I LUKU.
"Kaksi sielua, ah! asuu rinnassain.
Miksi seisot ja katsot kauhistuin?"
Faust.
Muistettakoon, että jätimme mestari Paolon Glyndonin vuoteen ääreen. Kun englantilainen syvästä unestaan heräsi, tulivat kuluneen yön muistot pelottavina hänen mieleensä, hän kirkaisi ja peitti kasvonsa käsillään.
"Hyvää huomenta, teidän ylhäisyytenne", sanoi Paolo iloisesti. "Corpo di Bacco![57] Te olette nukkuneet hyvin!"
Tämän miehen ääni, joka oli niin helähtelevän iloinen ja terveellinen, auttoi hajottamaan tiehensä kaikki haamut, jotka Glyndonin muistoa vaivasivat.
Hän nousi pystyyn vuoteessaan. "Ja missä löysit minut? Miksi olet täällä?"
"Missäkö löysin teidät?" toisti Paolo hämmästyen, "vuoteessanne tietysti. Miksi olen täällä?"
"Sentähden että padrone (isäntä) pyysi minua odottamaan teidän heräämistänne ja noudattamaan käskyjänne."
"Padrone, Mejnour! onko hän siis saapunut!"
"Saapunut ja taas lähtenyt, signor. Hän jätti tämän kirjeen teille."
"Anna minulle ja odota kunnes olen pukeutunut."
"Niinkuin suvaitsette. Olen laittanut mainion suuruksen: varmaan teillä on nälkä. Minä olen hyvä kokki: se on tietty, kun olen munkin poika. Tulette ihmeisiinne, kun maistatte kuinka olen osannut valmistaa kalan. Ei kai lauluni teitä häiritse. Minä aina laulan, kun valmistan sallaatia: se saa ainekset sopusuhtaiseen tilaan." Ja heittäen pyssyn yli olkansa Paolo lähti huoneesta ja sulki oven.
Glyndon oli jo pitkälle syventynyt seuraavan kirjeen sisältöön:
"Kun ensin sain sinut oppilaakseni, lupasin Zanonille, että jos ensimäisestä koetuksesta huomaisin sinusta tulevan — ei veljeskuntamme jäsenen vaan uuden uhrin entisten lisäksi, jotka turhaan ovat ponnistaneet, niin en hylkäisi sinua kurjuuteesi ja omaan tuomioosi vaan lähettäisin sinut takaisin maailmaan. Täytän nyt lupaukseni. Koetuksesi on ollut kaikkein helpoin, mikä konsanaan on ollut kokelaalla. En pyytänyt mitään muuta kuin pidättäytymistä aistillisesta nautinnosta ja vähäistä kärsivällisyytesi ja uskosi harjotusta. Mene takaisin omaan maailmaasi, sinulla ei ole luontoa pyrkimään meidän maailmaamme!
"Minä se saatoin Paolon ottamaan sinut vastaan ilojuhliin. Minä panin vanhan kerjäläisen sinulta pyytämään almua. Minä jätin auki kirjan, jota et olisi voinut lukea rikkomatta käskyäni. No, nyt olet nähnyt, mikä sinua odottaa tiedon kynnyksellä. Sinä olet nähnyt edessäsi ensimäisen vihollisen, joka uhkaa jokaista vielä aistimien orjuudessa olevaa. Ihmetteletkö, että minä sinulta ainiaaksi suljen portit? Etkö vieläkään käsitä, että välttämättä vaaditaan sielu hillitty, puhdistunut ja ylentynyt, ei ulkonaisilla tai'oilla vaan omalla voimallaan ja henkevyydellään — jotta se voisi kulkea yli kynnyksen ja käydä vihollista vastaan? Kurja! — koko tieteeni ei voi auttaa äkkipikaista, aistillista — sitä joka pyytää salaisuuksiamme ainoastaan saastuttaakseen niitä karkeissa nautinnoissa ja itsekkäässä paheessa! Eivätkö ole kaikki vanhempien aikojen petturit ja mustat noidat joutuneet häviöön jo yrittäessäänkin tunkeutua niihin mysterioihin, jotka ovat puhdistumista eikä alentumista varten. He ovat kerskailleet löytäneensä viisasten kiven ja kuolleet ryysyissä: kerskailleet löytäneensä kuolemattomuuden juoman, ja vaipuneet hautaan, ennen aikaansa harmaantuneina. Tarut kertovat, että pahat henget repivät heidät kappaleiksi. Niin, heidän omien epäpyhien himojen ja itsekkäitten aikomustensa peikot! Mitä he halusivat, olet sinäkin halunnut, ja vaikka sinulla olisi serafin siivet, et voisi nousta ilmaan kuolevaisuutesi suosta. Sinun tiedonhalusi oli vain vaateliasta luulevaisuutta, sinun onnenjanosi vain sairaloista kaipuuta ruumiillisen nautinnon likaisiin vesiin! Lempi, joka tavallisesti alhaisimmankin korottaa, oli sinulla vain himo, joka suunnitteli kavallusta jo kohta ensimäisessä hurmassa — ja sinäkö tulisit yhdeksi meistä! Sinäkö Korkean Veljeskunnan jäseneksi! Sinäkö pyrkijäksi niihin tähtiin, jotka loistivat kaldealaisen viisauden Shemaiassa! Kotka voi nostaa ainoastaan kotkanpojan aurinkoa kohti. Minä jätän sinut hämäryytesi huomaan!
"Mutta voi sinua, tottelematon pyhyyden häpäisijä! Sinä olet hengittänyt nestettä, sinä olet vetänyt luoksesi aavemaisen ja leppymättömän vihollisen. Sinun itsesi täytyy karkottaa pois nostamasi haamu. Sinun täytyy palata maailmaan, mutta nyt et voi enää ilman kärsimystä ja lujaa ponnistusta uudelleen saavuttaa elämän iloa ja tyyneyttä, jonka jätit taaksesi. Tämän minä ainoastaan sanon sinulle lohdutukseksi: se joka on vetänyt ruumiiseensa edes niinkin vähän tuota kepeätä, elonvoimaista eetterimäistä tuoksua kuin sinä, hän on herättänyt itsessään kykyjä, jotka eivät sammu, kykyjä, joiden avulla sinä vielä kärsivällisellä nöyryydellä, puhtaalla uskolla ja rohkeudella, ei ruumiin, niinkuin sinulla vaan hyveellisen ja päättäväisen järjen rohkeudella — voisit saavuttaa, jollei korkeimman tiedon kukkuloita niin ainakin suuria asioita ihmisten maailmassa. Sinä tulet huomaamaan tämän nesteen herkeämättömän vaikutuksen kaikessa, mihin ryhdyt. Sydämesi tulee keskellä jokapäiväisiä iloja pyrkimään johonkin pyhempään, kunniantuntosi tulee alhaisten vaikuttimien seasta ponnistautumaan johonkin saavuttamattomaan. Mutta älä luule, että tämä itsestään voi saattaa sinua ihanuuteen. Yhtä hyvin voi tämä vaikutus johtaa häpeän ja rikoksen teille. Se on ainoastaan vastasyntynyt puutteellinen voima, joka ei koskaan salli sinun saada lepoa. Riippuu siitä, mihin sen suuntaat, josko tulet pitämään sitä pahana henkenä vai hyvänä.
"Mutta voi sinua, sinä olet kuin hyönteinen takertunut verkon silmukkoihin jaloin ja siivin. Sinä et ole ainoastaan hengittänyt nestettä, sinä olet myös herättänyt haamun, ja kaikista avaruuden olennoista ei mikään ole ihmiselle ilkeämpi kuin se — ja sinä olet katseesi edestä kohottanut sen huntua. Minä en voi sinulle antaa takaisin näkösi onnellista hämäryyttä. Tiedä kuitenkin, että meillä kaikilla — korkeimmilla ja viisaimmillakin — jotka todella olemme kulkeneet yli kynnyksen, on ollut ensimäisenä pelottavana työnä tuon hirvittävän vartijan voittaminen ja alistaminen. Tiedä, että sinä voit vapauttaa itsesi sen kalmakkaista silmistä — tiedä, että vaikka ne vainoovat, eivät ne voi vahingoittaa, jos vastustat niitä ajatuksia, joihin ne houkuttelevat, ja sitä kauhua, jonka ne synnyttävät. Pelkää niitä enimmän silloin kun et niitä näe. Ja nyt meidän tiemme eroovat, matojen lapsi! Kaikki minkä voin sanoa sinulle rohkaisuksi ja samalla varotukseksi ja opastukseksi, on jo sanottu. Ei minusta vaan sinusta itsestäsi on tullut tämä synkkä koetus, josta vielä toivon sinun rauhaan pääsevän. Minä tieteeni uskollinen palvelija ja edustaja, en pidätä mitään opetusta puhtaalta pyrkijältä, mutta tavalliselle pyytäjälle olen pimeä arvotus. Niinkuin ihmisen ainoa häviämätön omaisuus on muisti, niin minun taitonikaan ei voi särkeä palasiksi niitä aineettomia ajatuksia, jotka ovat sydämessäsi heränneet eloon. Vasta-alkavakin salatieteilijä voisi hajottaa tämän linnan maahan ja levittää vuoren tasangoksi. Mutta itse Mestarikaan ei voi sanoa: 'lakkaa olemasta' yhdellekään ajatukselle, jonka hänen tietonsa on synnyttänyt toisessa eloon. Sinä voit muuttaa ajatuksesi uusiin muotoihin, sinä voit harventaa ja hienontaa sitä yhä enemmän, mutta sinä et voi tyhjäksi tehdä sitä, jolla ei ole muuta kotia kuin muisti — ei muuta ruumista kuin aate. Jokainen ajatus on sielu: Turhaan siis minä tai sinä yrittäisimme tehdä menneisyyden tyhjäksi tai palauttaa sinulle nuoruutesi onnellisen sokeuden. Sinun täytyy kestää seuraukset hengittämästäsi nesteestä, sinun täytyy taistella nostamasi haamun kanssa!"
Kirje putosi Glyndonin kädestä. Jonkinlainen tylsyys seurasi niitä erilaisia tunteita, jotka lukiessa olivat toistensa kintereillä rientäneet — tylsyys samantapainen kuin syntyy, milloin ihmissydämestä äkkiä hävitetään joku palava kauan elätetty toivo — joko lemmen, ahneuden tai kunnianhimon synnyttämä. Se korkeampi maailma, johon hän oli niin janonnut, jonka puolesta hän oli ponnistellut ja uhrautunut, oli nyt häneltä suljettu "ainaiseksi" ja hänen oman hillittömyytensä ja itsepäisyytensä tähden. Mutta Glyndon ei ollut sitä luontoa, että hän kauan olisi pysähtynyt itseään tuomitsemaan. Hänen suuttumuksensa alkoi kärjistyä Mejnouriin, joka tunnusti häntä koetelleensa ja nyt oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan — jättänyt haamun hätyytettäväksi. Mystikon moitteet pistelivät häntä enemmän kuin ne nöyryyttivät. Minkä rikoksen oli hän tehnyt ansaitakseen niin kovaa ja ylenkatseellista kieltä? Oliko ollut niin alhaista tuntea nautintoa Filliden naurusta ja silmienloisteesta? Eikö itse Zanoni ollut tunnustanut Violaa rakastavansa? Eikö hän ollut ottanut Violan mukaansa seuralaiseksi? Glyndon ei pysähtynyt ajattelemaan, että saattoi olla eroa toisen ja toisen lemmen välillä. Miksikä oli rikos, hän vielä ajatteli, langeta kiusaukseen, joka ei ollut kiusaus muille kuin rohkeille sieluille? Eikö mystillinen kirja, jonka Mejnour tahallaan oli jättänyt avoimeksi, pyytänyt häntä juuri "varomaan pelkoa?" Eikö siis tässä kaikella tavalla tahallaan yllytetty sielun voimakkaimpia vaikuttimia — kun kiellettiin huoneeseen astumasta, mutta annettiin käteen uteliaisuutta kiihottava avain — pantiin auki kirja, joka näytti viittaavan, millä keinoin uteliaisuus oli tyydytettävä? Yhtä nopeasti kuin nämä ajatukset nousivat hänen mieleensä, alkoi hän ajatella Mejnourin koko käytöstä joko kavalaksi aikeeksi syöstä kokelaan turmioon tai veijarin tempuksi, miehen, joka tiesi, ettei voisi täyttää antamiansa suuria lupauksia. Hänen vielä silmäillessään Mejnourin kirjeen salaperäisempiä uhkauksia ja varotuksia, näyttivät ne muuttuvan paljaitten vertausten ja kuvalauseitten kieleksi — platonilaisten ja pytagorealaisten salapuheeksi. Vähitellen hänestä alkoi tuntua, että se haamukin jonka hän oli nähnyt — vaikka se olikin ollut niin kauhistuttava — oli ainoastaan samanlainen harhakuva, jonka Mejnour tieteensä tempuilla helposti voi nostaa. Terveyttä tuova päivänvalo, joka tunkeutui huoneen kaikkiin soppiin, tuntui hymyllään ajavan pois kuluneen yön kauhut. Glyndonin ylpeys ja katumattomuus terästi hänen tavallista rohkeuttaan ja pukeuduttuaan hän yhtyi Paolon seuraan punaposkisena ja kepeäjalkaisena.
"Vai niin, Paolo", sanoi hän, "padrone, niinkuin häntä kutsut, pyysi sinua ottamaan minut vastaan kyläjuhlaan?"
"Niin hän teki, vanha raajarikko toi sanan. Se minua vähän kummastutti, sillä luulin hänen olevan kaukana poissa. Mutta tuollaisille suurille filosofeille on parikymmentä peninkulmaa leikkiä."
"Mikset kertonut minulle, että olit tämän kuullut Mejnourilta?"
"Koska vanha raajarikko kielsi."
"Etkö myöhemmin tanssin aikana nähnyt sanantuojaa?"
"Ei, teidän ylhäisyytenne."
"Ohoo!"
"Sallikaa minun tarjota teille", sanoi Paolo, täyttäen Glyndonin lautasen ja sitten hänen juomalasinsa. "Nyt, signor, kun padrone on poissa — vaikka (lisäsi Paolo, vilkaisten pelokkaasti ja epäluuloisesti ympärilleen huoneessa) vaikka minä en aiokaan sanoa mitään halventavaa hänestä, niin sanon vaan sen, nyt kun hän on mennyt, että teidän pitäisi sääliä itseänne ja kysyä omalta sydämeltänne, mikä tarkotus on nuoruudellanne. Älkää hautautuko elävältä näihin vanhoihin raunioihin tai panko sieluanne ja ruumistanne vaaraan sellaisten tutkimusten vuoksi, joita, minä olen varma siitä, ei yksikään pyhimys hyväksyisi."
"Ovatko pyhimykset siis niin suosiollisia ainoastaan teidän toimillenne, mestari Paolo?"
"Niin, nähkääs", vastasi rosvo hieman ällistyen, "herrasmies, jolla on aikalailla rahaa taskussaan, ei tietysti välttämättä tarvitse valita ammatikseen nipistää muiden ihmisten kolikoita. Mutta meidän köyhien raukkojen on aivan toinen juttu. Ja muuten minä myöskin aina uhraan hiukan ansioistani Pyhälle Neitsyeelle, ja ylijäämän minä anteliaasti ja'an köyhille. Mutta syökää, juokaa, nauttikaa elämästä, ja pyytäkää rippi-isältä anteeksi pikkusynnit älkääkä juosko liian pitkälle yhtäkkiä — se on minun neuvoni. Terveydeksenne, teidän ylhäisyytenne! Hui, hai signor, paastoominen muina päivinä kuin milloin on hyvän katolilaisen määrä paastota, se ainoastaan panee aaveita näkemään",
"Aaveita!"
"Niin, piru aina kiusaa tyhjää vatsaa. Himo, viha, varkaus, ryöstö, murha — siinä on nälkäisen ihmisen luonnolliset halut. Kun on vatsa täysi, signor, niin on meillä rauha koko maailman kanssa. Sepä oikein, että pidätte linnunpaistista! Cospetto! Kun minä itse olen viettänyt pari kolme päivää vuorilla saamatta auringon noususta laskuun saakka muuta kuin kuivan kyrsän ja sipulin, niin tulen julmaksi kuin susi. Eikä se ole kaikkein pahinta. Sellaisina aikoina näen peikkojakin edessäni hyppimässä. Niin juuri, paastoominen on yhtä täynnä kummituksia kuin taistelukenttä."
Glyndon arveli, että hänen kumppaninsa puheissa oli paljon tervettä viisautta, ja todellakin, mitä enemmän hän söi ja joi, sitä enemmän katosi hänen mielestään menneen yön muistot ja Mejnourin hylkäävä tuomio. Akkuna oli auki — vilpoinen tuuli puhalsi — päivä paistoi — koko luonto iloitsi — ja yhä iloisemmaksi kävi maestro Paolo. Hän kertoi seikkailuistaan, matkoistaan, naisista, sellaisella hauskalla tavalla, joka tartutti ilon kuulijaankin. Mutta vielä mieluisammin Glyndon kuunteli, kun Paolo veitikkamaisesti hymyillen siirtyi ylistämään sievän Filliden silmiä, hampaita, nilkkaa ja solakkaa vartaloa.
Tämä Paolo tuntui tosiaankin ilmeiseltä eläimellisen, aistillisen elämän edustajalta. Hän olisi ollut Faustille vielä vaarallisempi kiusaaja kuin Mefistofeles. Hänen huulillaan ei näet ollut mitään ivaa, kun hän innostuneesti puhui elämän huvituksista. Sellaiselle, joka alkoi nähdä tiedonhalun turhamaisuudeksi, oli tämä hillitön, lapsellinen iloisuus pahempi turmelija kuin kaikki oppineen paholaisen jäiset pilkkasanat. Mutta kun Paolo nousi lähteäkseen, luvaten palata seuraavana päivänä, niin englantilaisen mieli taas vaipui takaisin vakavampiin aatoksiin. Elonneste tuntui todellakin jättäneen ruumiiseen niitä hienostavia vaikutuksia, joista Mejnour oli puhunut. Glyndonin astellessa edestakaisin yksinäisessä käytävässä tai pysähtyessä katselemaan laajaa kaunista maisemaa, joka alhaalla levitteleikse, kulki hänen sielunsa läpi nopeasti ajatuksia kunniakkaista yrityksistä — kirkkaita mainehikkaita näkyjä.
"Mejnour kieltää minulta tieteensä. Hyvä, mutta hän ei ole minulta ryöstänyt taidelahjaani", sanoi maalari ylpeästi.
Mitä! Clarence Glyndon, palaatko nyt siis siihen, mistä Jahditkin?
Oliko Zanoni lopultakin oikeassa?
Hän tapasi itsensä mystikon huoneessa: ei yhtään astiaa — ei yhtään kukkaista! juhlallinen kirjakin kadonnut! säkenöivä neste viety pois! Mutta itse huoneessa tuntuu vielä viipyvän lumottu ilma. Kovemmin ja hurjemmin täällä palaa sisälläsi halu jotakin aikaansaamaan, jotakin luomaan. Taas sinä kaipaat muuta elämää kuin aistillista — mutta nyt vaan sitä elämää, joka on sallittu jokaiselle nerolle — sitä, joka henkii kuolemattomissa teoksissa ja säilyy katoomattomassa nimessä.
Mistä nyt saada taiteesi työkaluja? Kas vaan — milloin oikealta työmieheltä koskaan on aseita puuttunut? Jo olet taas omassa huoneessasi — valkoinen seinä on kankaana — hiilenpala piirtimenä. Ne kelpaavat ainakin luomaan ulkopiirteet sille aatteelle, joka huomiseksi ehkä häviäisi mielestä.
Se aate, joka tässä herätti taiteilijan mielikuvituksen, oli kieltämättä jalo ja suurenmoinen. Se kuvasi sitä egyptiläistä seremoniaa, josta Diodorus on kertonut,[58] kun elävät tuomitsevat kuolleita, kun ruumis, valmiiksi palsamoituna, on tuotu Akeruusian järven rannalle, ja ennenkuin sen sallitaan päästä veneeseen, jonka on kuletettava se yli vesien lopulliseen lepopaikkaan, se ensin viedään tuomarien eteen kuulemaan kaikki menneen elämänsä syytökset ja, jos ne tulevat todistetuiksi, jäämään haudan oikeutta vaille.
Taiteilijan itsensä huomaamatta oli hänen taululleen antanut aiheen ja todellisuuden voiman Mejnourin elävä kuvaus tuosta muinaisegyptiläisestä tavasta, jota hän oli valaissut monilla seikoilla, mitkä eivät kirjoissa löytyneet. Glyndon kuvasi mahtavaa rikollista kuningasta, jota hänen eläessään tuskin kuiskatenkaan oli tohdittu soimata, mutta jota vastaan nyt, kuoleman tultua, orjat nousi kahleistaan, kidutetut uhrit vankilakuopistaan, kalpeina ja likaisina kuin kuolleitten raadot, vaatien kuivunein huulin oikeutta, joka ulottuu haudan tuolle puolen.
Merkillinen into on tämä, oi taiteilija! Se äkkiä puhkee esiin siitä sumusta, jonka salatiede niin kauan on pitänyt mielikuvituksesi yli levitettynä — kummallista, että yöllisen kauhun ja päiväisen pettymyksen jälkeen seurasi tällainen innostus omaan pyhään taiteeseesi! Oi, kuinka vapaasti ja rohkeasti käsi liikkuu laajoissa luonnoksissa! Kuinka noista karkeista työaseista huolimatta kuva ei näyttäydy oppilaan työksi vaan mestarin! Vastikään nautittuasi lumoovata nestettä, kuinka nyt luomuksillesi voit antaa hienomman elämän kuin itsellesi oli suotu! Joku voima, joka ei ole omasi, piirtää nuo suuret symbolit seinälle. Taustalle kohoaa mahtava hautarakennus, jonka pystyttämiseen on tuhansia elämiä kulutettu — jotta yhdelle valmistettaisiin lepokammio. Tuolla istuvat puolikehässä juhlalliset tuomarit. Tummina, hitaina nousevat järven laineet. Tuossa makaa palsamoitu kuninkaan ruumis. Etkö säikähdä hänen kulmakarvojensa tuimuutta? Haa, hyvin tehty, taiteilija, ylös nousevat syyttäjien kuihtuneet muodot — kalpeina puhuvat aavemaiset kasvot! Eikö Ihmisyys kuoleman jälkeen kosta Vallan tekemiä vääryyksiä? Aatteesi, Clarence Glyndon, on ylevää totuutta, taulusi lupaa nerokkuudellesi mainetta. Parempi on tämä magia kuin kirjan ja elonnesteen taiat. Tunti kuluu tunnin jälkeen, sinä olet sytyttänyt lampun, yö tapaa sinut vielä työsi äärestä. Laupias taivas! mikä jäätää ilman — miksi lamppu alkaa himmetä? — miksi hiuksesi nousevat pystyyn? Tuossa! — tuossa! — tuossa! — ikkunassa! Se katselee sinua, tuo tumma, hunnutettu, inhottava olento! Tuossa ne tuijottavat sinuun nuo hirvittävät silmät ilkkuvina, viekkaina ja vihamielisinä.
Glyndon seisoi ja katseli. Se ei ollut harhaa — se ei puhunut, ei liikkunut, kunnes, kykenemättä kauemmin kestämään tuota hievahtamatonta kuluttavaa katsetta, hän peitti kasvonsa käsillään. Hätkähtäen hän kohta veti ne pois, sillä vain lähempänä oli hän tuntenut Nimettömän läsnäolon. Tuossa se peitti lattian maalauksen edessä ja kas! kuvat näyttivät liikkuvan seinällä. Nuo kalpeat syyttävät olennot, jotka hän itse oli luonut, liikkuivat ja irvistelivät hänelle. Voimakkaalla ponnistuksella, joka oli kerrassaan kouristuttava ja joka pusersi tuskanhien yli koko ruumiin, pääsi nuorukainen viimein kauhunsa herraksi. Hän astui aavetta vastaan, hän kesti sen palavat silmät, hän puhutteli sitä lujalla äänellä, kysyi sen tarkotusta ja uhmaili sen valtaa.
Ja silloin kuului sen ääni, niinkuin löyhkä ruumishuoneesta Mitä se sanoi, mitä paljasti, on kielletty huulin toistamasta, on kielletty paperille panemasta. Tuota kauheata hetkeä ei olisi voinut kestää mikään muu paitsi hieno ruumista elähyttävä henki, joka elonnesteestä oli saanut voimaa suurempaa kuin on ihmisistä vahvimmallakaan. Parempi olisi viettää yönsä katakombeissa ja nähdä haudattujen nousevan tiloiltaan ja kuulla ruumissyöjä-peikkojen pitävän kauheita pitojaan mätänevissä raadoissa, parempi kuin katsella noita kasvoja ilman hunnun verhoa ja kuunnella tuota kuiskaavaa ääntä!
* * * * *
Seuraavana päivänä Glyndon pakeni rauniolinnasta. Millä valoisilla toiveilla olikaan hän astunut yli sen kynnyksen, millä ainiaan värisyttävillä muistoilla hän katselikaan taaksepäin ajan kuluttamia rakoisia torneja!