II LUKU.
"Vihalla on näissä seuduin vain salamurhaajan miekka.
Varjossa se kulkee."
La Harpe, Jeanne de Naples, Act. IV, 1.
Tällaiset oli Maximilien Robespierren aikomukset ja tällainen hänen pelkonsa. Mutta yhteinen vaara, yhteinen pelko — ja mitä vielä oli jälellä sääliväisyyttä ja hyvettä vallankumouksen toimihenkilöissä — liitti yhteen mitä erilaisimpia aineksia kaikkien yhteistä murhaajaa vastaan. Muodostui todellakin suoranainen salaliitto häntä vastaan henkilöistä, jotka olivat miltei yhtä paljon kuin hänkin viattomalla verellä tahratut. Mutta tämä salaliitto olisi itsessään sittenkin ollut voimaton, vaikka siinä oli Tallien ja Barras (ainoat heistä, jotka tarkkanäköisyytensä ja tarmonsa takia johtamaan kykenivät). Ne tuhoisat mahdit, jotka nyt nousivat tyrannia vastaan, olivat Ajatar ja Luonto: edellistä hän ei enää miellyttänyt, jälkimäistä hän oli loukannut ihmissydämissä ja se heräsi nyt kostoon. Vallankumouksen julmin puolue, Hébertin seuraajat, teurastaja-ateistit, jotka kirosivat taivasta ja maata mutta itselleen kuitenkin julkesivat vaatia loukkaamattoman pyhyyden arvoa, he olivat suuttuneet katalan johtajansa mestauksesta ja yhtä paljon Korkeimman Olennon tunnustamisesta. Rahvas, joka kauan oli ollut niin raakamainen, havahti ikäänkuin verisestä unesta, kun sen epäjumala, ylpeä Danton ei enää seisonut kauhun näyttämöllä antamalla rikokselle loistoa huolettomalla suoruudellaan ja tarmokkaalla kaunopuheisuudellaan, joka aina tekee sankarit kansalle rakkaiksi. Guillotiinin kalpa oli kääntynyt kansaa itseään vastaan. He olivat kirkuneet ja hurranneet ja laulaneet ja tanssineet, kun ylimystön tai oppineen luokan kunnioitettavat vanhukset tai uljaat nuorukaiset ajoivat läpi katujen likaisissa vankilakärryissä. Mutta he sulkivat puotinsa ja supisivat toisilleen, kun heidän omaan joukkoonsa käytiin käsiksi ja kun räätäleitä ja suutareita ja päivätyöläisiä ajaa kolistettiin "Pyhän Äidin Guillotiinin" laupiaaseen syliin, yhtä vähillä juhlamenoilla kuin jos he olisivat olleet Montmorencyjä tai Malesherbeseja tai Lavoisierejä. Couthon sanoi syystä kyllä: "Tähän aikaan Dantonin, d'Hébertin, de Chaumetten haamut alkoivat kuljeskella keskuudessamme!"
Niiden joukossa, jotka olivat kannattaneet ateisti Hébertin oppeja ja jotka nyt pelkäsivät samaa kohtaloa, oli maalaaja Jean Nicot. Hän raivostui ihan kuollakseen, kun huomasi, että päämiehensä kuoleman kautta uransa oli katkaistu ja että sen vallankumouksen keskipäivän loisteessa, jonka puolesta hän oli tehnyt työtä, hän oli pakotettu piileskelemään kellareissa ja holveissa köyhempänä, halvempana, kurjempana kuin hän oli ollut vallankumouksen alkaessa. Hän ei uskaltanut edes harjottaa taidettaan ja pelkäsi joka hetki, että nimensä joutuisi tuomittujen luetteloon; hän tielystikin oli Robespierren ja hänen hallituksensa katkerimpia vihollisia. Nicot piti salaisia kanssakäymisiä Collot d'Herboisin kanssa, jota sama mieliala elähytti, ja hän onnistui tavallisella oveluudellaan huomaamatta levittämään syytöksiä ja häväistyskirjotuksia diktaattoria vastaan "köyhän ja hyveellisen kansan" sekaan, valmistaen siten suurempaa räjähdystä. Mutta lahjomattoman Maximilienin hirmuvalta näytti vielä niin vahvalta kaikkien silmissä ja niin arkaa oli liike häntä vastaan, että Nicotkin niinkuin monet muut enemmän pani toivonsa salamurhaajan tikariin kuin julkiseen kapinaan. Nicot itse ei uskaltanut antautua marttyyrin kohtaloon, hänellä oli tarpeeksi järkeä nähdäkseen, että vaikka kaikki puolueet riemastuisivat murhasta, niin kaikki puolueet kuitenkin yksimielisesti ottaisivat murhaajan hengiltä. Hänellä ei ollut Brutuksen kuntoa. Hän koetti sentähden yllyttää jotakin toista Brutukseksi eikä tämä toivo ollut niinkään mahdoton tämän tulistuneen kansan kiehuvassa keskustassa.
Clarence Glyndon oli yksi, joka äänekkäästi ja vakavasti vastusti verihallintoa ja oli kauhistunut vallankumouksen äärimmäisistä seurauksista. Camille Desmoulins oli enemmän kuin kukaan muu vallankumouksen päämiehistä viehättänyt häntä. Olihan Camille Desmoulinsilla kuitenkin sydäntä, vaikka se useimmissa muissa hänen aikalaisissaan näytti kuolleen tai vaipuneen uneen, ja kun tämä vilkas nerokkuuden ja erehdyksen lapsi, kauhistuen "girondistien" murhaamista ja katuen omia toimiaan heitä vastaan, alkoi saarnata uusia säälin ja suvaitsevaisuuden oppeja ja siten herätti Robespierren käärmevihan — silloin Glyndon kannatti hänen mielipiteitään koko sielunsa voimalla. Camille Desmoulins kukistui ja siitä hetkestä Glyndon ainoastaan etsi tilaisuutta paetakseen tästä kaikkinielevästä Golgathasta, sillä hänellä ei ollut enää elontoivoa eikä uskoa ihmisyyden voimaan. Kahden ihmisen henki hänellä oli suojeltavana paitsi omansa: niiden puolesta hän vapisi ja niiden takia hän suunnitteli ja varusteli pakokeinoja. Vaikka Glyndon vihasi Nicotin periaatteita ja paheita, antoi hän kuitenkin köyhälle maalarille elannon apua, ja Jean Nicot palkaksi koetti korottaa Glyndonin Brutuksen kuolemattomaan kunniaan, josta hän itse vaatimattomasti kyllä pysyi kaukana. Nicot perusti laskunsa englantilaisen fyysilliseen rohkeuteen ja hänen hurjiin ja levottomiin mielikuvituksiinsa sekä siihen kiivaaseen vihaan ja inhoon, jota Glyndon avoimesti osotti Robespierren hallitusta kohtaan.
Samalla hetkellä ja samana päivänä heinäkuussa, jolloin Robespierre (niinkuin olemme nähneet) neuvotteli kumppaniensa kanssa, istui kaksi henkilöä pienessä huoneessa erään Rue St. Honoréhen johtavan kadun varrella. Toinen heistä, mieshenkilö, näytti kärsimättömästi otsa rypyssä kuuntelevan seuralaistaan. Tämä oli taas ihmeen kaunis nainen mutta rohkea ja häikäilemätön näöltään ja hänen puhuessaan loisti kasvoillaan hurjat ja voimakkaat intohimot.
"Englantilainen", sanoi nainen, "varo! — sinä tiedät, että jos olet pakomatkalla tai kuoleman paikalla, niin minä aina tahdon ja uskallan seistä sinun sivullasi — sinä tiedät sen! Puhu!"
"Niin, Fillide, olenko minä koskaan epäillyt uskollisuuttasi?"
"Epäillä et voi — mutta pettää voit. Sinä sanot, että paetessasi pitää olla mukana toinenkin paitsi minä, ja se toinen on nainen. Se ei tule tapahtumaan!"
"Ei tule?"
"Ei tule tapahtumaan!" toisti Fillide lujasti ja pani käsivarret ristiin rinnoilleen. Ennenkuin Glyndon ehti vastata, kuului ovella hiljainen koputus ja Nicot astui sisään.
Fillide vaipui kokoon tuolilla ja nojasi kasvonsa käsiin eikä näyttänyt välittävän sisääntulijasta eikä syntyneestä keskustelusta.
"Minä en voi sanoa sinulle hyvää päivää, Glyndon", sanoi Nicot, kun häh sansculottien tavalla astui maalarin eteen kulunut hattu päässä ja kädet housujen taskuissa ja viikon vanha parta leuassaan, "minä en voi sanoa hyvää päivää, sillä niinkauankuin tyranni elää, on aina paha se päivä, joka Ranskassa paistaa."
"Totta puhut, entäs sitten? Me olemme kylväneet tuulta ja saamme myrskyä niittää."
"Ja kuitenkin", sanoi Nicot puoleksi itsekseen, nähtävästi vastausta kuulematta, "kummallista on ajatella, että teurastaja on yhtä kuolevainen kuin teurastettu — että hänen elämänsä riippuu hiuskarvan varassa — että ihon ja sydämen välillä on niin lyhyt matka — että sanalla sanoen yksi isku voisi Ranskan vapauttaa ja pelastaa ihmiskunnan."
Glyndon katseli puhujaa huolimattomasti ja ylpeällä ylenkatseella eikä vastannut mitään.
Nicot jatkoi: "Ja minä olen toisinaan katsellut ympärilleni, eikö missään olisi miestä tätä tekoa varten, ja aina kun olen niin tehnyt, ovat askeleeni tuoneet minut tänne."
"Eikö niiden pikemmin olisi pitänyt viedä sinut Maximilien Robespierren luokse?"
"Ei", vastasi Nicot kylmästi, "ei, sillä minä olen 'epäilty' — minä en voisi yhtyä hänen seuraansa, minä en voisi lähestyä häntä sadan jalan päähänkään, ennenkuin minut otettaisiin kiinni; mutta sinä olet vielä turvattu. Kuule minua!" ja hänen äänensä tuli vakavaksi —- "kuule minua! Tämä teko näyttää vaaralliselta, mutta se ei ole sitä. Minä olen ollut Collot d'Herboisin ja Billaud Varennesin luona; he pitävät huolta, ettei mitään tapahdu sille, joka iskee; kansa juoksee sinua suojelemaan ja kansalliskokous tervehtää sinua pelastajaksi ja —."
"Seis mies! Kuinka uskallat minusta puhua samalla kuin salamurhasta? Anna hälyytyskellon kaikua tuosta kirkontornista ja kutsua taisteluun ihmisyyden puolesta tyrannia vastaan, niin minä en ole viimeinen taistelukentällä, mutta vapaus ei ole vielä koskaan tunnustanut salamurhaajaa puolustajakseen."
Oli jotain niin jaloa ja urheata Glyndonin äänessä ja käytöksessä hänen näin puhuessaan, että Nicot heti vaikeni; hän näki arvostelleensa Glyndonia väärin.
"Ei", sanoi Fillide nostaen kasvonsa käsistään, "ei, Glyndonilla on viisaampi tuuma: hän jättää teidät sudet kaluamaan toisianne."
"Pako!" huudahti Nicot, "onko se mahdollista? Pako! kuinka? — miten? Koko Ranska on täynnä urkkijoita ja vahteja. Pako! Suokoon taivas, että se olisi meille mahdollista!"
"Tahtoisitko sinäkin paeta pois siunatusta vallankumouksesta?"
"Tahtoisinko? Oi!" huudahti Nicot ja heittäytyi syleilemään Glyndonin polvia, "oi, ota minutkin mukaasi turvaan! Minun elämäni on yhtä kidutusta, joka hetki guillotiini ilkkuu minua. Minä tiedän, että aikani on luettu, tiedän, että tyranni ainoastaan vartoo sopivaa hetkeä kirjottaakseen minunkin nimeni listaansa, josta ei kukaan pääse pois. Minä tiedän, että René Dumas, tuomari, joka ei koskaan armahda, on jo edeltäpäin päättänyt minun kuolemantuomioni. Oi, Glyndon, vanhan ystävyytemme nimessä — yhteisen taiteemme nimessä — uskollisen ja hyvän englantilaisen sydämesi nimessä — anna minun tulla mukaasi pakoon!"
"Jos tahdot, niin olkoon menneeksi."
"Kiitos! — koko ikäni tulen sinua kiittämään. Mutta kuinka olet varustautunut — passit, valepuku, ja —."
"Minä kerron. Sinä tunnet C——n, kansalliskokouksen jäsenen, hänellä on valtaa ja hän on älykäs. 'Halveksikoot he minua, kunhan saan syödäkseni', sanoi hän, kun häntä syytettiin ahneudesta."
"Mitä hänestä sitten?"
"Tämä luja tasavaltalainen, jolla on monta ystävää 'komiteassa', on hankkinut minulle tarpeelliset pakolaitokset: minä olen ostanut ne. Rahalla kyllä voin sinullekin hankkia passin."
"Sinun rikkautesi siis eivät ole arvopapereissa?"
"Ei, minulla on kultaa meidän kaikkien tarpeeksi."
Ja sitten Glyndon kutsui Nicotin toiseen huoneeseen ja kertoi hänelle lyhyesti mutta tarkasti koko tuuman ja mitkä puvut oli otettava päälle passien mukaisesti ja lisäsi sitten: "Palkaksi siitä palveluksesta, minkä teen sinulle, tee minulle yksi vastapalvelus, joka luullakseni on sinulle mahdollinen. Sinä muistat Viola Pisanin?"
"Muistan kyllä — ja sen rakastajan, jonka seurassa hän pakeni."
"Ja jonka luota hän nyt on paossa."
"Niinkö? Minä käsitän. Saakeli! Sinäpä olet onnen suosikki, veli hyvä!"
"Vaiti, mies! Vaikka aina puhut veljeydestä ja hyveestä, et koskaan usko yhteenkään veljelliseen tekoon tai yhteenkään hyväntahtoiseen ajatukseen!"
Nicot puri huultansa ja vastasi äreästi: "Kokemus on suuri harhojen poistaja. Se sillänsä! Mutta mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä tämän italialaisen suhteen?"
"Minä olen avustanut häntä tulemaan tähän ansojen ja lankeemusten kaupunkiin. Minä en voi jättää häntä yksin, sillä ei viattomuus eikä tuntemattomuus täällä ole mikään turva. Jos tässä teidän siunatussa tasavallassanne joku hyvä kansalainen, joka ei ole 'epäilty', heittää silmänsä johonkin naiseen, neitoon tai vaimoon, niin hänen vaan tarvitsee sanoa: 'Ole minun, tai annan sinut ilmi!' Niinmuodoin Violan täytyy myöskin päästä pakoon."
"Mikä on sen helpompaa? Passissa voi olla hänkin mainittuna."
"Mikä on helpompaa: Sano: mikä on vaikeampaa? Tuo Fillide — jospa en olisi häntä koskaan nähnyt! — jospa en koskaan olisi antanut järkeni aistimien vangiksi! Sivistymättömän, rajun ja hillittömän naisen lempi alkaa taivaasta ja loppuu helvettiin! Hän on mustasukkainen kuin itse Kostotar eikä tahdo kuullakaan naisseuralaisesta — ja jos hän kerran saa nähdä Violan kauneuden! — minä vapisen sitä ajatellessakin. Hän kykenee mihin tahansa intohimojensa raivossa."
"Ah, minä tiedän, mitä sellaiset naiset ovat. Minun vaimoni, Beatrice Sacchini, jonka otin Napolista, kun en saanut tätä Violaa, hylkäsi minut, kun rahani loppuivat, ja nyt hän tuomarin lemmittynä ajaa vaunuissa kadulla minun ohitseni. Jospa minä saisin yhden päivän olla Robespierre!"
"Lakkaa noista", huusi Glyndon kärsimättömästi, "ja asiaan! Mitä sinä neuvoisit?"
"Jätä Fillidesi tänne."
"Että jättäisin hänet oman tietämättömyytensä varaan — jättäisin hänet suojattomaksi — jättäisin hänet hurjuuden ja murhan saturnaalioihin? Ei, minä olen jo kerran tehnyt vääryyden häntä kohtaan. Mutta tulkoon mitä tahansa, minä en niin halpamaisesti jätä sitä, joka kaikessa erhetyksessään uskoi kohtalonsa minun lempeni turviin."
"Sinä jätit hänet Marseilleen."
"Totta kyllä, mutta jätin hänet turvaan enkä silloin luullut hänen rakkauttaan niin syväksi ja uskolliseksi. Annoin hänelle kultaa ja ajattelin, että hän ottaisi surunsa keveästi, mutta sen perästä me olemme yhdessä kokeneet vaaraa. Ja nytkö jättäisin hänet tähän vaaraan, johon hän ei olisi lainkaan joutunut ilman minua — ei se on mahdotonta! Minulle johtuu tuuma mieleen. Etkö sinä voisi sanoa, että sinulla on sisar tai sukulainen tai hyväntekijä, jonka tahdot pelastaa? Emmekö voi — kunnes olemme Ranskasta päässeet — antaa Filliden uskoa, että Viola on sinulle rakas, ja että minä ainoastaan sinun tähtesi sallin hänen tulla meidän kanssamme?"
"Ahaa, hyvin keksitty — todellakin!"
"Minä siis olen suostuvinani Filliden toivomuksiin, ja luovun aikomuksestani, jota hän niin vastustaa, enkä tahdo ottaa kolmatta mukaan hänen mustasukkaisuutensa tähden. Sinä taas rukoilet Fillideä pyytämään minulta, että minä auttaisin —."
"Erästä naista (hän tietää, ettei minulla ole sisarta), joka on minua auttanut hädässäni. Kyllä minä toimitan kaikki, älä pelkää. Vielä yksi sana — mitä on tullut tuosta Zanonista?"
"Älä puhu hänestä — minä en tiedä."
"Vieläkö hän tätä tyttöä rakastaa?"
"Niin luulisin. Viola on hänen puolisonsa ja hänen lapsensa äiti ja lapsikin on hänen mukanaan."
"Puoliso — äiti! Zanoni rakastaa häntä! Ahaa! Mutta miksikä —."
"Ei mitään kysymyksiä enää. Minä menen valmistamaan Violaa pakoa varten, sinä sillä aikaa palaat Filliden luo."
"Mutta Napolittaren osote? Minun tarvitsee tietää se, jos Fillide sattuisi kysymään."
"Rue M — T n:ro 27. Hyvästi!"
Glyndon sieppasi hattunsa ja kiiruhti pois.
Nicot jäi yksin ja näytti muutamia hetkiä ajatuksiinsa vaipuneelta.
"Oho", hän itsekseen mutisi, "enkö voi kääntää tämän kaiken omaksi edukseni? Enkö voi kostaa sinulle, Zanoni, kuten niin usein olen vannonut, vaimosi ja lapsesi kautta? Enkö voi ottaa haltuuni sinun kultasi ja passisi ja Fillidesi, sinä kuumaverinen englantilainen, joka tahtoisit minua nöyryyttää lahjoillasi ja olet minulle tarjonnut almuja kuin kerjäläiselle? Ja Fillide, häntä minä lemmin, ja sinun kultaasi minä vielä enemmän rakastan. Te nuket, minä vedän langoista!"
Hän astui hitaasti toiseen huoneeseen, missä Fillide vielä istui synkästi miettien ja kyyneleet tummissa silmissään. Hän katsahti kiihkeästi ylös oven avautuessa mutta kääntyi Nicotin luota tyytymättömällä ilmeellä.
"Glyndon", sanoi maalari, vetäen tuolinsa Filliden luo, "on jättänyt minut ilahuttamaan sinua yksinäisyydessäsi, kaunis italialainen. Hän ei pelkää rumaa Nicotia — ha! ha! — mutta Nicot sinua kerran rakasti, kun hänen kohtalonsa oli suopeampi. Vaan turha on puhua vanhoista hullutuksista."
"Glyndon on siis lähtenyt pois. Minne? Ah, sinä katsot poispäin, sinä hämmästyt, sinä et voi katsoa minua silmiin. Puhu! minä rukoilen, minä käsken sinua, puhu!"
"Lapsi, mitä sinä pelkäät?"
"Pelkään! niin — pelkään kyllä!" sanoi italialainen ja hänen koko ruumiinsa näytti vaipuvan kokoon.
Sitten hetken päästä hän pyyhkäsi pitkät hiuksensa pois silmiltä, hypähti äkkiä pystyyn ja kulki huoneen poikki levottomasti. Viimein hän pysähtyi Nicotin vastapäätä, pani kätensä tämän käsivarrelle, veti häntä kaapin luo, jonka hän avasi, ja näytti yhdessä laatikossa kultaa ja sanoi; "sinä olet köyhä — sinä himoitset rahaa — ota mitä tahdot, mutta päästä minua epätiedosta! Kuka on tämä nainen, jonka luona Glyndon käy? ja rakastaako hän sitä?"
Nicotin silmät säihkyivät ja hänen kätensä avautuivat ja sulkeutuivat yhä uudestaan, kun hän tirkisti rahoihin. Mutta vastustaen haluaan hän viimein vastasi teeskentelevän katkerasti: "Tahtoisitko sinä lahjoa minua? — silloin se ei voi tapahtua rahalla. Mutta mitä sitten jos Glyndon toista lempisi? mitä jos hän sinut pettäisi? mitä jos hän sinun mustasukkaisuuteesi väsyneenä aikoisi paeta ja jättää sinut tänne? — tekisikö se tieto sinut onnelliseksi?"
"Tekisi!" huudahti Fillide tulisesti, "tekisi, sillä ihanaa olisi saada vihata ja kostaa. Oi, sinä et tiedä, kuinka suloinen on viha sille, joka kerran on rakastanut."
"Mutta vannotko sinä, että jos minä sinulle paljastan salaisuuden, sinä et minua petä — että sinä et niinkuin naiset yleensä lankee kyyneliin ja moitteisiin, kun pettäjäsi palaa?"
"Kyyneliin — moitteisiin! Kosto pukeutuu hymyilyyn!"
"Sinä olet ylpeä nainen!" sanoi Nicot miltei ihmetellen. "Yksi ehto vielä: rakastajasi aikoo paeta uuden lemmittynsä kanssa ja jättää sinut kohtalosi käsiin; jos minä tämän sinulle todistan ja annan sinun kostaa kilpailijallesi, niin pakenetko sinä sitten minun kanssani? Minä rakastan sinua! — minä otan sinut vaimokseni!"
Filliden silmät iskivät tulta, hän katseli Nicotia sanomattomalla inholla ja pysyi vaiti.
Nicot tunsi menneensä liian pitkälle. Hänen oma sydämensä ja yhteys rikoksen kanssa oli opettanut häntä hyvin tuntemaan ihmisluonnon huonoa puolta, ja hän päätti jättää tulevaisuuden asiaksi, mihin Filliden intohimot yllytettyinä mahtaisivat häntä johtaa.
"Anna anteeksi", hän sanoi, "rakkauteni teki minut liian rohkeaksi. Ainoastaan sääli sinua kaunista ja petettyä kohtaan voi minua johdattaa pahaan ja saattaa minua paljastamaan sitä, jota olen pitänyt kuin veljeäni. Voinko luottaa sinun valaasi, ettet mitään Glyndonille ilmota?"
"Voit luottaa vihaani ja vuoristovereeni ja kärsimääni loukkaukseen."
"Olkoon, mene ottamaan hattusi ja nuttusi ja seuraa minua!"
Kun Fillide lähti huoneesta, kulkivat Nicotin silmät taas kultaan: sitä oli paljon — paljon enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja kun hän tutki laatikkoa, huomasi hän pakan kirjeitä, joissa oli Camille Desmoulinsin tunnettu käsiala. Hän tarttui siihen ja avasi sen. Hänen katseensa kirkastui, kun hän oli lukenut muutamia lauseita. "Tämä voisi viedä viisikymmentä Glyndonia mestauslavalle!" hän mutisi ja pisti käärön taskuunsa.
Oi taiteilija! oi ahdistettu! oi erehtyvä nero! Katso siinä kaksi pahinta vihollista — väärä ihanne, joka ei tiedä mitään Jumalasta, ja väärä lempi, joka palaa aistimien turmeluksesta eikä ota Sielulta vastaan valoa!