YHDEKSÄS KIRJA.
PALAJAMINEN.
I Luku.
Riemukulku.
Koko Rooma oli liikkeellä! — P. Angelosta Capitoliin akkunat, parvekkeet, katot täynnä iloisia tuhansia. Siellä täällä vaan, Colonnain, Orsinein ja Savellien synkissä kortteleissa, vallitsi kuolonhiljaisuus. Ei kuulunut niiden linnotuksista barbaarilaisvahtimiesten tavallista astuntaakaan. Portit olivat lukitut — akkunat teljetyt — kolkko äänettömyys ylt'ympäri — kaikki todisti ylimysten poissaoloa. He olivat jättäneet kaupungin heti saatuaan varman tiedon Rienzin lähenemisestä. Campagnan kylissä ja linnotuksissa he palkkasotureittensa turvissa odottelivat hetkeä, jolloin kansa, epäjumalaansa kyllästyneenä, kutsuisi takasin jopa nuot julmat pyhimysten hävittäjätkin.
Noine poikkeuksineen koko Rooma oli täynnä liikettä! Kulta- ja hopeakankailla verhottuihin riemuportteihin, joita oli pystytetty jokaiselle pääaukealle, oli kirjoitettu tervehdys- ja ylistyslauseita. Välimatkoilla seisoi nuorukaisia ja neitosia kukkas- ja laakerivasut kädessä. Korkealla yli kansajoukkojen — Hadrianuksen mahtavasta tornista — Capitolin huipuilta — apostoleille ja pyhimyksille omistettujen rakennusten harjoilta — liehui lippuja kuin voiton merkiksi. Rooma jälleen avasi sylinsä tribuunilleen.
Väkijoukossa — avaraan viittaansa kääriytyneenä — tungoksen kätkössä — ja todella useampain muistosta hävinneenä — oli Adrian Colonna! Hän ei ollut voinut jäädä Irenen veljestä välinpitämättömäksi. Yksinään kansalaistensa joukossa hän seisoi — tuo Colonnain uljaasta suvusta ainoa, joka oli kansan lemmikin riemuretkeä näkemässä.
"Sanotaan hänen varttuneen vankeudessa", virkkoi joku katselijoista, "hoikka hän kumminkin oli pulahtaessaan P. Angelon kirkosta päivän koittaessa!"
"Siinä puheessa on perää", sanoi toinen, pieni, juonikkaan näkönen mies, "minä näin hänen jättävän legaatille hyvästi."
Jokainen silmä kääntyi viimeisen puhujan puoleen; hän tuli kerrassaan tärkeäksi henkilöksi. "Niin", jatkoi pikkumies mahtavana, "heti saatuaan, nähkääs, Messere Brettonen ja Messere Arimbaldin, Fra Morealen veljet, saattamaan häntä Perugiasta Monte Fiasconeen, hän lähti legaatti d'Albornozen luo, joka keskusteli päälliköittensä kanssa avoimen taivaan alla. Väkijoukko seurasi. Minä sen mukana, ja — tribuuni nyökkäsi päätään minulle — nyökkäsipä — ja sitten karmosiininen vaippa yllään ja karmosiininen lakki päässään hän silmäili kopeata kardinaalia, kopeampana kuin hän itse. 'Monsignore', sanoi hän, 'vaikka ette annakaan minulle rahaa ettekä aseita, millä torjua tien vaaroja ja ylimysten väjymisiä, olen valmis lähtemään. Rooman senaattoriksi hänen Pyhyytensä teki minut; pyydän teitä, monsignore, tavanmukaisesti heti vahvistamaan tuo arvo'. Olisittepa nähneet, kuinka kopea spanialainen ällistyi, punastui ja synkistyi, mutta puri vaan huultansa eikä paljoa puhunut."
"Ja vahvisti Rienzin senaattoriksi?"
"Vahvisti; siunasi häntä ja käski lähtemään."
"Senaattoriksi!" huudahti muuan harmaahapsinen jättiläinen, kädet rinnalla, "en pidä noista entisistä patriicein arvonimistä. Pelkään että hän tuon uuden tähden unhottaa vanhan."
"Hyi, Cecco del Vecchio, ainainen nurkuja!" sanoi eräs verkakauppias, joka juhlavarustuksista oli suuresti kostunut. "Minun mielestäni ei senaattori ole niinkään pöyhkeä arvonimi kuin tribuuni. Toivon että tästä kerran ruvetaan juhlimaan. Rooma onkin kauan ollut ikävissään. Huonot liikeajat, kerrassaan."
Käsityöläinen hymyili halveksien. Hän oli niitä, jotka tekivät erotuksen keskisäädyn ja työntekijäin välillä, ja hän vihasi kauppiasta yhtä paljon kuin ylimystä. "Päivä kuluu", sanoi pikkumies, "kohta hänen pitäisi saapuman. Senaattorin puoliso ja koko hänen seurueensa läksivät kohtaamaan häntä kaksi tuntia sitten."
Tuskin olivat nuot sanat sanotut, kun väkijoukko alkoi levottomasti häilyä ja samassa nähtiin ratsumies kiitävän pitkin katua. "Tehkää tietä! Peräytykää! Tietä kuuluisimmalle Rooman senaattorille!"
Väkijoukko vaikeni — sitten nurisi — ja vaikeni jälleen. Parvekkeista ja akkunoista kurkotti jokainen katsoja päätänsä. Hevosten astuntaa ja torvien soittoa kuului kaukaa, sitten etäisestä kadunkulmasta välähtivät näkyviin liput ja keihäät — sitten kuin yhdestä suusta kajahti huuto — "hän tulee! hän tulee!"
Adrian vetäytyi yhä taammaksi väkijoukkoa ja nojaten erään huoneen seinustaan, hän katseli lähestyvää näytelmää.
Etupäässä ratsasti, kuusi miestä rinnakkain, roomalaisten hevosmiesten kulkue, joka oli lähtenyt kohtaamaan senaattoria; kaikilla oli öljypuunoksat kädessä ja jokaisen sataluvun edessä liehui lippuja, joihin oli kirjoitettu sanat: "Vapaus ja rauha maassa." Heidän kulkiessaan Adrianin ohi jokainen kansanmieleinen ratsastaja huomattiin ja vastaanotettiin kovaäänisillä huudoilla. Heidän puvustaan ja sota-asustaan Adrian tunsi heidän enimmäkseen kuuluvan Rooman kauppasäätyyn, joka, niinkuin hän hyvin tiesi, ellei se ollut kummallisesti muuttunut, arvosteli vapautta vaan kauppayritysten kannalta. "Huono turva noista", ajatteli Colonna; — "mitähän lähinnä seurannee?" Sitten tuli saksalaisia palkkasoturia välkkyvine asuineen, Provencen veljesten kullalla palkattuja, entisiä Riminin Malatestan kätyriä, kookkaita, tyyniä, harjaantuneita miehiä, jotka silmäilivät väkijoukkoa puoleksi barbaarimaisesti ihmetellen, puoleksi röyhkeästi ylönkatsoen. Ei ainoakaan huudahdus tervehtinyt karskia muukalaisia; oli silminnähtävää että heidän näkönsä karvasteli katsojain sydämiä.
"Häpeä!" murisi Cecco del Vecchio kuuluvasti. "Tarvitseeko kansanystävä noitten miekkoja, jotka Orsinia ja Malatestaa suojelevat? — Häpeä!"
Ei yksikään ääni noussut tällä kertaa rotevaa nureksijaa vastaan.
"Hänen ainoa todellinen puolensa ylimyksiä vastaan", tuumi Adrian, "jos hän niille hyvin maksaa! Mutta heidän lukunsa ei riitä!"
Sitten tuli kaksisataa fantassinia eli toskanalaista jalkamiestä, raskasaseista, haarniskoittua väkeä — uljas joukko, jonka iloinen katse ja ystävällinen olemus näyttivät miellyttävän rahvasta. Ja niin oli todella laita, — sillä he olivat toskanalaisia ja siis vapautta rakastavia. Missä roomalaiset näyttivät tuntevan luonnolliset ja oikeat liittolaisensa, — ja yleinen huuto nousi "vivanoi bravi Toscani!"
"Huono turva", ajatteli tarkka-älyinen Colonna; "ylimykset saattavat ne pelottaa ja roistoväki ne turmella."
Sitten seurasivat torvensoittajat ja lipunkantajat — silloin musiikin säveleet hukkuivat huutoihin, jotka yht'aikaa kajahtivat kaupungin kaikista ääristä:
"Rienzi! Rienzi! Terve, terve! Rienzi ja buono stato!" Kukkia sateli hänen tielleen, huivia ja lippuja liehui jokaisesta talosta, — kyyneleitä nähtiin peittelemättä vuotavan pitkin partaisia poskia, — nuorukainen ja vanhus nähtiin polvillaan, kohotetuin käsin siunaavan palannutta. Hän saapui, tuo senaattori-tribuuni — "Phoenix roviolleen!"
Kullasta välkkyvään purppuraan puettuna, uljas pää paljaana auringon paisteessa ja satulakaarta kohden kumartuneena, Rienzi ratsasti hiljalleen läpi väkijoukon. Ei näkynyt hetken liikutuksessa taudin ja kärsimysten merkkejä hänen jalossa muodossaan; hänen varttunut ruumiinsakin loi suurempaa majesteettia hänen olemukselleen. Toivo säteili hänen silmästään — voittoriemu ja valta kuvautuivat hänen otsallaan. Väkijoukot eivät enää voineet pysyä alallaan; kaikki rynnistivät eteenpäin toivoen saavansa kohdata hänen katseensa, koskettaa hänen viittansa lievettä. Häntä itseä syvästi liikutti yleinen riemu. Hän pysähtyi; vapisevin äänin hän yritti puhua kansalle. "Olen palkittu", hän sanoi — "palkittu kaikesta; — onnistukoon minun tehdä teidät onnellisiksi!"
Väkijoukko antoi tietä — senaattori kulki edelleen — taas väkijoukko painui yhteen. Tribuunin takana kiihottunut mielenkuvitus näki itse muinaisen Rooman jumalattaren.
Kultakankailla verhottua ratsua — yllään lumivalkea, jalokivistä välkkyvä hame — ohjasi ihana, kuninkaallinen Nina. Hänen kopeutensa, loistonhimonsa olivat tuona hetkenä unhotetut; hän tuskin oli vähemmän tervetullut, vähemmän jumaloitu, kuin hänen puolisonsa. Ja hymy onnellisuutta säteillen — huuli ylpeätä ja riemuitsevaa tunnetta vavahdellen — hän ei milloinkaan ollut näyttänyt niin kerrassaan sekä lempeen että valtaan syntyneeltä, — kulkiessaan kuin Zenobia läpi Rooman komeuden — ei vangittuna, vaan kuningattarena.
Mutta tuohon uljaaseen vartaloon ei ollut Adrianin katse kiinnitetty, hänen kalpeana, vapisten, henkeään vetämättä nojatessaan seinustaan. Oliko tuo unta? Oliko kuollut henkiin vironnut? Vai oliko tuo hänen oma, elävä Irenensä, jonka vieno sulo loisti suruisena Ninan vieressä — tähtönen kuun rinnalla? Komea näytelmä hälveni hänen silmistään — kaikki himmeni ja pimeni. Hän hetkiseksi meni tainnuksiin. Toivuttuaan hän näki kansan rientävän eteenpäin, mahtavana virtana seuraavan kulkuetta. Joukon seassa hänen katseensa tapasi Irenen armaan vartalon, jonka kulkueen liput pian peittivät hänen silmistään. Veri syöksähti hänen sydämestään läpi jokaisen suonen. Hän oli mies, joka vuosikausia oli ollut kauheassa horrostilassa ja yhtäkkiä havahti taivaan valoon.
Paitsi Adriania yksi mies jäi jälelle tungoksesta. Se mies oli Cecco del Vecchio.
"Hän ei nähnyt minua", jupisi seppä, "vanhoja ystäviä ei enää muisteta! Hyvä, hyvä, Cecco del Vecchio vihaa vielä tyrannia — olkoot ne minkä nimellisiä tahtovat ja pukeutukoot ne kuinka koreisin vaatteisin hyvänsä. Hän ei nähnyt minua. Vai niin!"
II Luku.
Naamiaiset.
Tarkkaälyinen lukija jo on tullut tietämään, ilman tekijän suoranaista välitystä kertojana, tapahtumat, jotka olivat kohdanneet Rienziä hänen vapaaksipääsemisensä ja Roomaan tulonsa välillä. Kun tuo vaikutus, jonka Nina oli tehnyt Albornozen hellempään ja parempaan luontoon, oli haihtunut, hän luonnollisesti alkoi pitää vierastaan — minä sen aikuiset valtiomiehet aina pitivät ihmisiä — suuren shakkipelin huovina, jonka sopi siirtää, työntää esiin, uhrata, miten parhaiten kulloinkin soveltui. Päästyään tuumainsa perille, hankittuaan takasin paavin perintötilukset, lannistettuaan Johan di Vicon, sekä yllyttäjä Baroncellin kukistuttua ja kuoltua, ei kardinaali suinkaan katsonut soveliaaksi asettaa ky'ykästä ja kunnianhimoista Rienziä takasin Roomaan ja niin korkeaan arvoon. Uskaliaan roomalaisen rinnalla hänen omakin suuri henkensä surkastui; ja hän oli täydellisesti kykenemätön ymmärtämään tahi arvaamaan politiikkaa, johon uusi senaattori ryhtyisi, päästyään taas Rooman herraksi. Teeskentelemättä viivytystä, hän sentähden kieltäytyi auttamasta häntä. Ja niin Rienzi oli lyhyen matkan päässä Roomasta, ilman ainoatakaan sotamiestä turvanaan ylimyksiä vastaan. Mutta Taivas ei ollut päättänyt että yksi mies, jos kohta lahjakas ja mahtava, kauan sai vastustella ja vallita Rienzin kohtaloita; ja tuskinpa hän milloinkaan elämänsä loistavimmissa vaiheissa oli näyttänyt niin terävää ja kekseliästä järkeä, kuin silloin selvitessään kardinaalin vehkeistä. Käytyään Perugiassa, hän, niinkuin olemme nähneet, sai Montrealen veljiltä miehiä ja rahaa hankituksi palaustaan varten. Mutta P. Johanneksen ritari pahasti erehtyi, jos hän luuli ettei Rienzi läpikotasin oivaltanut saamansa avun kavalia ja turmiollisia ehtoja. Hänen tarkka silmänsä ensi katsauksessa luki Montrealen veljien tarkotusperät ja luonteet — hän huomasi että ollessaan palvelevinaan häntä, he tarkottivat pitää häntä ohjissa — että, jouduttuaan ahnaan ja kunnianhimoisen Montrealen velalliseksi, ja Montrealen veljien johtamat joukot ympärillään, hän pyristeli verkossa, joka, ellei hän sitä saisi murretuksi, pian kietoisi hänen menestyksensä ja henkensäkin surmansilmukoihin. Mutta luottaen oman neronsa kekseliäisyyteen ja apukeinoihin hän eloisasti luotti siihen, että noista oli tuleva hänen narrejaan, jotka unissaan pitävät häntä omanaan, ja valtakunta panoksena, hän ei välittänyt vastapuolueen juonista.
Sillä välin, yhdistäen kaikkiin ripeämpiin ja jalompiin ominaisuuksiinsa äärettömän teeskentelyn, hän oli sokeasti luottavinaan provencelaisiin tovereihinsa; ja hän ensi toimekseen, riemusaaton jälkeen ja tultuaan Capitoliin, korkeimmilla kunnianosotuksilla, mitä hänen vallassaan oli, palkitsi Messere Arimboldon ja Messere Brettone de Montrealen!
Ankarasti juhlittiin tuona iltana Capitolin saleissa; mutta kaiken komeutta kalliimpi oli Rienzille Ninan hymyily. Hänen uljaat ja ihastelevat silmänsä, tulvien autuaita kyyneliä, olivat Rienzin kasvoihin luotuina; hän vain tunsi että he olivat jälleen yhdistetyt ja että aika, jos kohtakin kirkkaasti loistava, riensi hetkeksi, jolloin he murheellisen ja synkän eronsa perästä taasen saisivat olla yksin.
Peräti toisellaiset olivat Adrian Colonnan ajatukset, hänen yksin istuessaan uljaan sukunsa kolkon korttelin kolkossa palatsissa. Irene siis oli elossa, — jokin kummallinen erehdys oli pettänyt hänet, — Irene oli säilynyt raatelevalta rutolta; ja jokin hänen armaan muotonsa suruisessa kalpeudessa tuon päivän riemussakin kertoi hänelle, että häntä vielä muisteltiin. Mutta hänen mielensä vähitellen toinnuttua ensimmäisestä rajusta ihastuksestaan, hän ei saattanut olla kysymättä itseltään, eivätkö he yhä tulisi olemaan erillään Stefanello Colonna, vanhan Tapaninpojan poika, josta (isänsä ja veljensä kuoltua) oli tullut tuon mahtavan suvun nuorellinen päämies, oli jo nostanut lippunsa senaattoria vastaan. Linnotettuaan itsensä Palestrinan melkein voittamattomiin varustuksiin, hän oli koonnut ympärilleen kaikki perheensä alustalaiset, ja hänen hillitsemättömät soturinsa hävittivät parast'aikaa läheisiä tasankoja kauas ja laajalti.
Adrian näki että muutamien päivien kuluttua Colonnain ja senaattorin väli puhkeaisi ilmi sodaksi. Saattoiko hän ryhtyä omaa heimoansa vastaan! Hänen lemmensuhteensa Ireneen vielä enemmän riistäisi sellaiselta menettelyltä kaiken omanvoitonpyytämättömän isänmaanrakkauden näön, ja vielä auttamattomammin tahraisi hänen ritarillisen maineensa, missä hyvänsä hänen vertaistensa mielensuosio kallistui Colonnain asian puolelle. Toiselta puolen sekä hänen rakkautensa senaattorin sisareen että hänen oma taipumuksensa ja rehellinen vakuutuksensa olivat tuon puolella, jolla yksin hänestä näytti olevan halua ja kykyä korjata hänen langenneen kaupunkinsa sekasortoa. Kauan mietiskeltyään hän alkoi peljätä että muuta keinoa hänellä ei ollut, kuin tuo julma puolueettomuus, mihin hän oli ennen tuomittu; mutta hän päätti ainakin yrittää — mikä oli hänen synnynnälleen ja maineelleen suotuisa — sovittaa kiisteleviä puolueita. Sitä varten hänen oli alottaminen ylpeästä serkustaan. Hän hyvin älysi, että jos tiedettäisiin hänen ensiksi kohdanneen Rienzin, hän näyttäisi senaattorin valtuuttamalta — ja vaikka Stefanello itse saattaisikin suostua hänen edustukseensa, häntä ympäröivät kopeat ja julmat ylimykset eivät alentuisi kuulemaan kansan valitsemaa lähettilästä; ja sen sijaan että häntä kunnioitettaisiin välittäjänä, häntä epäiltäisiin petturiksi. Hän päätti siis lähteä Palestrinaan; mutta (hänen sydämensä tykytti kuuluvasti) eikö olisi mahdollista tavata ensin Ireneä? Se ei ollut helppo yritys, mutta hän tahtoi koettaa. Hän kutsui Giulion.
"Senaattori pitää pidot tänä iltana — arveletko niihin paljo väkeä saapuvan?"
"Sanotaan" vastasi Giulio, "että lähettilästen ja signorien tämänpäiväisten kestein perästä pidetään huomenna naamiohuvit, joihin kaikki luokat pääsevät. Jos tribuuni vaan ylimykset kutsuisi, niin mahtuisivatpa, hitto vieköön, kaikki hänen naamariniekkansa Capitolin pienimpään kammioon. Luultavasti naamarit ovat määrätyt hänen vierastensa laadun salaamiseksi."
Adrian hetkisen aprikoittuaan päätti lykätä Palestrinan matkansa toistaiseksi — käyttää hyväkseen kemuja sekä lähteä naamiohuveihin.
Tuon huvittelutavan, vaikka se vuoden-aikaan nähden ei ollut tavallinen, Rienzi oli pitänyt muita parempana, osaksi ja nähtävästi siksi, että hän siten saattoi parhaiten vastaanottaa lukuisat ja kirjavat kannattajansa; mutta etupäässä ja salaisesti siksi, että se hänelle ja hänen luotettaville ystävilleen soi tilaisuuden epäluuloa herättämättä sekaantua tungokseen sekä oppia paremmin tuntemaan roomalaisten todellisia mielipiteitä hänen politiikastaan ja voimistaan, kuin mitä julkisen näytelmän ihastuksesta saattoi päättää. Tuo päätös viivytti Adrianin Palestrinan matkan.
Seuraava ilta oli tyyni ja kirkas. Lukuisten vieraitten mukavuudeksi sekä ilman vienon ja kuutamoisen viileyden vuoksi Capitolin edusta Leijonapaikkoineen (sekä sisustan virastohuoneustot) omistettiin pidoille.
Adrianin tultua juhlapaikalle, sattui väentungoksessa että hänen naamarinsa toisten varomattomuuden takia irtaantui. Hän nopeasti asetti sen paikoilleen, mutta yksi vieraista ehti tuntea hänen kasvonsa.
Rienzi ja hänen perheensä olivat kohteliaisuudesta aluksi naamaritta. He seisoivat vanhasta egyptiläisestä leijonasta nimensä saaneitten portaitten päässä. Valaistus loihe tuohon muinaisesta kodistaan riistettyyn jättiläis-muistomerkkiin — joka kauheassa levollisuudessaan oli ollut lukemattomien sukupolvien nousun sekä sammumisen ja kostavan kohtalon pimeitten ja myrskyisten mullistusten todistajana. Tuo oli paha, useasti jäljestäpäin huomattu enne, että tuo julkisten pitojen paikka myös oli julkisten mestausten paikka. Mutta tuona hetkenä joukon perästä tunkiessa esiin, voittaakseen hymyn ja sanan tuolta mainiolta mieheltä, jonka vaiheet olivat Europan puheen-aineena, tai luodakseen kunnioituksensa Ninan säteilevälle sulolle, ei mikään enne, ei mikään aavistus varjostanut yleistä riemua.
Ninan takana, varsin tyytyväisenä päästessään väkijoukon katseista sekä tuntiessaan veljensä puolison häikäisevän ja uhkean sulon pimentävän hänen vienomman kauneutensa, seisoi Irene. Häneen vain olivat Adrianin silmät luodut. Vuodet, jotka olivat liitäneet yli kuudentoista vuotiaan tytön ihanan muodon — hänen, jota silloin elähytti, mutta säikytti lemmen ensimmäinen raju tuulissää, — nuoruutta joka suonessa — intohimoa ja lapsellista hellyyttä joka aatoksessa, eivät olleet pilanneet, mutta ne olivat muuttaneet Irenen kauneuden luonnetta. Hänen poskensa hipiä, joka ei enää vaihdellut joka silmänräpäyksen keralla oli asettunut vienoksi ja miettiväksi kalvakkuudeksi — roomalaisen kauneuden suhteiksi enemmän täydentynyt vartalo oli saavuttanut arvokkaan ja tyynen levollisuuden näön. Enää ei silmä levottomana harhaillut jotakin kuviteltua esinettä etsien; enää ei saanut huulta hymyihin jokin salainen toive tai puoleksi epätietoinen muistelma. Tasainen ja murheellinen sävy loi hänen armaille kasvoilleen vakavuuden, joka oli hänen vuosiansa ulompana. Sydämen hehku, kukoistava nuoruuden kevät oli mennyttä; mutta ei aika eikä suru eikä kovaonninen rakkaus olleet riistäneet hänen kasvoistaan niitten erinomaista enkelinkaunoista vienoutta eikä tuota selittämätöntä ja neitsyeellistä muodon ja katsannon kainoutta, joka Italian uhkeampien kauneutten vastakohtana, ennen kaikkea oli Adrianille kaikista muista naisista merkinnyt hänen sydämensä jumaloiman. Ja katse kiintyneenä noihin tummansinisiin silmiin, jotka puhuivat etäällä liikkuvia ajatuksia ja menneisyyden muistoja, Adrian tuntemistaan tunsi ettei hän ollut unohdettu! Seisoessaan hänen lähellään ja väkijoukon vaeltaessa ohitse, hän ei havainnut että tribuunin kotkansilmä oli häneen kiintynyt.
Tosiansa yhden naamariniekan kulkiessa Rienzin ohi, hän kuiskasi "varuillanne! Colonna on saapuvilla! Kestivieraan vaipan alla on usein piillyt salamurhaajan tikari. Tuolla vihollisenne seisoo — pitäkää häntä silmällä!"
Tuo oli ensimmäinen terävä ja läpitunkeva vaarain huomautus, minkä senaattori-tribuuni oli saanut sitten palajamisensa. Hänen kasvonsa valjautuivat, ja kohtelias hymy ja avonainen tervehdys, mitkä siihen asti olivat ihastuttaneet jokaista vierasta, poistuivat hetkeksi sankean hajamielisyyden tieltä.
"Miksi tuo mies seisoskelee tuolla mykkänä ja liikkumatta?" hän kuiskasi Ninalle. "Hän ei puhuttele ketään — hän ei lähesty meitä — lurjus, lurjus! — häntä on varalla pidettävä."
"Epäilemättä joku saksalainen tai englantilainen barbaari", vastasi
Nina. "Älä salli, herrani, niin mitättömän pilven himmentää iloasi."
"Olet oikeassa, armaani, meillä on ystäviä täällä; olemme hyvässä turvassa. Ja kautta isäni tuhan, tunnen että minun on tottuminen vaaraan. Nina lähtekäämme liikkeelle, liittykäämme joukkoon itsekin naamareissa."
Musiikin sävelet kajahtelivat iloisesti, senaattorin ja hänen perheensä hävitessä tungokseen. Mutta yhä hänen silmänsä kääntyivät Adrianin harmaasen kaapuun ja hän huomasi sen seuraavan hänen askeleitansa. Lähestyessään Capitolin yksinäistä sisäänpääsypaikkaa, hän hetkeksi kadotti tunkeilevan vieraansa näkyvistään; mutta juuri ehdittyään sisälle ja kääntyessään äkkiä, Rienzi huomasi hänen vieressään — seuraavassa silmänräpäyksessä vieras oli kadonnut väkijoukkoon. Mutta tuo silmänräpäyksen aika riitti Adrianille — hän oli saavuttanut Irenen. "Adrian Colonna (hän kuiskasi) odottaa sinua leijonan vieressä."
Omiin aatoksiinsa vaipuneena Rienzi ei huomannut sisarensa äkillistä kalpeutta eikä mielenliikutusta. Tultuaan palatsiin hän kutsui viiniä — siemaus virkisti hänen mieltänsä — hän kuunteli hymyillen Ninan säihkyviä huomautuksia; ja pukeutuen naamariinsa ja salapukuunsa, hän virkkoi iloisesti, "Nyt totuuteen — kummallista että se juhlatiloissa puhuu vain naamarien takaa! Sisareni, suloiseni, olet menettänyt entisen hymysi, tahtoisin mieluummin katsella sitä kuin — mutta onko Irene kadonnut?"
"Vain luullakseni muuttamaan pukua, Colani, liittyäkseen vieraitten joukkoon", vastasi Nina. "Salli minun korvata hänen hymynsä?"
Rienzi suuteli puolisonsa kirkasta otsaa hänen hellästi painuessaan hänen poveansa vastaan. "Sinun hymysi on päiväpaiste", sanoi hän, "mutta tuo tyttö huolestuttaa minua. Tulisipa hänen mielestäni nyt ainakin olla iloisemman näkönen."
"Piileehän lempi siskoni apeassa katsannossa", vastasi Nina. "Eikö muistu mieleesi, kuinka hän rakasti Adrian Colonnaa?"
"Yhäkö tuota haaveilua kestää?" virkkoi Rienzi aatoksissaan. "Niin, hän on valtijaalle sopiva morsian."
"Se olisi liitto, joka paremmin kuin valtijoihin solmittu, vahvistaisi valtasi Roomassa!"
"Niin, jos se olisi mahdollinen; mutta tuo kopea suku! — Ehkäpä juuri tuo naamariniekka, joka askeleitamme vaanii, oli hänen lemmittynsä. Tahdonpa katsoa. Lähtekäämme liikkeelle, Ninani. Peitynkö viittaani hyvin?"
"Oivallisesti — entäs minä?"
"Aurinko pilven takainen."
"Voi älkäämme kauan viipykö; mikä juhlahetki voittaa sen, jolloin käsi kädessä, pääni povellasi unhotamme kokemamme surut vieläpä jakamamme triumfitkin?"
Sillä välin Irene, tuhansien tunteitten vallassa oli jo pukeutunut salaavaan pukuunsa sekä lähtenyt Leijonaportaita kohden. Senaattorin lähdettyä tuo paikka oli melkein tyhjentynyt. Soitto ja tanssi olivat houkutelleet yleisön toisille suunnille. Irene lähestyessään näki kuvapatsaan kuutamossa ja yksinäisen henkilön nojautuvan jalustaa vastaan. Hän pysähtyi, henkilö läheni, ja jälleen hän kuuli lemmittynsä äänen.
"Oi, Irene! salapuvussakin tunnettu", sanoi Adrian tarttuen hänen vapisevaan käteensä: "vieläkö saan nähdä sinut — vieläkö koskettaa tuota kättä? Eivätkö nämät silmät nähneet sinua elottomana tuossa hirmuisessa kaivoksessa, jota muistellessani kauhistun? Minkä ihmeen kautta nousit jälleen? Millä keinoin taivas antoi maalle hänet, jonka se jo näytti laskeneen enkeleittensä joukkoon?"
"Tuonko todella uskoit?" sanoi Irene änkyttäen, mutta äänessä riemun kaunopuhelias korko. "Vapaasta tahdostasi et siis hyljännyt minua? Kohtuuton olin, tein jalolle luonnollesi väärin, päättäessäni että veljeni kukistuminen, alhainen sukuperäni, loistava kohtalosi saivat sinun unhottamaan Irenen."
"Kohtuuton todella!" vastasi lempivä. "Mutta varmaan minä näin sinua vainajien joukossa! — vaippasi, hopeatähtisen — kuka muu pitäisi Rooman tribuunin vaakunaa?"
"Tuo kadulle kirvonnut vaippako vaan, jonka joku kovempi-onninen uhri lienee korjannut, senkö näkeminen yksin sai sinut epätoivoiseksi? Voi Adrian", jatkoi Irene hellästi nuhdellen, "enpä joutunut epätoivoon minä, en silloinkaan, kun katselin sinua maatessasi nähtävästi hengettömänä vuoteen omana, jonka ääressä valvoin kolme päivää ja yötä!"
"Mitä, eikö siis näkyni pettäneet minua! Sinäkö valvoit vuoteeni vaiheilla noina hirveinä hetkinä, sinunko lempesi suojeli, sinunko huolesi säilytti minut? Voi minua kurjaa!"
"Ei", vastasi Irene, "ajatuksesi oli luonnollinen. Taivas tuntui antavan minulle yli-ihmiselliset voimat ollessani sinulle välttämätön. Mutta päätä peljästykseni. Jätin sinut, käydäkseni tuon hyväsydämisen munkin luona, joka oli lääkärisi: palattuani en tavannut sinua. Sydämentuskissani etsin sinua autiosta kaupungista turhaan. Toivon tukemana olin voimallinen, pelko minut lannisti. — Veljeni löysi minut, maatessani tunnottomana maassa P. Markuksen kirkon luona."
"P. Markuksen kirkon luona. Sen ennusti hänen unensa!"
"Hän kertoi tavanneensa sinut; turhaan etsimme sinua. Vihdoin saimme tietää että olit lähtenyt kaupungista, ja — ja minä iloitsin, Adrian, mutta nureksin.'"
Nuoret rakastavat hetkeksi antaantuivat jälleenyhdistyksensä autuuteen, uutten selitysten tuottaessa uutta hurmausta.
"Ja nyt", kuiskasi Irene, "nyt kohdattuamme toisemme —" hän vaikeni ja naamari peitti hänen punastumisensa.
"Nyt kohdattuamme toisemme", sanoi Adrian, tarttuen puheeseen, "olitko sanoa, älkäämme erotko? Usko minua, kultaseni, toivo elää sydämessäni. Vain näitten lyhyitten, armaitten hetkien vuoksi olen viivyttänyt Palestrinan matkaani. Jospa saisin nuoren orpanani veljesi ystävyyteen, ei mikään este olisi liittomme tiellä. Mielelläni unhotan entiset — onnettomain sukulaisteni (omien vikojensa uhrien) surman; eipä kenties hänen palaustaan tervehtivissä väkijoukoissa ainoakaan paremmin arvostellut Cola di Rienzin suuria ja yleviä ominaisuuksia, kuin arvosteli Adrian Colonna."
"Jos niin lienee laita", sanoi Irene, "minä parhainta toivon; mutta kylläksi on minulla lohtua ja autuutta tietäessäni rakastavamme toisiamme kuin ennen. Voi, Adrian, minä olen surkeasti muuttunut, ja olen usein ajatellut sitä mahdottomaksi unelmaksi, että nähtyäsi minut vielä minua rakastaisit."
"Ihanampi olet ja armaampi kuin koskaan", vastasi Adrian kiihkeästi, "ja aika, joka on kukoistuksesi valmistanut, vaan opetti minut syvemmin tuntemaan arvosi. Hyvästi, Irene, en jää tänne kauemmaksi; pian saat toivoakseni kuulla menestyksin keskustelleeni heimoni kanssa, ja ennen viikon vierittyä palannen omistamaan kätesi päivän valossa."
Lempivät erosivat. Adrian viipyi paikallaan ja Irene riensi kammioonsa kätkemään mielenliikutuksensa ja hurmauksensa.
Hänen poistuessaan ja nuoren Colonnan verkalleen kääntyessä lähtemään, muuan mittava naamariniekka töykeästi pyrki hänen pateilleen.
"Olet Colonna" se sanoi, "ja senaattorin vallassa. Eikö vapise?"
"Jos lienen Colonna, ynseä naamari", vastasi Adrian kylmästi, "pitäisi tietämäsi tuo vanha sananparsi, joka kolonnaa järkyttää, varokoon sen romahdusta."
Tuntematon nauroi ääneensä, ja hänen nostaessaan naamariansa, Adrian näki senaattorin seisovan edessään. "Jalo herra, Adrian di Castello", sanoi Rienzi taasen kaikessa vakavuudessaan, "ystävänäkö vai vihollisena olette kunnioittanut tämän-iltasia pitojamme?"
"Rooman senaattori", vastasi Adrian yhtä arvokkaana, "en käytä kenenkään vieraanvaraisuutta, paitsi ystävänä. Vihollisena, ainakaan teidän vihollisenanne minua toivoakseni ei koskaan syystä pidetä."
"Tahtoisinpa", virkkoi Rienzi, "täydelleen voivani sovelluttaa itseeni tuon minulle imartelevamman lausunnon. Tulevatko nuot ystävälliset tunteet osakseni Rooman kansan johtajana, vaiko tuon naisen veljenä, joka on kuunnellut lemmenselityksiänne?"
Adrian, joka senaattorin poistettua naamarinsa oli seurannut hänen esimerkkiään, tunsi noista sanoista katseensa nolostuvan Rienzin silmäin edessä. Hän kuitenkin maltillisena, kuten italialainen ainakin, tointui sekä vastasi lakoonisesti: "Kumpanakin."
"Kumpanakin!" kertoi Rienzi. "Sitten todella, jalo Adrian, tervetultuanne tänne! Mutta jos myönnätte ettei vihamielisyyden syytä ole välillämme, tuntuupa minusta kuin olisitte saattanut kosia Cola di Rienzin sisarta synnyntänne, ja sallikaa minun lisätä, Jumalan, kohtaloni, ja isänmaani minulle antaman aseman mukaisemmassa asussa. Ette uskalla, nuori Colonna, miettiä epäkunniaa Rooman senaattorin sisarelle. Korkeasukuinen olette, hän vertaisenne."
"Jos olisin keisari, jonka halpa ritari vaan olen, sisarenne olisi vertaiseni", vastasi Adrian lämpimästi. "Rienzi, olen pahoillani että jo saitte minut ilmi. Toivoin ylimyksiä ja teitä välittämällä voittavani luottamuksenne ja sitten periväni palkintoni. Tietäkää että huomenen sarastaessa matkustan Palestrinaan, sovittamaan nuorta serkkuani kansan ja paavin valioon. Monet seikat, joita en huoli mainita, tekivät minulle suotavaksi ryhtyä tuohon rauhan lähetystoimeen, ennenkuin kohtaisin teidät. Mutta kun nyt olemme tavanneet toisemme ilmoittakaa minulle sovintoehdot, niin takaan teille tuolla oikealla kädelläni, en roomalaisena jalosukuisena — voi; sen vakuuden prisca fides on mennyttä! — vaan keisarillisen hovin ritarina ettette luottamuksessanne pety."
Rienzi, joka oli tottunut lukemaan ihmisten kasvoja, oli Adrianin puhuessa pitänyt katseensa kiinteästi häneen iskettynä; Colonnan lopetettua, hän puristi tarjottua kättä, olemuksessa tuo tuttavallinen ja voittava sulo, jota hän usein ilmaisi.
"Luotan teihin, Adrian, sielustani. Olitte ystäväni tyynempinä, ehkäpä onnellisempina aikoina. Ei konsanaan virtaan ole selvemmin tähdet kuvastuneet kuin sydämenne silloin heijasti totuuden. Minä luotan teihin!"
Näin puhuessaan hän tietämättään oli vienyt Colonnan takasin leijonapatsaan viereen; siihen seisahtuen hän jatkoi:
"Tietäkää että tänä aamuna lähetin lähettilääni serkkunne Stefanellon luo. Kaikin kunnioituksin ilmoitin hänelle palanneeni sekä kutsuin häntä läsnäolollaan kunnioittamaan Roomaa. Unhottaen kaikki katkerat kiistat, oman maanpakolaisuuteni, vakuutin hänellä täällä olevan Colonnain päämiehelle tulevan aseman ja arvon. Lainkuuliaisuus oli kaikki mitä pyysin häneltä. Vuodet ja vastoinkäymiset ovat taltuttaneet nuoruuteni ylpeyden, ja jos kohta minussa lieneekin jäljellä tuomarin ankaruus, ei kenkään ole enää valittava tribuunin röyhkeyttä."
"Olisinpa suonut", vastasi Adrian, "että keskustelut joihin ryhdyitte Stefanelloon nähden, olisivat päivän myöhästyneet; olisin mielelläni niitten menestystä valmistellut. Kuitenkin kaikitenkin te lähtöhaluani kiihotatte, ja jos vielä onnistuisin saamaan aikaan kunniallisen sovinnon, en silloin salapuvussa kosisi sisartanne."
"Eikä milloinkaan", sanoi Rienzi ylpeästi, "Colonna tuonut huoneesensa neitoa, johon liittyminen paremmin vastaisi kunnianhimoa. Omissa aikeissani ja omissa kohtaloissani minä näen, niinkuin aina olen nähnyt, uuden roomalaisen valtakunnan kartan!"
"Älä vielä ole liiaksi rohkea toiveinesi, urhea Rienzi", vastasi Adrian laskien kätensä basalttileijonaan; "mieti, kuinka monien yrittelijästen ajujen tämä mykkä kivipatsas jalustaltaan on nähnyt raukeavan — hiekkasten yritysten, maantomusten yrittäjäin. Tarpeeksi on nykyään tarmollasi alaa — ole laventamatta valtaasi, mutta turvaa itsesi. Sillä, usko minua, ei koskaan ole inhimillinen suuruus ollut yhtä huimaavan ja pimeän jyrkänteen partaalla!"
"Olet rehellinen", virkkoi senaattori; "ja nuot ovat ensimmäiset epäilyksen jos kohta myötätuntoisuuden sanat, mitkä Roomassa olen kuullut. Mutta kansa rakastaa minua, ylimykset ovat paenneet Roomasta, paavi on suosiollinen ja pohjolaisten miekat vartioivat Capitolin käytäviä. Mutta nuot eivät ole mitään; oma rehellisyyteni on keihääni ja kilpeni. Oi, ei milloinkaan", jatkoi Rienzi innostuneena, "ei milloinkaan sitten muinaisen tasavallan päivien, roomalainen uneksinut puhtaampia ja kirkkaampia pyrintöjä, kuin mitkä tällä haavaa elähyttävät ja pitävät pystyssä minua. Rauha palannut — lait voimassa — taiteet, kirjallisuus, sivistys sarastavat ajan yöhön; patriicit eivät enää rosvoamisen toimissa, vaan järjestystä valvomassa; kansa roistoväestä ylennetty, uljaana suojelemaan, valistuneena ohjaamaan itseänsä. Silloin, ei aseitten väkivallalla, vaan siveellisen voimansa majesteetilla kansojen äiti vaatikoon tapsiltansa kuuliaisuutta. Tuo unelmanani, tuo toivonani, vapisenko tai epäilenkö? Colonna, tulkoon onni tahi kovaonni, minä järkähtämättä En, Adrian ja pelotta kestän kohtaloni vaiheet."
Niin suuresti senaattorin olemus ja ääni ylensivät hänen sanansa, että Adrianinkin raitis mieli hurmaantui ja lannistui. Hän suuteli kädessään olevaa kättä ja sanoi vakavasti:
"Kohtalon, jonka osallisuudesta ylpeilen — uran, jota pidän kunnianani tasottaa. Jos onnistun nykyisessä tehtävässäni —"
"Olet veljeni!" sanoi Rienzi.
"Jos en onnistu?"
"Saatat yhtä hyvin solmita tuon liiton. — Olet vaiti — vaalenet."
"Saatanko hyljätä sukuni?"
"Nuori herra", sanoi Rienzi, "sano ennemmin, saatanko isänmaani hyljätä? Jos epäilet rehellisyyttäni, jos pelkäät kunnianhimoani, luovu yrityksestäsi, älä riistä minulta ainoatakaan vihamiestä. Mutta jos uskot minussa olevan tahtoa ja voimaa palvella valtiota — jos vaivoissa ja vastuksissa, jotka olen saanut tuta ja voittaa, tunnustat kansojen Vapahtajan suojaavan käden — jos nuot vastukset olivat vain Hänen armoansa, joka kurittaa — tarpeelliset kukaties varhaisemman uskaliaisuuteni ojentamiseksi ja järkeni terottamiseksi — jos sanalla sanoen uskot minun olevan, mitkä lienevätkin vikani, sen, jonka Jumala on säilyttänyt Rooman hyväksi, unhota että olet Colonna — muista olevasi roomalainen!" —
"Olet voittanut minut, merkillinen ja valtaava henki" sanoi Adrian hiljaa ja kokonaan hurmaantuneena; "ja mikä lieneekin heimoni asema, minä olen sinun ja Rooman. Hyvästi!"
III Luku.
Adrianin matka Palestrinaan.
Päivä oli vasta puolessa, kun Adrian näki edessään korkeat vuoret, jotka suojaavat Palestrinaa, vanhan ajan Praenestee. Ta'emmaksi Romulusta, tuon salaperäisen sivistyksen varhaimpaan aikakauteen, joka Italiassa oli Rooman syntymän edellä, saatamme seurata tuon kalliokaupungin olemassa-oloa ja mahtavuutta. Kahdeksan aluskaupunkia todisti sen valtaa ja varallisuutta; sen asema ja vankat muurit, joitten raunioissa vielä saatetaan huomata etäisten pelasgien käsi-alaa, olivat kauan uhmanneet läheisen Rooman kunnianhimoa. Tuossa linnassa, tuossa vuoriston muuriseppeleessä oli Mariuksen lippu liehunut; ja tuolla tiellä, jota Adrian vähäisine ratsasjoukkoineen verkkaan kierrätteli, oli verenhimoisen Sullan marssi kaikunut, hänen palatessaan Mithridateen sodasta. Alempana, missä kaupunki antaa tasankoon päin, vielä näkyi kuuluisan Fortunan temppelin särkyneitä ja katottomia pylväitä; ja ikimuistoiset oliivit vielä töröilivät harmaina ja murheellisina raunioitten ympärillä.
Pelottavampaa pesäpaikkaa eivät Rooman ylimykset olisi saattaneet valita, ja Adrianin sotalaitoksiin perehtyneen silmän tarkastellessa tuota jyrkkää nousua ja järeitä muureja, hän huomasi että se, joltisenkin taidon johtamana, voisi kuukausia uhmata Rooman senaattorin voimaa. Alhaalla hedelmällisessä laaksossa hävitetyt hökkelit ja tallatut laihot todistivat kapinoivien ylimysten väkivaltaisuutta; ja tuona samana hetkenä, sotaisten hernicein muinaisilla tasangoilla, näkyi asestettuja miesjoukkoja ajelevan edellään laittomilla retkillä keräytyneitä lammas- ja karjalaumoja. Tuota Praenesteä katseltaessa, joka oli ollut Rooman hekumallisten herrain lempisuoja sen kirkkaimpina päivinä, rauta-aika näytti uudistaneen.
Colonnan lipun alla, jota Adrianin joukko käytti, se alttiisti pääsi Porta del Solesta sisään. Sen kulkiessa pitkin pesälinnaan vieviä säännöttömiä, ahtaita kujia, muukalaisia palkkasoturijoukkoja — puoleksi ryysyisiä, puoleksi korupukuisia heittiönaisia, joitten joukossa siellä täällä vilahteli Colonnan liveriä — vetelehti muinaisten temppelien ja palatsien raunioilla tai loikoi joutilaina auringon paahteessa penkereillä, joitten nurmettuneessa kamarassa noitten uhkeitten mosaikkien häviämättömät värit helottivat, joista oli ylpeillyt tuo hieno ja valistunut ylimystö, minkä perillisiä nuot julmat raakalaiset olivat.
Menneisyyden ja nykyisyyden vastakkaisuus valtaavasti vaikutti Adrianiin, hänen kulkiessaan eteenpäin; ja säätyynsä katsomatta, hän tunsi kuin sivistys itse olisi astunut Rienzin puolelle hänen sukuansa vastaan.
Jätettyään seurueensa linnan pihaan, Adrian pyysi päästä serkkunsa puheille. Stefanello oli ollut lapsi hänen lähtiessään Roomasta, ja vaikka he olivat sukulaisia, heidän tuttavuutensa ei saattanut muuta olla kuin epäystävällinen ja kevyt.
Naurunhohotusta kuului hänen korviinsa, hänen seuratessaan Stefanellon palvelijaa pitkin mutkaista käytävää. Ovi yht'äkkiä lensi auki ja Adrian saapui kolkkoon saliin, jossa hätiköittyä komeutta ja tavoteltua mukavuutta saatettiin huomata hieman. Kallisarvoiset verhot peittivät vajanaisesti kivisiä seiniä, ja oivalliset istuimet sekä sirotöiset pöydät, joita Italian pohjoisten kaupunkien versova sivistys jo oli hankkinut Italian ylimysten palatseihin, olivat karkean, haarniskoilla sullotun kivipermannon omituisena vastakohtana. Etäisimmässä päässä Adrian kauhistuen huomasi tarpeellisessa ja oivallisessa kunnossa olevat kidutusvehkeet.
Stefanello kahden muun jalosukuisen seurassa istui huolettomana pöydän ääressä eräässä syvässä akkunakomerossa, josta vielä saatetaan nähdä tuo suurenmoinen maisema, Rooman häämöttävät tornienhuiput taustana, jota Hannibal ja Pyrrhus olivat tuosta samasta linnasta katselleet!
Nuoruuden ensi kukoistuksessa olevan Stefanellon parrattomissa kasvoissa olivat jo nuot jäljet nähtävinä, jotka tavallisesti ovat myöhäisemmän miehuuden intohimojen ja paheitten työtä. Hänen muotonsa oli vanhan Tapanin kaavaan valettu; sen selvissä, terävissä, ylevissä piirteissä havaittiin tuo säännöllinen ja viehättävä tasasuhtaisuus, jonka veri, niin ihmisissä kuin eläimissäkin, joskus säilyttää halki sukupolvien; mutta nuot kasvot olivat kuihtuneet ja laihat. Hänen kulmiansa puristi ikuinen uhka; hänen ohuilla, verettömillä huulillaan liehui tuo röyhkeä ylenkatse, joka varhaisessa nuoruudessa tavattuna, näyttää niin erityisen kylmältä ja vastenmieliseltä; ja hänen silmiänsä ympäröivät syvät ja sinertävät uurrokset puhuivat tavanmukaista irstautta ja ennenaikuista uupumusta. Hänen vieressään istuivat (vihan sovittamina) hänen heimonsa perintöviholliset; salakavalan Luca di Savellin leppeä muoto Orsinin ruhtinaan rotevan vartalon ja verta vaanivan katseen vastassa.
Colonnain nuori päämies nousi melkein sydämellisenä ottamaan vastaan sukulaistaan. "Terve tultuasi, rakas Adrian", hän sanoi; "tulitpa sopivaan aikaan auttamaan meitä tunnetulla sotataidollasi. Etkö luule että kestämme pitkällisen piirityksen, jos tuolla hävyttömällä plebeijillä on siihen uskallusta? Tunnethan ystävämme Orsinin ja Savellin? Kiitos P. Pietarin tai hänen lähettäjinänsä, meillä nyt on huonompia kurkkuja katkottavana kuin omamme!"
Näin sanoen Stefanello jälleen heittäytyi välinpitämättömästi istuimelleen ja Savellin kimeä naisen-ääni tarttui puheesen.
"Tahtoisinpa, jalo signor, että olisitte tullut paria hetkeä ennemmin; meitä vielä naurattaa muistellessamme — hi, hi, hi!"
"Mainiota", huusi Stefanello yhtyen nauruun; "orpanallemme tapahtui vahinko, Kuule, Adrian, tuo lurjus, jonka paavi röyhkeydessään teki senaattoriksi, uskalsi eilispäivänä lähettää luoksemme kasakkansa, jota hän — Jumal'auta — kutsui lähettilääksensä!"
"Olisitte nähnyt hänen viittansa, signor Adrian!" liitti puheesen
Savelli, "purppurasamettia, niin totta kuin elän, kullalla kirjatut
Rooman vaakunat: me pian korut pilasimme!"
"Mitä!" huusi Adrian, "rikoitteko kaiken jalomielisyyden ja ritariuden lait? — Ette airutta häväisseet?"
"Airutta, sanot!" kiljasi Stefanello, rypistäen otsaansa, niin että silmiä tuskin näkyi. "Vaan ruhtinaitten ja ylimysten on oikeus käyttää airueita. Jos minä olisin saanut tehdä tahtoni, olisin lähettänyt roiston pään tuolle vallanryöstäjälle."
"Mitä teitte sitten?" kysyi Adrian kylmästi.
"Käskimme sikopaimenemme kastamaan lurjuksen kuralätäkköön ja annoimme hänelle yökortteerin tyrmässämme, jotta hän saisi valua."
"Ja tänä aamuna — hi, hi, hi!" jatkoi Savelli, "me tuotimme hänet eteemme ja kiskoimme hampaat häneltä, yhden erältään; — olisitte kuullut ryökäleen molottavan armoa!"
Adrian nousi äkkiä seisomaan ja paiskasi hurjistuneen hansikkaansa pöytään.
"Stefanello Colonna", hän sanoi, punastuen ylevää raivoa, "vastaa minulle: uskalsitko liittää tuon poistamattoman saastan nimeen, joka meille on yhteinen? Sano ainakin vastustaneesi tuota kaiken sivistyksen ja kunnian lakien katalaa petosta. Et vastaa. Colonnan suku saattaako sellainen olla edustajasi?"
"Minulle, tuollaisiako sanoja!" virkkoi Stefanello, intohimossaan vavisten. "Pidä varasi! Sinä minusta petturi olet, tuon roistoväen puolella kenties. Hyvin muistan että sinä, tuon villitsijän sisaren ylkä, et liittynyt setääni etkä isääni, vaan kurjasti luovutit kaupungin sen plebeijityrannin haltuun."
"Sen hän teki!" sanoi julma Orsini, läheten uhkaavana Adriania, leppeän
Savellin pelkurimaisesti koettaessa pidellä häntä nutun liepeestä. —
"Sen hän teki, ja ilman sinua Stefanello — —."
"Pelkuri ja öykkäri!" keskeytti Adrian, suunniltansa kiukusta ja häpeästä ja iskien hansikkaansa päin likenevän Orsinin kasvoja — "uhkaatko sitä miestä, joka Europan kaikilla kiistakentillä ja Pohjolan uljaimpia ritaria vastaan on pystyssä pitänyt Rooman kunniaa, silloin kuin sinun tekosi sen alensivat. Tuossa panttini, minä syljen sinua ja uhmaan sinua. Peitsin tai miekoin, ratsain tai jalan väitän sinua ja koko sukuasi vastaan ettet ole ritari, rääkättyäsi rauhanalaista ja aseetonta airutta. Niin, tässäkin häpeäsi paikassa vaadin sinut aseisin!"
"Alas pihalle! seuraa minua", sanoi Orsini karkeasti ja riensi kynnystä kohden. "Hei! tänne kypärini ja rintalevyni!"
"Malta, jalo Orsini", sanoi Stefanello. "Kärsimäsi solvaus on minun asiani — minun oli teko — ja minua vastaan puhuu tämä sukumme surkamustunut vesa. Adrian di Castello — kerran Colonnaksi kutsuttu — tänne miekkasi: olet vankini!"
"Voi!" sanoi Adrian purren hampaitaan, "ellei heimoni veri juoksisi suonissasi — mutta riittää! Ritaria minun kaltaistani, jota suosii keisari, jonka lähestyminen jo kirkastaa Italian rajamaita — minua ette uskalla pidättää. Ystäväsi taasen olen kohtaava, ennenkuin monta päivää on kulunut, silloin ei kukaan ole erottava miekkojamme. Siksi muista, Orsini, että harjaantumaton ei ole käsi, jota vastaan sinun on puhdistaminen kunniasi!"
Adrian riensi miekka paljastettuna ovelle, kulki ohi Orsinin, joka synkkänä ja epätietoisena seisoi keskellä huonetta.
"Stefanello", kuiskasi Savelli. "Hän sanoi, ennenkuin monta päivää on kulunut! Varmaan hän lähtee Rienzin puolelle. Muista, että hänen ja tribuunin sisaren välinen liitto saattaa vielä uudistua. Ole varuillasi! Colonnan nimi, roistoväkeen liittyneenä, jakaisi ja poistaisi puolet voimistamme."
"Älä pelkää", vastasi Stefanello ilkeästi hymyillen. "Ennenkuin tuon sanoit, olin tehnyt päätökseni!"
Nuori Colonna siirsi kaihtimia seinästä, avasi oven ja astui matalaan saliin, jossa istui kaksikymmentä palkkasoturia.
"Joutuin!" hän sanoi. "Ottakaa kiinni tuo viheriävaippainen vieras ja riisukaa aseet häneltä — mutta älkää häntä tappako. Käskekää vartioston laittamaan tyrmään hänen seurueensa. Pian, ennenkuin hän ehtii portille!"
Adrian oli ennättänyt alhaalla olevaan avonaiseen suojaan — hänen joukkonsa ja ratsunsa olivat pihalla näkyvissä — kun yht'äkkiä Colonnan soturit syöksähtivät esiin toisesta käytävästä, ympäröitsivät hänet ja katkasivat hänen tiensä.
"Antaudu, Adrian di Castello", huusi Stefanello portaitten päästä, "tai veresi tulkoon omaksi syyksesi."
Kolme askeletta Adrian astui läpi miesjoukon, ja kolme vihollista kaatui hänen miekkaansa. "Avuksi!" huusi hän miehilleen, ja jo olivat nuot urheat ratsurit ehtineet suojaan. Samassa kajahti hälytyskello — piha vilisi sotilaista. Ylivoiman rynnistämänä Adrianin pieni joukko pian oli korjattu talteen, ja Colonnain kukka, haavoitettuna, aseettomana, mutta vielä uhmillaan, oli vankina sukulaisensa linnassa.
IV Luku.
Senaattorin asema. Vuosien työ. Kunnianhimon palkka.
On helppo ymmärtää Rienzin kiivastuksen, kun hän näki airueensa rääkättynä ja häväistynä. Hänen luonnosta ankara mielenlaatunsa yhä paatumistaan paatui, milloin hän muisteli kärsimiään vääryyksiä ja koettelemuksia, ja hänen sovintoyritystensä tyhjiinraukeneminen pisti häntä sydämeen.
Kymmenen minuutin kuluttua lähettilään palauksesta Capitolin kello hälytti aseisin. Rooman suuri gonfalon liehui korkeimman tornin huipussa; ja jo Adrianin vangitsemispäivän iltana senaattorin sotavoimat, itse Rienzi etupäässä, olivat matkalla Palestrinaan. Mutta ylimysten ratsumiesten retkeillessä aina Tivoliin saakka, ollen, kuten arveltiin, salaisessa yhteydessä asujanten kanssa, Rienzi seisahtui tuohon ihanaan paikkaan nostaakseen rekryyttejä ja ottaakseen vastaan epäiltävien uskollisuudenvakuutusta, sill'aikaa kun hänen sotilaansa Arimbaldon ja Brettonen johdolla etsiskelivät kuljeksivia rosvoilijoita. Montrealen veljet palasivat myöhään yöllä, tuoden tietonaan että ylimysten ratsumiehet olivat vetäytyneet Pantanon metsien lymypaikkoihin.
Puna kohosi Rienzin ohimoille. Hän katseli kiinteästi Brettonea, joka kertoi hänelle uutisen, ja luonnollinen epäluulo välähti hänen mieleensä.
"Kuinka! — Päässeet tiehensä!" hän sanoi. "Onko se mahdollista! Jo riittävät mokomat joutavat kahakat noille rosvoherroille. Eikö hetki kerrankin tule, jolloin kohtaan heidät mies miestä vastaan? Brettone", ja Montrealen veli tunsi Rienzin synkän katseen tunkevan sydämeensä: "Brettone!" hän sanoi äkkiä muuttaen äänensä, "ovatko miehenne luotettavia? Eivätkö he vehkeile ylimysten kanssa?"
"Mitä!" sanoi Brettone äreästi, mutta hieman hämillään.
"Älkää töllistelkö!" virkkoi tribuuni-senaattori kiivaasti. "Minä tiedän, että olette urheitten miesten urhea päällikkö. Te ja veljenne Arimbaldo olette hyvin minua palvelleet ja minä olen hyvin teidät palkinnut. Olenko? Sanokaa!"
"Senaattori", vastasi Arimbaldo, ryhtyen puheeseen, "olette pitänyt sananne mitä meihin tulee. Olette kohottanut meidät ylimpään arvoasteeseen, minkä valtanne myöntää, ja siten on mitätön palveluksemme jalosti sovitettu".
"Minua ilahuttaa että tuon myönnätte", sanoi tribuuni.
Arimbaldo jatkoi hieman rehennellen, "toivoakseni, jalo herra, ette epäile meitä?"
"Arimbaldo", vastasi Rienzi syvällä äänellä ja vaivoin hilliten kiivastustaan, "olette oppinut mies ja näytätte kannattavan yhteisen sukumme pelastusta tarkottavia tuumiani. Te ette saa pettää minua. Meillä on jotakin yhteistä. Mutta, älkää närkästykö, petos piirittää minua, ja ilmakin, jota hengitän, tuntuu huulilleni myrkyltä."
Noissa oli tunnetta noissa Rienzin sanoissa, mikä koski Montrealen hellempään veljeen. Hän kumarsi ääneti. Rienzi katseli häntä aatoksissaan ja huokasi. Sitten muuttaen puheen-ainetta hän alkoi jutella Palestrinan piirityksestä, ja hetken päästä vetäytyi levolle.
Veljesten jäätyä kahdenkesken he silmäilivät toisiaan äänettöminä. "Brettone", sanoi Arimbaldo vihdoin, kuiskaten, "sydäntäni epäilyttää. En pidä Walterin kunniaa pyytävistä tuumista. Olemmehan maanmiehiimme nähden suoria ja avomielisiä, miksikä pettelemme tuota ylevähenkistä roomalaista?"
"Vaiti", sanoi Brettone. "Ainoastaan veljemme rautainen käsi pystyy ohjaamaan tuota melskeistä kansaa, ja samoinkuin Rienzi, pettyy hänen vihollisensakin, ylimykset. Ei siitä sen enempää! Sainpa tietoja Montrealesta, hän jonkun päivän päästä saapuu Roomaan."
"Entäs sitten!"
"Rienzi ylimysten heikontamana (sillä hän ei saa voittaa) — ylimykset Rienzin heikontamina — pohjolaisemme ottavat haltuunsa Capitolin ja sotamiehistömme, jotka nyt ovat hajallaan pitkin Italiaa, samoavat Suuren Kapteenin lippujen juurelle. Montrealesta tulee ensin podosta, sitten Rooman kuningas."
Arimbaldo kiikkui levottomana tuolillansa ja keskustelu päättyi siihen.
Rienzin tila oli aivan sellainen, joka enimmin pyrkii katkeroittamaan ja paaduttamaan parhaimman luonnon. Henki suurenmoisimpiin pyrinnöihin kykenevä, sydän ylevimpiä tunnelmia täynnä, vallan päivänpaisteisille kiireille kiivenneenä ja äänekkäitten liehakoitsijain ympäröimänä, hän ei tuntenut ainoatakaan miestä, johon hän saattoi luottaa. Hän oli kuin jyrkänteen partaalle joutunut, jonka jalansija murenee ja jokainen oksa, mihin hän tarttuu, tuntuu kosketuksesta lahoavan. Kansan hän tiesi olevan hänen parhaakseen kaunopuheliaamman kuin milloinkaan, mutta sen ihastustaan kiljuessa, ei kenelläkään ollut tarmoa uhrata hänelle! Valtion vapautta ei koskaan saa aikaan yksi ainoa henkilö; ellei kansa — ellei suurempi joukko — ponteva, innokas vähemmistö ainakin, käy käsi kädessä hänen kanssaan. Rooma kysyi uhria kaikilta, jotka halusivat roomalaista uudestasyntymistä — ajan, mukavuuden ja rahan uhria. Väkijoukko seurasi senaattorin juhlakulkuetta, mutta ainoakaan roomalainen ei pyhittänyt itseään hänen lipulleen maksutta! ainoastakaan kolikosta ei luovuttu vapauden turvaksi. Häntä vastaan olivat sonnustettuina Italian mahtavimmat ja julmimmat ylimykset, joista jokainen pystyi omalla kustannuksellaan taistelukunnossa pitämään vähäsen armeijan harjaantuneita sotakarhuja. Rienzin puolella olivat kauppiaat ja käsityöläiset, jotka olivat kerkeitä nauttimaan vapauden hedelmiä, mutt'eivät maata muokkaamaan; jotka tyhjästä huudostaan vaitelivat rauhaa ja rahaa ja jotka odottivat että yksi mies olisi päivässä toimittanut sen, mikä sukupolven ponnistuksilla olisi ollut helposta hinnasta saatu. Kaikki heidän hämärä ja törkeä käsityksensä parannetusta valtiosta rajoittui siihen, että he säilyisivät ylimyksiltä ehjin nahoin sekä saisivat olla hallitusmiestensä verotuksista rauhassa. Rooma, sanon, ei antanut senaattorilleen ainoatakaan vapaata kättä, ei ainoatakaan pakotonta floriinia. Hyvin oivaltaen vaaran, mikä vaanii hallitsijaa, joka puolustaa valtiota ulkomaalaisten miekoilla, Rienzin hartaimpana toivomuksena ja kirkkaimpana unelmana oli hänen palauksensa ensi innostuksen kestäessä muodostaa roomalaisista järjestetty ja vapaaehtoinen voima, joka häntä suojellessaan suojelisi heitä itseä, — toisellainen verraten hänen ensimmäisen valtansa kahdenkymmenen tuhannen miehen nimelliseen voimaan, jonka milloin hyvänsä saattoi lannistaa (niinkuin lannistikin) sata ja viisikymmentä, säännöllinen, hyvin harjaantunut ja luotettava kunta, joka oli kylläksi lukuisa, kestääkseen hyökkäyksiä, eikä liiaksi lukuisa ruvetakseen hyökkääjäksi.
Siihen saakka kaikista hänen yksityisistä kokeistaan, julkisista kehotuksistaan ei ollut lähtenyt mitään; kansa kummasteli — kiljui — näki hänen lähtevän kaupungista tyrannejansa vastaan ja palasi puoteihinsa sanoen, "tuota suurta miestä!"
Rienzin luonne on tuomarikseen saanut etupäässä kamariherroja, jotka tarkastelevat ihmisolentoja aivan kuin ne olisivat koneita; jotka eivät arvostele suuruuksia niitten ansion, vaan menestyksen mukaan, ja jotka ovat moittineet ja irvistelleet tribuunia siinä, missä heidän olisi pitänyt langettaa kansa. Olisi Roomasta löytynyt puolikin sitä henkeä, joka virtasi Cola di Rienzin pienimmässä suonilossa, tuo ylevä tasavalta, jollei majesteetillinen Rooman valtakunta, saattaisi nyt olla olemassa! Kääntyen kansasta, senaattori näki julmat, tyrannien leirin väkivaltaan tottuneet joukkonsa sekä päälliköt, joihin luottaminen oli turmiota tuottava — joita julkisesti epäillä oli yhtä turmiollista. Joka taholta vaaroihin kiedottuna hänen luonteensa kävi päivä päivältä levottomammaksi, valppaammaksi ja ankarammaksi, ja kaikkien isänmaanystävän tarkotusten ohessa hän tunsi kaiken tyrannin kirouksen. Vaikka hänen ei ollut tuo melskeinen ja paaduttava rata, joka sotakentällä vietetyn elämän läpi vei Cromwellin samallaiseen valtaan — vaikka hänen olennossaan oli enemmän suloa ja henkistä vienoutta, hän muutamilta luonteen piirteiltä oli tuon vielä suuremman miehen kaltainen — uskonnolliselta innoltaan, jyrkältä oikeudentunnoltaan, jonka asianhaarat usein pakottivat ankaruuteen, mutta joka milloinkaan ei tarpeettomasti ollut julma eikä verenhimoinen; ylenpalttiselta maansa ylpeydeltä ja salaperäiseltä ky'yltään vallita muitten mieliä. Mutta hän oloihin nähden oli verrattomasti enemmän tuon jättiläis-englantilaisen kaltainen, kuin alkuperäiseltä luonnoltaan, ja nuot olot ne saivat heidän luonteensa toistensa kaltaisiksi heidän eri elämän-uriensa lopulla. Samoin kuin oli laita salaisten ja julkisten vihollisten ahdistaman Cromwellin, salamurhaajan tikari aina välkkyi hänen silmäinsä edessä, ja hänen ylpeä sydämensä, joka ei peljännyt todellisia, vapisi luultuja hirmuja. Kasvojen äkillinen värivaihdos, punan ja kalvean — verensyöksy, levoton silmä, paljastaen olemuksen tyynen majesteetin valheen — jupisevat huulet — rauhaton uni — salainen haarniska — ne olivat kummankin vallan palkinnot!
Nuoruuden kimmoisuus oli jättänyt tribuunin! Hänen monta kommelusta kestänyt ruumiinsa oli Avignonin vankikomeroissa löyttäytynyt tuskallisen kivuliaaksi — hänen ylevä henkensä häntä vielä piti pystyssä, mutta hermot ne myönsivät. Kyyneleet helposti herahtivat hänen silmiinsä, ja usein, samoinkuin Cromwellin, hänen luultiin itkevän tekohartauttaan, kun tosisyynä oli rasitetun ja ärtyneen mielen sairaudenpuuska. Ollen varhaisemmassa elämässään erinomaisen raitis, hän nyt pakeni jäytävistä ajatuksistaan viinin pettävään kiihotukseen. Hän joi syvään, vaikka vaikutus ei koskaan näyttäytynyt muuten kuin vapaammassa ja hurjemmassa mielialassa sekä tuossa kohahtelevassa tuulessa, puoleksi hilpeässä, puoleksi katkerassa, mikä hänen nuoruutensa päiville oli ollut ominaista. Nyt hilpeydessä oli enemmän ääntä, mutta katkeruudessa enemmän sappea.
Sellaiset olivat Rienzin ominaisuudet hänen valtaan palatessaan — ja päivä päivältä ne kävivät selvemmiksi. Ninaa hän yhä rakasti yhtä hellästi, ja, jos mahdollista, hän Rienziä enemmän kuin koskaan; mutta sittenkuin kunnian voittoriemun veres oli mennyttä, miten lieneekin, heidän välissään ei enää ollut sen entistä hurmaa. Ennen he alinomaa puhuivat tulevaisuudesta — kirkkaitten päiviensä varastosta. Nyt Rienzi kärtyisenä ja tuskastuneena käänsi kaikki ajatuksensa tuosta "hyvästä huomenesta." Hän ei välittänyt "hyvästä huomenesta!" Pimeä ja okainen oli nykyinen hetki, kaikki sen tuolla puolen oleva lupasi vielä vähemmän auvoa, enemmän uhkaa. Vielä hänellä oli hetkiä, lyhyitä mutta valoisia, jolloin hän unhottaen tuon rautaisen sukukunnan, jonka keskeen hän oli viskattu, vaipui skolastisiin, jumaloimansa menneisyyden unelmiin ja puolittain haaveksi olevansa kansasta, joka oli hänen neronsa ja hartautensa arvoinen. Samoinkuin enimmät miehet, jotka ovat säilyneet läpi suurien vaarojen, hän yhä yltyen vaali herkkää uskoansa oman kohtalonsa suuruuteen. Hän ei voinut luulla siten pelastuneensa tarkotuksetta! Hän oli tuo Valittu ja siis Taivaan Ase. Ja niin tuo raamattu, joka hänen yksinäisyydessään, retkillään ja vankeudessaan oli ollut hänen tukensa ja lohdutuksensa, oli hänen suuruudessaan tarpeellisempi; kuin milloinkaan.
Oli vielä huolen ja murheen syy miehellä, joka julkisten vaarojen keskellä erityisesti kaipasi yksityisten ystävien tukea ja myötätuntoisuutta, — se että hän sai kärsiä tuon tavallisen, vanhojen kannattajien poissaolon rangaistuksen. Muutamat olivat kuolleet, muutamat julkisen elämän myrskyistä uupuneina ja kyllästyneinä noihin melskeisin mullistuksiin, joihin Rooma pyrkiessään parannukseen joka kerta joutui, olivat vetäytyneet pois — toiset koko kaupungista, toiset kaikesta valtiollisten puuhain osallisuudesta. Saleissaan tribuuni näki epäystävällisiä naamoja ja uuden sukupolven. Kansanmielisen puolueen johtajista useimmat olivat haikean vastahakoisia paavin herruudelle ja katselivat epäluuloin ja varoen tuota kansan hyväksi hallitsevaista, jonka paavi oli asettanut virkaan ja tunnustanut. Rienzi ei ollut niitä miehiä, jotka entiset ystävänsä unohtavat, jos kohta ne halpa-arvoisiakin ovat, ja hänellä oli jo ollut tilaisuus puhuttaa Cecco del Vecchiota. Mutta tuo karski tasavaltalainen oli kylmästi kohdellut häntä. Hänen muukalaiset palkkasoturinsa ja senaattorin-arvonimensä olivat seikkoja, jotka eivät mahtuneet käsityöläiseen. Töykeänä kuten ainakin, hän oli sen sanonut Rienzille.
"Mitä tuohon jälkimäiseen seikkaan tulee", vastasi tribuuni ystävällisesti, "niin ei nimi luontoa muuta. Jahka minä unohdan että paavin lähettämä on hänen laumansa vartija, niin hyljätkää minä. Ja mitä tulee ensinmainittuun, niin näyttäkää minulle vaan viisisataa roomalaista, jotka vannoutuvat öin päivin seisomaan aseissa Rooman puolustukseksi, niin lasken pohjolaiset liesuun."
Cecco del Vecchio oli leppymätön; rehellinen, mutta sivistymätön — mahdoton, ja ollen luonnoltaan tyytymätön hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei enää olisi senaattorille välttämätön, ja se loukkasi hänen ylpeyttään. Niin kummalliselta kuin tuntuneekin, tuota tylyä käsityöntekijää kaiveli salaisesti se seikka, ettei Rienzi riemukulussaan ollut nähnyt ja erottanut häntä tuhansien joukosta. Sellaisia ovat pienet loukkaukset, joista suurelle miehelle koituu ankara vaara!
Käsityöläiset pitivät vielä kokouksiaan, ja Cecco del Vecchion voimallisen äänen kuultiin äkeästi ennustelevan. Mutta syvemmin kuin muitten vieraantuminen koski Rienziin hänen vanhan ystävänsä Pandulfo di Guidon hämärä ja muuttunut käytös. Oudoksuen ettei tuota tunnettua kaupunkilaista näkynyt niitten joukossa, jotka joka päivä kävivät Capitolissa terveisillä, hän oli lähettänyt noutamaan häntä ja turhaan koettanut elvyttää heidän entistä tuttavallisuuttaan. Pandulfo teeskenteli suurta kunnioitusta, mutta kaikki senaattorin suopeus ei pystynyt voittamaan tuota etäistä miestä. Tosiansa, Pandulfo di Guido oli jo oppinut laatimaan kunniakkaita tuumia itse puolestaan, ja hän tunsi että ilman Rienzin paluuta hän nyt saattaisi olla turvallinen ja osaksi ylimysten kannattama kansan tribuuni. Helppo vaikuttavaan asemaan pääsy, minkä sekasortoinen ja turmeltunut valtio, josta säännöllisten laitosten siunaus puuttuu, tarjoo kunnianhimolle, synnyttää kateutta ja kilpailua, joka hävittää yhteyden ja mädäntää puoluesiteet.
Sellainen oli Rienzin tila ja kumminkin, ihmeellistä sanoa, rahvas näytti jumaloivan häntä, ja laki ja vapaus, elämä ja kuolema olivat hänen kädessään!
Kaikista niistä, joiden toimena oli pitää huolta hänen persoonastaan, Angelo Villani oli enimmin suosittu. Tuo nuorukainen, joka oli seurannut Rienziä hänen pitkän maanpakonsa kestäessä, oli myöskin, Ninan tahdosta, palvellut häntä, hänen lähtiessään Avignonista, Albornozen leirissä. Hänen intonsa, älynsä ja suora ja avomielinen hartautensa sokasivat senaattorin näkemästä hänen luonteensa vikoja ja hankkivat hänelle yhä enemmän ja enemmän Rienzin suosion. Hän mielellään tunsi että yksi uskollinen sydän sykki hänen lähellään, ja tuo kamaripalvelijan arvoon ylennyt hovipoika seurasi aina häntä ja makasi hänen eteisessään.
Vetäydyttyään tuona iltana asumukseensa, joka oli valmistettu hänelle Tivolissa, senaattori istui avonaisen akkunan ääressä, josta tähtien valossa nähtiin kukkuloita verhoovat havumetsät, vaan koskien kohinan ja alhaalta kuuluvan vahtimiehen säännöllisen astunnan rikkoessa hetken hiljaisuuden. Nojaten poskeansa käteensä, Rienzi istui kauan, mieli täynnä kolkkoja ajatuksia, ja katsahtaessaan vihdoin ylös, hän huomasi Villanin kirkkaansiniset silmät, ja huolestuneen myötätuntoisuuden kuvaantuvan hänen kasvoillaan.
"Onko herrani sairas?" kysyi nuori kamaripalvelija epäröiden.
"Ei, Angelo-poikani, vaan hieman sydämen raivoissa. Syyskuun illaksi minusta ilma on kolkkoa!"
"Angelo", jatkoi Rienzi, jota jo oli ruvennut ahdistamaan tuo rauhaton uteliaisuus, joka epävarmalle vallalle kuuluu. — "Angelo, tuoppa minulle nuot kirjotusneuvot; oletko kuullut mitä ihmiset sanovat meidän toimiemme luonnistumisesta tässä Palestrinan asiassa?"
"Haluttaisiko herraani kuulla tuollaista suunpieksoa, joko se miellyttää tai ei?" vastasi Angelo.
"Jos tahtoisin kuulla vaan sitä, joka minua miellyttää, Angelo, enpä olisi koskaan palannut Roomaan."
"No, kuulinhan tässä erään pohjolaisten konstaapelin paneskelevan että sen paikan vallotuksesta ei lähde mitään."
"Hm! Ja mitä roomalaisen legionini päälliköt sanoivat?"
"Jalo herrani, kuulin supistavan että he niin paljon eivät pelkää tappiota kuin ylimysten kostoa, jos voitolle pääsevät."
"Ja mokomilla aseilla saavat Europan elävä sukukunta ja pettyvä jälkimaailma päättää työmiehen pystyvän toteuttamaan ihanteita ja täydellisyyttä! Anna minulle tuo raamattu!"
Angelo kunnioittaen toi Rienzille tuon pyhän kirjan ja sanoi:
"Vähää ennen kuin lähdin toverieni luota siellä huhuttiin että ritari
Adrian Colonna on joutunut sukulaisensa vangiksi."
"Minäkin siitä kuulin ja uskonkin sen", vastasi Rienzi, "nuot ylimykset löisivät omat lapsensa rautoihin, jotteivät helat suotta ruostumaan pääsisi. Mutta ilkiöt maahan masentuvat ja heidän linnoitetut paikkansa käyvät autioiksi."
"Soisin, jalo herrani", sanoi Villani, "että pohjolaisillamme olisi toiset päälliköt, kuin nuot provencelaiset."
"Minkätähden?" kysyi Rienzi äkkiä.
"Ovatko Suuren Komppanian päällikön kätyrit milloinkaan olleet sanansa mittaisia mieheen nähden, jota Montrealen rahan- tai kunnianhimon on kelvannut pettää? Eikö hän muutamia kuukausia sitten ollut Johan di Vicon oikeana kätenä, ja eikö hän myynyt palvelustaan Johan di Vicon vihamiehelle, kardinaali Albornozelle? Nuot sotilaiset vaihtavat miestä kuin elukkaa."
"Päätät oikein Montrealesta: hän on turmiollinen ja hirmuinen mies. Mutta minusta hänen veljensä ovat tylsempää ja vähäpätöistä lajia; niillä ei ole uskallusta rosvokapteenin rikoksiin. Kosketit kuitenkin, Angelo, kieleen, jopa ei soinnu ensi yön unen kanssa yhteen. Sorea nuorukainen, nuoret silmäsi tarvitsevat unta; lähde levolle, ja kuullessasi ihmisten kadehtivan Rienziä, ajattele että —"
"Jumala ei koskaan luonut neroa kadehdittavaksi!" keskeytti Villani, jossa kiihko voitti kunnioituksen. "Emmehän aurinkoakaan kadehdi, vaan pikemmin laaksoa, joka sen säteistä vaurastuu."
"Tosiaan, jos olen aurinko", sanoi Rienzi katkerasti ja kolkosti hymyillen, "minä ikävöitsen yötä — ja tuleva se on, niin ihmisellisen kuin taivaallisen toivioretkeläisen! — Kiitos Jumalan, ettei kunnianhimomme voi tehdä meitä ainakaan kuolemattomiksi!"
V Luku.
Pettäjä pettynyt.
Seuraavana aamuna Rienzin astuessa huoneesen, missä hänen päällikkönsä odottivat häntä, hänen tarkka silmänsä; heti huomasi että pilvi vielä varjosti messere Brettonen otsaa. Arimbaldo, nojallaan syvässä akkunakomerossa, vältteli hänen silmäystään.
"Hyvää huomenta, herrat", sanoi Rienzi; "aurinko hymyten suosii yritystämme. Sain tietoja Roomasta — vereksiä joukkoja liittyy meihin ennen puoltapäivää."
"Olenpa iloinen, senaattori", vastasi Brettone, "että teillä on vastetta meidän uutistemme häjyydelle. Sotamiehet ääneensä nurisevat — palkat ovat maksamatta, pelkäänpä etteivät he rahatta marssi Palestrinaan."
"Tehkööt tahtonsa", vastasi Rienzi huolettomasti. "Vasta muutamia päiviä sitten he tulivat Roomaan; palkkaa he saivat ennakolta — jos he lisää tahtovat, maksakoot Colonnat ja Orsinit enemmän. Viekää pois soturinne, herra ritari, ja Jumalan haltuun!"
Brettone ällistyi — hänen tarkotuksensa oli saada Rienzi yhä enemmän ja enemmän valtoihinsa, eikä hän ollut halukas suomaan hänelle tuota voimanlisäystä mikä koituisi Palestrinan kukistumisesta. Senaattorin välinpitämättömyys lannisti ja kietoi hänet omaan verkkoonsa.
"Ei käy päinsä", sanoi Montrealen veli nolon äänettömyyden perästä; "emme saata jättää teitä näin vihollistenne hoteisin — sotamiehet vaativat palkkaansa, tosin, —"
"Ja saavat sen", sanoi Rienzi. "Minä tunnen nuot palkkasoturit — aina vaan kapina taikka raha mielessä. Nyt turvaannun roomalaisiini ja triumfoin — tai kaadun, jos Taivas sen tahtoo, heidän kanssansa. Ilmoittakaa konstaapeleillenne päätökseni."
Tuskin olivat nuot sanat sanotut kun, aivankuin sopimuksesta, palkkasoturien ylikonstaapeli ilmaantui ovelle. "Senaattori", sanoi hän törkeästi kunnioitusta tapaillen, "marssimääräyksenne sain, ryhdyin miehiäni järjestämään — mutta —"
"Tiedän mitä olit sanoa, ystäväni", keskeytti Rienzi kättään häilyttäen: "messere Brettonelta saat vastaukseni. Toiste, konstaapeli, suurempaa kunniaa Rooman senaattorille — saat mennä."
Rienzin odottamaton arvokkaisuus kuritti konstaapelin; hän vilkasi Brettoneen, joka viittasi häntä lähtemään. Hän sulki oven ja meni matkoihinsa. "Mitä tehdä?" sanoi Brettone. "Herra ritari", vastasi Rienzi vakavasti, "ymmärtäkäämme toisemme. Tahdotteko minua palvella, vai ettekö? Jos tahdotte, ette ole vertaiseni, vaan käskyläiseni — ja teidän on totteleminen, eikä määrääminen; joll'ette, velkani teille suoritetaan, ja maailmassa on kummallekin meistä kyllin tilaa."
"Olemme luvanneet teille uskollisuutta", vastasi Brettone, "ja se on teille tuleva."
"Yksi muistutus ennenkuin tuohon taasen suostun", vastasi Rienzi hyvin verkkaan. "Julkisen vihollisen varaksi minulla on miekkani — petturia varten, kuulkaa tarkoin, Roomalla on kirves: edellisessä tapauksessa olen peloton, jälkimäisessä armoton."
"Tuollaisia sanoja älköön haasteltako ystävien kesken", sanoi Brettone, vaaleten peitettyä hätääntymistään. "Ystävien! — olettehan ystäviäni, siis — kätenne! Ystäviänihän olette — ja näytätte sen! Sinä rakas Arimbaldo, kirjanoppinut, niinkuin minäkin — hengellinen sotilas. Muistatko, kuinka Rooman historiassa kerrotaan että valtiovarasto uupui rahaa sotureille? Konsuli kutsui kokoon ylimykset. 'Teidän', sanoi hän, 'joiden hallussa virat ja arvosijat ovat, tulisi ensimmäisinä maksaa heille.' Nähkäät, ystäväni, yskä ymmärrettiin, rahaa tuli — ja sotajoukko sai saatavansa. Tuo esimerkki ei ole teihin nähden hukkaantunut. Minä olen teidät tehnyt sotavoimani päälliköksi, Rooma varistanut teille kunniataan. Teidän jalomielisyytenne on alottava esimerkin, jonka roomalaiset siten saavat oppia muukalaisilta. Silmäilette minua, ystäväni! Luen teidän jalot sydämenne — ja kiitän teitä ennakolta. Teillä on arvosijat ja virat, teillä on varaakin — maksakaa palkkalaisille, maksakaa pois!"
Jos pitkäinen olisi iskenyt Brettonen jalkain juureen, hän ei olisi saattanut enemmän hämmästyä, kuin tuosta Rienzin yksinkertaisesta esityksestä. Hän loi silmänsä senaattorin kasvoihin ja näki niissä tuon hymyn, jota, rohkea vaikka hän oli, hän jo oli oppinut pelkäämään. Hän tunsi koreasti lupsahtaneensa muille kaivamaansa kuoppaan. Senaattori-tribuunin otsassa oli jotakin, joka kerto: hänelle, että kieltäytyminen oli julkisen sodan julistaminen ja hetki ei ollut siksi vielä ehtinyt.
"Te suostutte", sanoi Rienzi; "teette oikein."
Senaattori löi yhteen käsiään — vartija ilmaantui.
"Käske tänne ylikonstaapelit."
Veljekset yhä olivat mykkinä.
Konstaapelit astuivat sisään,
"Ystäväni", sanoi Rienzi, "messere Brettonella ja messere Arimbaldolla on määräykseni jakaa tuhannen floriinia sotamiehillenne. Tänä iltana lyömme leirimme Palestrinan edustalle."
Konstaapelit poistuivat nähtävästi hämmästyneinä. Rienzi katseli hetken aikaa veljeksiä, ja ivallinen hymy ilmaisi hänen voittoriemunsa. "Ettehän uhraustanne surkeile, ystäväni!"
"Emme", sanoi Brettone, "turhan se saatavaamme nostaa."
"Suoraan puhuttu — vielä kerran kätenne! — Kunnon tivolilaiset odottavat minua Piazzalla — tarvitsevatpa pienen muistutuksen. Hyvästi puolipäivään."
Rienzin lähdettyä Brettone tarttui kiivaasti miekkansa kahvaan. — "Tuo roomalainen pilkkaa meitä", sanoi hän. "Mutta Walter de Montrealen kerran tultua Roomaan tuo liekiö saa kalliisti tämän maksaa."
"Hiljaa!" sanoi Arimbaldo, "seinillä on korvat, tuo saatanan sikiö, tuo
Villani, on aina kintuissamme!"
"Tuhannen floriinia! Toivon että hänen sydämessään on yhtä monta pisaraa", noitui äkeissään Brettone, veljestään välittämättä.
Soturit saivat palkkansa — armeija lähti liikkeelle — senaattorin kaunopuheliaisuus lisäsi hänen voimaansa tivolilaisilla vapaaehtoisilla, ja hurjia, puolittain asestettuja maalaisjoukkoja liittyi hänen lippuihinsa Campagnasta ja läheisistä vuoriseuduista.
Palestrina piiritettiin; Rienzi yhä piti tarkasti silmällä Montrealen veljiä. Käyttääkseen muka heidän sotataitoaan italialaisten vapaaehtoisten hyväksi, hän erotti heidät palkkasotureista ja luovutti heidän johtoonsa vähemmän harjaantuneet italialaiset, joiden parissa heidän, hänen uskoakseen, ei olisi hiki ruveta vehkeilemään. Itse hän ryhtyi pohjolaisten päällikkyyteen — ja he vasten tahtoaan ihastuivat hänen taitavasta mutta arvokkaasta käytöksestään sekä mieskohtaisesta urheudestaan, jota hän osotti muutamissa piiritettyjen hyökkäyksissä. Mutta niinkuin metsästäjät, otuksen viekkaimmista mutkista huolimatta, tunnottomat ja kiitävät Vaiheettaret ahdistivat Cola di Rienziä!
VI Luku.
Tapaukset lähenevät loppuaan.
Sill'aikaa kuin äskenmainitut seikat selvitettiin parittajien leirissä, istuivat Luca di Savelli ja Stefanello Colonna erään vieraan seurassa, joka salavihkaa oli saapunut Palestrinaan yöllä ennenkuin roomalaiset pystyttivät telttinsä sen muurien edustalle. Vieraassa, joka saattoi olla neljännen kymmenennen vuotensa täyttänyt, oli vielä melkein vähentymättömänä jäljellä tuo vartalon ja kasvojen tavaton kauneus, mikä hänen nuoruuden päivinään oli ollut erinomainen. Mutta tuo kauneuden luonne ei enää ollut se, joka kuvattiin silloin kuin hän ensi kerta esitettiin lukijalle. Se ei ollut enää tuota piirteitten ja hipiän melkein naisellista hempeyttä, eikä tuota olemuksen jaloa kiillettä ja viehättävää suloa, mikä Walter de Montrealelle oli ominaista: monivaiheinen ja sotainen elämä oli vihdoinkin tehnyt työnsä. Hänen käytöksensä oli nyt jyrkkä ja komentava, kuin miehen, joka on tottunut rajuja henkiä hillitsemään, ja hänessä vakuutuksen sulo oli vaihtunut käskevään ankaruuteen. Hänen sankarivartalonsa oli laihtunut ja jännertynyt, ja hänen hieman rypistynyt otsansa, jota ennen sakeat suortuvat puoleksi kaihtoivat, oli ohimoilta täydellisesti paljas, ja sen tavaton korkeus enensi hänen olentonsa arvokkaisuutta ja miehuutta. Hänen ihonsa kukkeus oli lakastunut, vähemmän ulkonaisesta vaikutuksesta, kuin sisällisistä ponnistuksista, metallinkarvaiseksi, asettuneeksi kalvakkuudeksi; ja hänen juonteensa näyttivät nyt selvemmiltä ja ulkonevammilta, kun lihakset olivat hieman laskeneet hänen poskensa piiristä. Mutta muutos oli ijän ja olosuhteitten mukainen; ja jos provencelainen nyt vähemmän toteutti urhean ja kauniin vaeltavan-ritarin ihanteen, hän sitä enemmän soveltui siksi, miksi vaeltava-ritari oli varttunut — älykkääksi valtaherraksi ja mahtavaksi päälliköksi.
"Teidän tulee muistaa", sanoi Montreal, jatkaen keskustelua, joka näytti tehneen valtaavan vaikutuksen hänen kumppaneihinsa, "että tässä teidän ja senaattorin välisessä kiistassa minä yksin pidän tasapainoa. Rienzi on kokonaan vallassani — veljeni hänen sotavoimansa päällikkönä, minä itse hänen velkojansa. Minä mieleni mukaan joko vahvistan hänet valtaistuimelle, tai lähetän hänet hirteen. Annan käskyni, niin Suuri Komppania on Roomassa; mutta ilman senkin vaikutusta luulen, jos sovimme yhteen, aikeemme onnistuvat."
"Ja sentään veljenne piirittävät Palestrinaa!" sanoi Stefanello terävästi.
"Mutta he minun määräyksestäni kuluttavat aikansa sen muurien edustalla. Ettekö näe että juuri tässä piirityksessä, hyödyttömässä jos tahdon, Rienzi menettää ulkomaisen maineensa ja kansan suosion, mikä hänellä on Roomassa."
"Herra ritari", sanoi Luca di Savelli, "puhutte kuin mies, joka on perehtynyt aikamme syvään valtiotaitoon; ja kaikkiin meitä uhkaaviin olosuhteisin katsoen, esityksenne näyttää kerrassaan soveliaalta ja kohtuulliselta. Te, toiselta puolen sitoudutte asettamaan meidät ja toiset ylimykset Roomaan sekä toimittamaan Rienzin Leijonaportaille —"
"Ei sillä lailla, ei sillä lailla", vastasi Montreal vilkkaasti. "Minä suostun joko masentamaan ja hervaamaan hänen voimansa, niin että hänestä tulee kätyrimme, pelkkä vallan varjo — taikka, jos hänen ylpeä henkensä ei pysy aisoissaan, laskemaan hänen jälleen vapauteen Saksan erämaihin. Tahtoisin saada hänen kahlehdituksi tai maasta pois, mutta en tuhota häntä, ellei (lisäsi Montreal hetken vaitioltuaan) sallimus ehdottomasti aja meitä siihen. Valta ei saisi kysyä uhria, mutta sen vakuuttamisessa uhrit saattavat käydä tarpeellisiksi."
"Minä ymmärrän teidän perinpohjaisuutenne", sanoi Luca di Savelli, jäinen hymy huulillaan, "ja olen tyydydetty. Kun kerran olemme päässeet asemillemme ja palatsimme taasen ovat miehiä täynnä, niin suonpa senaattorille pitkää ikää. Tuon lupaatte saada aikaan?"
"Lupaan."
"Ja palkaksi vaaditte meidän suostumuksemme podestan virkaan viideksi vuotta."
"Oikein sanotte."
"Minä kerrassaan suostun ehtoihin", sanoi Savelli: "tuossa käteni. Olen kyllästynyt näihin riitaisuksiin, keskinäisiimmekin, ja minun mielestäni muukalainen hallitusmies parhaiten kykenee järjestämään olot: eritenkin jos, kuten teidän on laita, herra ritari, hänen synnyntänsä ja maineensa ovat sellaisia, että hän kykenee ymmärtämään ylimysten ja plebeijien erotuksen."
"Minä puolestani", sanoi Stefanello, "minä näen että meidän on vaan kahdesta pahasta valittava — en pidä muukalaisesta podestasta, mutta vielä vähemmän pidän plebeiji-senaattorista: — tuossa minunkin käteni, herra ritari."
"Jalot herrat", sanoi Montreal lyhyen vaitiolon jälkeen, siirtäen miettiväisenä läpitunkevan katseensa toisesta toiseen, "välikirjamme on vahvistettu, sananen vielä jälkiliitteeksi. Walter de Montreal ei ole Pepin, Minorbinon kreivi! Kerran ennen, aavistamatta, sen tunnustan, että voitto olisi niin helppo, uskoin teidän asianne ja omani valtuutetulle; teidän asianne hän ajoi perille, minun asiani hän menetti. Hän karkotti tribuunin ja antoi sitten ylimysten ajaa hänet itse tiehensä. Tällä kertaa minä pidän omia puoliani; ja pankaa mieleenne, minä Suuressa Komppaniassa olen oppinut sen läksyn, ettei koskaan ole vakoojaa eikä karkuria armahtamista, olkoon hän mitä arvoa tahansa. Suotte anteeksi vihjaukseni. Muuttakaamme puheenainetta. Vai pitelette linnassanne vanhaa ystävääni di Castelloa?"
"Niin", sanoi Luca di Savelli, sillä Stefanello, jota pisti Montrealen uhkaus, johon hän ei uskaltanut sanoin vastata, pysyi harmistuneena vaiti; "niin, ja senaattorin neuvoskunta on yhtä jalosukuista vähempi."
"Viisaasti teette. Minä tunnen hänen kantansa ja luonteensa, hän on tuumillemme nykyään vaarallinen. Mutta kohdelkaa häntä hyvin, minä pyydän teitä; hän saattaa vast'edes olla meille hyödyksi. Ja nyt hyvät herrat, silmiäni raukasee, sallikaa minun poistua. Hauskoja unia nähkäämme kaikki uudesta vallankumouksesta!"
"Teidän luvallanne, jalo Montreal, saatamme teidät levolle", sanoi Luca di Savelli.
"Kautta uskoni, ette ikinä. En ole tribuuni, jolla on korkeita signoria hovipoikina, vaan vaatimaton herrasmies ja reima soturi; palvelijanne minulle osottavat kammion, minkä vieraanvaraisuutenne määrää miehelle, joka makeasti nukkuisi missä aitovieressä tahansa, avonaisen taivaanne alla."
Savelli kuitenkin saattoi tulevan podestan hänen suojaansa. Sitten hän palasi Stefanellon luokse, joka astuskeli edestakasin huoneessa mittavin ja kiivain askelin. "Mitä olemme tehneet, Savelli?" sanoi hän hätäisesti; "myyneet kaupunkimme raakalaiselle!"
"Myyneet!" sanoi Savelli; "minun mielestäni meillä on toinen osa tuossa kaupassa, josta olemme sopineet. Olemme ostaneet, Colonna, emme myyneet — ostaneet henkemme tuolta sotavoimalta; ostaneet valtamme, varallisuutemme, linnamme tuon senaattori-villitsijän käsistä; ostaneet parhaimman kaikista, voittoriemun ja koston. Vaiti, Colonna, ettekö näe, että surmamme olisi tullut, jos olisimme uhmanneet tuota suurta soturia. Senaattorin liittolaisena Suuri Komppania olisi marssinut Roomaan, ja jos sitten Montreal olisi auttanut Rienziä tahi tappanut hänet (sillä minusta hän on Romulus, joka ei suvaitse Remusta), me kuitenkin olisimme hukassa. Nyt me olemme määränneet omat ehtomme ja osamme ovat tasatut. Vieläpä ensi askel otetaan meidän hyväksemme. Rienzi joutuu paulaan, ja me palaamme Roomaan."
"Ja sitten provencelaisesta tulee kaupungin hirmuvaltijas."
"Podesta, suvaitkaa. Podestat, jotka loukkaavat kansaa, usein karkotetaan ja joskus kivitetään — podestat, jotka solvaavat ylimyksiä, usein puukotetaan, joskus myrkytetään", sanoi Savelli. "Riittäköön täksi päivää. Älkäämme kuitenkaan tuolle karhulle, Orsinille, mitään puhuko. Sellaiset miehet pilaavat kaiken järkevyyden. Olkaamme huoleti, Stefanello."
"Luca di Savelli, teillä ei ole Roomassa sellaista, panosta, kuin minulla on", sanoi nuori ylimys kopeasti;, "ei mikään podesta voi teiltä riistää Italian pääkaupungin ensimmäisen signorin arvoa!"
"Jos tuon olisitte Orsinille sanonut, olisivatpa miekat hellinneet huotrasta", virkkoi Savelli. "Mutta olkaa huoleti, sanon minä; ensi toimemme on tuhota Rienzi, ja sitten onhan toisen vihollisen kuoleman ja toisen nousun välillä keinoja, joita Ezzelino da Romana opetti varoville miehille. Olkaa huoleti, niin ensi vuonna, jos vaan yhtä köyttä vedämme, Stefanello Colonna ja Luca di Savelli ovat Rooman senaattoreina ja nuot suuret miehet matojen ruokana!"
Heidän noin keskustellessaan Montreal, ennen levolle menoaan, katseli kammionsa avonaisesta akkunasta syksyisessä kuutamossa uinuvaa maisemaa, jossa yltympäri piirittäjien leiritulet loistivat kalvakoina ja vakavina.
"Aavat tasangot ja väljät laaksot", ajatteli soturi, "ennen pitkää saatte rauhassa levätä uuden valtikan alla, jota vastaan ei vähäpätöinen tyranni uskalla nousta. Ja te valkeat palttinaseinät, te minulle muistutatte kuinka valtakuntia voitetaan. Samoin kuin muinoin paimentolaistelteistä kohosi mahtava Babylon, jota 'ei ollut siihen asti kuin assyrialainen sen perusti niille, jotka erämaassa asuivat', niin perustetaan Europan uusista ismaeliitoista sukukunta, josta ei nyt uneksuta, ja eilinen leiri on oleva huomispäivän pääkaupunki. Vähän aavisti tosiansa paavi työntäessään minut kirkon helmasta joutavan virheen takia, minkä vihollisen hän Roomalle nosti! Kuinka juhlallinen yö! — kuinka hiljaa taivaat ja maa! — tähdetkin rauhallisina ikäänkuin odottaen alahan tapahtumia! Kuinka juhlalliselta ja hiljaiselta tuntuu oma mieleni, ja kuitenkin outo tunne sanoo minulle että lähestyn uskaltavan eloni ratkaisevaa kohtaa."