. Sillä välin Montrealen luontainen rohkeus viihdytti jokaisen varovaisuuden kuiskeen, ja huikaisevien toiveittensa sokaisemana, ikäänkuin antaakseen kaksinkertaista painoa tulolleen, P. Johanneksen ritari asustui upeimpaan palatsiin, ja hänen seurueensa kilpaili ulkonaisessa komeudessa itse Rienzin aikaisemman ja kirkkaamman vallan loiston kanssa.

Tuon levottomuuden yhä yltyessä Angelo Villani saapui Roomaan. Tuon nuorukaisen luonne oli kehittynyt hänen omituisissa olosuhteissaan. Hänessä oli ominaisuuksia, jotka usein lyövät aviottomiin ikäänkuin yhteisen leiman. Hän oli röyhkeä, niinkuin useimmat, joitten sukuperä on hämärä, ja hävetessään äpäryyttään hän kopeili tuntemattomien vanhempiensa luullulla jaloudella. Tuon ajan Italian yleinen kuohina ja sekasorto saivat kunnianhimon kaikista intohimoista tavallisimmaksi, ja siten kunnianhimo kaikkine vivahduksineen ja vaihdoksineen tunkeutuu tämän historian luonteenkuvauksiin. Vaikka Angelo Villanissa tuon ylevän heikkouden unelmat eivät olleet korkeinta ja jalointa laatua, häntä lujasti elähyttivät halu ja päätös nousta. Hänessä oli lämpimiä tunteita ja kiitollisia viettejä, ja hänen uskollisuutensa suosijaansa oli käynyt hyveeksi; mutta säännöttömän ja pintapuolisen kasvatuksensa sekä niitten rajattoman kevytmielisyyden vuoksi, joitten seurassa, eteisissä ja odotushuoneissa, suuri osa hänen nuoruuttaan oli kulunut, hänessä ei löytynyt parhaita perus-aatteita eikä valistunutta kunniantuntoa. Ollen kavala ja juonikas, niinkuin useimmat italialaiset, hän ei kavahtanut mitään vilppiä, joka auttoi tarkotusta tahi ystävää. Hänen oma etunsa ja kiintymyksensä Rienziin kiihottivat häntä jokaiseen ponnistukseen, mikä edisti hänen hyväntekijänsä tuumia ja turvallisuutta, ja ryhtyessään nykyiseen tehtäväänsä, hänen ainoa ajatuksensa oli tehdä se täydellisimmällä menestyksellä. Italialaisiin verraten urhoollisempana ja uskaltavampana ultra-montaanilaisen rodun kestävyys soi voimaa ja tarmoa hänen viekkaudelleen; ja hänen rohkeutensa ei milloinkaan kavahtanut sitä, mitä hänen älynsä keksi.

Kun Rienzi oli ilmaissut hänelle tuumansa, hänen mieleensä heti välähti seikkailu, johon hän oli joutunut tuon pitkän soturin seurassa Avignonin väkitungoksessa. "Jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen, käänny Walter de Montrealen puoleen", olivat sanoja, jotka usein olivat soineet hänen korvissaan ja nyt profeetallisina selvisivät hänen mieleensä. Hän ei epäillyt, että itse Walter de Montreal oli tuon sanonut. Miksikä suuri Kapteeni oli häneen huomionsa kiinnittänyt, sitä ei Angelo paljoa viitsinyt aprikoida. Nähtävästi tuo oli vaan tekosyy — tavallinen keino, jolla Suuren Komppanian päällikkö veti luokseen Italian nuorison, samoin kuin Pohjolan soturit. Nyt hän vaan ajatteli miten hän saisi ritarin lupauksen täytäntöön. Mikä helpompaa kuin lähteä Montrealen luokse — muistuttaa häntä noista sanoista — ryhtyä hänen palvelukseensa — ja siten tarkasti pitää häntä silmällä? Vakoojan toimi ei olisi ollut jokaisen mielelle otollinen, mutta Angelo Villania se ei arveluttanut; ja kauhea viha, jota hänen suosijansa oli osottanut useasti puhuessaan tuosta ahnaasta ja julmasta rosvosta — hänen synnyinmaansa vitsauksesta — oli herättänyt samallaisen tunteen tuossa nuoressa miehessä, jossa suuressa määrin löytyi roomalaisten kopeata teko-isänmaallisuutta. Ollen myöskin enemmän kostonhimoinen kuin kiitollinen, hänessä piili salaviha Montrealen veljeksiin, joitten karkea kohtelu usein oli haavottanut hänen ylpeyttään; ja ennen kaikkia hänen varhaisimmat muistonsa Ursulan kauhusta, joka aina näytti vallanneen hänet hirmuista Fra Morealea mainittaessa, saivat hänen epämääräisesti uskomaan, että provencelainen oli hänelle tai hänen suvulleen tehnyt jonkun vääryyden, jonka koston tilaisuus häntä ilahutti. Tosiansa Ursulan salaperäisesti ja hämärästi syyttävät sanat olivat herättäneet Villanin pojanmielessä selittämättömän kammon ja vihan tuohon mieheen, jonka hänen aikomuksensa nyt oli kavaltaa. Muuten hänestä näytti soveliaalta ja oikeutetulta jokainen keino, joka vaan pelasti hänen herransa, hyödytti hänen maatansa ja edisti hänen omia tuumiaan.

Montreal oli yksinään kammiossaan, kun ilmoitettiin että eräs nuori italialainen pyysi päästä hänen puheilleen. Hän alttiisti käski paikalla laskea pyrkijän luokseen.

P. Johanneksen ritari heti tunsi hovipojan, jonka hän oli tavannut Avignonissa; ja Angelo Villanin rohkeasti sanoessa, "tulen muistuttamaan ritari Walter de Montrealea lupauksesta —" hän keskeytti hänet sydämellisen avomielisenä — "ei ole tarpeen — minä muistan sen. Tulitko nyt ystävyyttäni pyytämään?"

"Tulin, jalo signor!" vastasi Angelo. "En tiedä mistä muualta etsiä suojaa."

"Osaatko lukea ja kirjoittaa, tuskin?"

"Olen oppinut kummankin taidon", vastasi Villani.

"Hyvä. Onko sukusi jalo?"

"On."

"Aina parempi; — nimesi?"

"Angelo Villani."

"Siniset silmäsi ja leveän otsasi", sanoi Montreal, "pidän uskollisuutesi takuuna. Tästälähin, Angelo Villani, kuulut kirjurieni luokkaan. Toiste saat kertoa minulle enemmän itsestäsi. Palveluksesi alkaa tästä päivästä. Eipä muuten ole milloinkaan puuttunut varallisuutta keneltäkään, joka palveli Walter de Montrealea, eikä menestystä siltä, joka palveli häntä uskollisesti. Tuo kammioni tuolla on oleva huoneesi. Kysy lyonilaista Lusignania, ja käske hän tänne; hän on pääkirjurini ja on pitävä huolta sinusta sekä opastava sinua tehtäviisi."

Angelo poistui. — Montrealen silmä seurasi häntä.

"Merkillinen yhdennäköisyys!" sanoi hän mietiskellen, "tuo poika sydämeni pauloo."

III Luku.

Montrealen pidot.

Muutaman päivän kuluttua sai Rienzi Roomasta uutisia, jotka näyttivät vaikuttavan hänessä suurinta riemastusta. Hänen joukkonsa yhä vaaruivat Palestrinan edustalla, ja ylimysten lippu yhä liehui sen voittamattomilla valleilla. Mutta todella puoli italialaisten ajasta kului keskinäisiin riitoihin: velletritranit kiistelivät tivolilaisten kanssa, ja roomalaiset yhä pelkäsivät ylimysten kostoa. — "Herhiläinen", he sanoivat, "pistää pahimmin kuolemansa jälestä, eivätkä Orsinit, Savellit ja Colonnat koskaan ole olleet tunnettuja anteeksi-antavaisuudestaan."

Tuon tuostakin olivat armeijan päälliköt vakuuttaneet sydäntyneelle senaattorille että linna oli mahdoton vallottaa, ja että oli suotta tuhlata aikaa ja rahaa piiritykseen. Rienzi sen paremmin tiesi, mutta hän salasi ajatuksensa.

Hän kutsui telttiinsä Provencen veljekset ja ilmoitti heille aikovansa heti palata Roomaan. "Palkkasoturit pitkittäkööt piiritystä alipäällikkönne johdolla, ja te roomalaisen legioonini mukana lähdette kanssani. Veljenne, herra Walter, ja minä tarvitsemme teitä; meillä on asioita keskenämme. Jonkun päivän perästä palaan, hankittuani rekryyttejä kaupungista."

Sitä veljekset toivoivatkin; he nähtävästi ihastuneina suostuivat esitykseen.

Rienzi lähetti noutamaan valiojoukkonsa päällikköä, samaa Riccardo Annibaldia, jonka lukija muistaa tämän teoksen alkupuolella mainituksi Montrealen peitsen vastustajaksi. Tuo nuori mies — niitä harvoja ylimyksiä, jotka kannattivat senaattoria — oli osottanut suurta rohkeutta ja sotaista kuntoa ja hänestä saattoi odottaa sukeutuvan aikansa etevimpiä sotapäälliköitä.

"Rakas Annibaldi", sanoi Rienzi, "vihdoinkin voin toteuttaa tuumani, josta olemme kahdenkesken neuvotelleet. Otan mukaani Roomaan nuot provencelaiset päälliköt — jätän teille armeijan johdon. Nyt Palestrina antautuu — ha, ha, ha! — Nyt Palestrina antautuu!"

"Kautta oikean käteni, sitä minäkin, senaattori", vastasi Annibaldi. "Nuot muukalaiset ovat tähän saakka vaan nostaneet riitaa keskuudessamme, ja elleivät he ole pelkuria niin he ovat petturia!"

"Vaiti, vaiti, vaiti! Petturia! Oppinut Arimbaldo, urhea Brettone petturia! Hyi mokomaa! Ei, ei; he ovat erinomaisia, kelpo miehiä, vaikk'eivät voittoisia sotakentällä, — vaikk'eivät voittoisia sotakentällä; — parempi onni heille kaupungissa! Ja nyt toimeen!"

Senaattori selvitti hänelle suunnitelman, jonka mukaan kaupunki oli vallotettava, ja Annibaldin sotatiedot kerrassaan myönsivät sen toteutuviksi.

Roomalaisen joukon keralla ja Montrealen veli kummallakin puolellaan
Rienzi sitten läksi Roomaan.

* * * * *

Samana iltana piti Montreal pidot Pandulfo di Guidolle ja muutamille etevimmille porvareille, joita hän oli yksitellen tutkistellut, ja havainnut heidän hyvin vähän valittavan senaattorista.

Pandulfo istui P. Johanneksen ritarin oikealla puolella ja Montreal tuhlasi häneen kohteliaisinta huomaavaisuuttaan.

"Suvaitkaapa tätä — se on Chianan laaksosta, Monte Pulcianon juurelta", sanoi Montreal. "Luulen kuulleeni oppineitten sanovan (tiedättehän, signor Pandulfo että nykyään pitäisi kaikkien meidän olla kirjanoppineita!) että paikka on vanhastaan kuulu. Tosiansa, siinä viinissä on pirteä väki."

"Olenpa kuullut", sanoi Bruttini, muuan vähäpätöinen ylimys ja Colonnan luotettu ystävä, "että kapakan pojalle siinä suhteessa on ollut oppinsa hyödyksi; hän tietää kaikki paikat, missä köynnös uhkeimpana rehottaa."

"Mitä! Senaattoriko ruvennut juopottelemaan!" sanoi Montreal nielaisten suunnattoman maljallisen viiniä, "sehän tekee hänet kykenemättömäksi asioita hoitamaan — vahinko."

"Todella", sanoi Pandulfo; "valtiota johtavan miehen tulee olla kohtuullisen — minä en koskaan juo sekottamatonta viiniä."

"Voi" kuiskasi Montreal, "jos teidän tyyni ja suopea henkenne ohjaisi
Roomaa, saisipa todella Italian pääkaupunki nauttia rauhaa. Signor
Vivaldi" — ja isäntä kääntyi erään arvokkaan verkasaksan puoleen, —
"Nämät mellastukset häiritsevät kauppaa."

"Kovasti, kovasti!" päivitti saksa.

"Ylimykset ovat parhaita ostajianne", virkkoi pikku ylimys.

"Parhaita, parhaita!" tuumi verkamies.

"Surkeata että he niin tylysti karkotetun", sanoi Montreal murheellisena. "Eikö olisi mahdollista, jos senaattori (hänen maljansa!) olisi vähemmän äkkinäinen — vähemmän innokas, pikemmin — yhdistää vapaat laitokset ja ylimysten palajamisen? — Siihen pyrkisi todellisesti viisas valtiomies."

"Se kyllä kävisi päinsä", vastasi Vivaldi, "Savelleista yksin ansaitsin enemmän kuin koko Roomasta."

"En tiedä, olisiko se mahdollista", sanoi Bruttini, "mutta sen tiedän, että loukkaa kaikkea säädyllisyyttä, kun kapakan poika saa raivata Rooman palatsit autioiksi."

"Se ainakin osottaa liian tavallista roskaväen suosioon pyrkimistä" sanoi Montreal. "Vaikka toivonpa, että nuot ristiriitaisuudet vielä saamme tasaantumaan. Rienzi kenties — epäilemättä, tarkottaa hyvää!"

"Tahtoisinpa", sanoi Vivaldi, joka oli pirteimmillään, "että muodostaisimme sekanaisen valtiolaitoksen — plebeijit ja patriicit, kumpikin omassa luokassaan."

"Mutta" virkkoi Montreal totisena, "niin uutukainen koe kysyisi suurta fyysillistä voimaa."

"Totta kyllä, mutta saattaisimmehan kutsua muualta ratkaisijan — vieraan, jota ei kumpikaan puolue liikuttaisi — joka suojelisi uutta buono statoa, — podestan, niinkuin ennenkin, sellaisen kuin oli esimerkiksi Brancalecone. Kuinka hyvin ja viisaasti hän hallitsi! Silloin oli Roomalla kulta-ajat. Podesta ijäksi päivää! — se on minun mielipiteeni."

"Ei tarvitse teidän kaukaa etsiä neuvostonne esimiestä", sanoi Montreal, katsoen hymyillen Pandulfon puoleen, "tunnettu, jalosukuinen ja varakas kaupunkilainen on oikealla kädelläni."

Pandulfo myhäili ja punastui.

Montreal jatkoi. "Kauppa-asiain hallituskunnassa olisi signor Vivaldilla kunniakas asema; kaikkien ulkomaisten seikkain käsittely — sotavoimain hankinta y.m., jätettäisiin ylimyskunnan huostaan, sittenkuin, signor di Bruttini, toisen luokan ylimystölle olisi suotu laveampi sananvalta, kuin mitä sillä tähän asti on ollut, sen syntyperään ja tärkeyteen nähden. Hyvät herrat, maistakaamme malvoasiitä!"

"Mutta", sanoi Vivaldi hetken päästä — (Vivaldi jo luulotteli itselleen saavansa täyttää vähintään koko Suuren Komppanian verantarpeet) — "mutta niin kohtuulliseen ja järkevään konstitutsiooniin ei Rienzi koskaan suostu."

"Olkoon suostumatta! Mitä Rienziä tarvitaan?" huudahti Bruttini.
"Rienzi saa pötkiä Böömiinsä kerran vielä".

"Hiljaa, hiljaa", sanoi Montreal; "minä en ole toivoton. Kaikki julkinen väkivalta vaan vahvistaisi senaattorin valtaa. Ei, ei, nöyryyttäkää hän — ottakaa ylimykset vastaan ja sitten määrätkää omat ehtonne. Silloin saattaa saada kummankin puolueen sopivaan tasapainoon. Ja jotta uusi valtiolaitoksenne säilyisi vapaana kaikkinaisesta pakosta, löytyy sotilaita ja ritariakin, jotka, saadessaan jonkun arvosijan Rooman suuressa kaupungissa, suostuisivat pitämään miehiä ja hevosia sen palveluksessa. Meitä Ultra-Montaania usein väärin tuomitaan; me olemme kulkureita ja ismaeliittoja vaan sentähden ettei meillä ole kelpo lepopaikkaa. Ja jos minua —"

"Niin, jos teitä, jalo Montreal!" sanoi Vivaldi.

Seurue kuunteli henkeään vetämättä, kun yht'äkkiä jymähti — syvänä, juhlallisena — Capitolin isonkellon ääni.

"Kuulkaa!" sanoi Vivaldi, "soitetaan mestaukseen; tänä tavattomana hetkenä!"

"Varmaankaan ei liene senaattori palannut!" huudahti Pandulfo di Guido, vaaleten.

"Ei, ei", virkkoi Bruttini, "kuulin että kaksi päivää sitten otettiin Romagnassa muuan rosvo kiinni. Hän tuomittiin hirtettäväksi tänä iltana."

Sanasta "rosvo" Montrealen muoto hieman muuttui. Maljoja täyteltiin — kello yhä pauhasi — siitä ei enää kukaan välittänyt. Keskustelu sujui taasen.

"Mitä ai'oitte sanoa, jalo ritari?" kysyi Vivaldi.

"Niin, malttakaapas, — puhuessani kuinka välttämätöntä on turvata uudet olot sotavoimalla, sanoin että jos minua —"

"Siinä se oli!" virkkoi Bruttini, lyöden nyrkkinsä pöytään.

"Jos minua pyydettäisiin avuksenne — pyydettäisiin, ja paavin legaatti päästäisi minut entisistä synneistäni — (ne raskaasti painavat minua, hyvät herrat) — minä itse uljailla miekkamiehilläni varjelisin kaupunkianne ulkonaisista vihollisista ja kansallisista kiistoista. Ei ainoankaan Rooman kansalaisen tarvitsisi suorittaa danaroakaan siihen."

"Viva Fra Moreale!" huusi Bruttini, ja koko iloinen seura kertoi huudon.

"On tarpeeksi minulle", jatkoi Montreal, "kun sovitan pattoni. Te tiedätte, hyvät herrat, että ritarikuntani on pyhitetty Jumalalle ja kirkolle — olen sotiva munkki! On tarpeeksi minulle, sanon, kun sovitan rikkomukseni, pyhää kaupunkia puolustamalla. Mutta minullakin on yksityiset, maallisemmat pyrintöni — kukapa niistä on vapaa? minä — kellonsoitto muuttuu!"

"Ne ovat vaan hirttäjäisten säveliä — rosvo parka on kuoleman kielissä!"

Montreal teki ristinmerkin sekä jatkoi: — "Minä olen ritari ja jalosukuinen", sanoi hän ylpeästi, "ammattini on ollut aseitten ammattia; mutta — en tahdo peitellä — vertaiseni ovat pitäneet minua miehenä, joka liian tunnottomalla kunnian ja voiton pyynnillä on tahrannut kilpensä. Haluan sopia ritarikuntani kanssa — ostaa itselleni uuden nimen — puhdistaa itseni suurmestarin ja paavin silmissä. Olen saanut vihjauksia, hyvät herrat — vihjauksia, että parhaiten saavuttaisin tarkotukseni palauttamalla järjestyksen paavilliseen pääkaupunkiin. Legaatti Albornoz (tässä on hänen kirjeensä) kehottaa minua pitämään senaattoria silmällä."

"Varmaan", keskeytti Pandulfo, "kuulen astuntaa alhaalta."

"Roistoväkeä menossa hirttäjäisiin", sanoi Bruttini; "jatkakaa herra ritari!"

"Ja mitä", sanoi Montreal tarkastellen kuulijakuntaansa, ennenkuin hän pitkitti, "mitä pidätte, — (kysyn vaan teidän mielipidettänne, joka on omaani viisaampi) — mitä pidätte sopivana varokeinona senaattorin liiaksi paisuvaa valtaa vastaan — mitä arvelette Colonnan ja Palestrinan uljaitten ylimysten paluusta?"

"Tämä heidän maljansa!" huusi Vivaldi. Ikäänkuin vaistomaisesti seura nousi seisomaan. "Piiritettyjen ylimysten terveydeksi!" kajahti kaikkien suusta.

"Sitten, — mitäpä jos — (minä vaan nöyrästi esittelen) — mitäpä jos antaisitte senaattorille virkaveljen! — se ei ole hänelle solvaus. Eipä siitä kauvoja ole kun Colonna, joka oli senaattorina, sai virkaveljekseen Bertoldo di Orsinin."

"Älykkäin varokeino", huusi Vivaldi. "Ja missä olisi virkaveli,
Pandulfo di Guidon vertainen?"

"Viva Pandulfo di Guido!" kiljuivat vieraat ja taas maljat tyhjenivät pohjia myöten.

"Ja jos tässä korealla puheella voin vaikuttaa senaattoriin (tiedättehän että hän on minulle rahoja velkaa — veljeni ovat palvelleet häntä), käskekää Walter de Montrealea."

"Mutta jos koreat puheet eivät auta?" sanoi Vivaldi.

"Suuri Komppania — (huomatkaa, te olette neuvosmiehiä) — Suuri
Komppania on tottunut rientomarsseihin!"

"Viva Fra Moreale!" huusivat Bruttini ja Vivaldi yht'aikaa. "Terve ystäväni kaikki", jatkoi Bruttini, "terve ylimykset, Rooman vanhat ystävät, Pandulfo di Guido, senaattorin uusi virkaveli, ja Fra Moreale, Rooman uusi podesta!"

"Kellonsoitto on tauonnut", sanoi Vivaldi, laskien maljansa pöydälle.

"Taivas rosvoa armahtakoon!" lisäsi Bruttini.

Tuskin oli hän nuot sanat sanonut, kun kolme kolausta kuului ovelta — vieraat katsoivat kummastellen toisiinsa.

"Uusia vieraita!" sanoi Montreal, "käskin muutamia luotettavia ystäviä seuraamme täksi iltaa. Kautta uskoni, he ovat tervetulleet! Sisään!"

Ovi aukeni hitaasti: kulmittaisin astui sisään täydessä asussa senaattorin vartiomiehiä. Esiin he marssivat jäykkinä, sanattomina. He piirittivät pitopöydän — täyttivät avaran salin, ja juominkien valaistus heijastui heidän sotisovistaan kuin teräsmuurista.

Ei tavuakaan päässyt juhlivien suusta, he olivat kuin kivettyneinä. Pian tekivät vartijat tietä, ja itse Rienzi ilmaantui näkyviin. Hän lähestyi pöytää ja käsivarret ristissä hän antoi katseensa verkalleen siirtyä vieraasta vieraasen, kunnes vihdoin hänen silmänsä pysähtyivät Montrealeen, joka myös oli noussut seisomaan ja joka yksin koko seurasta oli tointunut hetken hämmästyksestä.

Noitten kahden miehen, niin kuuluisan, uljaan, ky'ykkään ja kunnianhimoisen tuossa seisoessa otsatusten oli aivankuin Väkivallan ja Neron, Järjestyksen ja Kiistan, Miekan ja Vitsakimpun kilpailevat henget — vastakkaiset voimat, joilla valtakuntia hallitaan ja valtakuntia tuhotaan, olisivat kohdanneet toisensa, olennoituina ja vastatusten. He seisoivat kumpikin ääneti — kuin toinen toisensa katseen lumoamana, vartaloltaan ylevämpänä ja olemukseltaan ympäristöään jalompana.

Montreal puhui ensin, pakkoinen hymy huulilla.

"Rooman senaattori! — tohdinko uskoa että kehnot kestini sinua miellyttävät, ja saanko arvata, että nuot aseelliset miehet ovat vaan kohteliaisuuden osotuksena miehelle, jonka elämäntyötä on tehty sota-aseilla."

Rienzi ei vastannut, viittasi vaan kädellään vartioihin. Montreal otettiin kiinni paikalla. Jälleen hän katseli vieraita, — kuin lintu kalkkarokäärmettä kauhistui Pandulfo di Guido vapisten senaattorin välähtelevää silmää. Verkkaan ojensi Rienzi kohtalon-omaisen kätensä kohti onnetonta porvaria — Pandulfo näki, — tunsi tuomionsa, — parahti — ja vaipui tunnotonna soturien syliin.

Vielä loi senaattori pikaisen silmäyksen ympäri pöydän ja sitten ylenkatseellisesti hymyillen, ikäänkuin välittämättä huonommasta saaliista, hän kääntyi pois. Ei hiiskaustakaan ollut vielä päässyt hänen huuliltaan — kaikki oli ollut mykkää näytelmää — ja hänen hirveä äänettömyytensä oli vaikuttanut vielä hyytävämmän kauhun hänen äkkiarvaamattomaan ilmaaatumiseensa. Vasta saavuttuaan ovelle hän kääntyi takasin, katseli P. Johanneksen ritarin pelotonta, miehekästä muotoa ja virkkoi melkein kuiskaten, "Walter de Montreal! — kuulitte kuolonkellot!"

IV Luku.

Walter de Montrealen tuomio.

Hiljaisesti vietiin Suuren Komppanian päällikkö Capitolin tyrmään. Samassa rakennuksessa majailivat nuot Rooman hallituksesta kilpailevat; toinen asui vankilassa, toinen palatsissa. Vartijat eivät huolineet panna häntä kahleisin, ja pöydällä palavan lampun valossa Montreal näki ettei hän ollut yksin — hänen veljensä olivat joutuneet sinne ennen häntä.

"Hauskaa että tavattiin", sanoi P. Johanneksen ritari, "olemmepa viettäneet hupaisempiakin öitä yhdessä, kuin mitä tästä arvattavasti koituu."

"Lasketko leikkiä, Walter?" sanoi Arimbaldo puoleksi itkien. "Etkö tiedä että kohtalomme on ratkaistu? Kuolema vaanii meitä."

"Kuolema!" kertoi Montreal, ja ensi kertaa hän kalpeni; kenties ensi kertaa elämässään hän tunsi pelon tuskaa.

"Kuolema!" hän kertoi jälleen. "Mahdotonta! Hän ei uskalla! Hän ei uskalla, Brettone; soturit, pohjolaiset! — ne nostavat metelin, riistävät meidät pyövelin kynsistä!"

"Heitä pois turha toivo", sanoi Brettone kolkosti; "soturit ovat
Palestrinan edustalla leiriytyneinä."

"Mitä! Typerä — mieletön! Tulitteko Roomaan yksinänne tuon hirmuisen miehen pateille?"

"Itse olet typerä! Miksi tulit tänne?" vastasi veli.

"Miksi tosiaan! tietäessäni sinun olevan sotavoimain päällikkönä; ja — mutta olet oikeassa — minä olin typerä, pannessani kavalaa tribuunia vastaan sinun ala-arvoisen tajusi. Riittää! Soimaus on turhaa. Milloin te vangittiin?"

"Hämärissä — heti päästyämme Rooman porteista sisään. Rienzi oli saapunut salavihkaa."

"Hm! Mitä hänellä lienee minua vastaan tiedossa? Kuka lienee kavaltanut minut? Kirjurini ovat luotettavia — kaikki koeteltuja — paitsi tuota nuorukaista, ja hän näytti niin hartaalta — tuo Angelo Villani!"

"Villani! Angelo Villani!" huudahtivat veljet yhteen ääneen. "Oletko uskonut hänelle jotakin?"

"Niin, pelkäänpä että hän lienee nähnyt — ainakin osittain — minun ja teidän sekä ylimysten välisen kirjevaihdon — hän oli kirjurinani. Tiedättekö hänestä jotakin?"

"Taivas on sokaissut sinut Walter!" sanoi Brettone. "Angelo Villani on senaattorin suosikki."

"Nuot silmät siis pettivät minut", jupisi Montreal kauhistuen; "ja ikäänkuin hänen henkensä olisi palannut maahan, Jumala minua rankasee."

Pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin Montreal, jonka reipas ja eloisa luonne ei pitkäksi aikaa synkistynyt, puhui jälleen:

"Ovatko senaattorin raha-arkut täynnä? — Mahdotonta."

"Tyhjät kuin dominikaanin!"

"Sitten olemme pelastetut. Määrätköön hän päämme hinnan. Raha hyödyttänee häntä enemmän kuin veri."

Ja ikäänkuin tuo ajatus olisi tehnyt kaiken muun miettimisen tarpeettomaksi, Montreal riisui vaippansa, rukoili lyhyen rukouksen ja heittäytyi kopin nurkassa olevalle rahille.

"Onpa sitä huonommillakin vuoteilla maattu", sanoi ritari, oikaisten itsensä ja oli hetkisen perästä sikeässä unessa.

Veljekset kuuntelivat hänen syvää, mutta tasaista hengitystään kadehtien ja ihmetellen; he vaan eivät olleet keskustelu-tuulella. Hiljaa ja ääneti kuin kuvapatsaat he istuivat nukkuvan vieressä. Aika kului, ja puoliyötä seuraavan hetken ensimmäinen viileä henkäys puhalsi läpi heidän komeronsa ristikon. Salvat helähtivät, ovi aukeni, kuusi aseellista miestä astui sisään, kulki ohi veljesten ja yksi heistä kosketti Montrealea.

"Voi!" hän sanoi, yhä nukkuen, mutta kääntäen kylkeänsä. "Voi!" hän sanoi vienolla Provencen kielellä, "suloinen Adeline, emmehän vielä nouse — niin pitkään, pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme!"

"Mitä hän sanoo?" murahti vartija, ravistaen Montrealea tylysti. Ritari hyppäsi heti pystyyn ja hänen kätensä hapueli vuoteen päätä ikäänkuin miekkaa tavotellen. Hän tuijotti hurjistuneena ympärilleen, hieroi silmiään ja sitten katsellen vartijaa hän tajusi tilansa.

"Aikasinpa Capitolissa noustaan", sanoi hän. "Mitä minusta tahdotte?"

"Se on valmiina!"

"Se! Mikä se?" sanoi Montreal.

"Piinapenkki!" vastasi soturi pahansuovan riemuin.

Suuri päällikkö ei sanonut sanaakaan. Hän silmäili hetkisen aikaa noita kuutta miekkamiestä, ikäänkuin mitellen omaa voimaansa heidän rinnallaan. Hänen katseensa liiti ympäri huoneen. Karkein rautakanki olisi ollut hänelle arvokkaampi kuin milloinkaan vielä Milanon oivallisin säilä. Hänen tarkastuksensa päättyi huokaukseen, hän heitti vaippansa hartioilleen, nyökkäsi veljilleen päätään ja seurasi vartijoita.

Eräässä Capitolin salissa, jonka seinää verhosi pahaatietävä, veripunanen, valkoraitainen silkki, istui Rienzi neuvoskuntineen. Muutaman komeron eteen oli musta esirippu vedetty.

"Walter de Montreal", sanoi eräs pieni pöydän ääressä istuva mies,
"Jerusalemin kuuluisan P. Johanneksen ritarikunnan jäsen —"

"Ja Suuren Komppanian päällikkö!" lisäsi vangittu lujalla äänellä.

"Te olette useista rikoksista syytettynä: rosvoamisesta ja murhasta
Toskanassa, Romagnassa, Apuliassa —"

"Rosvoamisen ja murhan asemasta urheat miehet ja kunnon ritarit", sanoi
Montreal oikaisten itsensä, "käyttäisivät sanoja 'sota ja voitto'.
Niihin tunnustan itseni syypääksi! Jatkakaa."

"Sitten teitä syytetään katalasta juonittelusta Rooman vapautta vastaan karkotettujen ylimysten palauttamiseksi sekä rikoksellisesta kirjevaihdosta, jossa olette ollut Stefanello Colonnan kanssa."

"Syyttäjäni?"

"Astu esiin, Angelo Villani!"

"Sinäkö siis minut kavalsit?" sanoi Montreal vakavana. "Sen ansaitsinkin. Minä pyydän teitä, Rooman senaattori, antakaa tuon nuoren miehen poistua. Minä tunnustan olleeni kirjevaihdossa Colonnain kanssa ja aikoneeni palauttaa ylimykset."

Rienzi viittasi Villanille, joka kumarsi ja poistui. "Sitten on teidän vielä, Walter de Montreal, täydellisesti ja todenperäisesti paljastaminen salaliittonne."

"Se on mahdotonta", vastasi Montreal huolettomasti.

"Ja miksikä?"

"Siksi että vaikka omaan elämääni nähden menettelen niinkuin parhaaksi katson, en tahdo kavaltaa muitten henkeä."

"Miettikää — olittehan kavaltaa tuomarinne hengen!"

"En kavaltaa — eihän minulla ollut luottamustanne."

"Lailla, Walter de Montreal, on kireitä pakotusneuvoja — katsokaa!"

Musta esirippu vedettiin syrjään, ja Montrealen silmä tapasi pyövelin ja kidutuslavan. Hänen uljas rintansa kohoili inhosta.

"Rooman Senaattori", sanoi hän, "nuot kapineet ovat orjia ja konnia varten. Minä olen ollut sotilas ja päällikkö; elämän ja kuoleman ollessa kädessäni — olen menetellyt mieleni mukaan, mutta vertaistani ja vihollistani en koskaan ole kidutuksella häväissyt."

"Ritari Walter de Montreal", virkkoi senaattori arvokkaasti, mutta hieman kursastellen, "vastauksenne on senkaltainen, mikä luonnollisesti nousee urhoollisten miesten huulille. Mutta kuulkaa minulta, jonka onni on tehnyt tuomariksenne, että ei enemmän orjiin ja konniin, kuin ritareihin ja jalosukuisiin nähden nuot kapineet ole lain koneita eikä totuuden tutkijoita. Myönnyin vaan näitten kunnianarvoisten neuvosmiesten toivomukseen koetellakseni hermojanne. Mutta vaikka olisitte Campagnan mitättömin maalainen, ei teidän minun tuomioistuimeni edessä tarvitsisi peljätä kidutusta. Walter de Montreal löytyykö Italian ruhtinaissa, joita olette tuntenut, Rooman ylimyksissä, joita tahdoitte auttaa, ainoata, joka saattaisi siitä kerskata!"

"Tahdoin vaan", sanoi Montreal hiukan epäröiden, "yhdistää ylimykset teihin, henkeänne vastaan en juonitellut!"

Rienzi synkistyi. — "Riittää", sanoi hän äkkiä. "P. Johanneksen ritari, minä tiedän salaiset tuumanne, kaartelemiset ja verukkeet eivät sovi eivätkä ole hyödyksi teille. Ellette juonitellut minun henkeäni, juonittelitte Rooman henkeä vastaan. Yksi ainoa pyyntö teille vielä suodaan maailmassa, kuolintapanne." Montrealen huulet värähtivät.

"Senaattori", sanoi hän hiljaa, "saanko puhua kanssanne tuokion kahdenkesken?"

Neuvosmiehet katsahtivat ylös. "Herrani", kuiskasi heistä vanhin, "epäilemättä hänellä on aseita kätkettynä — ei ole häneen luottamista."

"Vangittu", vastasi Rienzi hetken vaitiolon päästä, "jos armoa anot, on pyyntösi turha ja apulaisiltani minä en mitään salaa. Sano pois sanottavasi!"

"Mutta kuulkaa", sanoi vangittu laskien käsivartensa ristiin, "se ei koske minun henkeäni, vaan Rooman menestystä."

"Sitten", sanoi Rienzi muuttunein äänin, "on pyyntösi myönnetty. Liittäös rikkomukseesi salamurhan aikeet, mutta Rooman hyväksi minä uhmaisin suuremmatkin vaarat."

Niin sanoen hän viittasi neuvosmiehille, jotka poistuivat ovesta, mistä Villani oli saapunut sisään, ja vartijat peräytyivät salin etäisimpään päähän.

"No, Walter de Montreal, älä vitkastele, aikasi on täpärä."

"Senaattori", sanoi Montreal, "henkeni on teille vähästä arvosta; tullaan sanomaan että velkojanne tuhositte päästäksenne velastanne kuittiin. Määrätkää henkeni hinta, arvostelkaa se valtijaan mukaan, joka floriini teille maksetaan, ja rahastonne täytyy viideksi vuotta. Jos buono stato on teidän hallinnostanne riippuvainen, teidän huolenpitonne Roomasta ei salli teidän kieltää, mitä olen pyytänyt."

"Et tunne minua, rohkea rosvo", sanoi Rienzi ankarana, "kavaluuttasi vastaan saatan olla varuillani ja antaa sen anteeksi, kunnianhimoasi en ikinä. Minä tunnen sinut. Laske kätesi sydämellesi ja sano, jos voisimme vaihtaa paikkaa, sallisitko Rienzinä kaikesta maailman kullasta Walter de Montrealen henkeä ostettavan? Mitä ihmiset menettelystäni päättävät, se on minun kestäminen; omaksi tuomiokseni olkoot silmäni luusimuksesta puhtaat. Minä olen Jumalalle vastuunalainen Roomasta, joka on minulle uskottu. Ja Rooma vapisee niinkauan kuin Suuren Komppanian päällikössä, elää Walter de Montrealen juonitteleva aju ja uskaltava sydän. Mies — mahtava, suuri ja älykäs, hetkesi ovat luetut; päivän koittaessa kuolet!"

Montrealen, senaattorin kasvoihin kiintynyt katse näki että toivo oli ohi; hänen ylpeytensä ja uljuutensa palasivat.

"Olemme tuhlanneet sanoja", hän virkkoi. "Pelasin uhkapeliä, tappasin, ja saan sovittaa häviöni! Olen valmis. Tuntemattoman maailman kynnyksellä ennustuksen synkkä henki ilmestyy meille. Herra senaattori, lähden ennen sinua ilmoittamaan — että taivaassa tai helvetissä — ennenkuin monta päivää on kulunut, on tehtävä tilaa minua mahtavammalle!"

Hänen puhuessaan hänen vartalonsa laajeni, hänen silmänsä välähteli; ja Rienzi, vavisten, niinkuin hän ei milloinkaan ollut vavissut ennen, horjahti taapäin ja peitti kasvonsa käsillään.

"Kuolintapasi?" hän kysyi ontolla äänellä.

"Kirves: se sopii ritarille ja sotilaalle. Sinua varten, senaattori,
Kohtalolla on epäjalompi kuolema."

"Rosvo, ole mykkä!" kiljasi senaattori kiihkoisesti; "vartijat viekää vangittu pois. Auringon noustessa Montreal — —"

"Laskee Italian vitsauksen aurinko", sanoi ritari katkerasti. "Olkoon menneeksi. Vielä yksi pyyntö; P. Johanneksen ritarit ovat Augustinuksen munkkikunnan ystävyydessä: myönnä minulle augustinolainen rippi-isä."

"Se on myönnetty; ja minä, joka en voi sinulle maallista sääliä osottaa, olen rukoileva Korkeimmalta Tuomarilta armoa sielullesi!"

"Senaattori, minulla ei ole ihmisten kanssa enää tehtävää. Veljeni?
Turvallisuutesi ja kostosi eivät kaipaa heidän kuolemaansa!"

Rienzi mietti hetkisen. "Eivät", sanoi hän, "vaarallisia aseita he olivat, mutta työmiehettä ne ruostuvat haitattomiksi. He kerran tekivät minulle palveluksen. Vanki, heidän henkensä on säästetty."

V Luku.

Ilmitulo.

Neuvosto hajosi — Rienzi riensi omaan asuntoonsa. Tavattuaan tiellä Villanin, hän puristi hellästi nuorukaisen kättä. "Pelastit Rooman ja minut suuresta vaarasta", sanoi hän; "pyhimykset sinut palkitkoot!" Huolimatta Villanin vastauksesta, hän kiiruhti edelleen. Nina, levottomana ja huolissaan, odotteli häntä heidän kammiossaan.

"Etkä vielä vuoteessa?" sanoi Rienzi, "Ninani, sinunkaan kauneutesi ei kestä moista valvontaa."

"En saattanut levätä ennenkuin olin nähnyt sinut. Kuulin (ja koko Rooma sen jo tietää) että olet ottanut kiinni Walter de Montrealen ja että hän on mestauspölkyllä saapa surmansa."

"Ensimmäinen rosvo, joka koskaan kuoli niin uljaan kuoleman", virkkoi
Rienzi verkalleen riisuutuen.

"Cola, en ole milloinkaan ryhtynyt suunnitelmiisi — valtiotuumiisi esitykselläkään. Kylläksi on ollut minulle riemuita niitten menestyksestä, surra niitten raukenemisesta. Nyt minulla on sinulle yksi anomus — säästä tuon miehen henki."

"Nina — —"

"Kuule minua, — puhun omaksi parhaaksesi! Hänen rikostensa uhalla hänen uljuutensa ja neronsa ovat hankkineet hänelle ihailijoita hänen vihollistensakin joukosta. Moni ruhtinas, moni valtio, joka salaisesti iloitsee hänen kukistumisestaan, on teeskentelevä kauhua hänen tuomariinsa. Kuule vielä, hänen veljensä auttoivat paluutasi, maailma on sanova sinua kiittämättömäksi. Hänen veljensä lainasivat sinulle rahaa, maailma — tiedä se — on sanova sinua —"

"Seis!" katkasi senaattori. "Kaikki, mitä olit sanova, on mielessäni ennakolta. Tunnethan minut — sinulta en mitään peittele. Mikään liitto ei voi sitoa Montrealen uskollisuutta — ei mikään armo voittaa hänen kiitollisuuttaan. Hänen verisen kätensä tieltä ovat totuus ja oikeus pois pyyhkäistyt. Jos langetan Montrealen, joudun epäsuosioon ja vaaraan — myönnetään. Jos vapautan hänet, ennen huhtikuun ensi sateita pohjolaisten ratsut hirnuvat Capitolin saleissa. Kummanko tässä tapauksessa lasken vaaran alaiseksi, itsenikö vai Rooman? Älä kysy enempää — vuoteeseen, vuoteesen!"

"Lukisitko aavistukseni, Cola, salaperäiset — synkät — kummalliset!"

"Aavistuksesi! — Minulla on omani", vastasi Rienzi suruisena, katsellen avaruuteen ikäänkuin ajatuksissaan asuttaen sen aaveilla. Sitten kohottaen silmänsä taivaaseen, hän sanoi tuon yltiöpäisyyden kiihkeyksin, mikä oli suurena osana hänen sekä voimaansa että heikkouttaan: — "Herra, minun älköön olko ainakaan Saulin synti! Amaleekilainen ei ole säästyvä!"

Rienzin nauttiessa lyhyttä, herkkää ja levotonta untaan, jota Nina vartioitsi — unettomana, huolissaan, kyyneleissään sekä synkkien ja hirmuisten aavistusten ahdistamana — syyttäjä oli tuomaria onnellisempi. Viimeiset ajatukset, jotka liitivät Angelo Villanin mielessä, ennenkuin ne uneen verhoutuivat, olivat kirkkaat ja eloisat. Hän ei tuntenut omantunnonvaivoja petettyään toisen luottamuksen — hän tunsi vaan että tuumansa olivat menestyneet, että tehtävänsä oli luonnistunut. Rienzin kiitolliset sanat soivat hänen korvissaan, ja menestyksen mahtavat toiveet Rooman senaattorin ohella, viihdyttivät hänen nukkumaan ja värittivät hänen unelmansa.

Mutta tuskin oli hän kahta hetkeä maannut; kun hänet herätti eräs palatsin palvelijoista, joka itse oli unenpöpperössä. "Antakaa anteeksi, messere Villani", sanoi hän, "mutta alhaalla on Ursula-sisaren lähetti; hän käskee teitä heti luostariin — hän on kuoleman kielissä ja tahtoisi välttämättömästi tavata teitä."

Angelo, jonka herkkää tunteellisuutta, mitä hänen syntyperäänsä tuli, aina kiihottivat epämääräiset, mutta kunnianhimoiset toiveet — hyppäsi vuoteestaan, pukeutui hät'hätää sekä läksi lähetin keralla luostariin. Capitolin pihasta ja leijonaportaitten luota jo kuului työmiesten hälinää, ja katsoessaan taakseen Villani näki mustaan verhotun mestauslavan pilvenlongan kaltaisena tötöttävän päivänkoitteen harmaassa valossa — samassa Capitolin kello raskaasti jymähti. Tuska valtasi hänet. Hän kiiruhti eteenpäin; — tuona varhaisena hetkenä hän jo kohtasi ihmisjoukkoja, kumpaakin sukupuolta, jotka riensivät pitkin katuja, katsomaan mainion Suuren Komppanian päällikön telotusta. Augustinolaisluostari oli kaupungin syrjäisimmässä laidassa, ja punertava valo jo julisti auringon nousua kukkulain huipuilta, kun nuori mies saapui tuon kunnianarvoisan rakennuksen edustalle. Ilmoitettuaan nimensä hän heti laskettiin sisään.

"Suokoon Taivas", sanoi vanha nunna, joka saattoi häntä läpi pitkän, kiertelevän käytävän, "sinun tuovan lohdutusta sairaalle sisarelle: hän on sitten huomenmessun sinua katkerasti ikävöinnyt."

Syrjäisessä kammiossa, jossa ne sisaruskunnan jäsenistä, joille myönnettiin siihen tarvittava lupa, kohtasivat ulkomaailmasta saapuvat vieraansa, istui ijäkäs nunna. Roomaan palattuaan Angelo oli nähnyt hänet vain kerran, ja sen jälkeen oli tauti rajusti runnellut hänen ruumistaan sekä muotoaan. Ja kääriliinain kaltaisissa vaatteissaan ja vartalo kuihtuneena, hän aamuisessa valossa näytti aaveelta, jonka päivä oli maan päällä yllättänyt. Mutta hän lähestyi nuorukaista liikkuen kimmokkaammin ja eloisammin kuin näytti hänen surkastuneelle ruumiilleen mahdolliselta. "Olet tullut", hän sanoi. "Hyvä, hyvä! Tänä aamuna huomenmessun jälestä rippi-isäni, augustinolainen, joka yksin tuntee elämäni salaisuudet, kutsui minut erikseen, ja kertoi että senaattori on ottanut kiinni Walter de Montrealen, että hän on tuomittu kuolemaan ja että augustinolais-veljeskunnasta on pyydetty joku huolimaan hänen viimeisiä hetkiään — niinkö lienee?"

"Olette oikeassa", sanoi Angelo kummastellen. "Tuo mies, jonka nimi teitä kauhistutti — josta useasti varotitte minua — kuolee päivän koittaessa."

"Niin pian! — niin pian! — Voi armias Äiti! Juokse! Olet senaattorin lähellä, suuresti hänen suosiossaan; juokse! Lankea polvillesi — ja niinkuin Jumalan armoon turvaat — älä nouse ennenkuin olet saanut provencelaisen hengen pelastetuksi."

"Hän hourii", jupisi Angelo huulet valkeina.

"En houri, — poika!" kujasi sisar hurjasti; "tiedä että tyttäreni oli hänen jalkavaimonsa. Hän tahrasi sukumme — omaansa uljaamman suvun. Minä syntinen vannoin kostavani. Hänen poikansa — heillä oli vaan yksi ainoa! — kasvoi rosvon leirissä; — verivimmainen elämä — häpeän kuolema — helvetin tulevaisuus — eli hänen edessään. Minä tempasin lapsen sellaisen kohtalon kynsistä — vein pois hänet — kerroin isälle hänen kuolleen — laskin hänet kunniallisten vaiheitten polulle. Annettakoon rikkomukseni anteeksi! Angelo Villani, sinä olet tuo lapsi; — Walter de Montreal on isäsi. Mutta nyt kuolonvaivoissani minä kauhistun kostonhimoisia ajatuksiani. Kenties —"

"Pattoinen ja kirottu!" katkasi Villani kiljaisten: — "pattoinen ja kirottu olet tosiansa! Tiedä että minä tyttäresi rakastajan kavalsin! — pojan pettämänä isä kuolee!"

Ei silmänräpäystäkään hän viivytellyt, ei jäänyt hän näkemään sanojensa vaikutusta. Kuin mieletön — kuin vainolainen kintereillään — hän syöksyi luostarista — kiiti pitkin autioita katuja. Kuolonkellot soivat, ensin epäselvästi, sitten pauhaten, hänen korvissaan. Jokainen sävel tuntui hänestä Jumalan kiroukselta; eteenpäin — eteenpäin — hän riensi läpi tyhjentyneen kaupunginosan, väkijoukot häilyivät hänen edessään — hän sekaantui elävään virtaan, pidätettiin, töytättiin takasin — tuhansia tuhansien perästä hänen ympärillään — edessään. Hengästyneenä, läähättäen hän tunki edelleen — rynnisti tiensä — kuulematta — näkemättä — kaikki oli kuin unta. Yli etäisten kukkulain välähti aurinko; kellonsoitto taukosi! Oikealta ja vasemmalta hän työnsi tungoksen syrjään. Hänen voimansa olivat kuin jättiläisen! Hän läheni kovaonnista paikkaa. Kuolon hiljaisuus painoi kuin sankka usma väkijoukkoa. Hän kuuli äänen, painuessaan eteenpäin, syvän, kirkkaan — se oli hänen isänsä ääni! — se vaikeni — kuulijakunta hengitti raskaasti — humisi — huojui sinne tänne. Eteenpäin, eteenpäin kulki Angelo Villani. Senaattorin vartiomiehet katkasivat hänen tiensä — hän syrjäytti heidän keihäänsä — riistäytyi heidän kouristaan — murti aseellisen ympäryksen — seisoi Capitolin edustalla. "Seis, seis" hän olisi huutanut, mutta kauhu teki hänet mykäksi. Hän näki välähtävän kirveen — näki taivutetun niskan. Ennenkuin toinen henkäys ehti hänen huulilleen, kalinainen rungoton pää nostettiin ilmaan, — Walter de Montrealea ei ollut enää.

Villani näki — hän ei pyörtynyt — ei kaatunut — vaan loi silmänsä tuosta nostetusta päästä, tippuvasta hurmeesta, parvekkeeseen, jossa tavan mukaan juhla-asussaan istui Rooman senaattori — ja nuorukaisen muoto oli kuin hornanhengen muoto!

"Haa!" hän sanoi, jupisten itsekseen ja muistaen Rienzin seitsemän vuotta ennen lausumat sanat — "Siunattu olet sinä, jolla ei ole omaisen verta kostettavana!"

VI Luku.

Epätietoisuus.

Walter de Montreal haudattiin St. Maria dell' Aracelin kirkkoon. Mutta "hänen tekemänsä paha eli hänen jälkeensä!" Vaikka rahvas, hänen vangitsemiseensa saakka oli nurkunut Rienzille siitä, että niin kuulu rauhanhäiritsijä sai vapaana liikkua, hän tuskin oli kuollut, kun se aikoi sääliä kauhunsa esinettä. Tuon omituisen hurskauden vallassa, jota Montreal aina oli osottanut, pitäen sitä sotilaan luonteen kauniina ja luonnollisena puolena, hän heti tuomion langettua oli antautunut hartaisin kuoleman valmistuksiin. Augustinolaismunkin seurassa hän kulutti yön lyhyet, jälellä olevat hetket rukouksissa ja synnintunnustuksissa, lohdutti veljiänsä ja kulki telotuslavalle sankarin askelin ja marttyrin itsen-uhrauksin. Ihmissydän kummallisesti hairahtuen, rahtuakaan katumatta elämänsä ammattirosvousta ja murhaa, tuon urhean soturin melkein viimeiset sanat olivat hänen omien töittensä ylpeätä kerskausta. "Olkaa urhoollisia, niinkuin minä olin", hän sanoi veljilleen, "ja muistakaa että nyt olette Apulian, Toscanan ja La Marcan nöyryyttäjän perillisiä."

Tätä mielenlujuutta kesti hänessä telotuslavallakin. "Minä kuolen", hän sanoi kääntyen roomalaisiin — "minä kuolen tyytyväisenä, kun luuni saavat levätä P. Pietarin ja P. Paavalin pyhässä kaupungissa ja Kristuksen sotamiehelle suodaan Apostolien hautuumaa. Mutta minä kuolen syyttömänä. Rikkauteni on rikokseni — valtionne köyhyys syyttäjäni. Rooman senaattori, saattanet kadehtia viimeistä hetkeäni — Walter de Montrealen kaltaiset miehet eivät sorru kostamatta." Näin sanoen hän kääntyi itään, jupisi lyhykäisen rukouksen, laskeutui rauhallisena polvilleen jo sanoi itsekseen, "Rooma, säilytä tuhkani! — Maa muistoni! Kaitselmus kostoni; ja nyt, Taivas ota henkeni! — iske!" Ensi lyönnistä pää erkani ruumiista.

Hänen petollisuutensa vain osaksi tunnettiin, pelko oli unehtunut, ja kaikki mitä Walter de Montrealen muistosta Roomassa eli, oli hänen sankariutensa ihailua ja loppunsa sääliä. Pandulfo di Guidon kohtalo, joka seurasi muutaman päivän perästä, kiihotti vielä syvemmän vaikka levollisemman tunteen senaattoria vastaan. "Hän oli kerran Rienzin ystävä!" sanoi joku. "Hän oli rehellinen, suora kansalainen!" nureksi toinen. "Hän ajoi kansan asiaa!" murisi Cecco del Vecchio. Mutta senaattori oli ponnistellut päätökseen olla järkähtämättä oikeatuntoinen ja katsella kaikkia Rooman vaaroja niinkuin roomalaisen tuli. Rienzi muisteli ettei hän milloinkaan ollut luottanut tulematta petetyksi, ei milloinkaan antanut anteeksi terottamatta vihollisuutta. Hän oli julman kansan, epäluotettavien ystävien, katalain vihollisten keskellä, ja epäkohtainen armahdus synnyttäisi vaan salaliiton palkaksi. Mutta tuo taistelu, jota hän taisteli, nähtiin hysteerillisistä puuskista, joita hän ei voinut salata. Hän milloin itki katkerasti, milloin hurjasti nauroi. "Enkö koskaan enää saa nauttia anteeksiantamisen hekumaa?" sanoi hän. Tylyt katselijat pitivät sitä — muutamat houkkeutena, muutamat vehkeilynä. Mutta tuo ankaruus teki hetkeksi tarkotetun vaikutuksen. Kaikki kuohus taukosi, pelko hiipi läpi kaupungin, järjestys ja rauha nousivat pinnalle: mutta alta, sen aikaisen kirjoittajan jyrkän lausunnon mukaan, "Lo mormorito quetamente suonava". ["Kuului hiljaista jytyä.">[

Jos tyynesti tarkastellaan Rienzin menettelyä tuohon pelottavaan aikaan hänen elämätään, on tuskin mahdollista syyttää häntä ainoastakaan valtiotaidon erehdyksestä. Virheistään parantuneena hän ei esittänyt mitään tarpeetonta komeutta — ei antautunut mihinkään juopuneen ylpeyden näytelmiin — tuon uhkean mielenkuvituksen pikemmin kuin turhamaisuuden, joka tribuunin oli vienyt loiston osotuksiin, olivat nyt raskaitten kohtalojen muisto sekä kypsyneemmän järjen jäykkä tyyneys lepoon viihdyttäneet. Hän oli kohtuullinen, säästäväinen, varovainen, maltillinen, "eikä milloinkaan", huomauttaa muuan todistaja, joka ei suinkaan ole puolueellinen, "ole niin erinomaista miestä nähty. [Vit. di Cola di Rienzi] Hänessä jokainen ajatus oli Rooman jokaiseen turpeeseen kohdistunut." Uupumatta työssä, hän tarkasti, määräsi, järjesti kaikki tyyni, kaupungissa, sotajoukossa, rauhan ja sodan asiat. Mutta häntä heikosti tuettiin, ja ne, joita hän käytti, olivat laimeita ja velttoja. Sittenkin hänen aseensa menestyivät. Paikka paikan, linna linnan perästä antautui senaattorin sotapäällikölle, ja itse Palestrinan vallotus oli hetken kysymys. Hänen taitonsa ja sanansa esiintyivät ratkaisevina vaikeissa tiloissa, ja lukijalta ei saattanut jäädä huomaamatta, kuinka selvästi niitä käytettiin, silloin kun hän vapautui ulkomaisten palkkasoturiensa rautaisesta holhouksesta. Montreal surmattuna, hänen veljensä vangittuina (vaikka heidän henkensä säästettiin) — pelko joka loi nöyryyttä, iski noitten rosvosoturien poviin. Ollen poissa Roomasta ja Annibaldin johdolla taistellen ylimyksiä vastaan, nuot välttämättömät paholaiset alituisen toiminnan ja alituisen menestyksen vuoksi eivät saattaneet karata herransa kimppuun; ja Rienzi, mielellään mukaantuen roomalaisten luonnolliseen vastenmielisyyteen, pidätti siten pohjolaiset kaikesta kaupungin yhteydestä, sekä kuten hän kerskaili, oli Italian ainoa valtija, joka hallitsi, palatsi vain omien kansalaistensa vartioimana.

Hänen vaarallisesta asemastaan huolimatta — hänen epäluuloistaan ja pelostaan huolimatta, ei mikään suottainen julmuus tahrannut hänen ankaraa oikeudentuntoaan. — Montreal ja Pandulfo di Guido olivat ainoat valtiolliset uhrit, jotka hän vaati. Jos italialaisen viisauden pimeän macchiavellismin mukaan noitten vihollisten kuolema oli epäpoliittisuutta, niin se ei ollut työssä vaan tekotavassa. Jokin Bolognan tahi Milanon ruhtinas olisi välttänyt telotuslavan synnyttämää osanottoa, ja myrkkyjuoma tahi tikari olisi turvallisemmin kirveen korvannut. Mutta kaikkine vikoineen, todellisine tai luultuine, ei ainoallakaan tuon katalan ja verisen valtiotaidon teolla, mikä Italian menestyksellisempiä ruhtinaita ohjasi, koskaan noudattanut kunnianhimoaan tai vakuuttanut turvallisuuttaan Rooman viimeinen tribuuni. Mitkä hyvänsä hänen hairahduksensa lienevätkin olleet, hän eli ja kuoli miehenä, joka uneksui turhan, mutta kunniakkaan unelman, turmeltuneessa ja raukkamaisessa kansassa saavansa hereille muinaisen tasavallan hengen.

Kaikista senaattorin seuralaisista uutterin ja suosituin yhä oli Angelo Villani. Kohotettuaan hänet korkeaan asemaan, Rienzi tunsi itsensä ikäänkuin uudestaan nuoreksi, tavattuaan henkilön, joka oli hänen kiitollisuuteensa oikeutettu — hän rakasti nuorukaista kuin omaa poikaansa. Villani ei milloinkaan poistunut hänen sivultaan, paitsi keskustellakseen kaupungin eri korttelien eri kansanjohtajien kanssa; ja näissä keskusteluissa hänen intonsa näytti olevan laimentumaton — näytti koskevan hänen terveyteensä; ja Rienzi häntä hellästi nuhteli, milloin hyvänsä omista aatoksistaan havahtuen hän katseli hajamielistä silmää ja lyijynkarvaista kalvakkuutta, mikä oli seurannut nuoruuden kukkeutta ja välkettä.

Sellaiseen toreilemiseen nuori mies vastaili vain samoilla muuttumattomilla sanoilla.

"Senaattori, minulla on suuri työ tehtävänä", ja näitä sanoja sanoessaan hän hymyili.

Eräänä päivänä ollessaan senaattorin luona Villani jotenkin töykeästi sanoi, "muistatteko, herrani, minun niin kunnostaneeni itseäni Viterbon tappelussa, että kardinaali d'Albornozkin suvaitsi huomata minut?"

"Muistan urhollisuutesi hyvin, Angelo, mutta miksi tuota kysyit?"

"Herrani, Bellini, Capitolin vartioston päällikkö on vaarallisesti sairastunut?"

"Tiedän sen."

"Kenelle saattaa herrani uskoa tuon toimen?"

"Häntä lähimmälle, vaikka."

"Mitä! Soturille joka on Orsinia palvellut!"

"Se on totta. No, otamme Tommaso Pilangierin."

"Kelpo mies; mutta eikö hän ole Pandulfo di Guidon sukulainen?"

"Onko niin laita? Se seikka on huomioon otettava. Onko sinulla joku ystävä tiedossa?" sanoi senaattori hymyillen. "Utelemisesi mielestäni siihen viittaa."

"Herrani" vastasi Villani punastuen, "olen kenties liian nuori; mutta tuo toimi kysyy uskollisuutta enemmän kuin vuosia. Tunnustanko? Taipumukseni on pikemmin palvella teitä miekallani kuin kynälläni."

"Haluatko todentotta ryhtyä tuohon toimeen? Se on vähempiarvoinen eikä yhtä tuottava kuin nykyinen virkasi, ja olethan liian nuori johtamaan noita itsepintaisia olentoja."

"Senaattori, veinpä hurjempiakin poikia Viterbossa hyökkäykseen. Mutta olkoon niinkuin teidän etevämpi viisautenne parhaaksi katsoo. Mitä tehnettekin, pyydän teitä olemaan varuillanne. Jos petturin valitsette Capitolin vartioston päälliköksi, — minä vapisen tuota ajatellessani!"

"Kautta uskoni, kalpenetpa jo, rakas poikani; ystävyytesi on suloinen pisara karvaassa juomassa. Kenen saattaisin valita paremmin kuin sinun? Sinä saat tuon paikan, ainakin Bellinin sairauden ajaksi. Tahdon tänään antaa määräykseni. Se toimi vähemmän rasittaakin nuorta mieltäsi, kuin se, jota nyt hoidat. Olet liiaksi uuttera asiamme hyväksi."

"Senaattori, siihen vastaan vaan tapani mukaan — minulla on suuri työ tehtävänä!"

VII Luku.

Verotus.

Nuot pelottavat salaliitot tukahutettuaan, ylimykset miltei masennettuaan, ja liitettyään kolme neljättä osaa paavillista aluetta takasin Roomaan, Rienzi synnyinkaupunkinsa vapauden suojaamiseksi arveli olevan sopivan ajan ryhtyä toteuttamaan mielituumaansa: nostaa ja järjestään kuhunkin kaupunginosaan roomalainen legioona. Hän toivoi täten omista kaupunkilaisista saavansa kokoon kaiken sotavoiman, minkä Rooma omien laitostensa puolustukseksi tarvitsisi.

Mutta niin kehnot olivat aseet, joilla tuo suuri mies oli tuomittu jaloja aatteitansa toteuttamaan, ettei löytynyt ainoatakaan roomalaista, joka olisi omaa maatansa palvellut vaatimatta ainakin samaa palkkaa kuin maksettiin vieraille palkkalaisille. Röyhkeydessään, joka on niin ominaista suvulle, joka kerran oli suuri, kukin roomalainen sanoi, "Enköhän minä ole saksalaista parempi? — Maksakaa minulle sen mukaan."

Senaattori tukahutti inhonsa — hän kerrankin oli tullut tuntemaan että Catojen aika oli mennyttä. Uskaltavasta innottelijasta kokemus oli tehnyt käytännöllisen valtiomiehen. Rooma tarvitsi legiooneja — ne muodostettiin — uljaat nähdä, varustuksiltaan virheettömät. Mitenkä saada ne maksoon? Oli vaan yksi keino pitää Rooma pystyssä — Roomaa täytyi verottaa. Verotettiin viini ja suola.

Julistus oli seuraava:

"Roomalaiset! Senaattorinne arvoon kohottuani, kaikki ajatukseni ovat tarkottaneet teidän vapauttanne ja menestystänne; jo ovat kavaltajat tuhotut kaupungin sisältä, lippumme voitollisina ulkopuolella, todistaen että Jumaluus suosii miehiä, jotka pyrkivät vapautta lakiin yhdistämään. Näyttäkäämme esimerkki Italialle ja maailmalle! Osottakaamme että roomalaisen miekka pystyy suojelemaan roomalaisen forumin. Kaupungin jokaiseen Rioneen on järjestetty kauppiaista ja käsityöläisistä koottu porvarilegiona; he väittävät etteivät voi palkkiotta jättää ammattiansa. Senaattorinne kutsuu teitä auttamaan vapaatahtoisesi omassa puolustuksessanne. Hän on antanut teille vapauden, hän on rauhan teille palauttanut; sortajanne ovat ympäri maan hajotetut. Hän pyytää teitä säilyttämään aarteet, jotka saitte. Ollaksenne vapaat, teidän on jotakin uhraaminen; vapauden eteen, mikä uhraus on liika suuri? Kannatukseenne luottaen minä vihdoin, ensi kerran, käytän virkani myöntämää oikeutta — ja Rooman pelastukseksi minä verotan roomalaisia!"

Sitten seurasi veroilmoitus.

Julistus naulattiin yleisiin paikkoihin. Erään plakaatin eteen kokoontui väkeä. Sen eleet olivat tuliset ja hillitsemättömät — silmät välähtelivät — se keskusteli hiljaa, mutta kiivaasti.

"Uskaltaa siis verottaa meitä! Eiväthän ylimykset eikä paavikaan olisi tuota enempää voineet tehdä!"

"Hävetköön! hävetköön!" huudahti muuan kuihtunut nainen, "meitä, jotka olimme hänen ystäviään! Mistä saavat pienokaisemme leipää?"

"Olisi siepannut paavin rahat!" virkkoi eräs kunnon viininmyyjä.

"Voi, voi! Pandulfo di Guido olisi omilla varoillaan elättänyt sotajoukon. Hän oli rikas mies. Mikä hävyttömyys kapakan pojassa!"

"Emme ole roomalaisia, jos tuota kärsimme!" sanoi eräs Palestrinasta karannut.

"Kansalaiset!" ärähti karkeasti eräs pitkä mies, joka siihen saakka oli kirjurilla luetuttanut itselleen verojulistuksen erityiskohtia, ja jonka raskas aju lopuksi älysi että viini oli kallistuva — "kansalaiset, me tarvitsemme uuden vallankumouksen. Tämä totta vieköön on kiitollisuutta! Mitä me olemme kostuneet tuon miehen palauttamisesta? Ainako meitä maahan paiskotaan? Maksamaan — maksamaan — maksamaan! Siihenkö vaan kelpaamme?"

"Kuulkaa Cecco del Vecchiota!"

"Ei, ei; ei nyt", murisi seppä. "Käsityöläisillä on tänä ehtoona erityinen kokous. Nähdäänpäs — nähdäänpäs!"

Nuori, viittaan kääriytynyt mies, jota kukaan ei ollut huomannut, kosketti seppää.

"Kuka hyvänsä ryntää Capitoliin ylihuomenna päivänkoiton aikaan", hän kuiskasi, "ei tapaa siellä vartijoita!"

Hän oli tiessään ennenkuin seppä ehti katsoa taaksensa.

* * * * *

Samana iltana Rienzi, levolle mennessään, sanoi Angelo Villanille — "rohkeutta, välttämätön on tämä tekoni! Mitä kansa siitä arvelee?"

"Hieman nurkuu, mutta näyttää älyävän että se on välttämätön. Cecco del
Vecchio oli äänekkäin nureksija, mutta on nyt äänekkäin puoltaja."

"Se on yrmeä mies, hän kerran hyljäsi minut; mutta tuo kamala kirkonkirous! Hän ja roomalaiset saivat tuosta hyljäämisestään oppia karvaan läksyn, ja kokemus on toivoakseni opettanut heidät rehellisiksi. Hyvä, jos tuo verotus päättyy rauhallisesti, niin kahden vuoden päästä Rooma on jälleen oleva Italian kuningatar, — sen sotavoima kunnossa — sen tasavalta muodostunut; ja silloin — silloin —"

"Silloin mitä, senaattori?"

"Niin, silloin, oma Angeloni, Cola di Rienzi saattaa kuolla rauhassa! On tarve, jonka vallan ja loiston syvä kokemus vihdoin meille tuottaa — jäytävä kuin nälän, raukaiseva kuin unen tarve; — Angeloni, se on kuoleman tarve!"

"Herrani, tuon oikean käteni antaisin", huudahti Villani innokkaasti, "jos kuulisin teidän sanovan olevanne elämään kiintyneen!"

"Olet kelpo nuorukainen, Angelo!" sanoi Rienzi lähtien Ninan kammioon; ja hänen hymyissään ja kiihkeissä hyväilyissään hän hetkeksi unhotti olevansa suuri mies!

VIII Luku.

Päätöksen kynnyksellä.

Seuraavana aamuna Rooman senaattorilla oli suuri vastaanotto Capitolissa. Florensista, Paduasta, Pisasta, Milanostakin (Viscontilta), Cenuasta, Neapelista — oli saapunut lähettiläitä onnittelemaan hänen palaustaan tahi kiittämään häntä siitä, että hän oli pelastanut Italian Montrealen tuhotöistä, Venetsia yksin, jonka palveluksessa Suuri Komppania oli, pysyi erillään. Koskaan ei ollut Rienzi näyttänyt onnekkaammalta ja mahtavammalta, eikä koskaan ollut hän osottanut olemuksen vapaampaa ja iloisempaa majesteettia.

Tuskin oli vastaanotto ohitse, kun sanansaattaja saapui Palestrinasta. Kaupunki oli antautunut, Colonna paennut, ja senaattorin lippu liehui kapinallisten ylimysten viimeisen turvapaikan valleilla. Rooma saattoi vihdoinkin pitää itseään vapaana, ja ainoakaan vihollinen ei näkynyt uhkaavan Rienzin lepoa.

Seurue hajaantui. Senaattori ylpeänä ja riemuiten läksi yksityiseen asuntoonsa, ennen lähettiläille annettavan juhlan alkamista. Hän kohtasi Villanin, joka oli synkkä katsannoltaan, kuten tavallisesti.

"Ei suruja tänään, Angelo", sanoi senaattori iloisesti; "Palestrina on meidän!"

"Minä iloitsen kuullessani sellaisia uutisia ja nähdessäni herrani olevan niin uhkealla mielialalla", vastasi Angelo "Haluttaako herraani nyt elää?"

"Kunnes roomalainen hyve elpyy, kenties — haluttaa! Mutta niin olemme
Onnen vauvoja, — tänäpänä iloisia — huomenna alakuloisia!"

"Huomenna", kertoi Villani koneentapaisesti: "niin huomenna kulonalaisia!"

"Kirmaat sanoillani, poika", sanoi Rienzi puoleksi suuttuen ja kääntyi pois.

Villani ei huomannut herransa närkästystä. Pidot olivat ahdinkoon täynnä väkeä ja loistavat; Rienzi tuona päivänä oli pakoton, kohtelias isäntä.

Milanolaiset, padualaiset, pisalaiset, neapelilaiset, kilpailivat toistensa kanssa, mahtavan senaattorin hymyilyistä. Uhkuvat olivat heidän ylistyslauseensa — tuhlaavat avuntarjouksensa. Ei ainoakaan Italian hallitsija näyttänyt olevan turvallisempana valtaistuimellaan.

Pidot päättyivät aikaiseen (niinkuin valtiollisissa tiloissa tavallisesti), ja Rienzi, hiukan viinin liikuttamana, kuljeskeli yksinään Capitolista poispäin. Suunnaten yksinäisen kulkunsa kohden Palatinia, hän näki haljakasten, hunnunkaltaisten usvain, jotka päivänlaskua seuraavat, laskeutuvan Caesarien palatsin jäännöksillä nuokkuvan rehevän ruohoston päälle. Erääsen raunioitten kohtaan (kumotun pylvään ja kaarroksen ääreen) hän seisahtui käsivarret ristissä, syvissä aatoksissaan. Etäällä näkyivät Campagnan surumieliset hautakummut sekä kukkulain piiri, joitten kiireiltä purppurankarva pian oli tähtien valoksi sulava. Ei tuulenhenkäys suhahtanut tummassa sypressissä eikä huojumattomassa pineassa. Oli jotakin kammottavaista maan kolkkoa ihanuutta viihdyttävän taivaan tyynessä. Monet ja erilaiset olivat ajatukset, jotka liitelivät Rienzin povessa: muisto työskenteli hänen sydämessään. Kuinka monesti hän nuoruudessaan oli astellut tuossa samassa paikassa! — mitä unelmia hän oli vaalinut! — mitä toiveita tuntenut! Hänen elämänsä viimeisten aikojen melskeissä Muisto oli kauan uinunut; mutta tuona hetkenä se anasti varjoisen haltunsa yksinvaltaisuudella, mikä tuntui profeetalliselta. Hän kuljeskeli — poikana, nuoren veljensä keralla, käsi kädessä, illanhetkenä pitkin virran äyräitä: hän näki kalpean muodon, näki hurmeisen rinnan, ja taas hän lausui kostonsadatuksensa! Hänen ensi menestyksensä, neitsyeellinen riemunsa, salainen lempensä, maineensa, mahtinsa, kovaonnensa, Maiellan erakkomaja, Avignonin vankikomerot, voitollinen paluunsa Roomaan — kaikki kiitivät läpi hänen povensa yhtä selvinä, kuin jos hän olisi elänyt nuot seikat uudelleen! — ja nyt! — hän säikähti nykyisyyttä ja astui alas kunnaalta. Kuu, jo noussut, loi valonsa yli Forumin, hänen kulkiessaan halki sen monien raunioitten. Jupiterin temppelin tienoilla kaksi olentoa yht'äkkiä pujahti näkyviin; kuutamo lankesi heidän kasvoihinsa ja Rienzi tunsi Cecco del Vecchion ja Angelo Villanin. Ne eivät nähneet häntä; vaan kiivaasti keskustellen he katosivat Trajanuksen Kaaren kohdalla.

"Villani! Tuo aina uuttera palvelijani!" tuumi senaattori! "tänä aamuna lienen puhunut tylysti hänelle — se oli pahoin tehty!"

Hän kääntyi takasin Capitolia kohden — hän seisoi Leijonaportaitten vieressä. Punanen täplä oli Montrealen telotuksesta jäänyt kivitykseen; senaattoria puistatti ja hän vetäytyi syrjään. Kummitteleva kuutamoko loi ikivanhan egyptiläisen hirviön kasvoihin kuin elollisen näön? Kiviset silmämunat näyttivät isketyn häneen ilkeästi tuijottaen, ja kun hän jatkaen matkaansa katsoi taakseen, ne tuntuivat melkein ylönluonnollisella tavalla seuraavan hänen askeleitaan. Vilu, hän ei tiennyt miksi, laskeutui hänen sydämeensä. Hän kiiruhti palatsiinsa päästäkseen. Vartiomiehet tekivät tietä hänelle.

"Senaattori", sanoi joku heistä, epäröiden, "Messere Angelo Villani on uusi päällikkömme — totteleminenko hänen käskyjään?"

"Tietysti", vastasi senaattori, kulkien edelleen. Mies viivähti paikallaan kahden vaiheilla, ikäänkuin tahtoen puhua, mutta Rienzi ei häntä älynnyt. Tultuaan kammioonsa hän tapasi Ninan ja Irenen odottamassa. Hänen sydämensä halasi puolisonsa luokse. Murheet ja ponnistukset olivat viimeisinä aikoina vieroittaneet hänen ajatuksensa hänestä, ja hän tunsi sen katuen, katsellessaan hänen jaloa, väsymättömän ja huolehtivan lemmen vienontamaa muotoansa.

"Ihanaiseni", sanoi hän sulkien hänet hellästi syliinsä, "huulesi eivät koskaan toru minua, mutta silmäsi joskus! Olemme liian kauvan olleet erillämme. Kirkkaammat päivät koettavat meille, jolloin saan joutoa kiittääkseni sinua kaikesta huolestasi. Ja sinä, suloinen siskoni, sinä hymyilet minulle — voi, oletpa kuullut jo että ylkäsi on Palestrinan antauduttua päässyt vapaaksi, ja huominen päivä on näkevä hänet jalkaisi edessä. Kaikkien päivän huolien ohessa minä muistin sinua, Ireneni, ja panin lähetin saamaan takaisin punan kalpealle poskellesi. Tule, tule, olkaamme jälleen onnellisia!" Ja tuon kotoisen hellyytensä valtaan antautuneena, joka oli hänelle ominaista, milloin karkeammat ajatukset myönsivät, hän istuutui noitten kahden henkilön viereen, jotka olivat hänen sydämelleen kalliimpia.

"Näin onnellisia — jospa meillä voisi olla monta tällaista hetkeä!" kuiskasi Nina, vaipuen hänen povelleen. "Mutta minä joskus kaipaan —"

"Niin minäkin", keskeytti Rienzi; "sillä luen sinun naisen ajatuksesi — minäkin joskus toivon että kaitselmus olisi asettanut meidät elämän alempiin alhoihin! Mutta sekin aika tullee vielä! Irene Adrianin puolisona — Rooma Vapauden aviona — silloin, Nina, sinä ja minä etsikäämme jokin rauhallinen erakkomaja jutellaksemme menneestä loistosta ja voittoriemusta, niinkuin kesäisistä unelmista. Suutele minua, kaunoiseni! Voisitko olla tätä komeutta paitsi?"

"Erämaassa sinun kanssasi, Cola!"

"Annappa minun muistella", jatkoi Rienzi; "eikö tänään ole seitsemäs päivä lokakuuta? Niin, seitsemäntenä päivänä, se on huomattava, viholliseni joutuivat valtaani! Seitsemän! minun kohtalonomainen lukuni, joko hyvä tahi pahaenteinen! Seitsemän kuukautta hallitsin tribuunina — seitsemän vuotta olin poissa maanpakolaisena; huomispäivä, joka näkee minun vihollisetta, täydentää seitsemännen viikon lukien palauksestani!"

"Ja seitsemän oli kruunujen luku, jotka Rooman luostarit ja Rooman neuvosto sinulle antoivat santo spiriton ritarikunnan juhlamenojen jälkeen!" sanoi Nina, naisen hellin sukkeluuksin lisäten, "loistavin yhteys kaikista!"

"Hullutukselta nuot ajatukset muista näyttävät, ja filosofian kannalta ne todella sitä ovatkin", sanoi Rienzi; "mutta koko elämänikäni enteet ja merkit ja utukuvat ovat liittyneet toimintaan ja tapauksiin: ja muitten ihmisten ilmakehä ei ole ollut minun. Elämä itsessään on arvotus, miksikä arvotukset meitä ihmetyttäisivät? Tulevaisuus! — mikä salaperäisyys jo tuossa sanassa! Jos olisimme eläneet läpi menneisyyden, mikäli aika oli, syvin, tuhansien vuosisatojen kokemuksemme ei voisi myöntää meidän arvata tapauksia, jotka odottavat hetkeä, johon olemme astumaisillamme! Kummako, jos näin järjen hyljääminä turvaannumme mielenkuvitukseen, jossa unien ja merkkien kautta Jumala joskus kuvaa vastaisten asioitten yhdenkaltaisuuden? Kuka jaksaa jättää tulevaisuuden kokonaan arvaamatta, ja alistuen vaikeroida nykyhetken taakan alla? Ei, ei! tuo, jota tyhmänviisaat kutsuvat yltiöpäisyydeksi, kuuluu samaan osaan meitä kuin toivo. Kumpikin vaan vie meitä eteenpäin — auhtoiselta rannalta ihanalle, jos kohta äärettömälle ulapalle. Kumpikin kaipaa suurelle tuollepuolelle, mikä todistaa kuolemattomuutemme. Kummallakin on näkynsä ja utukuvansa — joista jotkut ovat vääriä, mutta jotkut oikeita! Tosiansa, ihminen, joka tulee suureksi, tulee usein siksi vaan oman henkensä jonkinlaisen taian kautta — Pythian, joka ennakolta sanoo että hän on tuleva suureksi — ja sitten tekee elämän tuota ennustusta toteuttavaksi ponnistukseksi! Onko tuo hullutusta? — Olisi, jos kaikki seisahtuisi haudan partaalle! Mutta kukaties juuri tuo kykyjen täällä tapahtuva terotus, harjotus ja ylentäminen — vaikka vaan joutuvaa tarkotusta varten maan päällä — saattaa olla määrätty tarkottamaan valmistaa näin elvytettyä ja jalostettua henkeä jotakin korkeata päämäärää varten maan tuolla puolen! Kuka sanoo? En minä! — Rukoilkaamme!"

Senaattorin ollessa näissä toimissa Rooma eri osissaan esitti vähemmän pyhiä ja rauhallisia näkymöitä.

Orsinein linnassa valoja välähteli edestakasin. Angelo Villani nähtiin pistäytyvän takaportista. Hetken perästä kuu oli korkealla; kohden Colosseumin raunioita nähtiin miehiä, joitten puku ilmaisi heidän olevan alinta kansankerrosta, hiipivän kujilta ja tanhuvilta kaksitellen; Montrealen poika taas pujahti raunioista. Vielä myöhempään — kuu tekee laskuaan — harmaa valo kajastaa idässä — Lateranin P. Johanneksen kirkon kohdalla Rooman portit ovat seljällään! Villani juttelee varjesoturien kanssa! Kuu on laskenut — murheellinen ja viluinen harso himmentää kukkulat — Villani on Capitolin palatsin edustalla — ainoa aseellinen! Missä Rooman legioonat ovat vartioimasta Rooman vapauttaja vapauttajaa?

Viimeinen Luku.

Ajon loppu.

Oli lokakuun kahdeksannen päivän aamu 1354. Rienzi, joka aina nousi varhain, liikahteli levottomana vuoteessaan. "On vielä aikaista", hän sanoi Ninalle, jonka käsivarsi oli hellästi hänen kaulansa ympärillä: "ei kenkään väestäni kuulu olevan hereillä. Mutta minunhan päiväni alkaa ennen kuin heidän."

"Lepää vielä, Colani; olet unen tarpeessa.". "En; tunnen kuumetta, ja kylkeni vanha pistos vaivaa minua. Minulla on kirjeitä kirjoitettavana."

"Päästä minä kirjuriksesi, armaani", sanoi Nina.

Rienzi noustessaan hellästi hymyili; hän läksi makuuhuoneen viereiseen kammioonsa kylpeytymään, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten pukeuduttuaan hän palasi Ninan luokse, joka väljässä vaatteuksessaan jo istui kirjoituspöydän ääressä, rakkauden virkaansa valmiina.

"Kuinka hiljaista kaikki on", sanoi Rienzi. "Mikä puuhaisen päivän vilpas ja vieno etusävel on näissä varhaisissa hetkissä."

Kumartuen vaimonsa puoleen hän sitten saneli useita kirjeitä, silloin tällöin keskeyttäen toimensa huomautuksilla, jotka välähtivät hänen mieleensä.

"Niin, nytten Annibaldille! Nuoren Adrianinkin muuten pitäisi tänään tulla luoksemme; kuinka riemuitsen Irenen tähden!"

"Armas sisko — niin! hän rakastaa — jos kukaan, Cola, niin voi rakastaa — kuin me."

"Niin, mutta työhösi, ihana kirjurini. Haa! Mitä melua tuo? Kuulen aseellisten askeleita — portaat jytisevät — joku huutaa nimeäni."

Rienzi sieppasi miekkansa! Ovi paiskattiin töykeästi seljälleen ja täydelliseen sota-asuun puettu henkilö ilmaantui kammioon.

"Mitä! mitä tämä tietää?" sanoi Rienzi seisoen Ninan edessä miekka tupesta paljastettuna.

Sisääntunkenut nosti silmikkonsa — hän oli Adrian Colonna.

"Pakene, Rienzi! — riennä, signora! Kiitos Taivaan, vielä voin teidät pelastaa! Palestrinan antauduttua pääsin joukkoineni vapaaksi, mutta haavani tuskat minut viivyttivät viime yön Tivolissa. Kaupunki oli täynnä aseellista miestä — mutta ei sinun miestäsi, senaattori. Kuulin huolestuttavia kulkupuheita. Päätin jatkaa matkaani — saavuin Roomaan, kaupungin portit olivat selki seljällään!"

"Mitä!"

"Vartiostosi tiessään. Vast'ikään joukko Savellin miehiä tuli vastaani. Merkkini, Colonnain merkit, eksyttivät heidät. Kuulin että tänä samana hetkenä moniaat vihollisistasi ovat kaupungin sisällä, loput tulossa — kansa itse ryhtyy vastaasi aseisin. Syrjäkatuja pitkin kuljin, roistoväki jo varustihe. Piti minua vihollisenasi ja kiljui. Tulin tänne — vahtimiehesi ovat kadonneet. Salaovesi on auki. Ei elävää olentoa näytä oleskelevan palatsissasi. Riennä — pakene — pelasta itsesi! Missä Irene on?"

"Capitoliko tyhjänä! — mahdotonta!" huusi Rienzi. Hän läksi etuhuoneesen, jossa hänen yövartijansa tavallisesti oleskelivat — se oli asujaton! Hän olisi mennyt ulommaksi, mutta ovet olivat ulkoa teljetyt. Oli silminnähtävää, että ulospääsy oli ehkäisty kaikkialta, paitsi alhaalla olevaa yksityistä ovea, ja se oli jätetty hänen murhamiehillensä auki! Hän palasi huoneeseensa — Nina oli jo mennyt herättelemään ja valmistelemaan Ireneä, jonka kammio oli rakennuksen toisessa sivussa.

"Pian, senaattori!" sanoi Adrian. "Luulen vielä olevan aikaa. Meidän täytyy kulkea Tiberin poikki. Sijoitin luotettavia asemiehiäni ja pohjolaisia sinne. Vene on valmiina."

"Kuule!" keskeytti Rienzi, jonka aistimet viimeisinä aikoina olivat ylönluonnollisesti terottuneet. "Kuulen etäistä huutoa — tuttua huutoa, 'Viva 'l Popolo!' Niinhän minäkin sanon! Ne varmaan ovat ystäviä."

"Ole pettelemättä itseäsi! Sinulla tuskin on ainoatakaan ystävää
Roomassa."

"Hist!" sanoi Rienzi kuiskaten; "paitsi Ninaa — paitsi Ireneä. En voi seurata sinua."

"Oletko mieletön?"

"En, mutta peloton. Muuten jos lähtisinkin kanssanne, minä vaan saattaisin olla teille kaikille turmioksi. Jos minä tavattaisiin seurassasi, sinä ynnä yhdessä ruhjottaisiin. Minutta olet turvassa. Eipä senaattorin puolisokaan eikä sisar ole kostonpyyntöä elvyttänyt. Pelasta he; jalo Colonna! Cola di Rienzi uskaltaa Jumalaansa yksin!"

Sillä välin Nina oli palannut; Irene hänen seurassaan. Etäältä kuului onnettoman väkijoukon töminä, yhtämittaisena — verkkaisena — yltyvänä.

"Nyt, Cola", sanoi Nina rohkeana ja iloisen näköisenä, tarttuen miehensä kainaloon, Adrianin jo löydettyä turvattinsa Irenessä.

"Niin, nyt, Nina!" sanoi Rienzi; "vihdoinkin eroamme! Jos tämä on viimeinen hetkeni — minä viimeisenä hetkenäni rukoilen Jumalaa siunaamaan ja suojaamaan sinua; sinä todella olet ollut minun ylönpalttinen lohdutukseni — huolehtiva kuin vanhin, hellä kuin lapsi, kotilieteni hymy, mun —"

Rienzi oli melkein suunniltaan. Mielenliikutukset, syvät, ristiriitaiset, puhumattoman suloiset ja hupsut, tukahuttivat hänen sanansa.

"Mitä!" huusi Nina, takertuen hänen rintaansa ja jakaen hiuksensa silmiltään tavotellessaan hänen poiskäännettyjä kasvojaan. "Erota! — emme koskaan! Tämä on minun paikkani — koko Rooma ei ole repivä minua siitä!"

Adrian epätoivoisena tarttui hänen käteensä ja koetti vedältää häntä pois.

"Olkaa koskematta minuun, herra!" sanoi Nina ojentaen kätensä suuttuneen majesteetin tavoin, ja silmät säkenöiden kuin leijonaemon, jolta metsämies mielii poikasen riistää. "Minä olen Cola di Rienzin, Rooman suuren senaattorin puoliso, ja hänen rinnallaan olen elävä ja kuoleva!"

"Viekää hän täältä, joutuen! — joutuen! Kuulen väkijoukon olevan lähellä."

Irene ryöstäytyi Adrianin käsistä ja lankesi Rienzin jalkoihin — hän syleili hänen polviansa.

"Tule, veljeni, tule! Miksi hukkaamme kallista aikaa? Rooma kieltää sinua menettämästä henkeä, johonka sen oma itse on sulautunut."

"Oikein, Irene; Rooma on sulautunut minuun, ja me nousemme tai lankeemme yhtenä! — ei sen enempää!"

"Sinä viet meidät kaikki perikatoon!" sanoi Adrian jalomielisen ja kärsimättömän kiihkeänä. "Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olemme hukassa. Uhmoova mies! Et monista vaaroistasi säilynyt riehuvan roistoväen teuraaksi."

"Sen uskonkin", sanoi senaattori, ja hänen mittava vartalonsa näytti laajenevan hänen oman henkensä suuruutta. "Vielä olen triumfoiva. Koskaan eivät viholliseni — koskaan ei jälkimaailma saa sanoa että toisen kerran Rienzi luopui Roomasta! Kuulkaa! 'Viva 'l popolo!' Vielä huudetaan 'eläköön kansa!' Tuo huuto ei säikytä ketään paitsi tyrannia! Minä triumfoin ja jään eloon!"

"Ja minä kanssasi!" sanoi Nina lujasti. Rienzi epäröitsi hetkisen, katseli vaimoansa, painoi intohimoisesti hänet sydäntänsä vastaan, suuteli ja vielä suuteli häntä sekä virkkoi: "Nina, minä käsken sinua, — lähde!"

"En ikinä!"

Rienzi oli vaiti. Irenen kyyneltulvaiset kasvot kohtasivat hänen silmänsä. "Me kaikki tahdomme kuolla kanssasi", sanoi hänen sisarensa: "sinä vain, Adrian, jätä meidät!"

"Olkoon sitten", sanoi ritari suruisena; "jäämme kaikin tänne", ja hän kerrassaan luopui enemmästä yrityksestä.

Lyhyt kuolonäänettömyys, jonka vaan Irenen tuskainen nyyhkytys rikkoi, pääsi valtaan. Raivoavien tuhanten jymy kuului hirvittävän selvänä. Rienzi näytti vaipuneen ajatuksiinsa — sitten kohottaen päänsä, hän virkkoi tyynesti, "olette voittaneet — lähden kanssanne — kokoan vain nämät paperit ja seuraan teitä. Nopeaan, Adrian — pelasta he!" ja hän tarkottaen osotti Ninaa.

Toista viittausta odottamatta nuori Colonna tempasi Ninan voimalliseen kouraukseensa, vasemmalla kädellään hän tuki Ireneä, joka kauhusta ja mielenliikutuksesta oli melkein tunnottomana. Rienzi vapautti hänet kevyemmästä taakasta — hän otti sisarensa syliinsä sekä laskeutui kierreportaita alas. Nina ei vastustellut — hän kuuli puolisonsa astunnan takanaan, siinä oli hänelle kylläksi — hän kerran vain kääntyi kiittämään häntä silmillään. Kookas, haarniskoittu pohjolainen seisoi avonaisessa ovessa, Rienzi luovutti Irenen, joka nyt oli täysin tiedoton, soturin syliin, ja suuteli äänetönnä hänen kalvakasta poskeansa.

"Pian, herrani", sanoi pohjolainen, "kaikilta tahoilta rynnistetään!" Näin sanoen hän läksi alas taakkoineen. Adrian ynnä Nina seurasivat; senaattori seisoi hetkisen paikallaan, kääntyi ympäri sekä oli huoneessaan ennenkuin Adrian huomasi että hän oli kadonnut.

Sukkelaan hän tempasi peitteen vuoteestaan, kiinnitti sen akkunapuitteesen ja laskeutui sen avulla (useain jalkain matkan) alempana olevalle parvekkeelle. "En kuolekaan rotan tavoin", sanoi hän, "eteeni viritettyyn pyydykseen! Koko väkijoukko on ainakin näkevä ja kuuleva minut."

Tuo oli silmänräpäyksen työ.

Sillä välin Nina oli tuskin kuutta askelta ehtinyt, kun hän huomasi olevansa Adrianin kanssa kahden kesken.

"Haa! Cola!" hän kiljasi, "missä hän on! Hän on poissa!"

"Malttakaa mielenne, signora, hän vaan palasi noutamaan muutamia salaisia papereita, jotka unehtuivat. Hän on heti seuraava meitä."

"Odottakaamme sitten."

"Signora", sanoi Adrian kiristellen hampaitansa, "ettekö kuule väkijoukkoa? — pois, pois!" ja hän läksi pakenemaan nopeammin askelin. Nina ponnisteli hänen kourissaan — rakkaus antoi hänelle epätoivon voiman. Hurjasti nauraen hän ryöstäytyi hänestä. Hän riensi takasin — ovi oli suljettu — mutta teljetön — hänen vapiseva kätensä viivähti hetkisen rivassa. Hän avasi oven, työnsi raskaan salvan eteen, jotta Adrianin oli mahdoton saavuttaa häntä. Hän oli portailla — hän oli huoneessa. Rienzi oli poissa! Hän samosi, hänen nimeänsä huudellen, läpi valtahuoneuston — kaikki oli autiota.

Kaikki ovet, joista päästiin alasvieviin käytäviin olivat ulkoa teljetyt. Hengästyneenä, läähöttäen, hän palasi kammioon. Hän riensi akkunaan — älysi keinon, jolla Rienzi oli päässyt alas — hänen uljas sydämensä ilmaisi hänelle Rienzin uljaat aikeet: — hän näki että he olivat erotetut. — "Mutta sama katto suojaa meitä", hän huudahti riemuiten, "ja sama on kohtalomme oleva!" Tuo ajatus mielessään hän vaipui ääneti, kärsivällisenä, permannolle.

Tehden jalon päätöksen olla hylkäämättä noita uskollisia lemmenliittolaisia ilman uutta yritystä, Adrian oli seurannut Ninaa, mutta liian myöhään — ovi oli suljettu hänen ponnistustensa varalle. Väkijoukko marssi edelleen — hän kuuli sen huudon äkkiä muuttuvan — se ei enää ollut "Eläköön Kansa!" vaan "Surma pettäjälle!" Hänen seuralaisensa oli jo poistunut, ja huolien nyt vaan Irenen vaarasta, Colonna katkerin murhein kääntyi pois, kulki alas porraskäytävää ja kiiruhti virran rantaan, missä venhe ja hänen joukkonsa odottivat häntä.

Parveke, jolle Rienzi oli laskeutunut, oli sama, josta hänen tapansa oli puhua kansalle — se liittyi avaraan saliin, jota käytettiin valtiollisissa juhlatiloissa — ja sen kummallakin puolen kohosi ulkoneva torni, jonka ristikkoakkunat antoivat parvekkeen puoleen. Toista näistä torneista käytettiin asevarastona, toisessa oli Brettonen, Montrealen veljen, vankisuoja. Viimeksimainitun tornin takana oli Capitolin yhteinen tyrmä. Silloin vankila ja palatsi olivat hirvittävän lähellä toisiansa!

Juhlasalin akkunat olivat vielä auki — ja Rienzi astui sinne parvekkeelta — edellisen päivän pitojen merkkiä oli siellä nähtävänä — vielä kosteat viinitäplät punasivat lattiata, ja kulta- ja hopeamaljoja väikkyi akkunakomeroissa. Hän läksi asehuoneesen oikopäätä ja valitsi monista sota-asuista sen, joka oli ollut hänen yllään, kun hän lähes kahdeksan vuotta sitten karkotti ylimykset Rooman porteilta. Hän pukeutui rautaan, jättäen vaan päänsä paljaaksi; ja sitten ottaen seinältä oikeaan käteensä Rooman suuren gonfalonin, hän palasi heti saliin. Ei ketään ihmistä hän tavannut. Tuossa laajassa rakennuksessa, paitsi vangituita ja uskollista Ninaa, jonka läsnäolosta hän ei tiennyt — senaattori oli yksin.

Eteenpäin kulki väkijoukko, ei enää määrätyssä järjestyksessä; kuin virta virran perästä — kaduilta, kujilta, palatsista ja hökkelistä — riehuva meri sai uutta lisää. Eteenpäin se kulki — intohimot paljoudesta yltyneinä — vaimot ja miehet, lapset ja raihnainen ikä — heränneen, irtipäässeen, vastustamattoman fyysillisen voiman ja eläimellisen kiukun kauheassa rintamassa. — "Surma pettäjälle — kuolema tyrannille — kuolema sille, joka kansaa verotti!" "Mora l' traditore che ha fatta la gabella! — Mora!" Se oli kansan huuto — se senaattorin rikos! He ryntäsivät Capitolin matalan aituuksen yli — he täyttivät yht'äkkisellä syöksyllä tuon tilavan, hetkistä ennen niin tyhjän — nyt verta janoovia ihmisolentoja kihisevän aukean. Samassa syntyi kuolemanhiljaisuus, ylhäällä parvekkeella Rienzi seisoi — hänen päänsä oli paljastettu, ja aamuaurinko paistoi tuohon uljaasen otsaan ja kiharoihin, jotka ennen aikojaan olivat harmaantuneet tuon mielettömän joukon palveluksessa. Kalpeana ja pystyisenä hän seisoi — ei pelkoa, ei kiukkua, ei uhkaa nähty hänen kasvoillaan — mutta syvää murhetta ja ylevää mielenlujuutta! Hetkeinen häpeä — hetkeinen kunnioitus valtasi väkijoukon. Hän viittasi gonfaloniin, johon tasavallan merkkisanat ja Rooman vaakuna olivat kirjaillut, ja näin hän alkoi:

"Minäkin olen roomalainen ja kansalainen! kuulkaa minua!"

"Älkää kuulko häntä! älkää kuulko häntä! hänen kavala kielensä saattaa lumota meidät!" huusi joku häntä äänekkäämmin, ja Rienzi tunsi Cecco del Vecchion.

"Älkää kuulko häntä! alas tyranni!" huusi kimakampi ja nuorekkaampi ääni, ja käsityöläisen rinnan seisoi Angelo Villani.

"Älkää kuulko häntä! kuolema surmalaiselle!" huusi ääni hänen sivullaan, ja viereisen vankilan ristikko-akkunasta tuijotti häneen kuin tiikerin silmin Montrealen veljen kostava katse. Silloin maasta taivaasen nousi huuto — "Alas tyranni — alas kansan verottaja!"

Vaaru kiviä rämähti senaattorin sotasopaan — vielä hän pysyi liikahtamatta. Ei ainoankaan lihaksen väräys ilmaissut pelkoa. Hänen oman ihmeellisen kaunopuheliaisuutensa vakuutus, jos häntä vain kuultaisiin, elvytti vielä toivoa hänessä; hän seisoi lujana omissa suuttuneissa, mutta järkähtämättömissä aatoksissaan! — mutta juuri tuon kaunopuheliaisuuden tieto oli nyt hänen verisin vihollisensa. Joukon johtajia vapisutti, että jos häntä kuultaisiin; ja "epäilemättä", sanoo hänen samanaikainen elämäkerrankirjoittajansa, "jos hän olisi puhunut vain, hän olisi muuttanut heidän kaikkien mielet, ja työ ollut pilalla".

Ylimysten soturit olivat jo yhtyneet väkitungokseen — kiviä tappavammat aseet enensivät joukon raivoa — keihäät ja nuolet pimensivät ilman; jo kuultiin äänen kiljaisevan, "tietä sainioille!" Loimottaen soihdut punersivat päivänvalossa ja huiskuivat väkijoukon päitten päällä, kuin hornalaiset, roistoväen sekaan irtipäässeet! Ja missäpä paikkaa helvettiä on hornanhenkiä sellaisia kuin mieletön roistoväki voi luoda? Heiniä, halkoja ja olkia koottiin yht'äkkiä Capitolin suurten ovien eteen, ja haiku kiiriskeli tuokion kuluttua ilmoille, lyöden hyökkäävät peräytymään.

Rienziä ei enää näkynyt; nuoli oli lävistänyt hänen kätensä — tuon oikean käden, joka piti Rooman lippua pystyssä — tuon oikean käden, joka antoi tasavallalle valtiosäännön. Hän peräytyi myrskystä autioon saliin.

Hän istuutui, — ja kyyneleet, jotka eivät juosseet heikosta ja naisellisesta hetteestä, vaan kyyneleet tunteitten ylevimmästä lähteestä — kyyneleet, jotka soveltuvat sotilaalle, jonka omat joukot ovat hyljänneet — isänmaanystävälle, jonka maanmiehet syöksyvät päin omaa perikatoaan — isälle, jonka lapset niskottelevat hänen rakkauttaan vastaan, — senkaltaiset kyyneleet tulvivat hänen silmistään, ja ne huojensivat, mutta ne muuttivat hänen sydämensä!

"Riittää, riittää!" hän sanoi nousten ja pyyhkäisten halveksuen vedet tiehensä; "olen tarpeeksi uskaltanut, ponnistellut, tuon raukan, epäkelvon sukukunnan hyväksi. Minä vielä sen häjyn ällistytän — luovun ajatuksesta, jonka he niin vähän ansaitsevat! Rooma sortukoon! — Tunnen ainakin olevani maatani jalompi! — se ei kannata niin ylevää uhria!"

Hänen tuota tuntiessaan kuolema kadotti kaiken jalouden näön, mikä sillä oli ollut, ja hän kiittämättömiä vihollisiansa ylönkatsoen ja heidän luonnottoman raivonsa uhmilla päätti tehdä ponnistuksen henkensä pelastukseksi! Hän riisui kimaltavan asunsa; hänen älynsä, kekseliäisyytensä, viekkautensa palasivat. Hänen tarmokas mielensä ajatteli salapukua — pakoonpääsyä: — hän jätti salin — kulki palvelijain huoneitten läpi - löysi niistä eräästä karkean työpuvun — pukeutui siihen — heitti päänsä päälle muutamia palatsin verhoimia, ikäänkuin pyrkien tiehensä ne anastettuaan, sekä virkkoi entisin "fantastico riso" — "Kun kaikki muut ystävät luopuvat minusta, saattanen itsekin hyljätä itseni!" Sen jälkeen hän odotti tilaisuuttaan.

Sillävälin liekit roihusivat yltyen yltymistään; ulko-ovi oli jo tuhkana; huoneesta, jonka hän oli jättänyt, savu tuprusi pilvinä — puu räiski — lyijy suli — ryskyen sortuivat monet portit — hirvittävä pääsy oli koko väkijoukolle auki — Caesarien Capitoli jo horjui päin kukistustaan! — Nyt oli aika! — hän kulki lieskaisesta ovesta — poikki kytevän kynnyksen; — hän kulki ulkoportista vahingoittumatta — hän oli keskellä väkitungosta. "Viljalti saalista tarjona", hän sanoi roomalaisella murteella lähinnä seisoville, kasvot taakkansa kätkössä — "Suso, suso a gliu traditore!" Roistoväki ryntäsi hänen jälkeensä — hän riensi eteenpäin — hän saapui viimeiselle portaalle, joka vei aukealle kadulle — hän oli viimeisellä ovella — vapaus ja elämä olivat hänelle avoinna. Muuan soturi (hänen omansa) tarttui häneen. "Seis — mihin sinä menet?"

"Varokaa ettei senaattori pääse valepuvussa karkuun!" huusi ääni hänen takaansa — se oli Villanin. Peittävä taakka temmattiin hänen päänsä päältä — Rienzi seisoi paljastettuna: "Minä olen senaattori!" hän sanoi lujalla äänellä. "Kuka uskaltaa kansan edustajaan koskea?"

Tuokiossa väkijoukko piiritti hänet. Ei taluttaen, vaan lennättäen raastettiin senaattori Leijonapaikalle. Liekkien roihutessa harmaa kuvapatsas heijasti kalmankeltaisen valon ja hehkui — (tuo hirvittävä ja juhlallinen muistomerkki!) — kuin itse valkea!

Sinne tultuaan, väkijoukko peräytyi, uhrinsa suuruutta kauhistuen. Ääneti hän seisoi, kääntäen kasvonsa ylt'ympäri; eikä voinut hänen vaatteuksensa karkeus, ei hetken hirmu, ei ilmitulon ylpeä murhe lannistaa hänen olemuksensa majesteettia, eikä palauttaa rohkeutta noihin tuhansiin, jotka hämmästyneinä tunkeilivat hänen ympärillään. Vanha Capitoli liekkien verhossa valaisi hirvittävän komeana tuota ääretöntä kansanjoukkoa. Kauas pitkin katuja ulottui tulinen loimotus sekä taajaa väentungosta, kunnes se päättyi Colonnain — Orsinein — Savellein välkkyviin lippuihin! Rooman tosi tyrannit marssivat kaupunkiin! Heidän torviensa toitotusten kajahtaessa läpi polttavan ilman, roistoväki näytti saavuttavan rohkeutensa. Rienzi alkoi puhua; hänen ensi sanansa oli hänen oman kuolemansa merkki.

"Kuole, tyranni!" kiljasi Cecco del Vecchio, työntäen väkipuukon senaattorin rintaan.

"Kuole, Montrealen surmalainen!" jupisi Villani: "näin tehtäväni on tehty!" ja hänen oli toinen isku. Sitten vetäytyessään pois ja nähdessään käsityöläisen, kaiken eläimellisen intohimon juopuneen raivon vallassa, lakkiaan heiluttaen ja kiljuen potkivan kaatunutta jalopeuraa, — nuori mies katseli häntä katkeran ja masentavan ylönkatseen silmäyksin ja sanoi pistäessään aseensa tuppeen ja verkalleen kääntyessään, jättääkseen väkijoukon:

"Hullu, viheliäinen hullu! sinulla ja noilla ainakaan ei ollut omaisen verta kostettavana!"

Hänen sanojaan ei kuultu — hänen lähtöään ei huomattu; sillä kun Rienzi sanatta, valituksetta vaipui maahan, — kun väkijoukon ärjyvät aallot vyöryivät hänen päällitsensä, — ääni, kimakka, terävä ja hurja, kuului yli kaiken jylinän. Palatsin akkunassa (morsiuskammionsa akkunassa) Nina seisoi! — alhaalla ja ylt'ympäri raivoavien liekkien lomitse kasvot ja ojennetut kädet näkyvissä! Ennenkuin vielä tuon läpitunkevan kiljauksen väreet olivat hälvenneet ilmoille, maahan mahtavasti romahtaen sortui koko tuo Capitolin sivusta, — mustaksi, kyteväksi raunioksi.

* * * * *

Samana hetkenä yksinäinen pursi kiiti vinhasti pitkin Tiberiä. Rooma oli melkeän matkan päässä, mutta palon kellertävä hehku loi häämötyksensä virran rauhalliseen ja kuvastavaan kalvoon: sanomattoman ihana oli maisema! vieno, kaikkea maalarin ja runoniekan taidetta ylempi, auringonvalo väreillen yli syksyisten kasvikkoin ja vyyhdyttäen kultaisen Virran aallot lempeään rauhaan!

Adrianin katse oli kiintynyt Capitolin torneihin, jotka liekehtien kohosivat ilmoille ympäröivien rakennusten huippujen joukosta; — tajuttomana ja hänen suojelevaan rintaansa turvaantuneena, Irene onneksi oli hetken hirmuista tietämättömänä.

"Ne eivät uskalla — ne eivät uskalla", virkkoi urhea Colonna, "loukata hiuskarvaakaan tuosta pyhästä päästä! — Jos Rienzi menehtyy, Rooman vapaus menehtyy ainiaaksi! Niinkuin nuot tornit, jotka kohoavat liekkien helmoista, Rooman ylpeys ja muistomerkki, hän on nouseva hetken vaarojen ylitse. Katso, yhä vikautumattomana riehuvan elementin keskellä, Capitoli itse on hänen merkkikuvansa!"

Tuskin hän oli nuot sanat sanonut, kun ääretön savuröykkiö pimensi etäisen palon ja raskas romahdus, matkan heikontamana, saapui hänen korviinsa; seuraavana silmänräpäyksenä tornit, joita hän oli katsellut, olivat kadonneet näkyvistä, ja kiinteä ja uhkaava tulihehku näytti ammahtaneen ilmoille — koko Roomasta itsestä tehden polttorovion

Rooman viimeiselle tribuunille!