II LUKU.
"Ota, rohkea ja kärsimätön nuorukainen, kiihkeästi vastaan tarjottu tilaisuus."
Ger, Lib. VI, 29.
Clarence Glyndon oli nuori, varakas mies, ei ylen rikas, mutta sentään niin että hänellä oli huoleton riippumaton toimeentulo. Hänen vanhempansa olivat kuolleet ja läheisiä sukulaisia oli hänellä ainoastaan monta vuotta nuorempi sisar, joka oli jäänyt Englantiin tätinsä huostaan. Varhain elämässään jo hän oli osottanut suuria maalaustaiteen taipumuksia ja enemmän harrastuksesta kuin rahallisesta ammatintarpeesta päätti hän antautua sille alalle, missä englantilainen taiteilija tavallisesti alkaa innostuksella ja historiallisia tauluja luomalla ja lopettaa ahneisiin laskelmiin ja arki-ihmisten muotokuviin.
Glyndonilla oli hänen ystäviensä mielestä paljon nerokkuutta, mutta se oli rajua ja hillitöntä laatua. Häntä ei huvittanut kestäväinen vakava työnteko ja hänen kunnianhalunsa pyrki enemmän hedelmiä kokoomaan kuin puuta istuttamaan. Samoin kuin niin monet taiteilijat nuoruudessaan hän rakasti huvituksia ja mielenkiihotteita. Hän antautui häikäilemättä kaikkeen, mikä viehätti hänen mielikuvitustaan tai intohimojaan. Hän oli matkustanut Europan kuuluisimpien kaupunkien läpi sillä vakavalla päätöksellä ja aikomuksella että tutkisi taiteen jumalallisia mestariteoksia. Mutta joka kaupungissa olivat huvitukset aina houkutelleet häntä ponnistuksen poluilta ja elävä kauneus oli vetänyt häntä pois jumaloimasta tunteetonta maalauskangasta. Hän oli urhea, seikkailunhaluinen, levottomasti tutkisteleva, aina valmis hurjiin suunnitelmiin ja hauskoihin uhkatekoihin — hetken hurmauksen uhri ja mielikuvituksen orja.
Nyt oli juuri se aika, jolloin kuumeentapainen muutoksenhenki teki työtään tuossa ihmistoiveitten julmassa ivanäytelmässä, Ranskan vallankumouksessa. Ja siitä sekasotkusta, mihin jo maailman kunnioitettavan uskon pyhät jäännökset olivat hautaantuneet, nousi monta muodotonta ja epämuotoista pilvilinnaa. Tarvitseeko minun muistuttaa lukijalle, että vaikka tämä oli silotetun epäilyksen ja tekaistun viisauden aika, oli se myöskin äärimmäisen herkkäuskoisuuden ja mitä salaperäisimpien taikauskojen aika — aika, jolloin magnetismi ja magia saavuttivat kannatusta itse Diderotin oppilaissa,— jolloin ennustuksia kulki suusta suuhun, — jolloin filosofisen deistin salonki muuttui nekromantian harjotuspaikaksi, missä koetettiin nostattaa vainajien varjoja — jolloin piispansauvaa ja pipliaa pilkattiin, mutta Mesmeriin ja Cagliostroon uskottiin. Tässä aamunsarastuksessa ennen uuden auringon nousua, joka edestään karkottaisi kaikki usvat, astui muinaisaikaisista haudoistaan ylös kaikennäköisiä haamuja, joita oli liidellyt Paracelsuksen ja Agrippan silmien edessä.
Vallankumouksen koite häikäisi Glyndonia, mutta vielä enemmän häntä miellytti sen outo saattojoukko, ja haaveilu, joka mellasteli yhteiskunnallisen ihanneunelman toiveitten kera, valtasi kiihkeästi häntä niinkuin muitakin suurilla lupauksillaan ja saattoi uskomaan, että vanhentuneen tieteen harmailta poluilta syrjässä rohkea etsijä voisi löytää jonkun ihmeellisen Elysiumin — Onnelan.
Matkoillaan oli hän hartaasti vaikkei ehdottomasti uskoen kuunnellut mitä ihmeitä kerrottiin kustakin kuuluisammasta henkiennäkijästä, ja hänen mielensä oli sentähden altis sille vaikutukselle, jonka salaperäinen Zanoni heti ensi näkemältä herätti.
Saattoi olla toinenkin syy tähän herkkäuskoisuuden taipumukseen. Muuan Glyndonin kaukainen esi-isä äidin puolelta oli saavuttanut jokseenkin suuren maineen filosofina ja alkemistina. Kummia kertomuksia oli liikkeellä tästä viisaasta vanhuksesta. Hänen sanottiin eläneen paljon kauemmin kuin tavallisesti on kuolevaiselle suotu ja säilyttäneen viimeiseen asti keski-ikäisen miehen ulkonäön. Lopulta hän oli kuollut ja niinkuin otaksuttiin surusta lapsenlapsenlapsena äkillisen poismenon johdosta, ainoan olennon, jota hän koskaan oli näyttänyt rakastavan. Tämän filosofin teoksia oli vielä jälellä, vaikka harvassa, ja niitä löytyi Glyndonin kodin kirjastossa. Niiden plaatolainen mystisismi, niiden rohkeat väitteet ja korkeat lupaukset siitä, mikä oli voitettavissa niiden vertauskuvallisen salakielen avulla, oli jo varhain syvästi vaikuttanut nuoren Clarence Glyndonin mieleen. Hänen vanhempansa useinkin pitkinä talvi-iltoina huvikseen keskustelivat tämän arvokkaan esi-isän tarunsekaisesta historiasta. He eivät älynneet, mitä seurauksia siitä saattaisi olla pojan mielikuvitukselle, vaan arvelivat, että ajan valistus helposti karkottaisi ja tukahuttaisi tuollaiset haaveet. Mutta Clarencelle oli pelonsekainen nautinto kuulla, kun äitinsä leikillä huomautti siitä silmiinpistävästä yhtäläisyydestä, mikä oli nuoren perillisen kasvoissa ja alkemistin vanhassa muotokuvassa, joka riippui kunniapaikalla talon seinällä perheen kerskauksen ja ystävien ihailun aiheena. Lapsi on todella useammin kuin luulemmekaan "miehen isä."
Olen sanonut että Glyndon oli nautinnonhaluinen. Niinkuin nero ainakin oli hän alttiina kaikelle hauskalle ja kauniille. Hänen huoleton taiteilijaelämänsä oli ollut kulkemista kukasta kukkaan eikä vieläkään se ollut työhön vakaantunut. Hän oli nauttinut melkein kyllästykseen asti Napolin huvituksista, kun hän rakastui Viola Pisanin kasvoihin ja ääneen. Mutta hänen rakkautensa niinkuin kunnianhimonsa oli epämääräinen ja epävakainen. Se ei tyydyttänyt hänen koko sydäntään eikä täyttänyt hänen koko luontoaan. Ei siksi että häneltä olisi puuttunut voimakkaat ja jalot tunteet vaan siksi, että hänen mielensä ei vielä ollut tarpeeksi kypsynyt ja lujittunut niiden kehittymistä varten. Toinen aika on kukoistusta varten, toinen hedelmää varten; samoin vasta silloin kun haaveiden kukoistus alkaa kuihtua, on sydän kypsynyt niille tunteille, joita kukoistus ainoastaan on ennustanut. Glyndon oli yhtä iloinen ollessaan yksinään maalauksineen kuin hyvien tovereitten seurassa eikä hän vielä ollut tarpeeksi tuntenut surua voidakseen syvästi rakastaa. Ihmisen täytyy näet suuttua elämän pienempiin seikkoihin ennenkuin hän voi antaa täyden arvon suurimmille. Ranskan matalamieliset aistillisuuden ystävät kutsuvat salonkikielellään rakkautta "hullutukseksi." Mutta rakkaus on viisautta, paremmin käsitettynä. Sitäpaitsi merkitsi maailma vielä liian paljon Clarence Glyndonille. Hänen taiteellinen kunnianhimonsa oli riippuvainen säälittävän pintapuolisen vähemmistön suosiosta ja arvonannosta, sen vähemmistön, jota me kutsumme yleisöksi.
Niinkuin petolliset ainakin hän alati pelkäsi tulevansa petetyksi. Hän ei luottanut Violan suloiseen viattomuuteen. Hän ei tohtinut ryhtyä siihen uhkapeliin, että toden teolla olisi kosinut italialaista näyttelijätärtä, mutta ei hän myöskään tähän saakka ollut ajatellutkaan tavallisempia vaan vähemmän kunniallisia tarkotuksia: siitä häntä esti tytön kaino arvokkuus ja joku hyvä ja ylevä puoli omassa luonteessaan. Sentähden heidän välinen tuttavuus oli pikemmin ystävällisyyttä ja kunnioitusta kuin lempeä. Glyndon kävi joka ilta teatterissa ja pistäytyi kulissien taakse juttelemaan Violan kanssa. Hän täytti piirrossalkkunsa moninaisilla kuvilla siitä kaunottaresta, johon hän taiteilijana yhtähyvin kuin rakastajana oli mieltynyt. Ja päivä päivän perästä hän häilyi kuin laineiden päällä epäröimisen ja päättämättömyyden, rakkauden ja epäluoton vaiheilla. Ja epäluottoa ylläpiti aina vasten hänen parempaa tietoansa Mervalen, tuon arki-ihmisen tervejärkiset kehotukset!
Viime luvussa mainitun illan jälkeisenä päivänä ratsasti Glyndon yksinään pitkin Napolinlahden rantaa Posilipon luolan toisella puolella. Oli iltapäivä; puolipäivän helle oli lauhtunut ja kimmeltävältä mereltä puhalsi vilpoisa tuuli. Tienvieressä hän huomasi miehen kumartuneena marmoriraunion yli ja lähestyessään hän tunsi Zanonin.
Englantilainen tervehti kohteliaasti. "Oletteko löytänyt jonkun muinaisesineen?" sanoi hän hymyillen; "ne ovat tällä tiellä yhtä yleiset kuin mukulakivet."
"Ei", vastasi Zanoni, "se oli ainoastaan yksi niitä muinaisesineitä, joiden syntyperä ulottuu vedenpaisumukseen asti, vaikka luonto niitä ikuisesti muuttaa mullaksi ja jälleen uudistaa." Näin sanoen hän näytti Glyndonille pientä vaaleansinistä kukkaa, jonka hän sitten varovasti pisti poveensa.
"Te olette kasvintutkija?"
"Niin olen."
"Sehän kuuluu olevan mieltäkiinnittävä tutkimus."
"Epäilemättä — niille jotka sitä ymmärtävät."
"Onko se tieto sitten niin harvinainen?"
"Harvinainen! Pikemmin sanoen sen syvempi tunteminen on tykkönään kadonnut nykyiseltä pintapuoliselta ja jokapäiväiseltä viisaustieteeltä. Luuletteko te, ettei ole mitään perustusta niissä traditsioneissa, jotka meille tulevat hämärinä etäisimmistä ajoista — niinkuin vuorten huipuilla löydetyt simpukankuoret osottavat, missä meri ennen on aaltoillut? Mitä oli vanha 'kolkhilainen magia' muuta kuin tarkkaa luonnon tutkimista sen kaikkein vähäpätöisimmistä muodoista? Mitä Medean tarina muuta kuin todistus niistä voimista, joita kasvien hedelmistä ja lehdistä voidaan saada? Kaikista tietäjistä tietävimmät, Cuthin salaperäiset sisarukset, joiden loitsujen perille tiede turhaan kokee päästä, vaikka se hämmentyy legendojen usvaan, he etsivät pienimmissä yrteissä sitä, mitä babylonilaiset viisaat kukaties turhaan etsivät taivaan tähdistä. Traditsioni kertoo, että ennen oli olemassa sellainen kansa, joka voi tappaa vihollisensa matkan päästä aseitta ja koskematta. Se kasvi, jota jalkanne tallaa, saattaa sisältää tappavampia voimia kuin mitä on tuhoisimmissa sotakeksinnöissä. Voitteko ajatella, että näille Italian rannikoille, vanhan Circen niemenkärjelle tuli Viisaita kaukaisimmasta idästä etsimään niitä kukkia ja yrttejä, joita teidän farmaseutinne heittäisivät luotaan rikkaruohoina? Ensimäiset kasvitieteilijät — maailman mestarikemistit — olivat sitä joukkoa, jota muinaisaika kunnioitti nimellä titaanit. Muistan kerran Hebron luona, missä hallitsi — mutta tämä puhe", keskeytti samassa Zanoni kylmästi hymyillen, "ei muuta hyödytä kuin tuhlaa teidän ja minun aikaa." Hän vaikeni, silmäili tiukasti Glyndonia ja jatkoi: "Nuorukainen, luuletteko, että hämärä uteliaisuus voi täyttää vakavan työn paikan? Minä luen teidän sydämenne ajatukset. Te haluatte oppia minua tuntemaan eikä tätä mitätöntä kukkaa: mutta menkää edelleen, halunne ei voi tulla tyydytetyksi."
"Te ette ole yhtä kohtelias kuin maamiehenne", sanoi Glyndon vähän harmistuneena. "Otaksukaa, että tahtoisin päästä teidän tuttavuuteenne, niin miksikä työntäisitte minua luotanne?"
"En työnnä ketään luotani", vastasi Zanoni, "minun täytyy tuntea heitä, jos he niin haluavat; mutta minua sitävastoin he eivät voi koskaan käsittää. Jos pyydätte minun tuttavuuttani, on se teille tarjona, mutta minä kehotan teitä välttämään minua."
"Ja miksikä te sitten olisitte niin vaarallinen?"
"Täällä maan päällä kohtalo usein tekee muutamat ihmiset ilman omaa syytänsä muille vaarallisiksi. Jos minä ennustaisin teidän kohtaloanne astrologien vajavaisten laskelmien avulla, niin sanoisin heidän hämärällä kielellään, että minun planettani istui synkkänä teidän elämänne huoneessa. Älkää tulko tielleni, jos voitte välttää. Varotan teitä ensimäisen ja viimeisen kerran."
"Te halveksitte astrologeja, mutta käytätte itse yhtä salaperäistä puheentapaa kuin he. Minä en pelaa enkä riitele, miksikä sitten pelkäisin teitä?"
"Tehkää niinkuin tahdotte; minä olen tehnyt voitavani."
"Suoraan puhuakseni — teidän keskustelunne eilen illalla minua huvitti ja ihastutti."
"Tiedän sen; sellaiset luonteet kuin teidän ovat mysterioihin viehätetyt."
Glyndonia kiusottivat nämä sanat, vaikka niiden äänenpainossa ei ollut mitään ylenkatsetta.
"Minä näen, ettette pidä minua ystävyytenne arvoisena. Olkoon menneeksi. Hyvästi!"
Zanoni vastasi kylmästi hyvästijättöön ja englantilaisen ratsastaessa tiehensä hän palasi kasvejansa tarkastelemaan.
Samana iltana Glyndon tapansa mukaan meni teatteriin. Hän seisoi näyttämön takana katsellen Violaa, joka näytteli erästä loistavinta osaansa. Sali kaikui kättentaputuksia. Glyndon joutui hurmauksiin nuorukaisen intohimosta ja nuorukaisen ylpeydestä. Hän ajatteli: "Tämä ihana olento on tuleva minun omakseni."
Seisoessaan näin vaipuneena suloisiin unelmiin hän tunsi olallaan keveän kosketuksen: hän kääntyi ja näki Zanonin. "Te olette vaarassa", sanoi tämä. "Älkää menkö jalkaisin kotiin tänä iltana tai älkää ainakaan menkö yksin."
Ennenkuin Glyndon toipui ällistyksestään, katosi Zanoni, ja kun englantilainen taas näki hänet, oli hän erään napolilaisen ylimyksen aitiossa, minne Glyndon ei voinut häntä seurata. Viola tuli nyt näyttämöltä ja Glyndon kiiruhti häntä puhuttelemaan tavallista suuremmalla lämmöllä. Mutta Viola vastoin entistä ystävällistä käytöstään kääntyi nyt selvällä tuskastumisella ihailijansa luota. Vetäen syrjään Gionettan, joka alituisesti seurasi häntä teatteriin, sanoi Viola totisena kuiskaten:
"Oi Gionetta! Hän on täällä taas! — muukalainen, josta minä puhuin — ja taas hän yksin koko teatterissa on taputtamatta minulle."
"Kuka hän on, lemmittyni?" sanoi eukko hyväilevästi. Hän on tosiaan tyhmä — ei kannata häntä ajatella."
"Ei kannata ajatella, Gionetta!" vastasi Viola — "ei kannata ajatella! Voi, olla häntä ajattelematta tuntuisi samalta kuin jos jättäisi kaikki ajatukset."
Jo kutsuttiin näyttämölle Signora Pisania. "Hanki tietoa hänen nimestään, Gionetta", sanoi Viola astuen hitaasti näyttämölle Glyndonin ohi, joka häntä katseli surullisen moittivasti.
Se kohtaus, johon näyttelijätär nyt astui, oli viimeinen loppusuoritus, missä hänen erinomainen äänensä ja taiteelliset lahjansa erityisesti loistivat esiin. Sali riippui kiinni joka sanassa hiiskumattomana jumaloiden, mutta Violan silmät etsivät ainoastaan yhden tyynen ja liikutuksesta vapaan katselijan silmiä: hän näytteli kuin haltioissaan oleva. Zanoni kuunteli ja seurasi tarkkaavasti, mutta ei osottanut mitään suosion merkkiä; ei mikään tunne kirkastanut hänen kylmää ja puolittain halveksivaa katsantoaan. Violalla oli näyteltävänä sellaisen naisen rooli, joka rakastaa vastarakkautta saamatta, eikä hän koskaan ollut niin syvästi kiintynyt osaansa kuin nyt. Hänen kyyneleensä olivat todellisia, hänen tuskansa oli luonnollinen: sitä oli miltei kauheata katsella. Hänet kannettiin näyttämöltä menehtyneenä ja taintuneena ja häntä seurasi sellainen ihastuksen myrsky, ettei moista ole monasti kuultu. Väki nousi seisaalleen — nenäliinoja liehutettiin — seppeleitä ja kukkia heitettiin näyttämölle — miehet pyyhkivät silmiään ja naiset nyyhkyttivät ääneen.
"Taivaan nimessä", sanoi eräs nuori ylhäinen napolilainen, "hän on sytyttänyt minua enempi kuin voin kestää. Tänä iltana, juuri tänä iltana hän on oleva minun! Oletko järjestänyt kaikki, Mascari?"
"Kaikki, signor. Entäs nuori englantilainen?"
"Tuo pöyhkeä tyhmyri! Niinkuin jo ennen sanoin, saakoon hänen verensä vuotaa hänen tyhmyytensä tähden. Minä en tahdo kilpailijaa."
"Mutta ajatelkaa: englantilainen! Ainahan pidetään sellaista hälinää englantilaisen ruumiista."
"Tuhma! Eikö meri ole kylliksi syvä tai maa kylliksi vaitelias, että se kätkee kuolleen miehen? Meidän palkatut rosvomme ovat ääneti kuin hauta. Ja minä! — kuka uskaltaisi epäillä, kuka syyttää prinssi di ——? Pane toimeen — tänä iltana. Minä uskon hänet sinulle — rosvot ovat hänen murhanneet. Ymmärräthän; maakunta on täynnä niitä; ryöstä ja riisu hänet puhtaaksi, että paremmin uskotaan. Ota kolme miestä. Muut olkoot minun saatossani."
Mascari kohotti olkapäitään ja kumarsi alistuvasti.
Napolin kadut eivät olleet siihen aikaan niin turvalliset kuin nyt ja vaunut olivat sekä huokeammat että tarpeellisemmat. Mutta nyt ei löydettykään sitä ajuria, joka tavallisesti oli tilattu viemään nuorta näyttelijätärtä. Gionetta oli kyllä siksi huolissaan emäntänsä kauneuden ja ihailijoiden lukuisuuden johdosta, ettei hän voinut pelotta ajatellakaan jalkaisin palaamista, vaan uskoi huolensa Glyndonille. Tämä tarjosi omat ajopelinsä Violan käytettäväksi, joka vähitellen toipui tainnoksistaan. Ehkä ennen sitä iltaa Viola ei olisi hylännyt tätä pientä palvelusta. Mutta nyt hän kieltäytyi syystä tai toisesta. Glyndon loukkaantui ja oli ärtyisästi vetäytymäisillään pois, kun Gionetta pysäytti hänet. "Odottakaa, signor", sanoi hän mielistelevästä, "signora raukka ei ole oikein terve. Älkää suuttuko häneen. — Minä laitan hänen ottamaan teidän tarjouksenne vastaan."
Glyndon jäi, ja kun Gionetta kotvan aikaa oli koettanut taivuttaa vastustelevaa Violaa, suostui tämä tarjoukseen. Gionetta suojattineen astui vaunuihin ja Glyndon jäi teatterin ovelle palataksensa jalkaisin kotiin. Silloin hänen mieleensä äkkiä johtui Zanonin varotus; hän oli unohtanut sen puhellessaan Violan kanssa. Nyt hän piti parhaimpana olla varuillaan vaaraa vastaan, josta nuo salaperäiset huulet olivat kuiskanneet; hän haki silmillään jotakin tuttavaa; joukot tulvailivat teatterista, tunkeiltiin ja tuupittiin ja painettiin, mutta hän ei nähnyt yhtään tuttuja kasvoja. Päättämättömänä seisoessaan hän kuuli Mervalen kutsuvan äänen ja suureksi helpotuksekseen näki hän ystävänsä tekevän tietä joukon halki.
"Olen hankkinut sinulle paikan", sanoi hän, "kreivi Cetoxan vaunuissa; tule mukaan! Hän odottaa meitä."
"Hyvin tehty sinulta. Mutta kuinka löysit minun?"
"Tapasin Zanonin käytävässä. 'Teidän ystävänne on teatterin ovella', sanoi hän, 'älkää laskeko häntä jalkaisin kotiin tänä iltana. Napolin kadut eivät aina ole turvallisia.' Heti muistin, että muutamia kalabrialaisia rosvoja oli nähty kuleksivan kaupungissa viimeisinä viikkoina, ja kun satuin tapaamaan Cetoxan — niin, tuossa hän onkin!"
Enempi selvittely jäi, kun he tapasivat kreivin. Ja kun Glyndon astui vaunuihin ja veti akkunaverhot syrjään, näki hän neljä miestä seisovan kadulla ja tarkkaavasti katselevan häntä.
"Saakeli!" huusi yksi, "siinä oli englantilainen!" Glyndon kuuli epäselvästi tuon huudahduksen vaunujen ajaessa tiehensä. Hän pääsi turvallisesti asuntoonsa.
Italiassa vallitsee lapsen ja hänen hoitajattarensa välillä hyvin likeinen tuttavuussuhde, jota ei ole ollenkaan liioteltu "Romeo ja Julia" näytelmässä. Mutta orvolle näyttelijättärelle se luonnollisesti tuli vielä tavallista likeisemmäksi ja hellemmäksi, hän kun oli niin vailla ystäviä. Kaikessa, mikä koski sydämenheikkouksia, oli Gionettalla paljon kokemusta, ja kun Viola kolme iltaa takaperin heidän palatessaan teatterista oli katkerasti itkenyt, niin hoitajatar oli onnistunut saamaan häntä tunnustamaan, että hän oli nähnyt yhden — jota ei ollut näkynyt kahden väsyttävän pitkän ja tapauksista rikkaan vuoden aikaan — mutta joka ei ollut koskaan unohtunut. Mutta nyt, voi! hän ei ollut antanut mitään tuntemisen merkkiä itsestään. Gionetta ei voinut käsittää kaikkia niitä epämääräisiä ja viattomia tunteita, joita tähän suruun yhtyi, mutta yksinkertaisella, pintapuolisella ymmärryksellä hän päätti, että ne kaikki olivat samaa, lemmen tunteita. Ja siinä suhteessa hän hyvin kelpasi antamaan myötätuntoa ja lohduttamaan. Hän ei voinut kokonaan olla Violan syvän sydämen uskottu — sillä se sydän ei voinut edes sanoin lausua kaikkia salaisuuksiaan. Mutta sikäli kuin Gionetta saattoi ottaa luottamusta vastaan, oli hän myös valmis maksamaan mitä hartaimmalla myötätunnolla ja palvelushalulla.
"Oletko saanut tietää, kuka hän on?" kysyi Viola, ollessaan vaunuissa yksin Gionettan kanssa.
"Olen; hän on kuuluisa signor Zanoni, johon kaikki ylhäiset naiset ovat hullaantuneet. Sanotaan, että hän on niin rikas! — paljon rikkaampi kuin kukaan englantilaisista! — ei hänen rinnallaan ole mitään signor Glyndon —"
"Lopeta!" keskeytti nuori näyttelijätär. "Zanoni! Älä puhu mitään englantilaisesta."
Vaunut tulivat nyt siihen yksinäisempään ja kaukaisempaan kaupunginosaan, missä Violan koti oli, kun äkkiä sattui pysähdys.
Gionetta hätääntyneenä pisti päänsä ulos akkunasta ja huomasi kalpeassa kuunvalossa, että ajaja oli vedetty alas istuimeltaan ja että kaksi miestä piteli häntä; seuraavassa tuokiossa kiskottiin ovi auki ja pitkään viittaan puettu naamioitu mies astui esiin.
"Älkää pelätkö, kaunis Pisani", sanoi hän kohteliaasti, "ei teille tehdä mitään pahaa." Puhuessaan hän kietoi käsivartensa kauniin näyttelijättären vyötäreelle ja koetti nostaa häntä vaunuista. Mutta Gionetta ei ollutkaan mikään kehno liittolainen. Hämmästyttävällä voimalla hän työnsi tunkeilijan syrjään ja heitti hänelle mitä hurjimman tulvan haukkumasanoja.
Naamioitu vetäytyi takaisin ja kääriytyi paremmin viittaansa.
"Bakkuksen nimessä!" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. "Hän on hyvin suojattu. Tänne Luigi! Giovanni! Ottakaa akka kiinni, äkkiä! Mitä vitkastelette?"
Naamio peräytyi ovelta ja toinen pitempi vartalo näyttäytyi.
"Ole levollinen, Viola Pisani", hän sanoi matalalla äänellä, "minun läheisyydessäni olet aina turvassa!" Hän kohotti naamiotaan puhuessaan ja Zanonin jalot piirteet näyttäytyivät.
"Tyynny, pysy hiljaa, minä voin sinut pelastaa." Hän poistui jättäen Violan hämmästyksen, pelon ja ihastuksen valtaan. Kaikkiaan oli naamioituja yhdeksän: kaksi piteli ajajaa; yksi seisoi hevosten pääpuolessa, kolme muuta paitsi Zanonia ja sitä, joka ensin oli lähennellyt Violaa, seisoi syrjässä tien toisella puolella olevien vaunujen luona. Näille kolmelle viittasi Zanoni; he lähestyivät. Hän viittasi ensimäistä naamiota, joka olikin prinssi di ——, ja sanattomaksi ällistynyt prinssi tunsi äkkiä itseensä tartuttavan takaapäin.
"Kavallusta!" hän huusi. "Kavallusta omien miesteni joukossa. Mitä tämä merkitsee?"
"Asettakaa hänet vaunuihinsa! Jos hän vastustaa, tulkoon verensä hänen päänsä päälle", virkkoi Zanoni tyyneesti.
Hän lähestyi miehiä, jotka pitelivät ajajaa.
"Te olette vähälukuisemmat, olette joutuneet ansaan", sanoi hän, "menkää herranne luo. Teitä on kolme, meitä kuusi, hampaisiin saakka asestettua. Kiittäkää onneanne, että säästämme teidän henkenne. Menkää!"
Miehet menivät vihaisina matkaansa. Ajaja nousi paikoilleen.
"Leikatkaa poikki heidän vaunujensa vetoköydet ja hevosten ohjakset", sanoi Zanoni astuessaan Violan viereen vaunuihin, jotka nyt nopeasti vierivät tietään, mutta rosvo jäi jälkeen kuvaamattoman raivon ja hämmästyksen valtaan.
"Antakaapa minä selitän tämän mysterion", sanoi Zanoni. "Minä sain selville teitä vastaan suunnitellun salaliiton — yhdentekevä miten; minä tein sen tyhjäksi. Tämän aikeen päämies oli eräs ylimys, joka kauvan oli teitä turhaan tavotellut. Hän ja kaksi hänen kätyreistään odotti teitä teatterin ovella ja hän oli palkannut kuusi muuta odottamaan teitä sillä paikalla, missä yllätys tehtiin. Minä ja viisi minun palvelijoistani menimme samalle paikalle ja hän luuli meitä omiksi miehikseen. Minä olin sitä ennen ratsastanut sinne, missä miehet olivat odottamassa, ja kertonut heille, että heidän isäntänsä ei tarvinnut heidän palvelustaan sinä iltana. He uskoivat minua ja hajaantuivat senvuoksi. Senjälkeen minä yhdyin omaan joukkooni, joiden edelle olin ratsastanut. Te tiedätte kaiken, me olemme jo ovella."