I LUKU.

"Kentaureja ja sfinksejä ja gorgoneja kalvakkaita."[20]

Ger. Lib. IV, 5.

Eräänä kuutamoiltana istui Napolin puistikossa neljä tai viisi miestä suuren puun alla nauttien virvotusjuomia ja kuunnellen keskustelun väliaikoina soittoa, joka elostutti tätä huolettoman kansan mieluisinta olopaikkaa. Yksi pienestä seurueesta oli nuori englantilainen, joka oli ollut iloisimpana miehenä joukossa, mutta joka viimeisinä tuokioina oli vaipunut synkkään uneksivaan mietiskelyyn. Eräs hänen maamiehistään huomasi tämän äkkinäisen synkkämielisyyden ja taputtaen häntä selkään sanoi: "Mikä sinua vaivaa, Glyndon? Oletko sairas? Olet käynyt vallan kalpeaksi. Sinä vapiset. Oletko vilustunut? Sinun olisi paras mennä kotiin: nämä italialaiset yöt ovat usein vaarallisia meidän englantilaisten ruumiinrakennukselle."

"Ei, nyt on taas hyvin! Se oli ohimenevä väristys. En voi itsekään sitä selvittää."

Eräs miehistä, näöltään noin 30 ikäinen ja kasvonpiirteiltään ja ilmeeltään huomattavasti korkeammalla ympärillään olevia, kääntyi äkkiä ja katsoi tiukasti Glyndonia.

"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte", sanoi hän ja lisäsi vakavasti hymyillen: "ehkä voisin selittää sen paremmin kuin te itse." Ja kääntyen muitten puoleen hän virkkoi: "Te herrat varmaan usein olette tunteneet, jokainen teistä, usein istuessanne illalla yksinänne, kuinka merkillinen ja selittämätön kylmän ja kammon tunne hiipii päällenne; verenne jähmettyy ja sydän on lakkaamaisillaan tykkimästä; jäsenet vapisevat, tukka nousee pystyyn; te ette uskalla nostaa silmiänne ja katsoa huoneen pimeämpiin nurkkiin; teillä on pelottava tunne siitä, että jotakin ylimaallista on läsnä. Yhtäkkiä koko lumous, jos niin saan sanoa, menee ohi ja te olette valmis nauramaan omalle heikkoudellenne. Ettekö ole usein tunteneet mitä minä näin epätäydellisesti kuvailen? Siinä tapauksessa voitte ymmärtää, mitä nuori ystävämme äsken on kokenut keskellä tämän näyttämön viehättäväisyyttä ja heinäkuun illan vilpoisia tuulenhenkäyksiä."

"Herra", vastasi Glyndon, nähtävästi hyvin hämmästyneenä, "te olette tarkasti kuvanneet sen väristyksen luontoa, joka äsken tuli päälleni. Mutta kuinka saattoi ulkonäköni niin uskollisesti todistaa tunteitani?"

"Minä tunnen painajaisen merkit", vastasi vieras vakavasti, "niistä ei erehdy se, jolla on ne kokemukset kuin minulla."

Kaikki läsnäolevat selittivät ymmärtävänsä ja itsekin tunteneensa sitä, mitä vieras oli kuvannut.

"Yksi meidän kansamme taikauskoja", sanoi Mervale, se englantilainen, joka ensiksi oli puhutellut Glyndonia, "arvelee, että sinä hetkenä kun näin tunnet veresi jäätyvän ja hiuksesi pöyristyvän, niin joku kävelee yli sen kohdan, joka on oleva hautasi."

"Eri maissa on erilaisia taikauskoisia selityksiä tähän yleiseen sielulliseen ilmiöön", vastasi muukalainen, "muuan arapialainen lahko sanoo, että sillä hetkellä Jumala ratkaisee joko teidän tai jonkun teille rakkaan henkilön kuolinhetken. Afrikkalainen villi, jonka mielikuvitus on synkän epäjumalanpalveluksen inhottavien menojen pimittämä, uskoo, että piru silloin vetää teitä luokseen tukasta: täten hassunkurisuus ja kammottavaisuus sekaantuvat yhteen."

"Se on varmaan ainoastaan fyysillinen seikka — vatsan joutuminen epäkuntoon — veren kylmentyminen", sanoi eräs nuori napolilainen, johon Glyndon oli tutustunut.

"Miksikä sitten kaikissa kansoissa siihen liittyy joku taikauskoinen aavistus ja kammo — jotakin, mikä yhdistää aineellisen muodon siihen toiseen maailmaan, jonka otaksutaan olevan meidän ympärillämme? Minä puolestani luulen —"

"Ah, mitä luulette, herra?" kysyi Glyndon uteliaana.

"Minä luulen", jatkoi muukalainen, "että se on sellaista kammoa, mitä ihmismäisemmät ainekset meissä tuntevat jotakin näkymätöntä, luontoamme töykäisevää kohtaan, jota tuntemasta meitä onneksi turvaa aistiemme vajavaisuus."

"Te siis uskotte henkiin?" sanoi Mervale epäilevästi hymyillen.

"Ei, en puhunut varsin hengistä, mutta saattaa olla sellaisia ainemuotoja, jotka ovat meille yhtä näkymättömiä ja aistimillemme tuntumattomia kuin pikkueläimet siinä ilmassa, jota hengitämme — siinä vedessä, joka tuossa suihkukaivossa loiskii. Sellaisilla olennoilla voi olla himoja ja voimia niinkuin meillä — aivan niinkuin niillä pikkueläimillä, joihin niitä vertasin. Se hirviö, joka elää ja kuolee vesipisarassa, joka raatelevaisena ja verenhimoisena syö vielä pienempiä olentoja, on yhtä kamala raivossaan, yhtä raaka luonnoltaan kuin erämaan tiikeri. Meidän ympärillämme saattaa olla olijoita, jotka olisivat ihmisille vaarallisia ja turmiollisia, jollei Kaitselmus olisi pannut heidän ja meidän välillemme seinän, sen kautta että niiden aine on eri tavalla kokoonpantu kuin meidän."

"Ja luuletteko, että sitä seinää koskaan voi ihminen poistaa", puuttui nuori Glyndon puheeseen, "ovatko traditsionit noidista ja tietäjistä paljaita satuja, niin yleisiä ja häviämättömiä kuin ovatkin?"

"Ehkä ovatkin, ehkä ei", vastasi muukalainen välinpitämättömästi. "Mutta kuka tällaisena aikana, jolloin järki on saanut varmat rajansa, olisi niin hullu, että murtaisi sen väliaidan, joka hänen erottaa käärmeestä ja leijonasta — että rupeisi napisemaan ja kapinoimaan sitä lakia vastaan, joka määrää hauen vetten syvyyksien asukkaaksi? Riittää jo näitä turhia aateskeluja."

Ja muukalainen nousi, kutsui palvelijan, maksoi laskunsa ja keveästi nyökäyttäen päätään seurueelle katosi puiden sekaan.

"Kuka oli tuo herrasmies?" kysyi Glyndon kiihkeästi.

Muut katsoivat toisiinsa muutamia hetkiä vastaamatta.

"Minä en ole koskaan häntä nähnyt", sanoi viimein Mervale.

"Enkä minä."

"Minä tunnen hänen hyvin", sanoi napolilainen, joka olikin kreivi Cetoxa. "Jos muistatte, yhtyi hän meidän joukkoomme minun seurassani. Hän kävi Napolissa noin kaksi vuotta sitten ja on hiljakkoin palannut. Hän on hyvin rikas — niin, tosiaan suunnattoman rikas. Sangen miellyttävä henkilö. Olen pahoillani, että hän puhui niin kummallisesti tänä iltana; se on omiansa antamaan yllykettä niille monenlaisille tyhmille huhuille, joita hänestä kerrotaan."

"Ja varmaan", sanoi toinen napolilainen, "se mitä toissa päivänä tapahtui ja minkä te Cetoxa niin hyvin tunnette, antaa oikeutusta niille huhuille, joita olette kieltävinänne."

"Minä ja minun maanmieheni", sanoi Glyndon, sekaannumme niin vähän napolilaisten seuraan, että meiltä jää paljon kuulematta, mikä hyvin ansaitsisi kuulemista. Saanko kysyä, mitä kertomuksia ja mitä tapahtumaa tarkotatte?"

"Mitä tulee kertomuksiin, hyvät herrat", sanoi Cetoxa kohteliaasti puhutellen molempia englantilaisia, "niin olkoon mainittuna, että signor Zanonin uskotaan omistavan muutamia kykyjä, joita jokainen haluaisi itselleen, vaikka tuomitaan jokaista niiden omistajaa. Se tapahtuma, johon signor Belgioso viittasi, on juuri näitä kykyjä kuvaava ja onkin, sen tunnustan, jokseenkin hämmästyttävä. Te varmaan pelaatte, herrasmiehet. (Koska molemmat englantilaiset joskus olivat muutamilla 'skuudeilla' koettaneet onneansa yleisissä pelipaikoissa, nyökäyttivät he myöntävästi päätään. Cetoxa jatkoi): "Hyvä, muutamia päiviä sitten ja samana päivänä kuin Zanoni palasi Napoliin, sattui niin, että minä olin pelannut jokseenkin korkeilla summilla ja hävinnyt aika lailla. Nousin pöydästä, päätin olla enempi kiusaamatta Onnetarta, kun äkkiä huomasin Zanonin, johonka ennen olin tutustunut (ja jolla on, saanen sanoa, pieni kiitollisuudenvelka minulle) — huomasin Zanonin seisovan katselijana läsnä. Ennenkuin ennätin lausua iloni tästä odottamattomasta huomiosta, laski hän kätensä minun käsivarrelleni sanoen: 'Te olette hävinnyt paljon, enemmän kuin voitte maksaa. Omasta puolestani en pidä pelaamisesta, mutta kuitenkin tahtoisin ottaa peliin osaa. Tahdotteko pelata tästä summasta minun puolestani? Tappio on minun, puoli voittoa teidän'. Minä hämmästyin, niinkuin voitte arvata, sellaisesta tarjouksesta, mutta Zanonilla oli sellainen ääni ja esiintyminen, jota oli mahdoton vastustaa. Muuten minä olin ylen kiihkeä korvaamaan tappioni enkä olisikaan noussut, jos minulla olisi ollut vähänkin rahoja jälellä. Sanoin suostuvani hänen tarjoukseensa sillä ehdolla, että myöskin tappio yhtä hyvin kuin voitto olisi kummallekin yhteinen. 'Niinkuin tahdotte' sanoi hän hymyillen, 'emme tarvitse pelätä, sillä te varmasti kyllä voitatte.' Minä istuuduin, Zanoni seisoi takanani, onni suosi minua, voitin yhtäpäätä. Itse asiassa nousin pöydästä rikkaana miehenä."

"Eihän julkisissa pelipöydissä voi olla petosta, varsinkin jos petos olisi pankin etuja vastaan?" Tämän kysymyksen teki Glyndon.

"Ei tietenkään", vastasi kreivi. "Mutta meidän hyvä onnemme oli todella merkillinen — niin ihmeellinen, että eräs sisilialainen (sisilialaiset ovat sivistymättömiä ja pahanilkisiä heittiöitä) kiivastui ja rupesi hävyttömäksi. Kääntyen uuden ystäväni puoleen huudahti hän: 'Herra, teidän ei tarvitse seisoa niin lähellä tätä pöytää. Minä en ymmärrä tätä; teillä on jotain vehkeitä tässä'. Zanoni vastasi hyvin tyyneesti, ettei hän ollut tehnyt mitään sääntöjä vastaan — sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei yksi voinut voittaa toisten menettämättä, ja ettei hän olisi voinut tehdä kelienkään väärin, jos olisi tahtonutkin. Sisilialainen piti vieraan siivoa esiintymistä epäiltävänä ja alkoi yhä äänekkäämmin pauhata. Viimein hän nousi pöydästä ja astui Zanonia vastaan sellaisella tavalla, joka lievimmin sanottuna olisi ollut loukkaava joka miehelle, ken vähänkin on pikainen ja osaa miekkaa käyttää."

"Ja kaikkein merkillisin seikka", keskeytti Belgioso, "oli minusta se, että tämä Zanoni, joka seisoi minun istuinpaikkaani vastapäätä ja jonka kasvot minä selvästi näin, ei vastannut mitään eikä näyttänyt mitään vihan tunteita. Hän kiinnitti silmänsä lujasti sisilialaiseen; en milloinkaan unohda sitä katsetta. On mahdotonta sitä kuvata, se jäähdytti veren minun suonissani. Sisilialainen peräytyi, kuin ukoniskemänä. Minä näin hänen vapisevan, vaipuvan penkille. Ja sitten —"

"Niin sitten", sanoi Cetoxa, "äärettömäksi hämmästyksekseni tämä mies, jonka Zanonin paljas katse oli tehnyt aseettomaksi, käänsi koko vihansa minua kohtaan, joka — mutta ehkette tiedä, herrat, että minulla on vähän mainetta aseenkäytössä?"

"Paras miekkailija Italiassa", sanoi Belgioso.

"Ennenkuin saatoin arvatakaan, olin puutarhassa talon takana ja vastassani Ughelli (se oli sisilialaisen nimi) ja ympärilläni viis tai kuus miestä aiotun kaksintaistelun todistajina. Zanoni viittasi minut syrjään. 'Tämä mies on kaatuva', hän sanoi. 'Kun hän makaa maassa, mene hänen luokseen ja kysy, tahtooko hän tulla haudatuksi isänsä viereen San Gennaron kirkkoon.' 'Tunnetteko siis hänen perheensä?' kysyin minä suuresti kummissani. Zanoni ei vastannut ja seuraavalla hetkellä olin käsikähmässä sisilialaisen kanssa. Ollakseni vilpitön, hänen miekankäyttönsä oli mainiota, vikkelämpää taistelijaa en ole tavannut. Kuitenkin", lisäsi Cetoxa vaatimattomasti, "hän sai piston läpi ruumiinsa. Minä menin hänen luokseen, hän taisi tuskin puhua. 'Onko teillä joku pyyntö tehtävänä — joku asia määrättävänä?' Hän pudisti päätään. 'Missä tahdotte tulla haudatuksi?' Hän viittasi sisilialaista rannikkoa. 'Mitä!' sanoin kummastellen, 'eikä siis isänne viereen San Gennaron kirkkoon?' Tämän kuullessaan hänen kasvojensa karva muuttui kauheaksi — hän päästi läpitunkevan huudon — veri syöksyi hänen suustaan ja hän vaipui pitkälleen kuolleena. Nyt tulee tämän kertomuksen merkillisin kohta. Me hautasimme hänet San Gennaron kirkkoon. Tällöin nostimme hänen isänsä kirstua; kansi raottui ja luuranko tuli näkyviin. Pääkallossa tapasimme hyvin ohuen ja terävän teräspuikon. Se synnytti tutkistelua. Isä, joka oli rikas ja saita, oli äkkiä kuollut ja äkkiä haudattu helteisen ilman vuoksi, niinkuin luultiin. Kun kerran epäluulo oli herännyt, tehtiin tarkempia tutkisteluja. Vanhan miehen palvelijalta kyseltiin ja hän viimein tunnusti, että poika oli murhannut isänsä; teko oli ovelasti tehty; teräspuikko oli niin ohut, että se tunkeutui aivoihin pusertaen ulos ainoastaan yhden verenpisaran, jonka harmaat hiukset kätkivät. Rikoskumppani tulee mestattavaksi."

"Entäs Zanoni — oliko hänkin todistamassa? Tekikö hän selvää?"

"Ei", vastasi kreivi, "hän kertoi käyneensä sattumalta samana aamuna tuossa kirkossa; hän oli huomannut kreivi Ughellin hautakiven, opas oli kertonut, että kreivin poika parhaillaan oli Napolissa — tuhlarina ja pelurina — meidän pelatessamme hän oli kuullut kreiviä mainittavan nimeltä, ja kun taisteluvaatimus tehtiin ja siihen suostuttiin, oli hänen mieleensä tullut hautauspaikka muka sellaisen vaiston kautta, josta hän ei voinut eikä tahtonut tehdä selkoa."

"Hyvin ontuva kertomus", sanoi Mervale.

"Niin! Mutta me italialaiset olemme taikauskoisia — tuota vaistoksi nimitettyä monet pitivät Kaitselmuksen kuiskauksena. Seuraavana päivänä oli vieras yleisen huomion ja uteliaisuuden esineenä. Hänen rikkautensa, hänen elintapansa, hänen merkillinen kauneutensa ovat myöskin lisänneet hänen kuuluisuuttaan. Muuten minulla on ollut ilo saada esittää tämän etevän henkilön hienoimmille kavaljeereillemme ja kauneimmalle rouvasväelle."

"Sangen merkillinen kertomus", sanoi Mervale nousten. "Tule Glyndon, lähdetään hotelliin. Pian jo päivä koittaa. Hyvästi signor!"

"Mitä ajattelet tuosta kertomuksesta?" kysyi Glyndon nuorten miesten kävellessä asuntoonsa.

"Mitäkö ajattelen? Selväähän on, että Zanoni on petkuttaja — sukkela roisto ja tuo napolilainen on saaliista osallinen ja koristelee häntä kaikilla ihmeellisyyden kuluneilla helyillä. Tuntematon seikkailija pääsee hienoon seuraan, kun hän on voittanut puolelleen pelon ja uteliaisuuden. Hän on harvinaisen kaunis ja naisväki on kyllä valmis ottamaan hänet vastaan kaipaamatta muita suosituksia kuin hänen kasvojaan ja Cetoxan satuja."

"Minä en voi olla samaa mieltä. Cetoxa, vaikka onkin peluri ja hurjastelija, on synnyltään aatelismies ja pidetään suuressa arvossa rohkeutensa ja kunniantuntonsa tähden. Muuten tämän muukalaisen olento on niin jalo, hänen puheensa niin ylevä, hän on niin tyyni, niin tunkeilematon, ettei hän vähääkään muistuta röyhkeätä lavertelevaa petkuttajaa."

"Rakas Glyndon, suo anteeksi, mutta sinä et vielä ole oppinut maailmaa tuntemaan. Muukalainen käyttää hyväkseen kaunista ulkomuotoaan ja hänen arvokas käytöksensä on ainoastaan asiaankuuluva juoni. Mutta muuttakaamme puheenaihetta — kuinka edistyy rakkausjuttusi?"

"Voi, Viola ei voinut ottaa minua vastaan tänään."

"Sinä et saa mennä naimisiin hänen kanssaan. Mitä sinun kotonasi sanottaisiin?"

"Nauttikaamme nykyhetkestä", sanoi Glyndon vilkkaasti, "me olemme nuoria, rikkaita, kauniita, älkäämme ajatelko huomispäivää."

"Noin Glyndon, oikein sanottu! Ja nyt olemme perillä hotellissa. Nuku hyvin äläkä uneksi signor Zanonista."