I LUKU.
"Mikä minä olen, että minua syytetään? Vapauden orja, vallankumouksen elävä marttyyri."
Discours de Robespierre, 8:s Thermidor.
Se vyöryy — helvetinvirta, jonka ensimäistä puhkeemista tervehdittiin tiehyeenä Elysiumin paratiisiin. Kuinka kukoistavia toiveita heräsi kaunosieluissa, jotka nauttivat ruusuisen aamuruskon jalokivin säkenöivää kastetta, kun Vapaus nousi tummasta valtamerestä ikälopun Orjuuden sylistä — niinkuin Aurora Titonin vuoteelta! Toiveet! — te olette nyt hedelmään kypsyneet ja se hedelmä on tuhkaa ja verta! Kaunis Roland, kaunopuheinen Vergniaud, näkyjä näkevä Condorcet, jalosydäminen Malesherbes! — nerot, filosofit, valtiomiehet, isänmaanystävät — te uneksijat, katsokaa sitä tuhatvuotista valtakuntaa, jonka puolesta taistelitte ja työtä teitte!
Minä herätän haamut! Saturnus on syönyt poikansa[70] ja elää yksin —
Moolok on hänen oikea nimensä.
Nyt on hirmuvalta hallitsemassa ja Robespierre on kuningas. Taistelu käärmeen ja leijonan välillä on päättynyt: käärme on syönyt leijonan ja sen vatsa on pullistunut; Danton on kaatunut ja Camille Desmoulins. Danton on sanonut ennen kuolemaansa: "Pelkuri Robespierre — minä yksin voisin hänet pelastaa." Dantonin kuolemasta saakka näytti todella tapetun jättiläisen veri himmentävän "Maksimilien lahjomattoman" järjen, niinkuin se viimein heräävän kansalliskokouksen melussa tukahutti hänen äänensä.[71] Jos tuon viimeisen uhrin jälkeen, joka ehkä oli hänen turvallisuudelleen välttämätön, Robespierre olisi julistanut Hirmuvallan loppuneeksi ja toiminut sen sääliväisyyden mukaan, jota Danton oli alkanut saarnata, niin hän olisi voinut elää ja kuolla hallitsijana. Mutta vankilat olivat edelleen tulvillaan — mestauskirves jatkoi työtään, eikä Robespierre käsittänyt, että hänen roskajoukkonsa oli jo kyllästynyt tappamiseen ja että suurin kiihotus, minkä johtaja saattoi sille antaa, olisi nyt ollut palaus pirusta ihmisiksi.
Me siirrymme erääseen huoneeseen kansalaisen — puusepän — Dupleixin taloon heinäkuussa 1794, vaikka se vallankumouksellisten kalenterissa oli Thermidor-kuu, Ainoan ja Jakamattoman Tasavallan toisena vuonna. Vaikka huone oli pieni, oli se kalustettu mitä hienoimmin ja huolellisimmin. Näkyi, että omistaja koetti välttää kaikkea alhaista ja rumaa ja samalla kaikkea ylellistä ja nautintoon vivahtavaa. Vanhanaikuiset nojatuolit, upeat oviverhot, seinään sovitetut suuret peilit, rintakuvat ja pronssi-esineet jalustoilla, ja ikkunasopissa pieniä kaappeja täynnä kauniisti sidottuja kirjoja, kaikki paikoillaan ja järjestyksessä, kaikki miellyttävää ja kodikasta ja hienoa. Katsoja olisi sanonut: "Tämä ihminen tahtoo näyttää teille: minä en ole rikas, en ole kopeileva, en ole ylpeä ylimys, jolla on käytettävänään suuria saleja ja pitkiä kaikuvia käytäviä. Mutta sitä suurempi on ansioni, jos halveksin näitä mukavuuden ja ylpeyden liiallisuuksia, vaikka rakastan kauneutta ja vaikka minulla on hyvä maku. Muut voivat olla yksinkertaisia ja kunniallisia, sentähden että ovat niin karkeita; jos minä, joka olen niin hienostunut, tyydyn yksinkertaisuuteen ja kunniallisuuteen — niin katselkaa ja ihmetelkää minua!"
Huoneen seinillä riippui paljon muotokuvia, mutta useimmat niistä kuvasivat samoja kasvoja; jalustoilla oli paljon veistokuvia, mutta useimmat niistä esittivät samaa päätä. Tässä pienessä huoneessa istui itsekkäisyys ylimpänä ja piti taiteita peilinään. Suorana tuolissaan suuren pöydän ääressä, joka oli täynnä kirjeitä, istui taulujen ja veistokuvien malli, huoneen isäntä. Hän oli yksin, vaan istui kuitenkin suoraselkäisenä, kankeana, täsmällisenä, ikäänkuin hän omassa kodissaankaan ei olisi ollut huoleton. Hänen pukunsa oli sopusoinnussa hänen asentonsa ja huoneen kanssa; sekin teeskenteli siroutta — kaukana sekä ylimysten muotihulluuksista että sansculottien likaisista ryysyistä. Hän oli hyvin friseerattu, ei hiuskarvaakaan ollut epäjärjestyksessä, ei pienintä tahraakaan näkynyt sinisen takin sileällä pinnalla, ei ryppyäkään lumivalkeilla liiveillä, joissa juovat olivat neilikanpunaisia. Ensimäisellä katseella ei olisi noissa kasvoissa huomannut muuta kuin että olivat rumanlaiset ja sairaannäköiset. Toisella katseella olisi huomattu, että niissä oli voimaa — ja omaa omituisuutta. Vaikka otsa oli matala, näkyi siinä kuitenkin jälkiä ajatuksesta ja älykkyydestä, mitä tavallisesti seuraa, jos kulmakarvat ovat kaukana toisistaan; huulet olivat lujat ja tiukasti yhteen puristetut, mutta silloin tällöin ne vavahtelivat ja vääntyivät levottomasti. Silmät olivat synkät ja äreät, vaan läpitunkevat ja täynnä keskitettyä tarmoa, mikä ei olisi ilmennyt laihassa heikossa ruumiissa tai ihon vihreässä kalpeudessa, joka taas kertoi sairaudesta ja huolista.
Tällainen oli Maximilien Robespierre, tällainen oli hänen asuntonsa puusepän työhuoneen päällä. Täältä lähtivät määräykset, jotka johtivat sotajoukkoja kunniakkaille urille ja sääsivät keinotekoisen johdon rakentamista, joka veisi pois veren maapallon sotaisimman kansan pääkaupungin kaduilta. Tällainen oli se mies, joka oli kieltäytynyt tuomarivirasta (mikä aikaisemmin oli ollut hänen kunnianhimoinen pyrintönsä), jottei hänen tarvitsisi loukata ihmisrakkaita periaatteitaan allekirjottamalla ainoankaan ihmisveljen kuolemantuomiota. Tällainen nyt oli neitseellisen viaton kuolemanrangaistuksen vihollinen. Teurastajana, diktaattorina oli nyt mies, joka oli niin puhdas ja ankara tavoissaan, niin lahjomattoman rehellinen, niin vieras kaikille lemmen ja viinin houkutuksille. Jos hän olisi kuollut viittä vuotta aikaisemmin, olisi hän jäänyt malliksi järkeville perheenisille ja arvokkaille kansalaisille, esimerkiksi nuorisolle. Tällainen oli se mies, jolla ei näyttänyt olevan mitään pahetta, kunnes olosuhteiden voima toi esiin ne kaksi, jotka tavallisesti piilevät syvimmällä ihmissydämessä — pelkuruuden ja kateuden. Jompikumpi näistä oli vaikuttimena kaikkiin niihin murhiin, jotka tämä hirviö toimeenpani. Hänen pelkuruutensa oli eriskummainen, sillä siihen liittyi häikäilemätön ja päättäväinen tahdonvoima — rautainen tahto, jota itse Napoleon kunnioitti, ja kuitenkin hermot olivat kuin haavanlehdet. Älyllisesti hän oli sankari — ruumiillisesti pelkuri. Kun pieninkin vaara uhkasi hänen persoonaansa, lyyhistyi hän kokoon, mutta tahto syöksi kohta vaaran aiheuttajan mestauspaikalle. Siinä hän nyt istui, suorana kuin seiväs — laihat sormet kouristuksissa — synkät silmät ilmaan tuijottavina — niiden valkuaiset keltaisina turmeltuneen veren panemilla juovilla — korvat sananmukaisesti liikkuen edestakaisin niinkuin eläimen korvat, jokaista ääntä havaitsemaan, mutta ruumiinasento oli ylväs ja hillitty ja jokainen hiuskarva asianmukaisella paikallaan.
"Niin, niin", hän mutisi itsekseen, "minä kuulen heidän äänensä, hyvät jakobinit ovat rappusissa asemillaan. Ikävä, että he' niin kiroilevat. Minä olen toimittanut lain kiroilemista vastaan — köyhän ja hyveellisen kansan tavat täytyy olla säädylliset. Kun kaikki muu on turvallista, niin yksi tai toinen varottava esimerkki noiden hyvien jakobinien joukosta tekisi tehtävänsä. Uskolliset raukat, kuinka he rakastavat minua! Hm! — mikä kirous se oli taas! — heidän ei pitäisi kirota niin äänekkäästi — ja vielä näissä rappusissa. Se vähentää minun arvoani. Kah, askeleita!"
Yksinpuhuja vilkaisi vastapäiseen peiliin ja otti käteensä kirjan; hän näytti syventyneen sitä lukemaan, kun pitkä mies, ryhmysauva kädessään ja vyö täynnä pistooleita, avasi oven ja ilmotti kaksi tulijaa. Toinen näistä oli nuori mies, jonka sanottiin persoonaltaan muistuttavan Robespierreä mutta jolla kasvoissaan oli paljon lujempi ja päättävämpi ilme. Hän astui ensimäisenä sisään ja katsahtaen Robespierren kädessä olevaan kirjaan huudahti:
"Mitä! Rousseaun Héloise? Rakkauskertomus!"
"Rakas Payan, ei sen rakkaus vaan filosofia minua viehättää. Mitä jaloja ajatuksia — mikä hyveen tuoksu! Jos Jean Jacques vaan olisi elänyt tätä päivää nähdäkseen!"
Sillävälin kun diktaattori näin puhui mielikirjailijastaan, jota hän puheissaan kovasti koki jäljitellä, oli seuraava tulija rullatuolissa liukunut sisään. Tämäkin mies oli ihmisten "parhaimmassa iässä" nim. noin 38 vuotias, mutta hän oli jaloistaan kuollut. Vaikka hän oli raajarikko, halvaantunut, epämuotoinen, oli hän kuitenkin, niinkuin aika pian tulisi osottamaan — Herkules rikoksissa. Mutta hänen huulillaan oli mitä suloisin ja inhimillisin hymyily ja kasvoissa melkein enkelimäinen kauneus.[72] Hänen erinomaisen hyväntahtoinen ilmeensä ja kärsivä mutta iloinen alistuvaisuutensa vaikutti kaikkien sydämeen, jotka ensimäisen kerran hänet näkivät. Mitä hellimmällä, hopeisella, huilumaisella äänellä kansalainen Couthon tervehti Jean Jacquesin ihailijaa.
"Ei — älä sano, ettei sinua viehätä rakkaus, sillä tuohan on juuri rakkautta, eikä miehen alhainen ja aistillinen kiintymys naiseen. Ei vaan jalo rakkaus koko ihmiskuntaa kohtaan, kaikkea eläväistä kohtaan!"
Ja kansalainen Couthon kumartuen alas hyväili pientä sylikoiraa, jota hän lakkaamatta kantoi povellaan, vieläpä kansalaiskokouksessakin, jonkinlaisena venttiilinä ylen tunteellisen sydämensä hellyydenpurkauksille.[73]
"Niin, kaikkea eläväistä kohtaan", toisti Robespierre hellämielisesti. "Hyvä Couthon — Couthon raukka! Ah, ihmisten pahuutta! kuinka väärin meitä arvostellaan. Kun meitä parjataan kumppaniemme tappajiksi! Voi, sepä oikein sydäntä pistelee! Olla kauhuksi maamme vihollisille on jaloa, mutta olla kauhuksi hyville, isänmaallisille, niille, joita rakastaa ja kunnioittaa — se on ihmiselle kauheinta kärsimystä, ainakin herkkätuntoiselle ja hyväluontoiselle".[74]
"Kuinka minä rakastan kuulla hänen puhuvan!" huudahti Couthon.
"Hm!" sanoi Payan hieman kärsimättömästi. "Mutta nyt asioihin!"
"Ah, asioihin!" sanoi Robespierre veristyneissä silmissään pahaenteinen katse.
"Aika on tullut", sanoi Payan, "että tasavallan turvallisuus vaatii sen voimien täydellistä keskittämistä. Nuo ulvojat Yhteishyvän Valiokunnassa voivat ainoastaan hävittää vaan ei rakentaa. He vihasivat sinua, Maximilien, siitä hetkestä asti, kun yritit anarkian sijalle panemaan valtiolaitokset. Kuinka he pilkkaavat sitä juhlaa, missä julistettiin, että Ranska tunnustaa Korkeimman Olennon: he eivät tahtoisi, että olisi mitään hallitsijaa, ei taivaassakaan! Sinun selvä ja tarmokas järkesi näki, että vanhan maailman mentyä haaksirikkoon oli välttämätöntä luoda uusi. Ensimäinen askel rakentamista kohti on hävittäjien tappaminen. Sillä välin kuin me neuvottelemme, toimivat vihollisemme. Parempi on tänä yönä jo hyökätä niiden asemiesten kimppuun, jotka heitä vartioivat, kuin astua niitä pataljoonia vastaan, joita he voivat huomiseksi nostattaa."
"Ei", sanoi Robespierre, jota pelotti Payanin päättäväisyys, "minulla on parempi ja turvallisempi tuuma. Nyt on kuudes päivä Thermidoria ja 10:ntenä koko kansalliskokous menee decadaire-juhlaan. Alhaiso silloin kokoontuu ja kanuunamiehet, Henriotin joukot, sotakoulun nuoret oppilaat sekottuvat kansan joukkoon. Helppo silloin on siepata kavaltajat, jotka me käskyläisillemme näytämme. Samana päivänä myöskin Fouquier ja Dumas ovat liikkeellä, ja riittävä luku epäiltyjä terveellisen kammon ylläpitämiseksi tulee kuolemaan. Kymmenes päivä tulee olemaan suuri toiminnan päivä. Payan, oletko valmistanut luettelon näistä rikollisista?"
"Tässä on", vastasi Payan lakoonisesti, ojentaen paperin.
Robespierre luki sen nopeasti. "Collot d'Herbois — hyvä! Barrère — niin, hänhän sanoi 'iskekäämme! kuolleet eivät enää palaa'. Vadier, villi leikinlaskija — hyvä — hyvä! Vadier 'vuoren' miehistä. Hän on kutsunut minua 'Mahometiksi.' Solvaaja, häpäisijä!"
"Mahomet tulee vuoren luo",[75] sanoi Couthon hopeisella äänellään, silittäen koiraansa.
"Mutta mitä tämä? Minä en näe Tallienin nimeä. Tallien! — minä vihaan sitä miestä, nimittäin —" sanoi Robespierre, oikaisten sanojaan sillä ulkokultaisuudella tai itsepetoksella, joka oli niin tavallista tämän korupuhujan neuvostossa, silloinkin kun he olivat yksikseen, "nimittäin hyve ja isänmaa vihaa häntä! Ei ole ketään koko kansalliskokouksessa, joka minussa herättäisi samaa kauhua kuin Tallien. Couthon, minä näen tuhannen Dantoneja siinä, missä Tallien istuu."
"Tallienilla on ainoa pää, joka kuuluu tähän epämuotoiseen ruumiiseen", sanoi Payan, jonka julmaan rikollisuuteen samoinkuin St. Justin yhdistyi tavallista suurempi lahjakkuus. "Eikö olisi parempi voittaa pää meidän puolelle — ostaa hänet ajaksi ja ottaa käytettäväksi? Hän ehkä vihaa sinua mutta hän rakastaa rahaa."
"Ei", sanoi Robespierre kirjottaen paperille Jean Lambert Tallienin nimen hitaasti ja piirtäen joka kirjaimen ankaran täsmällisesti, "se yksi pää on _minulle välttämätön!"[76]
"Minulla olisi tässä pieni lista", sanoi Couthon makeasti, "sangen pieni lista, Te olette pidelleet vuorta,[77] on tarpeellista merkitä muutamia esimerkkejä tasangoiltakin. Nuo maltilliset taipuvat kuin korret tuulen tieltä. He kääntyivät eilen meitä vastaan kansalliskonventissa. Pieni pelotus oikaisee ne tuuliviirit. Mies raukat! Minä en heille mitään pahaa tahtoisi, minä itken heidän puolestaan. Mutta ennen kaikkea rakas isänmaa!"
Robespierren raateleva katse ahmi sen listan, jonka tunteellinen Couthon hänelle tarjosi. "Ah, nämä ovat hyvin valitut, ei niin huomattuja miehiä, että niitä kaivattaisiin — se onkin paras politiikka sen puolueen jäännöksiä kohtaan, — muutamia muukalaisia myöskin, no niin, niillä ei ole omaisia Parisissa. Vaimot ja vanhemmat alkavat meitä syyttää. Heidän valituksensa saattavat guillotiinin pahaan huutoon!"
"Couthon on oikeassa", sanoi Payan, "minun listani sisältää sellaisia, joita on turvallisempi joukottain siepata kiinni, kun kansa on kokoontunut juhlaan. Hänen listaansa on valittu sellaisia, joita hyvällä turvallisuudella voimme jättää lain käsiin. Eikö allekirjoteta sitä kohta?"
"Se on allekirjoitettu", sanoi Robespierre, pannen kynän paikoilleen kirjotusneuvoille. "Nyt mennään tärkeämpiin asioihin. Näiden kuolema ei herätä kiihtymystä, mutta Collot d'Herbois, Bourdon de l'Oise, Tallien", — viimeistä nimeä lausuessa Robespierre veti henkeä — "he ovat puolueittensa päitä. Tämä koskee elämää tai kuolemaa meille niinkuin heille."
"Heidän päänsä ovat astinlautoja sinun valtaistuimellesi", sanoi Payan puoleksi kuiskaten. "Ei ole mitään vaaraa, jos olemme rohkeita. Tuomarit, valamiehet, kaikki ovat sinun valitsemiasi. Sinä pidät yhdessä kädessäsi sotajoukon, toisessa lain. Sinun sanasi hallitse kansaa —."
"Hyveellistä kansa raukkaa", mutisi Robespierre.
"Ja vaikka", jatkoi Payan, "vaikka meidän aikeemme juhlassa ei onnistuisikaan, niin meidän ei pidä pelästyä vaan käyttää niitä keinoja, jotka meillä vielä on. Ajattele! Henriot, parisilaisen armeijan päällikkö, tarjoo joukkoja vangitsemista varten, jakobini-klubin takana on hyväksyvä yleisö, Dumas tuomareineen on säälimätön eikä laske yhtään käsistään. Meidän täytyy olla rohkeat!"
"Ja me olemme rohkeat", huudahti Robespierre äkkinäisellä innolla ja iski nyrkkinsä pöytään noustessaan rinta kohollaan, niinkuin käärme, joka aikoo iskeä. "Kun näen niitä lukuisia paheita, joita vallankumouksen virta on sekottanut kansalaishyveisiin, vapisen siitä, että me jälkimaailman silmissä tulisimme tahratuiksi näiden turmeltuneiden miesten epäpuhtaasta läheisyydestä, näiden, jotka heittäytyvät Ihmiskunnan vilpittömien puolustajien joukkoon. Mitä! — he aikovat jakaa maan niinkuin sotasaaliin. Minä kiitän heitä siitä, että vihaavat kaikkea, mikä on hyveellistä ja arvokasta. Nämä miehet" — ja hän puristi Payanin luetteloa kädessään, "nämä — eikä me — ovat vetäneet rajaviivan itsensä ja Ranskan rakastajien välille."
"Totta on, meidän täytyy hallita yksin!" mutisi Payan, "toisin sanoen, valtio tarvitsee yhtenäistä tahtoa", sillä vahvalla käytännöllisellä järjellään hän veti viimeiset johtopäätökset sanoja latelevan kumppaninsa lauseista.
"Minä menen nyt kansalliskokoukseen", jatkoi Robespierre, "olen ollut sieltä poissa liian kauan — ettei näyttäisi siltä kuin liiaksi pelkäisin sitä tasavaltaa, jonka itse olen luonut. Pois sellaiset epäilykset! minä valmistan kansaa! Minä masennan kavaltajat yhdellä silmäyksellä."
Hän puhui pelottomalla varmuudella niinkuin puhuja, joka ei koskaan ole joutunut tappiolle — hän puhui sillä siveellisellä voimalla, joka on sotilaalla kanuunansa ääressä. Sillä hetkellä hänet keskeytettiin, tuotiin kirje, hän avasi sen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, hän vapisi joka jäsenestä. Se oli yksi niitä nimettömiä kirjeitä, joilla eloonjääneet vihassaan ja kostossaan kiduttivat tappajaa.
"Sinä olet uhrattu", kuului kirje, "Ranskan parhaalla verellä. Lue kuolemantuomiosi tässä! Minä odotan sitä hetkeä, jolloin kansa on jättävä sinut tuomarille. Jos minun toivoni pettää — jos se viipyy liian kauan, niin kuuntele, lue! Tämä käsi, jota silmäsi turhaan etsii löytääksensä, on pistävä sydämesi puhki. Minä näen sinut joka päivä — olen sinun kanssasi joka päivä. Joka hetki käteni nousee rintaasi vastaan. Kirottu! elä vielä vähän, vaikka vain muutamia kurjia päiviä — elä minua ajatellen, nuku minusta uneksien! Pelkosi ja ajatuksesi minusta ovat tuomiosi edelläkävijöitä. Hyvästi, tänäkin päivänä minä lähden nauttimaan sinun pelostasi!"[78]
"Teidän luettelonne eivät ole täynnä vielä!" sanoi tyranni ontolla äänellä samalla kun paperi putosi hänen vapisevasta kädestään. "Antakaa tänne — antakaa minulle! Ajatelkaa vielä — ajatelkaa vielä! Barrère on oikeassa — ihan oikeassa! Iskekäämme! Ainoastaan kuolleet eivät enää palaa!"