II LUKU.
Faust: Minne nyt matka käy?
Mefisto: Minne vain mielesi tehnee. Me katsomme pientä ja sitten suurta maailmaa.
Faust.
Vetäkää tuolinne lieden ääreen, pankaa valkea takkaan ja tuokaa kynttilöitä. Oi tätä rauhaista, tasaista, mukavaa, järjestettyä kotia! Oi sinä erinomainen arkimaailma!
On kulunut joku aika viimeisen luvun tapahtumain jälkeen. Nyt ei olla kuunvaloisissa saarissa tai lahoavissa linnoissa vaan huoneessa, jonka seinät ovat kolmattakymmentä jalkaa pitkät; — matot lattialla, kalusto hyvä, tukevat nojatuolit, ja kahdeksan huonoa maalausta hienoissa puitteissa seinällä. Herra Thomas Mervale, lontoolainen kauppias, sinä olet kadehdittavassa asemassa.
Ei ollut Mervalella mikään vaikeus palatessaan mannermaan matkaltaan asettua paikoilleen tiskin ääreen — hänen sydämensä oli kaiken aikaa ollut siellä. Isänsä kuoleman kautta sai hän perinnöksi korkean aseman arvokkaassa, jokseenkin hyvässä liikkeessä. Tehdä liikkeensä ensiluokkaiseksi oli kunnioitettava pyrkimys — ja se oli hänellä. Hän oli äskettäin mennyt naimisiin — ei kokonaan rahojen tähden, ei! hän ei ollut halpamaisen ahne, vaikka muuten maallismielinen. Hänellä ei ollut mitään romanttisia unelmia rakkaudesta, mutta hän oli kylliksi järkevä mies ymmärtääkseen, että vaimo pitää olla seuralainen eikä ainoastaan liikevoitto. Hän ei välittänyt kauneudesta ja nerokkuudesta, mutta hän piti terveydestä ja hyvästä tuulesta ja jossakin määrin kunnollisesta käsityskyvystä. Hän valitsi vaimon päällään eikä sydämellään ja onnistui hyvin valinnassaan. Rouva Mervale oli mainio nuori vaimo — toimelias, taloudellinen, säästäväinen, mutta myöskin hyvänluontoinen. Hän piti kyllä oman päänsä muttei ollut mikään äkäpussi. Hänellä oli selvä käsitys vaimon oikeuksista ja niistä seikoista, jotka tuottavat kotiin mukavuutta. Hän ei koskaan olisi antanut miehelleen anteeksi, jos hän olisi huomannut hänet syypääksi pienimpäänkin ihastukseen muita naisia kohtaan, mutta korvaukseksi hänellä itselläänkin oli ihmeteltävä siveellisyyden tunne. Hän kauhistui kaikkea kevytmielisyyttä, kaikkea hakkailemista, kiemailemista — noita pikkupaheita, jotka usein turmelevat kotionnen, vaikka huikenteleva luonne niihin ajattelemattomasti lankee. Mutta hän ei pitänyt oikeana rakastaa miestään liian paljon. Hän jätti ylijäävän rakkauden sukulaisiaan, ystäviään, tuttaviaan varten ja seuraaviin naimisiin, jos nimittäin jotakin tapahtuisi miehelleen. Hän piti hyvän ruuan, sillä se sopi heidän asemaansa, ja hänen mielentilansa oli tasainen vaikka luja. Hän saattoi sanoa kovan sanan tai kaksikin, jos Mr. Mervale ei tullut kotiin oikeaan aikaan. Hän piti erityisesti huolta siitä, että miehensä muuttaisi kenkänsä tullessaan kotiin — matot olivat uudet ja kalliit. Hän ei ollut ärtyisä eikä intohimoinen — taivas siunatkoon! — mutta kun hän loukkaantui, osasi hän arvokkaasti moittia — viittasi omiin hyveisiinsä — enoonsa, joka oli amiraali, ja 30 tuhanteen puntaan, jotka hän oli tuonut mukaansa myötäjäisinä valitulleen. Mutta koska Mr. Mervale oli hyväluontoinen mies, tunnusti hän vikansa, ylisti vaimonsa etevyyttä ja pahastuksen pilvi oli pian ohi.
Joka talossa on pieniä ikävyyksiä, mutta harvassa vähemmän kuin Mervalen talossa. Rouva Mervale ei ylellisesti rakastanut pukuja vaan noin kohtalaisesti pani niinin huomiota. Häntä ei koskaan nähty ulkosalla kähertämättömänä eikä tuommoisessa ikävässä aamupuvussa. Puoli yhdeksän joka aamu rouva Mervale oli puettuna, vyö hyvin sidottuna, lakki suorana ja sileänä päässä, paksut silkkiset hansikkaat suvet talvet käsissä. Raskaassa kultaketjussa hän kantoi kelloaan, joka ei ollut noita pieniä, huonostikäyviä vaan iso, hyvä ajanmittari. Hänellä oli suuri koukkunenä, hyvät hampaat, iso tukka, paksut posket, suuret jalat, mainiot kävelemiseen, ja suuret valkoiset kädet. Hän ei pitänyt romaaneista, vaikkei hän niitä vihannutkaan. Konserteissa ja oopperoissa hän ei käynyt, mutta pientä huvinäytelmää hän rakasti illoin katsella ja sen jälkeen syödä hienon illallisen. Talven alussa hän valitsi itselleen käsityön ja kirjan luettavakseen, tavallisesti historiateoksen. Molemmat kestivät talven, keväällä jätettiin kirja, mutta työtä jatkettiin. Arvokkaampaa naista ei helposti löydy — paitsi ehkä jossakin hautapuheessa.
Oli syysilta. Herra ja rouva Mervale ovat äskettäin palanneet huviretkeltä ja ovat nyt etuhuoneessa — mies tavallisella paikallaan ja rouva samaten omallaan.
"Mutta minä vakuutan sinulle, että Glyndon kaikista liiallisuuksistaan huolimatta oli sangen hauska, rakastettava kumppani. Sinä olisit varmaan hänestä pitänyt — kaikki naiset pitivät."
"Rakas Thomas, suo anteeksi, että huomautan, mutta tuo lause 'kaikki naiset' —"
"Pyydän anteeksi — olet oikeassa. Tarkotin, että hän yleensä oli kauniin sukupuolen hyvässä suosiossa."
"Minä ymmärrän — hän oli jokseenkin kevytmielinen luonteeltaan."
"Kevytmielinen! — ei, ei suinkaan. Hieman epävakainen — sangen omituinen — mutta ei suinkaan kevytmielinen — suuriluuloinen ja äkkipikainen kyllä, mutta käytökseltään siivo ja kaino — ehkä liiankin paljon — juuri sellainen, josta sinä pidät. Mutta jatkaakseni: olen hyvin levoton niistä uutisista, mitkä tänään olen saanut hänestä. Hän on nähtävästi elänyt hyvin säännötöntä elämää, matkustanut paikasta paikkaan ja on varmaan jo kuluttanut koko lailla rahojaan."
"Mitä tulee rahoihin", sanoi rouva Mervale, "niin pelkään, että meidän täytyy käyttää toista teurastajaa; tämä nykyinen on varmaan liitossa kyökkipiian kanssa.
"Se on vahinko, hänen pihvinsä on merkillisen hyvää. Nämä Lontoon palvelijat ovat yhtä pahoja kuin karbonaarit. Mutta niinkuin olin sanomaisillani, Glyndon raukka —"
Samassa kuului ovella koputus. "Siunatkoon!" sanoi rouva, "kello on yli kymmenen. Kukahan se mahtaa olla?"
"Ehkä se on enosi, amiraali", sanoi mies pisteliäästi. "Hän tavallisesti suvaitsee tulla tähän aikaan."
"Minä toivon, rakkaani, etteivät mitkään minun sukulaisistani ole muuta kuin tervetulleita vieraita tässä talossa. Amiraali on hyvä seuramies ja — hänen omaisuutensa on kokonaan hänen määrättävissään."
"Minä en ketään kunnioita enemmän kuin häntä", sanoi herra Mervale painavasti.
Palvelija avasi oven ja ilmotti Mr. Glyndonin tulosta.
"Mr. Glyndon! — mikä merkillinen —" huudahti rouva Mervale, mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, oli Glyndon huoneessa.
Vanhat ystävät tervehtivät toisiaan kaikella lämmöllä, mikä johtui nuoruuden muistoista ja pitkästä erosta. Seurasi sitten juhlallinen esitys rouva Mervalelle, joka arvokkaasti hymyillen ja salaa vilkaisten vieraan likaisia jalkineita pyysi miehensä ystävää olemaan tervetullut Englantiin.
Glyndon oli suuresti muuttunut senjälkeen kuin Mervale hänet viimeksi näki. Vaikkei ollut kahta vuottakaan siitä kulunut, oli hänen valkea ihonsa käynyt ruskeaksi. Syviä vakoja oli suru tai ajattelu tai sielun taistelu uurtanut onnellisen nuoruuden sileälle kasvonpinnalle. Ennen niin kohteliaaseen käytökseen oli tullut jonkunlaista rentoilemista, joka kertoi yhteiskunnan tapoja halveksivasta seurasta. Kuitenkin oli hänen muodossaan ikäänkuin vapaata aateluutta, jota ei ennen hänessä ollut, ja se antoi hänen kielelleen ja säännöttömille liikkeilleen vähän arvokkuutta.
"Näin siis sinä olet vakiintunut elämään, Mervale — minun ei tarvitse kysyäkään, oletko onnellinen. Arvo, itsetunto, rikkaus, puhdas luonne ja näin kaunis puoliso ansaitsee onnea ja hallitsee sitä.
"Saisiko tarjota teetä Mr. Glyndon?" kysyi rouva Mervale lempeästi.
"Kiitos — ei. Minä ehdotan elähyttävämpää ainetta vanhalle ystävälleni. Viiniä, Mervale, viiniä, eh! tai vanhaa englantilaista punssia. Vaimosi suonee anteeksi — me teemme tästä hauskan yön."
Rouva Mervale veti tuolinsa taaksepäin ja koetti olla näyttämättä säikähtyneeltä. Glyndon ei antanut ystävälleen aikaa vastaamiseen:
"Nyt olen siis viimeinkin Englannissa", sanoi hän hieman ivallisesti katsellen ympäri seiniä, "varmaan tämä terveellinen ilma tulee vaikuttamaan, varmaan minä täällä tulen saamaan lepoa."
"Oletko sairastanut, Glyndon?"
"Sairastanut! — olen. Ah! sinulla on hieno talo. Onkohan siinä liikaa huonetta yksinäiselle matkamiehelle?"
Mr. Mervale katsoi vaimoaan ja hänen vaimonsa katseli kiinteästi mattoa. "Kaino käytökseltään — ehkä vähän liiaksikin!" Rouva Mervale oli hämmästyksen ja suuttumuksen huipussa.
"Rakkaani?" kysyi Mr. Mervale viimein nöyrästi vaimoaan suostutellen.
"Niin, rakkaani!" vastasi rouva Mervale yskää ymmärtämättä ja happamesti.
"Me voimme kai antaa yhden huoneen vanhalle ystävälleni, Sara?"
"Vanha ystävä" oli vaipunut nojatuoliinsa, ja tuijottaen valkeaan oli hän pannut molemmat jalkansa mukavasti pesänreunalle ja näytti unohtaneen kysymyksensä.
Rouva Mervale puri huultaan, katseli miettivästi eteensä ja vastasi viimein kylmästi: "Kyllä, Mr. Mervale, sinun vieraillasi on oikeus olla täällä kuin kotonaan."
Näin sanoen hän sytytti kynttilän ja astui juhlallisena ulos huoneesta.
Kun hän palasi, olivat ystävykset kadonneet Mr. Mervalen työhuoneeseen.
Kello löi kaksitoista — yksi — kaksi! Kolmasti oli rouva Mervale lähettänyt tiedustelemaan — ensiksi, kaipasivatko he jotakin, toiseksi, tahtoiko Mr. Glyndon nukkua matrassilla vai höyhenvuoteella, kolmanneksi olisiko Mr. Glyndonin kirstu, jonka hän on tuonut mukanaan, otettava sisälle. Ja kaikkien näiden kysymysten vastaukseen oli vieras äänekkäästi lisännyt — niin äänekkäästi, että se kuului läpi kaikkien huoneiden — "toinen booli, väkevämpi, ja antakaa tulla joutuisaan!"
Viimein Mr. Mervale näyttäytyi makuuhuoneessaan — ei katuvana eikä anteeksipyytävänä — ei, ei sinne päinkään. Hänen silmänsä vilkkuivat, poskensa punotti, jalkansa hoiperoi, hän lauloi, Mr. Thomas Mervale todellakin lauloi.
"Mr, Mervale, onko mahdollista —"
"Vanha ukko Cole oli iloinen sielu —"
"Mr. Mervale — jätä minut ole hyvä!"
"Niin, iloinen sielu oli hän —"
"Minkä esimerkin näytät palvelijoille!"
"Ja hän pyysi piippuansa, pyysi viinimaljaansa —"
"Jos et herrani, osaa käyttäytyä, niin minä pyydän."
"Pyysi kolme viuluniekkaa soittamaan!"