III LUKU.
"Mit' enemmän uinun, sen selvemmin silmäni näkee,
Sill' alati ne katsoo näkymättömiä,
Vaan nukkuissani sinua ne unissa silmäilee,
Ja kirkkaita ovat keskellä pimeyttäkin."
Shakespeare.
Zanoni seurasi nuorta napolitarta hänen kotiinsa. Gionetta hävisi — he jäivät kahdenkesken.
Tässä huoneessa, joka niin usein, entiseen onnelliseen aikaan, oli täyttynyt Pisanin hurjilla viulunsäveleillä, tässä nyt Viola näki edessään tuon salaperäisen, kummittelevan, mutta muhkean ja kauniin muukalaisen seisomassa samalla paikalla, missä hän itse oli tavannut istua isänsä jaloissa soiton lumoomana. Hän melkein luuli, niinkuin hänen tapansa oli olennoida omia liiteleviä mielikuviaan, että tuo henkevä soitanto oli saanut elollisen muodon ja seisoi hänen edessään ihanana kuvana. Kaiken aikaa oli neito omasta viehättäväisyydestään tiedotonna. Hän oli heittänyt päältään huntunsa ja päähineensä, vähän hajanaisena levisi tukka marmorivalkealle kaulalle, jonka puku jätti paljaaksi. Ja siinä kun hänen tummat silmänsä olivat hulveisillaan kiitollisuuden kyyneleitä ja posket rusottivat äsköisestä kiihtymyksestä, niin ei totta tosiaan itse Apollo, valon ja soiton jumala, Arkadian laaksoloissa ihmisverhossaan pyydystellyt ihanampia impejä.
Zanoni häntä silmäili selvällä ihailulla mutta samalla säälivästi.
Mutistuaan itsekseen jotakin hän ääneen lausui:
"Viola! olen pelastanut sinut suuresta vaarasta, ei ainoastaan häpeästä vaan ehkäpä kuolemastakin. Kun hallitsija on heikko ja virkamiehet lahjottavia, on prinssi di —— lain yläpuolella. Mikään rikos ei ole hänelle mahdoton, sillä keskellä intohimojaan on hänellä kunnianhimoa ja sen tukena hyvä ymmärrys. Jollet sinä olisi hyvällä suostunut häpeääsi, et olisi koskaan palannut maailmaan kertomaan muistojasi. Ilkiöllä ei ole katumuksen sydäntä, mutta hänen kätensä on murhaan valmis. Olen pelastanut sinut, Viola. Ehkä kysyt minulta, miksi?" Zanoni viivähti ja hymyili murheellisesti lisätessään: "Sinä et saa tehdä minulle sitä vääryyttä, että ajattelisit: pelastaja on yhtä itsekäs kuin se, joka loukata tahtoi. Orpo, en puhu sinulle kosijoittesi kieltä, siinä kyllä, että tunnen sääliä enkä ole rakkaudelle kiittämätön. Miksi punastua, miksi vapista sitä sanaa? Luen sydämesi puhuessani enkä näe siinä ainoatakaan ajatusta, jota tarvitsisi hävetä. En sano, että rakastaisit minua vielä, mielikuvitus voi herätä kauan ennen kuin sydän liikahtaa — kaikeksi onneksi. Minun kohtaloni on ollut lumota silmäsi ja tenhota mielikuvitustasi. Olen täällä varottaakseni sinua siitä, mikä tuottaisi vain surua, niinkuin kerran varotin sinua itse valmistumaan suruun. Englantilainen Glyndon rakastaa sinua — paremmin ehkä kuin minä koskaan voisin; jollei hän ole sinun arvoisesi vielä, tarvitsee hänen ainoastaan oppia paremmin tuntemaan sinua ansaitaksensa sinut paremmin. Naikoon hän sinut, vieköön sinut omaan vapaaseen ja onnelliseen maahansa, äitisi kotimaahan. Unohda minut, opeta itseäsi palaamaan ja tulemaan hänen arvoisekseen ja minä sanon sinulle, että tulet löytämään kunniata ja onnea."
Viola kuunteli hiljaisella sanattomalla liikutuksella ja palavasti punastuen tätä outoa puhetta, ja kun se oli loppunut, kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki. Ja kuitenkin, vaikka nuo sanat kyllä olivat omiansa nöyryyttämään tai kiihottamaan, suututtamaan tai häpeätä herättämään, eivät nämä tunteet hänen silmiänsä kostuttaneet eivätkä hänen poveansa kohottaneet. Nainen sillä hetkellä oli lapsi, ja niinkuin lapsi itkee vaativalla, ikävöivällä mutta viattomalla kaipuulla saada rakkautta osakseen, ja nurkumatta suruisena, kun sen hellyys kovasydämisesti sysätään pois — niin Viola, vihatta ja häpeättä, itki.
Zanoni katseli häntä siinä, kun tuo kaunis pää, tuuheitten palmikkojensa varjostamana hänen eteensä taipui, ja hetkisen vaiettuaan hän lähestyi ja virkkoi mitä hellimmällä äänellä ja puoleksi hymyillen:
"Etkö muista, kuinka puhuin sinulle ponnistelusta valoa kohti, kuinka viittasin sinua katsomaan tuota päättäväistä ja vakavaa puuta: en silloin kehottanut sinua, lapsi kaunis, esimerkiksi ottamaan perhosta, joka tahtoisi tähteen lentää, mutta putoo kärvennetyin siivin lampun viereen. Tule, minä puhun kanssasi. Tuo englantilainen —"
Viola väistyili ja itki yhä valtavammin.
"Tuo englantilainen on sinun ikäisesi eikä paljon ylempänä omaa säätyäsi. Sinä voit elämässä olla osallinen hänen ajatuksistaan, voit kuollessasi nukkua hänen vierellään samassa haudassa! Ja minä! Mutta se kuolon kuva älköön meitä liikuttako. Katso omaan sydämeesi ja sinä näet, että siihen asti, kunnes minun varjoni taas lankesi tiellesi, sinussa kasvoi tätä vertaistasi kohtaan puhdas ja rauhallinen kiintymyksen tunne, joka olisi rakkaudeksi kypsynyt. Etkö ole koskaan kuvitellut kotia, jossa sinulla olisi kumppanina tämä nuori ihailijasi?"
"En koskaan", sanoi Viola äkkinäisellä voimalla, "en koskaan, sillä heti silloin olen tuntenut, ettei se ole minun kohtalokseni määrätty. Ja oi!" hän jatkoi nousten nopeasti ja siirtäen syrjään tukan silmiltään kiinnitti silmänsä kysyjään. "Ja oi! kuka tahansa sinä olet, joka voit lukea sieluni sisällyksen ja muodostaa kohtaloni, älä erehdy siitä tunteesta, joka — joka" — (hän sammalsi hiukan ja jatkoi alasluoduin katsein): "joka on vetänyt minun ajatukseni sinuun. Älä ajattele, että minä tahtoisin ylläpitää lempeä, josta ei huolita, johon ei lemmellä vastata. En lempeä minä tunne sinua kohtaan, muukalainen. Kuinka sitä tuntisin? Sinä et ole koskaan puhunut minulle muuta kuin neuvoaksesi — ja nyt, haavottaaksesi!"
Taas hän pysähtyi, taas hänen äänensä petti; kyyneleet tulvivat hänen silmistään, hän pyyhki ne pois ja jatkoi:
"Ei lempeä — ei ainakaan sitä lempeä, josta olen kuullut ja lukenut ja jota olen näyttämöllä jäljitellyt — vaan juhlallisempi, arempi ja, minusta näyttää, melkein yliluonnollinen side minut vetää sinuun ja loihtii mieleeni sekä valvoessani että nukkuessani kuvia, jotka samalla viehättävät ja kammottavat. Luuletko sinä, että minä, jos se olisi lempeä, voisin sinulle näin puhua ja että (hän nosti äkkiä silmänsä) silmäni näin voisivat katsoa suoraan sinun silmiisi? Muukalainen, minä pyydän ainoastaan saada silloin tällöin nähdä sinua, saada kuulla sinun ääntäsi! Älä puhu minulle muista. Varota, nuhtele ja vaikka murra minun sydämeni — hylkää se harras kiitollisuus, jota sinulle tarjoon, mutta älä tule aina luokseni surun ja onnettomuuden enteenä. Joskus olen nähnyt sinut unissani, kunnian ja valkeuden muotojen ympäröimänä ja katseesi kirkkaasti loistaen taivaallista iloa, jota ne nyt eivät osota. Vieras, sinä olet pelastanut minut ja minä sinua kiitän ja siunaan. Onko tämäkin kunnioitus sinusta halpa?"
Näin sanoen neito nöyrästi risti käsivartensa rinnoilleen ja kallisti päänsä hänen edessään. Eikä tämä alamaisuus näyttänyt epänaiselliselta eikä halpamaiselta, ei se ollut niinkuin rakastajattaren nöyryys rakastajansa edessä tai orjan isäntänsä edessä, vaan pikemmin niinkuin lapsen hoitajansa tai niinkuin muinaisten uskontojen opetuslapsen vihkijänsä edessä. Zanonin otsa oli raskas ja miettiväinen. Hän katseli neitoa silmissään kummallinen ilme lempeyttä, surua ja samalla hellää rakkautta, mutta hänen huulensa olivat ankarat ja äänensä kylmä, kun hän vastasi:
"Ymmärrätkö, mitä pyydät, Viola? Arvaatko, mitä vaaraa itsellesi — ehkä meille molemmille — sinä nostatat? Tiedätkö, että minun elämäni liikkuu kaukana levottomain ihmisten ilmoilta ja on yhtä ainoata Ihanteen palvelusta, josta Ihanteesta minä pyrin poistamaan juuri kaiken sen, mikä muita enimmän viehättää? Onnettomuutena minä kartan sitä, mikä muille miehille näyttää olevan kohtalonsa kukka — maan tyttärien lempeä. Tätä nykyä minä voin varottaa sinua ja pelastaa monesta pahasta; jos useammin sinut tapaisin, niin voisiko tämä voima yhä pysyä hallussani? Sinä et ymmärrä minua. Ehkä on helpompi ymmärtää, mitä nyt lisään. Pyydän, että karkotat sydämestäsi kaikki ajatukset minun suhteeni, paitsi että minä olen sellainen, jota Onnetar äänekkäästi huutaa sinua karttamaan. Jos suostut Glyndonin kosintaan, on hän sinua rakastava, kunnes hauta peittää teidät molemmat. Minäkin (hän lisäsi tunteellisesti) — minäkin voisin sinua rakastaa!"
"Sinä!" huudahti Viola äkkinäisellä ilon, riemastuksen puuskalla, jota hän ei voinut hillitä; mutta hetkistä myöhemmin hän olisi antanut aarteita voidakseen saada huudahdustaan takaisin.
"Niin, Viola, minä voisin sinua rakastaa, mutta kuinka suuri ero, kuinka paljon murhetta on siinä rakkaudessa! Kukka antaa tuoksuaan sille vuorelle, jonka kyljellä se kasvaa. Vähän aikaa, niin kukka on kuollut, mutta vuori seisoo yhä — rinnallaan lumipeite, huipullaan päivänpaiste. Viivähdä — ajattele tarkasti! Vielä väijyy vaara sinua. Muutaman päivän vielä olet turvassa häikäilemättömältä ahdistajaltasi, mutta pian tulee hetki, jolloin ainoa pelastuksesi on pako. Jos englantilainen rakastaa sinua arvokkaasti, on sinun kunniasi oleva hänelle yhtä kallis kuin hänen omansa. Muussa tapauksessa on niitä muita maita, missä rakkaus on todellisempi kuin täällä ja hyve vähemmin vaarassa petoksen ja väkivallan puolelta. Jää hyvästi! Omaa kohtaloani en voi nähdä muuten kuin pilvien ja varjojen takaa. Sen ainakin tiedän, että me tulemme vielä tapaamaan toisemme, mutta opi sitä ennen, ihana kukkainen, että on armahampia olopaikkoja kuin kallionkylki."
Hän kääntyi puhuessaan ja tuli ulko-ovelle, missä Gionetta tahdikkaasti pysytteli. Zanoni laski keveästi kätensä hänen käsivarrelleen. Leikillisen kavaljeerin iloisella äänellä hän sanoi:
"Signor Glyndon kosii teidän emäntäänne: ottakoon hän hänet vaimokseen. Minä tiedän, että rakastatte emäntäänne. Nuhdelkaa häntä, jos näette hänessä tunteita minua kohtaan. Minä lintu olen aina lennossa."
Hän laski puhuessaan kukkaron Gionettan käteen ja meni.